Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on vastoinkäymiset.

Kiitollisuutta katkeruuden sijaan.

Kiitollisuus kasvattaa kärsivällisyyttä.
Kiitollisuus kasvattaa kärsivällisyyttä.

Joskus elämä tarjoilee olosuhteita sekä tilanteita, joissa sinällään olisi kaikki syy kokea katkeruutta, vihaa, turhautumista, pettymystä tai muita negatiivisia tunteita. Kysymys kuuluukin, mitä hyvää ylläolevista tunteista olisi mahdollisuus omaan elämään saada irroitetuksi?

Omalla kohdallani olen ainakin oman osani verran rypenyt kaikenlaisissa negatiivisissa tunnetiloissa, todeten taipumukseni sukeltaa noihin tunteisiin niin intensiivisesti, ettei tuolla paljon valoa ole odotettavissa. Pelkkää pimeyttä sekä synkkyyttä sitäkin enemmän.

Toisaalta kun katson taaksepäin, kaikki tuo menneen ruotiminen ja noissa negatiivisissa tunteissa piehtarointi on antanut elämääni todella paljon. Lähinnä siinä että nykyhetkeen ymmärrän noista tunteista sen, mikä osuus niissä on ollut menneessä käsittelemätöntä massaa ja mikä osa pelkkää mielikuvituksen tuomaa mössöä. Juurikin kaiken tuon itseeni tutustumisen kautta koen saavuttaneeni tilan, jossa kykenen reagoimaan tunnetasolla pelkästään tämän päivän haasteisiin, ilman että noihin nivoutuisi vuosikymmenten käsittelemättömät tunnetilat. Juuri siitä syystä, niin hullulta kuin se saattaa tuntuakin, koen kiitollisuutta katkeruuden sijaan, vaikka juuri nyt vallallaolevat olosuhteet tarjoilisi varsin oivan alustan vaipua katkeruuteen, kiroten koko elämän.

Kuten aiemmin kirjoittelin, yritystoimintani on tarjoillut jokseenkin yhdelle ihmiselle riittävästi haastetta. Nyt kaikkiaan neljä vuotta kestänyt taistelu alkaa olemaan takanapäin. Hovista tuli päätös, että käräjäoikeuden hylkäämä velkajärjestely päätös jää voimaan. Käytännössä merkiten sen, että pikkuhiljaa väistämättä se vaikuttaa työhöni tavalla tahi toisella sen pistäen uusiksi. Viime maanantaina lähti auto ulosottoon ja jo tuo olisi ollut reissutyöläiselle maailmanloppu, ellei tuohon olisi ollut varasuunnitelmaa. Onneksi oli, reissaaminen jatkuu entisellään siihen saakka, kunnes verottaja lopettaa rallin, poistaen yritykseni ennakkorekisteristä.

Kuten sanoin, olosuhteet tarjoilisi oivan alustan katkeruudelle. Mutta katkeruuden sijaan, koen juuri nyt kiitollisuutta. Mistä? Kaikesta siitä hyvästä, mitä elämä kaikesta haastellisuudesta huolimatta on minulle tarjoillut. Eikä se todellakaan ole vähän, varsinkin kun peilaan elämääni menneeseen aikaan, siis kaikkeen siihen kaoottisuuteen, mikä tänäpäivänä kulkee repussani mukana taakan sijaan suunnattomana voimavarana.

Olkoon että tämän hetken tilanne näyttää monin tavoin haastavalta. Pahimmillaan merkiten, että työni päättyy, velkojen roikkuen niskassani pahimmillaan parisenkymmentä vuotta. Kaikesta menneestä oppineena katkeruuden sijaan, totean oppineeni elämässä sen, että suurin osa negatiivisista tunteistani rakentuu joko käsittelemättömiin tunteisiin menneessä tai mielikuvitukseni luomiin kauhukuviin tulevassa, joten juuri nyt kiitos intensiivisen itseeni tutustumisen voin suht vaivatta pysähtyä hengittelemään kiitollisuutta nykyhetkessä, luottaen siihen että kun tämä yksi ovi elämässäni on sulkeutumassa, minun ei enää todellakaan tarvitse pakonomaisesti pyrkiä rynnimään saranapuolelta sisään. Sensijaan keskityn elämään tätähetkeä, luottaen siihen että elämä tarjoilee minulle juuri ne ovet, joista minun tulee aikanaan kulkea.

Puhumattomuus on muuttunut vuosien saatossa puhumiseksi. Tunteiden sekä asioiden pakeneminen, niiden kohtaamiseksi ja mikä kohdallani tärkeintä täydellinen luottamattomuus on rakentunut hitaasti, mutta sitäkin varmemmin vahvaksi luottamukseksi toisiin ihmisiin sekä elämään. Ei siis ihme että entinen sisimpääni syövä katkeruus on muovautunut tämän hetken kiitollisuudeksi, joka kantaa vaikeinakin hetkinä.

Kiitollisuus vai katkeruus. Valinta on minun.


Hyvä pahassa.

Asiat harvoin ovat sitä, mitä ne ensivaikutelmaltaan näyttäisivät olevan.
Asiat harvoin ovat sitä, mitä ne ensivaikutelmaltaan näyttäisivät olevan.

Pelko lapsuudessa. Koulukiusaaminen. Konkurssi. Avio-ero. Itsetuhoinen päihdehelvetti. Isän itsemurha.

Siinä muutamia elämäni tapahtumia, joiden keskiössä eläessäni, en voinut kuvitellakaan sitä, että näihin karmaiseviin asioihin olisi verhoutuneena mitään hyvää. Tänään sensijaan ymmärrän. Nimittäin kaikista noista sinällään pahoista tapahtumista ja niihin liittyvistä negatiivisista tunnetiloista on matkanvarrella muovautunut se ihminen joka tänään olen.

Kun ihminen kokee elämässään jotakin pahaa, harva meistä, tuskin kukaan osaa tuossa hetkessä ajatella siinä itseasiassa olevan piilotettuna mitään hyvää. Minä ehkä tällä hetkellä, kiitos menneisyyteni jo monessa kohdin osaan. Ei se siltikään poista niitä ikäviä tunteita joita näihin tapahtumiin omalle kohdalle sattuen liittyy, mutta jos jotakin rankoista kokemuksista koen oppineeni, niin sen, että tässä hetkessä jo tuollaisten tapahtuessa, taustalta löytyy se lohtu, että jo kertaalleen tai useamminkin elämästä näistä selvinneenä, selviän kyllä tästäkin. Puhumattakaan pienemmän luokan vastoinkäymisistä, joita aikanaan elämä tuntui varanneen minulle lähes päivittäin. Ehkä ei ollutkaan. Ehkä kyse kohdallani olikin pelkästään siitä ristiriidasta sisälläni, mitä minä elämältä halusin ja toisaalta siitä, mitä elämä minulle tarjoilisi.

Vuosien javuosikymmenten saatossa lähes pakonomaisesti pidin kiinni, pahimmillaan jopa takerruin asioihin ja ihmisiin. Mitä enemmän takerruin, sitä enemmän kipua irtipäästämisen hetki tuotti tullessaan.

Oppiessani kivun kautta hyväksymistä. Luovuttamista ja ennenkaikkea sen, etten todellakaan tiedä mikä kohdallani on hyväksi, olen saanut mahdollisuuden kasvaa ihmisenä niin, että ihan tavalliset arkipäivän asiat eivät enää juurikaan heilauta tunne-elämääni. Aikaisemmin kun tunteeni painuivat sysimustan masentuneeksi jo pienimmästäkin asiasta joka syystä tahi toisesta ei suostunut menemään kuten olisin sen toivonut kohdallani menevän.

Tänään tiedostan omaavani jo jonkinverran tervettä nöyryyttä suhteessa elämään. Ymmärtäen esimerkiksi sen että jokaisella meistä on täällä eräpäivänsä. Jotakin kun on kuoltava, jotta jotakin uutta saa tilan syntyä.

Kerronpa tähän loppuun hyvin pienen, mutta eiliselle päivälle silti kovin merkityksellisen tapahtuman.

Reilu viikko sitten työreissulla ollessani, elohopea laskeutui tämän talven kylmimpiin lukemiin. Mittarin näyttäessä -32 astetta. Olin suunnitellut edellisenä iltana seuraavan päivän alustavan ohjelman, niin työpäivän kuin kotimatkankin osalta. Vaikkakaan enää suunnitelmani ei ole entiseen verraten läheskään enää niin kiveen hakattuja, silti ei käy kieltäminen, etteikö auton hyytyminen ennenkuin edes pääsin päivääni aloittamaan, sapetti tietyllä tavoin. Siitä huolimatta, "tapellessani" auton kanssa reilun neljä tuntia, työpäivä muutti suunnitelmien osalta kummasti muotoaan. Samoin kävi suunnitellulle aikataululle kotiin palaamisen osalta. Jouduin temppuilemaan melkoisesti, jotta sain lopulta hommattua tarvittavat kaapelit ja toisen auton saadakseni autoni käyntiin ja päästäkseni hoitamaan kyseisen päivän vastuuni. Toisaalta tuosta takapakista ei ollut hyötyä vielä seuraavana aamuna, kun kiitos kovien pakkasten, kotimme sähkötaulusta oli kärähtänyt yksi pääsulakkeista mikä osaltaan aiheutti sen että osa kodistamme oli kovin kylmähkö ja lisäksi sen että juuri esimerkiksi se pistorasia oli pimentynyt, jossa molemmat perheemme autoista olivat roikan nokassa lämpiämässä.

Aikaisemmin tällaiset tapahtumat olisivat aiheuttaneet sen että olisin kironnut maailman ja sen ihmiset alimpaan helvettiin, raapaisten sopivan humalatilan. Nyt sensijaan vain tein tarvittavat toimenpiteet asiantilan korjaamiseen sekä lisäksi maanantaina pakkasin matkaani käynnistyskaapelit, kaiken varalta, etten ainakaan enää joutuisi saman asian takia taiteilemaan aikataulujeni kanssa. No kulunut viikko oli alkujaan lauhempi ja ajattelinkin alkuun, että tietysti se on lauhempi nyt kun minulla ne kaapelit on turhanpanttina matkallani mukana. Noh, lopulta taas ties kuinka monennen kerran elämä osoitti minulle sen että turhan tupisemisen sijasta voisin keskittyä vain itse elämään, luottaen siihen että loppu hoituu kyllä. Eilen nimittäin pakkanen taas kiristyi ja vaikka nyt oma autoni starttasikin moitteetta, käynnistyskaapeleille oli sittenkin tilauksensa. Olin nimittäin eilen lähdössä viimeisestä paikastani kohti kotia, kun kyseisen paikan eräs työntekijä tuli sadattelemaan sitä kuinka joutuisi oman autonsa akun hyytyessä kävelemään kotiinsa. Naurahdin samassa hänelle, ettei hätä olekkaan tämän näköinen, sillä minulla on autossa kaapelit mukana. Saatuamme kyseisen työntekijän auton käynnistetyksi, mietin kotiin ajellessani tuota tapahtumaketjua. Jos minun autoni ei olisi tehnyt toppia viikko takaperin, ei minulla olisi ollut noita kaapeleita matkassani mukana ja niimpä taas kerran elämä osoitti minulle sen, että pienimpäänkin vastoinkäymiseen voi olla verhoiltuna jotakin hyvää. Tässä tapauksessa se että tämä kyseinen ihminen sai autonsa käynnistetyksi. Se mitä tuosta eteenpäin tapahtui, ei ole minun tiedossa, mutta olkoon tämä yksi esimerkki siitä kuinka jännällä tavalla elämä itsessään yhdistelee palapelin palasia, kunhan vain maltan olla kiukustumatta sille siitä ettei se juuri minun haluamani nurkkapala suostunutkaan menemään keskelle tuota palapeliä vaikka kuinka niin olisin halunnut tapahtuvan.


Vastoinkäymiset - avain muutokseen.  2

Jokaisella meistä on oma polkumme kuljettavana. Samoin myös vastuu siitä mitä matkalta opimme.
Jokaisella meistä on oma polkumme kuljettavana. Samoin myös vastuu siitä mitä matkalta opimme.

Näin uuden vuoden alkaessa, heräsin miettimään mennyttä aikaa. Aikaisemmin olen jossain kohtaa elämääni katkerana kironnut kaikkia niitä hukattuja vuosia. Sadatellen itseäni siitä, kuinka ihminen voikaan olla tyhmä, hukatessaan elämänsä tavoitellen jotakin sellaista, minkä jo hetken järjellä mietittynä ymmärtää olevan lähtökohtaisestikin saavuttamattomissa.

Asenteen ja ajatustavan muutos. Kas siinä yksi suurimmista hyvää tekevistä asioista elämässäni. Asia joka nyt miettien tulisi olla kohtuullisen vaivatta saavutettavissa, mutta joka toisaalta itselläni tapahtuakseen on vaatinut vuosien ja taas vuosien prosessin, yhdistettynä suunnattomaan määrään kipua. Kipu jota ensialkuun en ollenkaan ollut halukas kohtaamaan, mutta jonka pakenemisen mahdottomuuden todettuani osoittautuikin kultaakin kalliimmaksi matkakumppanikseni.

Voisin yleistää, että me ihmiset ollaan vekkuleita siinä että pelkäämme kipua. Pelkäämme elämän tarjoilemia vastoinkäymisiä. Epäonnistumista. En usko että kovinkaan moni meistä voi tuota vastaan väittää. Ainakaan sikäli kun osaa olla itselleen rehellinen. Minä nimittäin yhä löydän itseni säännöllisen epäsäännöllisesti murehtimasta tulevaa, vaikka kuinka ymmärtäisin tässä hetkessä kaiken olevan hyvin. Ehkäpä tuossa juuri on pelon yksi tarkoitus, pitää ihminen tietyllä tavalla tutkalla siitä että nyt asioiden ollessa suht hyvin, ei ehkä siltikään kannata kovin kummoisesti alkaa paukutella henkseleitään. Nöyryys, sopivassa määrin suhteessa elämään on hyvästä. Juuri siinä määrin, kuin se kohdallani on mahdollista, ilman että tietoisella tasolla alan ajatella olevani nöyrä. Tuo hetki kun nimittäin on osoittautunut kohdallani juurikin hetkeksi jolloin tuo yksi tämän hetkisen elämäni tärkein työkalu katoaa.

Mietin tässä aamutuimaan elämääni. Kaikkia niitä vastoinkäymisiä joita elämässäni tähän mennessä olen kohdannut. Ymmärtäen niiden olleen monin tavoin oppaana siihen, että löytäisin oman paikkani elämässä. Tavan jolla eläessäni mahdollisimman vähän satutan itseä sekä muita ihmisiä. Tästä pohdinnasta sai alkunsa myös hieman laajemman kokonaisuuden miettiminen. Jos minun kohdallani kaikki näennäiset epäonnistumiset, väärät valinnat sekä varsinkin kovin kivuliaat vastoinkäymiset ovat opettaneet ja opastaneet kulkuani omalla polulla, niin miksi ei sama voisi koskea muitakin ihmisiä. Sillä sitähän me kaikki perustukseltamme olemme. Vain ihmisiä.

Jos siis tässä hetkessä sadattelet itsesi lisäksi esimerkiksi yhteiskuntamme valtaapitäviä, niin pysähtyisitkö hetkeksi miettimään sitä, että ehkäpä tämä tilanne joka tällä hetkellä yhteiskunnassamme vallitsee, onkin juurikin se minkä me Suomalaiset tarvitsemme, kokeaksemme riittävää kipua, tullaksemme halukkaiksi muutokseen jota parempi huominen meiltä edellyttäisi. Tuo muutos kun sinällään ei ala Tasavallan presidentistä. Pääministeristä. Saati Keskon pääjohtajasta. Vaan sinusta itsestäsi. Minusta itsestä. Meistä jokaisesta yhdessä ja erikseen. Mutta niin kauan kuin meillä on vain mahdollisuus syyttää kurjasta tilastamme jotakuta toista ihmistä, tuo muutos kärsivällisesti odottaa tapahtumistaan. Saattaapa se kaikessa viisaudessaan, aivan kuten omassakin elämässäni havahduttaa sinua huomaamaan itsensä, sopivalla määrällä niinkin epämiellyttäviä asioita kuin vastoinkäymiset ja niistä nouseva kipu. Ihminen kun kovin surullisen harvoin on valmis ottamaan muutoksen edellyttämiä askeleita, ennenkuin paikoillaan pysyminen tekee kipeämpää kuin liikkeelle lähtö.