Yhteiskunta

Kun ihminen sanoo rakastavansa toista, siihen usein sisältyy ajatus tai ainakin odotus ikuisuudesta: "rakastan sinua ikuisesti". Miksi ihmeessä rakkauden pitäisi olla ikuista? Jos sanon vihaavani jotakuta, ei minun tarvitse sanoa vihaavani häntä ikuisesti. Paitsi että viha laantuu ajan myötä, niin se myös riippuu vihan kohteen teoista - aivan kuten rakkauskin.

“Rakastan sinua ikuisesti” tarkoitus lienee viestittää sitoutumista tai tunteen syvyyttä. Jos tarkoitus on viestittää sitoutumista tai tunteen syvyyttä niin miksi ei sitten sano niin?

Jotta voisi rakastaa ikuisesti, pitäisi elää ikuisesti. Ellei rakastaminen kuole siihen kun rakkauden kohde kuolee niin se kuolee viimeistään silloin kun itse kuolee. Jos rajataan “ikuisuus” huomattavasti lyhyempään aikaan eli ihmisen elinikään, silloinkin sanotaan pelkkä toive totena tai lupauksena. Tunteen intensiivisyys ei tarkoita, että sen kesto olisi pitkä. Ihmiset muuttuvat, ympäristö muuttuu, aika muuttuu. Vaatisi yli-inhimillisiä kykyjä sanoa varmuudella rakastavansa samaa ihmistä edes oman elinaikansa verran. Jo se, että toinen lakkaa rakastamasta takaisin, kuihduttaa “ikuisen” rakkauden useimmiten viimeistään muutamassa vuodessa.

Vain rakkaudestaan epävarma “vaatii” toiselta ikuisen rakkauden tunnustamista. Ikään kuin suhde muuttuisi turvalliseksi ja kestäväksi sillä, että puhuu pehmoisia. Painostettu ikuisen rakkauden tunnustus ei ole aito ja vapaaehtoisenakin se on itsensä pettämistä. "Rakastan sinua ikuisesti" ei ole totta ja on parhaimmillaankin vain optimistinen ennuste. Se on toive - ei aikomus, lupaus tai päätös.

Minä tunnustan ylpeänä, että en rakasta ikuisesti. Minä rakastan toistaiseksi.

“Rakastan sinua toistaiseksi” on merkitykseltään syvempi kuin pliisu “rakastan sinua ikuisesti”. “Rakastan sinua toistaiseksi” on totta. Siihen voi luottaa. Se kiinnittää huomion tähän päivään ja tähän hetkeen eikä johonkin aikaan tulevaisuudessa, jota ei ole todennäköisesti edes tule. Rakkaus kerran saavutettunakaan ei välttämättä ole ikuista. Sitä pitää ylläpitää eikä arkistoida. Rakkaus on teko, ei sana.

Rakkaus ja rakastaminen ovat minulle niin tärkeitä asioita, etten suostu puhumaan niistä pehmoisia. Kuinka voi sanoa rakkautta tai rakasta ihmistä itselleen tärkeiksi, ja sitten valehdella päin naamaa rakastavansa tätä varmuudella ikuisesti?

Keltainen lehdistö luukuttaa viikosta toiseen ”julkkisten” viina- ja huumehöyryisistä sekoiluista. Kun lööpeissä kerrotaan Matin ja Mervin häröilystä, Tuksun Tukholman (putka)matkasta, Henna ja Antti Kurhisen ekstaasikärystä, Pikku G:n kokaiinidiilistä tai Martina Aitolehden huume-epäilystä, tyhjenevät kauppojen lehtitelineet. Yleisö haluaa tirkistellä hörhöilyä.

Keitä nämä ihmiset ylipäätään ovat, mitä he ovat tehneet ja miksi heidän elämänsä kiinnostaa. On entinen mäkihyppääjä, lapsiräppäri ja kasoittain median luomia kummajaisia. Kun näiden tyyppien koomauksesta päihteiden kanssa kirjoitellaan, Suomen-kansa, itseni mukaan lukien, nauraa räkäisesti heidän hölmöydelleen.

Jutun ironia piilee siinä, että usea mediakummajainen elää lööppijulkkiselämäänsä meidän ylläpitämänämme. He ovat riippuvaisia näkyvyydestä ja julkisuudesta, ja median kuluttajat, lehtien ostajat, takaavat heidän toimeentulonsa. Vastapalveluksena media järjestää heille jatkuvalla syötöllä erilaisia, toinen toistaan turhempia kinkereitä, joissa viina on ilmaista ja sekoilu toivottavaa. Vaikka moni ei sitä suoraan myönnä, maksamme välillisesti joukolle ihmisiä julkisena pellenä olemisesta. Luomme heille illuusion aidosta kiinnostuksesta.

Julkisuuteen onkin syntynyt uudenlainen mediayhteiskunnan karnevaali. Sen esityspaikka on lööppitelineissä, lehtien sivuilla ja nettisaiteilla. Yleisö maksaa sisäänpääsystä ja näyttelijät vetävät omaa rooliaan antaumuksella. Karnevaali tarjoaa naurua ja sääliä. Ainakin itselläni naureskelun rinnalla elää sääli näyttelijöitä kohtaan. Viina, huumeet ja elämä mediakarnevaalin kulisseissa ei ole tervettä. Matti on näyttänyt mitä tulevaisuudella on tarjota: alkoholismi, väkivalta, vankila ja monet muut ongelmat.

Voi myös kysyä onko koko karnevaalilla jokin muu merkitys. Onko kyseessä jonkinlainen suomalaisuuden lohdutuksen peili. Siihen katsomalla tulee omasta sekoilustamme helpommin hyväksyttävää. Oma suhteemme karnevaaliin taitaa lopulta olla koko jutun ydin.

Taas tuli Hennalta hyvä avaus, tällä kertaa pääsykokeista.

Työurien pidentämispuheeseen kannattaa suhtautua kriittisesti, sillä se on täynnä väärinkäsityksiä ja kapeakatseista 1900-lukulaisuutta. Jos kuitenkin halutaan pidentää suomalaisten työuria, pitää pidentää molemmista päistä. (Eläkeikään tosin ei saa koskea.)

Alkupäässä on kolme keskeistä faktaa: 1) valmistumisikä on Suomessa korkea, 2) valmistumisajat pohjoismaisittain lyhyet ja eurooppalaisittain kohtuulliset, 3) työelämävalmiudet ovat valmistuneilla maailmanluokkaa, koska töissä käydään jo ennen valmistumista.

Nämä tilastot pohjautuvat aikaan ennen 2005 voimaantulleita opintoaikojen rajauksia (vähimmäis- eli ”ohje”aika + 2 vuotta). Tästä eteenpäin tulisi katsoa vain 2005 ja sen jälkeen aloittaneita, mikä kaunistaa tilastoja entisestään.

Laatu ei saa laskea eikä mielenterveysongelmia ja vuotoa työkyvyttömyyseläkkeelle pidä lisätä. Tästä seuraa, että opintoaikoja ei voi enää lyhentää siitä, mitä ne jo ovat 2005 ja sen jälkeen aloittaneilla. Katseet kääntyvät aikaan ennen korkeakouluopintoja.

Siellä on kolmen vuoden kolo.

Kolo eli ylimääräiset välivuodet johtuvat 1) aiemman opinto-ohjauksen puutteesta / huonosta laadusta sekä 2) pääsykokeiden aiheuttamista pullonkauloista. Opinto-ohjauksen parantaminen säästäisi miljardeja, mutta sille ei oikein osata tehdä mitään: opinto-ohjauksen resurssit makaavat kuntatalouden rotkossa, hajallaan sadoissa kunnissa ja niiden kouluissa ja lukioissa.

Siksi nyt puhutaan pääsykokeista.

Face the facts: Pääsykokeista on hyötyä vain silloin, kun opintoalalla tarvittavia valmiuksia ei mitata lukiossa, ammattikoulussa tai ylioppilastutkinnossa. Esimerkiksi Suomen ”yliopisto”-nimeä kantavissa oppilaitoksissa ei edes ole opintoja, joissa tarvittavat kyvyt eivät tulisi esiin ylioppilastutkinnossa yhtä hyvin kuin nykymallisissa pääsykokeissa.

Poikkeukset voi luetella tässä (sanokaa jos unohdin jonkun):
Tampereen yliopiston teatterityön koulutusohjelma (näyttelijänkoulutus)
Aalto-yliopiston School of Art and Design (sis. TaiK)
Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta
Taide- ja taitoaineiden opettajankoulutus

Jos kaikilla lukuaineilla olisi ”omat erityispiirteensä”, sivuaineiden lukeminen, JOO-opinnot ja pääaineen vaihtaminen ilman pääsykokeita tulisi kieltää. Tsemppiä vaan siihen projektiin.

Motivaatiota ja soveltuvuutta ei voi mitata kilpalukemisella. Siihen on paljon parempia ja halvempia keinoja. ”Pääsykokeita voi kehittää”? Se olisi pitänyt tehdä kymmenen vuotta sitten. Nyt ne lopetetaan.