Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on arvottomuus.

Toisten arvosteleminen - itseni arvostamistako?

Jokaisessa meissä on leikkisä lapsi. Kyse on sen löytämisestä.
Jokaisessa meissä on leikkisä lapsi. Kyse on sen löytämisestä.

Kuinka herkästi sitä kuin huomaamattaan sortuu arvostelemaan toisia ihmisiä. Joku voisi ajatella ettenhän minä, mutta uskallampa väittää että kyllä, myös sinä. Jos ei muutoin, niin omissa ajatuksissaan. Ihan huomaamattaan.

Mutta tuotakin enemmän nykyään näkee tuota arvostelemista, jopa suoranaista toisen tuomitsemista sosiaalisessa mediassa.

On kovin helppoa loukkaantua jopa sellaisesta kirjoituksesta, joka ei sinällään edes ollut tarkoitettu loukkaavaksi. Jopa niin, ettei kirjoittaja edes ajatellut tekstiä kirjoittaessaan saattavansa saada tekstillään aikaiseksi moista reaktiota. Monessa kohtaa jopa niin, että sekä kirjoittaja, että suurinosa tekstin lukijoista koki tekstin esimerkiksi humoristisena ja lopulta silti joku tuosta onnistuu pahoittamaan mielensä. Eikä siinä, aivan samoin kuin kirjoittajalla on mielipidevapaus, myös lukijalla on mielensäpahoittamisenvapaus. Haastavaa nykypäivän trendissä on se, kun puolin jos toisinkin noihin tunteisiin aletaan reagoimaan kokolailla voimakkaasti toinen toistaan arvostellen.

Puhumattakaan siitä kun nykypäivänä saattaa kuin huomaamattaan aiheuttaa suurehkon paskamyrskyn ihan hyväntahtoisella ja täysin viattomalla heitolla, joka lähtee leviämään kulovalkean tavoin sosiaalisessa mediassa, päätyen lopulta iltapäivälehtien sivuille siteeratuksi.

Mutta mitä tämä kaikki kertoo meistä ihmisinä? Sen että olemme kuin pieniä lapsia, jotka reagoituvat lähes jokaiseen ärsykkeeseen jonka toinen meidän hiekkalaatikolla leikkivä lapsi meissä herättää. Olkoonkin, että tuo kyseinen hiekkalaatikko on yhtäpaljon meidän, kuin toisella puolella maapalloa elävän Ahmedin omaisuutta.

Kuinka paljon lopulta näistä mielenpahoituksista oikeasti johtuu itse ärsykkeen antaneesta tekstistä ja kuinka paljon johtuu lopulta aivan kaikesta muusta. Veikkaan prosenttien olevan 10/90. Mutta ei sen niin väliä.

Oleellisempaa omalla kohdallani on miettiä se, millätavoin saan oman elämiseni ja olemiseni sellaiseksi ettei minun tarvitse olla reagoitumassa jokaiseen ärsykkeeseen, mitä tässä hetkessä hieman jokapuolelta tarjoillaan. Itseensä tutustuminen. Siinä oman elämäni tärkein kohtaaminen.

Tuon myötä vähenee tarve arvostella, saati reagoitua jokaiseen ärsykkeeseen jota vähän joka puolelta meille päivittäin tarjotaan.

Ennenkuin reagoidut kirjoitukseeni, totean että olehan huoletta siellä. En silti ole ihmisenä sinua kummempi. Samojen tunteiden vallassa minäkin täällä tallustelen. Joskin niin, että tänään aika pitkälti jo tiedostan sen mihin ärsykkeeseen reagoidun ja mihin jätän reagoitumatta. Hyöty tässä on selkeä. Sillä mitä vähemmän kulutan energiaa epäolennaiseen, sitä enemmän sitä jää käytettäväksi siihen olennaisimpaan ihmisen elämässä. Läsnäoloon itselle ja muille.

Olkoon että viimeaikoina olen todennut olevani sellaisessa prässissä yrittäjyyden haasteiden saralla, että olen huomaamattani omien hiekkakakkujen rakentelun sijaan, ollut kiinnostuneempi kaverin ämpäreistä, että huomaamattani olen tullut itse sortuneeksi arvostelemaan välillä jos ketäkin omassa mielessäni. Sen huomatessani havaitsen taas loputtoman monennen kerran sen, että on aika palata perusasioiden äärelle. Siis löytämään se kiitollisuus kaikesta siitä hyvästä mitä elämässäni tänään yhä on. Löytäessäni taas tuon kiitollisuuden äärelle, alkaa elämäni kuin automaationa näyttää sen valoisamman puolensa ja sen myötä lisääntyy myös itseni arvostaminen. Toisten arvostelun samassa suhteessa käydessä tarpeettomaksi.

Kukaan meistä ei lopulta ole toinen toistaan parempi ihmisenä. Miksi siis edes yrittää kilpailla siitä.


Syyllisyys, kokemusta arvottomuudesta.

Pelko vai rakkaus?
Pelko vai rakkaus?

Luin tuossa erästä kirjaa jossa puhuttiin yksiselitteisesti siitä, kuinka ihmisen elämässä vaikuttaa pääasiallisesti vain kaksi tunnetta. Pelko ja rakkaus.

Se kummasta tunteesta käsin ihminen sitten lopulta ohjautuu, määrittää pitkälti sen, millaista elämää ja millaisten tunteiden vallassa ihminen elämässään operoi.

Kyseinen lause resonoi kokolailla syvältä sisimpääni. Olenhan jo loputtoman monasti kirjoittanut siitä, kuinka pelko on ollut osa elämääni ihan jatkuvasti. Näyttäytyen milloin minkäkinlaisessa muodossa.

Nyt, ihan viimeaikoina olen kokenut suunnatonta väsymystä. Ymmärtäen sen, että vallalla olevat olosuhteet ovat aktivoineet minussa nipun vanhoja, itselle haitallisia ajatus- ja toimintamalleja. Vieläpä niin, että rakkauden sijaan olen ohjautunut jatkuvasti pelon tunteesta käsin. Milloin peläten menettäväni jotakin, milloin ollen kykenemätön saavuttamaan jotakin mitä koen tarvitsevani.

Yhteistä noilla menettämisillä tai saavuttamisilla on se, että se taas kokolailla karulla tavalla osoittaa sen, kuinka taas kerran olen kadottanut kosketuksen sisimpääni. Juuri tähän, käsillä olevaan hetkeen. Nimittäin ollessani kosketuksissa sisimpäni kanssa, ankkuroituen tähän hetkeen, ymmärrän ettei elämästäni puutu yhtikäs mitään. Aivan samoin kuin sen, etten voi menettää mitään sellaista, mitä alunperinkään en ole omistanut. Pelko vain ruokkii mielikuvitusta, joka saa minut takertumaan asioihin, ihmisiin, tekoihin ja toimintoihin kuvitellen että ilman niitä en olisi olemassa.

Nyt kun mietin toista, itselle suunnattoman vaikeata tunnetta, arvottomuutta, saan tuossa kiinni samasta pelon tunteesta. Pelko siitä, etten itsenäni riitä. Tuo pelko saa ponnistelemaan ja suorittamaan elämää, kuin oma riittämisen tai olemassaolon oikeutus olisi jotenkin kiinni siitä mitä saan aikaiseksi.

Palaan hetkeksi lapsuuteen. Vahvaan kokemukseen siitä, kuinka lähes poikkeuksetta kaikki ikävät tapahtumat olisivat jotenkin ihmeellisellä tavalla minun syytäni.

Kun sitten lapsena kasvoin pelosta käsin, kokien syyllisyyttä lähes kaikesta, ei siis ihme että selkäytimessäni on kokemus riittämättömyydestä ja totaalisesta arvottomuudesta.

Ainoa keino kohdallani vapautua tuosta, on hitaasti mutta sitäkin varmemmin kiinnittyminen rakkauteen. Siis siihen ehtymättömään lähteeseen, joka saa alkunsa sisältäni. Kun ymmärrän sen ettei kukaan tai mikään itseni ulkopuolelta voi milloinkaan täyttää sitä tyhjyyttä, jonka pelon kautta eläminen mukanaan tuo, onnistun kuin vaiston varassa kääntämään katseen sisimpääni. Siihen sisälläni yhä olevaan pieneen poikaan, joka kaipaa rakkautta. Kun sitten nyt aikuisena tuolle pienelle pojalle sisimmässäni tuota rakkautta ja turvaa suon, pelko, syyllisyys, riittämättömyys ja arvottomuuden kokemus haihtuvat hitaasti, mutta sitäkin varmemmin. Tässä kohdallani toteutuu samalla se, kun puhutaan siitä että rakastaa lähimmäistä kuten itseään. Kun kykenen tuota rakkautta tuolle sisäiselle lapselleni antamaan, voin tuota samaa eheyttävää ja kaiken korjaavaa rakkautta heijastamaan myös ympärilleni.

Siis mitä enemmän rakastan itseä, sitä enemmän kykenen ehdoitta rakastamaan myös muita.


Sisäinen tyhjyys.  1

Kun sisimmässä on reikä, mikään mitä ammentaa sinne, ei siellä lopulta pysy.
Kun sisimmässä on reikä, mikään mitä ammentaa sinne, ei siellä lopulta pysy.

Kun ihmisellä on elämässään kaikki mitä tarvitsee, mutta siitä huolimatta jotakin puuttuu, voi kyse olla siitä että hänen sisimmässän on reikä josta kaikki hyvä lopulta soljuu ulos.

Minä esimerkiksi olen loputtoman monta kertaa elämässäni kokenut suunnatonta kiitollisuutta siitä mitä elämältä olen saanut, havahtuen kohta toteamaan sen saman tyhjyyden tunteen jäytävän sisintäni.

Tuo tunne on todella haastava kuvattava, mutta yritän silti. Samalla uskoen, että jokainen joka edes jollain tavalla on tuon tunteen kanssa elämässään ollut kosketuksissa saa siitä kiinni.

On kuin sisimmässä olisi suuri musta möykky. Musta aukko, joka nielee alleen kaikista kirkkaimmankin valon. Mikään määrä valoa ei riitä täyttämään tuota aukkoa kuin korkeintaan hetkellisesti.

Mietin tuossa aamulla metsässä liikkuessani sitä, kuinka minulla juuri tässä hetkessä on monen mittapuun mukaan elämässäni kaikki se mitä ihminen tarvitsisi ollakseen kiitollinen. Samalla huomaten katselevani kaunista auringon paistetta kokolailla surullisena. Kuunnellen linnunlaulua, ajatellen että se on kaunista, silti sen kauneutta kokematta.

Hetken aikaa tuolla metsässä liikkuessani mieleeni putkahti seuraavanlainen ajatus: "Ihminen joka kasvaa käsitykseen omasta arvottomuudestaan, saattaa uuvuttaa itsensä yrittäessään olla korvaamaton." Hetken tuota ajatusta ihmetellessäni kaikki kolahti kohdilleen kerta laakista. Arvottomuuden kokemus. Asia jota olen kuluneina vuosina yrittänyt omassa elämässäni kohdata ja jäsentää, silti sitä koskaan aidosti hyväksyen. Tuo tunne nimittäin on koko kauheudessaan niin musertava, että minulla on kestänyt vuosia päästä tuon tunteen lähelle. Joitain kertoja olen siinä jo kuvitellut onnistuvani, kunnes taas kerran olen löytänyt uuden tavan juosta tuota tyhjyyttä karkuun. Tyhjyyttä, jota tuona sisäisen maailmani mustana aukkona aiemmin kuvasin.

Tälle aamua ymmärsin taas hieman enemmän tuosta sinällään minulle kokolailla tutusta asiasta, mutta yhä edelleen asiasta, joka on kaikessa pimeydessään niin pikimusta, että sen kokonaisvaltainen käsittäminen on lähes mahdotonta. Ehkäpä juuri sen vuoksi saankin aina vain palasen sieltä, toisen täältä siitä kohdattua.

Juuri nyt olen äärettömän kiitollinen elämälle siinä, että se paiskasi minut aikanaan matkalle sisimpääni. Tämä matka on kaikessa raakuudessaan opettanut minulle äärettömän paljon. Tärkeitä tässä kaikessa tänään se, että ymmärrän nyt sen, että jokainen ikävä tunne sisimmässäni on osaltaan opastanut minua kohti tuota ääretöntä pimeyttä. Pimeyttä, jossa asuu sellainen tyhjyys, jota kenenkään toisen ihmisen sanat, saati teot eivät voi täyttää valolla. Sen vuoksi ehkä oivalsinkin aamuisella metsäretkellä itselleni kokolailla tärkeän asian kaikessa tässä. Ehkä juuri nyt minun on aika hyväksyä tuo arvottomuuden tunne osaksi itseäni. Hyväksyä, yrittämättä sitä millään muotoa itsestäni pois selittää. Ehkä sitten kun uskaltaudun tuon tunteen äärellä riittävän kauan aikaa viettämään, se kenties lopulta aikanaan paljastaa itsestään jotakin sellaista mikä lopulta räjäyttää tuon mustan aukon sisimmästäni auki. Siihen saakka olen valmis kiirehtimättä odottelemaan, mitä seuraavaksi tuosta tunteesta itselleni paljastuukaan. Sillä tänään oivallus sisälsi ymmärryksen siitä, etten toisaalta ole totaalisen arvoton, mutten myöskään täysin korvaamaton.


Kivusta rakkauteen.

Juuri tässähetkessä, tänä lauantaisena aamuna sisälläni tapahtui jotakin käsittämätöntä. Samaan aikaan sisältäni syöksyi ulos suunnatonta surua, mutta samalla sisältäen sellaisen määrän kiitollisuutta, että hetken tuntui siltä kuin olisin taivaassa. Paikassa jollaiseksi olen sen jo kovin pienenä poikana, ensikerran menettäessäni itselleni rakkaan ihmisen, kuvitellut. Paikaksi jossa ei ole kipua. Paikaksi, jossa kaikki on hyvin.

Koin olevani tuolla. Samalla kuitenkin ollen tässä ja nyt, rakkaideni ympäröimänä.

Kaiken tuon sai aikaan Vain elämää sarjan jakso, jossa seurattiin Mikael Gabrielin päivää. Tuossa Lauri Tähkän esittämä, ylläoleva Kipua kappale ja varsinkin sitä edeltänyt keskustelu.

Minä olen elämässäni saanut kohdata kipua. Siinämäärin että ymmärsin luopua tyhmästä ylpeydestäni pyytäen apua, kun en enää yksin olisi jaksanut elää. Tuosta avunpyytämisestä pääsin matkalle, jolla olen oppinut puhumaan, kuuntelemaan, kirjoittamaan ja mikä tärkeintä tuntemaan kaiken sen mitä sisimmässäni tunnen ja koen. Ilman tätä olisin tuhoutunut. Senverran paljon nimittäin ehdin vuosien ja vuosikymmenten aikana erinäisiä kipuja sisääni padota. Ilman niiden ulospäästämistä olisin tullut joko hulluksi tai kuollut. Mutta suostuessani kohtaamaan nuo kaikki kivut, tulin ehkä hyvällä tavalla hulluksi, samalla syntyen kuin uudestaan.

Kaikki vanha sai jäädä. Kuolla. Onneksi. Sillä ilman kaiken vanhan, itselleni haitallisen, itseni tuhoavan kuolemista, olisin itse kuollut. Hieman huvittavaa kyllä, nyt miettien olinkin jo kuollut. Sisäisesti. Nyt miettien puistattaa ajatus siitä zompiesta, jollaisena vuosikymmen sitten täällä vaelsin. Zompiena, joka oli sisäisesti kuollut, mutta samalla lähes pakonomaisesti yrittäen tuhota sitä ulkoista mitä vielä oli jäljellä. Päihteet, lääkkeet ja sitä seurannut itsetuhoisuuskaan ei saanut minua silti tuhottua. Lopulta elämääni astui rakkaus. Asia joka ensin pelotti. Pelotti niin paljon että se lamaannutti minut. Onneksi pala palalta avaten sisintäni. Näkemään kaiken sen valon, miltä vuosien ja vuosikymmenten ajan olin silmäni ummistanut. Valon, jota seuratessa minulla on tänään hyvä olla ja elää. Tuo valo on rakkaus.

Nyt tuota ohjelmaa katsoessani pystyin kokolailla vahvasti samaistumaan moneen ikävään asiaan, mitä kyseinen päivän sankari oli elämässään joutunut kohtaamaan. Pahimpana kaikesta, puhumattomuus. Asia, joka ihmisessä on kuin syöpä. Pikkuhiljaa kovertaen ihmisen sisältä ontoksi.

Luojan kiitos tänään osaan puhua. Kirjoittaa. Tuntea. Tuosta nousevasta suunnattomasta kiitollisuudesta käsin pyrin osaltani murtamaan tuota puhumattomuutta. Yrittäen herätellä ihmisiä huomaamaan sen, että juurikin puhumalla asioista, pääsemme kohtaamaan niitä kipua aiheuttavia tunteita. Tunteita, joita kohtaamalla pääsemme vapauteen. Nauttimaan elämästä ja sen suomista hyvistä asioista.

Ilman rakkautta ei ole elämää. Siinä onnellisessa asemassa olen ollut ja yhä olen, että minulla on elämässäni ihmisiä jotka rakastavat ja joita minä rakastan. Jossain tuolla synkässä pimeydessäni en kyennyt noita ihmisiä huomaamaan, mutta vaikken minä heitä nähnytkään, he näkivät minut ja kipuni. Luojan kiitos että näkivät, sillä ilman heitä olisin kuollut.


Häpeä kokemukseni.  3

Katse suunnattuna kaukaisuuteen, tässä hetkessä eläen.
Katse suunnattuna kaukaisuuteen, tässä hetkessä eläen.

Häpeä tunteena on tervettä, kuten meillä ihmisillä kaikki muutkin tunteet ovat. Vasta kun häpeätä joutuu kokemaan itsestään riippumattomista syistä, tuo tunne vääristyy kokemukseksi arvottomuudesta. Tai näin ainakin itselleni kävi.

Olen monella mittapuulla mitattuna tehnyt vähintäänkin kohtuullisen matkan oman minuuteni äärelle. Välillä itse kokien, välillä myös ulkopuolelta kuullen kommenttia, etteikö vähempikin riittäisi. Ei kohdallani riitä.

Päättäessäni aikanaan ollen valmis tekemään mitä tahansa, ehkäistäkseni edessä häämöttäneen varman tuhoutumisen, mitä vuosia ja taas vuosia jatkunut itsensä pakeneminen lopulta toi, tulin astuneeksi tielle josta ei ole takaisin kääntymistä. Eipä silti. Tämä tieni on kaikesta raskaudestaan huolimatta ollut suunnattoman antoisa astella. Jokaisen kiven kääntäminen kun on osaltaan paljastanut jotakin itselleni suunnattoman arvokasta. Antaen samalla ymmärrystä suhteessa itseensä ja toisiin ihmisiin.

Tässä hetkessä, kaikkien palasten ollessa paikoillaan, huomaan elämässäni olevan taas tilaa yhden todella kipeän tunteen jäsentämiseen. Nimittäin juuri häpeän.

Ihminen joka kriittisimmät kasvunvaiheensa elää läpi kokien päivästä toiseen suunnatonta häpeää omasta itsestään, olemassaolostaan, joutuu vielä vuosikymmenienkin jälkeen hetkittäin palaamaan noihin tapahtumiin, ymmärtääkseen kokemansa paremmin. Onneksi tässä hetkessä elämä on kanssani siinä mielessä suostuvainen yhteistyöhön, että se järjestää minulle mitä ihmeellisimmillä tavoin mahdollisuuksia kohdata näitä aikanaan jopa traumatisoivia tunnetiloja. Niin nytkin.

Kuuntelin nimittäin tuossa eräänä päivänä töihin ajellessani Vesalan uutta biisiä. Ihmetellen sitä, kuinka niinkin tavallisin sanoin varusteltu kappale aiheuttaa minussa ensin kuin kaipuun kuolemaan. Kuunnellessani tuota kappaletta useamman kerran, nuo sanat avasivat minulle suunnatonta surua. Surua, jota en kuitenkaan kyennyt konkreettisesti kokien suremaan pois, sillä en yhtään tiennyt mistä noin vahva tunne kumpusi. Tai tiesin sen, että syvältä sisältäni, mutten tiennyt miksi.

Tässä sitten parina päivänä olen muutamissa tilanteissa ihmetellyt omia tunteitani tilanteisiin liittyen, kunnes ensin sain kiinni juuri häpeän olevan tuo tunne. Joitain aikoja tuota pureskeltuani totesin ihmetteleväni sitä mikä noissa tilanteissa minua itseäni hävetti. Lopulta saaden muistikuvan lapsuuden koulukiusaamiskokemuksesta ja siitä että vaikkei nykyhetken tilanne millään tavoin liittynyt kiusaamiseen, oli se kuitenkin tilanteena tietyllä tavoin sellainen joka aktivoi minussa nuo vanhat, syvällä olevat tunteeni häpeään liittyen.

Lopulta tänään ajellessani töistä kotiin, kuunnellen taas tuon kappaleen, sain kiinni tuosta suunnattomasta surusta. Osaten jo hieman sanoittaa sitä. Kuoleman kaipuu tuossa kappaleessa liittyy juuri aikaan jolloin olin lapsi ja rankasti koulukiusattu. Jatkuvat, joka päivä toistuvat suunnattomat häpeän kokemukset aiheuttivat minussa totaalisen arvottomuuden tunteen. Jopa niin voimakkaan, että halusin kuolla. Toisaalta kappaleesta noussut suunnaton suru liittyy siihen tosiasiaan, etten vielä tähän hetkeen ole päässyt kosketuksiin tuonne syvälle sisimpääni kätkettyyn suruun siitä kaikesta pahasta mitä täysin syyttä lapsuudessani jouduin kokemaan. Nyt sen on aika päästä vapauteen. Aivan samoin kuin minunkin tuosta tunteesta ja sen vaikutuksesta tämän päivän minuuteeni.

Tuo pikkupoika jota kohdeltiin kaltoin, on nimittäin kasvanut tässä matkanvarrella mieheksi, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja tiedostaa terveellä tavalla omat rajansa. Rajat joiden yli kukaan ei enää kävele. Olenhan pikkuhiljaa kääntänyt tuon suunnattoman arvottomuuden, terveeksi itsensä arvostamiseksi. Yhdeksi vahvaksi osaksi tämän päivän minuuttani ja sitä tietoisuutta joka tuolla sisälläni yhä olevalla pikkupojalla tänä päivänä on itsestään. Arvostetaan siis itseämme sen, ettemme polkisi omaa arvottomuuttamme peittääksemme toisia. Tänään on ehkä aika antaa surun tulla, jotta huomenna voisin hymyillä taas hieman aidommin.

Loppuun haluan todeta pienestä sydämestäni kiitokset sinulle Paula. Kappaleesi nimittäin liikutti sisintäni käsittämättömällä tavalla. <3