• Kimmo Rasila

DOCVENTURES - THE WORK

EXPECT THE UNEXPECTED
EXPECT THE UNEXPECTED

Alkuun todettakoon se, että kyseinen dokumentti ja siitä käyty keskustelu paljasti itselleni, itsessäni jo liian kauan vallalla olleen suojautumismekanismin, suhteessa omiin tunteisiini. Ajattelin nimittäin katsovani dokumentin, josta ihmiset kirjoittavat kyynelsimin, mutta joka itsessäni ei tulisi herättämään minkäänlaisia tunteita. Tämä on yksi ehkä itselleni tähän hetkeen selkein toimintamalli, jonka avulla olen sivuuttanut omat tunteeni läpi elämäni. Eksyyntyen jossain kohtaa totaaliseen yksinäisyyteeni, kohtaamaan nuo tunteet siten, ettei niitä vain vahingossakaan kukaan näkisi. Tällä keinoin olen selvinnyt elämästäni. Ei se todellakaan helppoa ole ollut näin herkälle miehelle, joka sisimmässäni kuitenkin tiedostan olevani. Mutta mies tai ihminen yleensä on mestari kehittämään itselleen mitä erilaisimpia mekanismeja joiden avulla jaksaa.

Mutta kylläpä kyseinen dokumentti iskikin lujaa. Harvoin nimittäin mikään ohjelma, jonka olen katsonut, on osunut niin syvälle ytimeeni, kuin mitä tämä kyseinen dokumentti iski. Vieläpä siten, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia kontrolloida sitä kaikkea mitä sisimmästäni kumpusi. Onneksi ei, sillä juuri nyt, tätä kirjoittaessani sisimmässäni samalla kuohuu, mutta samalla koen suunnatonta iloa siitä, että taas, todella pitkästä aikaa minulla on itseni kanssa suunta, mihin kulkea. Kohti omia, aidoimpia ja ennenkaikkea pelottavimpia tunteitani.

Dokumentissa jokainen joka toi itsensä näkyväksi, resonoi minussa itsessäni todella syvältä. Ensimmäisenä mies, joka päästäessään omia demonejaan näkyväksi, sai vekin otsaansa. Kyseinen ihminen oli monin tavoin kopio minusta. Olen pyrkinyt läpi elämäni koko ajan johonkin, saavuttamaan jotakin. Silti jatkuvasti ja tauotta kokien, ettei ikinä mikään lopulta riitä. Ihan samalla tavoin minussa herää se peto sisälläni, joka haluaa tappaa, hetkessä, jossa joku kohtelee minua alentavasti. Sillä poikkeuksella, että itse olen rakentanut tuolle pedolle sisälläni sellaisen vankilan, josta se ei tulisi koskaan vapautumaan. Ei siis ihme, että olen kärsinyt jo pelkästään tuosta johtuen aikanaan liki 20 vuotta paniikkihäiriöstä. Senverran suuri määrä energiaa sisälleni nimittäin tuosta johtuen on kasautunut. Senverran monasti olen nimittäin elämäni aikana saanut tuta sen, miltä tuntuu kun toinen ihminen kohtelee alentuvasti, eikä sinulla ole oikeutta näyttää kaikkea sitä tuskaa mikä sisältäsi tuosta nousee.

Seuraava joka itseäni kosketti syvältä, oli tummaihoinen kaveri, joka ringissä kertoi siitä, kuinka kokee ettei enää jaksa ja olisi jo valmis antamaan periksi. Samaistuin häneen vahvimmillaan siinä kohtaa elämääni, kun en enää halunnut, saati jaksanut elää. Toisaalta, vaikka tässä hetkessä rakastan elämää, niin hetkittäin kaiken armottoman taistelun keskellä huomaan miettiväni satunnaisesti sitä, että ei enää jaksaisi taistella. Vaikka tuo ei kohdallani enää merkitsekään aiempaan verraten oman elämän omakätistä päättämistä, niin tunteet jotka tuohon hetkeen ja kokemukseen liittyy, ovat silti täsmälleen samat. Epätoivo. Toivottomuus. Uupumus jne.

Minusta kaikista sympaattisin tyyppi dokumentissa oli isokokoinen intiaani, joka kertoi päätyneensä vankilaan yritettyään halkaista yhden ihmisen kahtia. Minä koen itseni hyvin samankaltaisena. En fyysisesti, mutta sitäkin vahvemmin henkisellä tasolla. Sisälläni asuu suunnaton suru siitä, kun en riittänyt isälleni ja samalla armottoman pohjaton kokemus siitä, että minun olisi pitänyt kyetä tekemään enemän äiti puolesta ollessani lapsi. Nämä siis minun kokemuksia ja tunteita, ei niinkään sitä varten, mitä vanhempani missäkin kohtaa lapsuuttani tekivät.

Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisempänä nuorehko mies, joka kolmen ensimmäisen päivän ajan suhtautui kaikkeen kuin ulkopuolisena, kyeten antautumaan prosessiin vasta viimeisenä mahdollisena hetkenä. Minä olen tuollainen ihminen. Menen tilanteeseen, ennakoiden ja valmistautuen siten, ettei mikään tunnu miltään ja tiedän jo kaikesta kaiken. Vasta kun koen riittävää turvaa, uskaltaudun avaamaan suojaukseni ja senjälkeen päästämään toisen ihmisen lähelle, näyttäen silti ehkä vain pintaa siitä kaikesta herkkyydestä, mitä sisimmässäni on. Silti, aivan samoja kokemuksia joista kyseinen nuori mies murtautui lopulta vapaaksi. Kokemus siitä, että haluaa olla avuksi, mutta jota aina ollaan sysäämässä sivuun tai toimittamassa toisaalle.

No mitä tämä kaikki sitten minulle itselleni minusta itsestäni haluaa kertoa. Ainakin sen, että taas kerran, kaikessa erinomaisuudessani (yksi monista suojamekanismeistäni) olen onnistunut etäännyttämään itse itseni omista todellisista tunteista. On vain surullisen helppo sivuuttaa itsessään ne ikävimmät tunteet. Juuri ne, joiden kohtaamisen kautta aina ja takuuvarmasti pääsee aitoon yhteyteen toisen ihmisen kanssa.

Onneksi oma prosessini on jatkunut jo sen aikaa, että osaan löytää itseäni kohtaan jo hitusen armollisuutta. Olen juuri siinä kohdassa matkaani, kuin minun kuuluukin olla. Prosessi kyllä pitää huolen etenemisestään sekä aikataulusta. Minun osuuteni on vain säännöllisesti suostua tuohon prosessiin mukaan.

Loppukaneettina vielä dokumentista se, että sitä katsoessani huomasin miettiväni sitä, kuinka lopulta suuri osa meistä miehistä, miksei samoin naisistakin elää itse itselleen kyhäämässä vankilassa. Tuo vankila on vain itsemme sisimmässä olevia tunteita. Kun dokumentin ihmiset elävät monin tavoin eristyksessä, niin lähes samalla tavoin me eristämme itsemme toisista, välttääksemme kohtaamasta itsessämme olevia tunnelukkoja. Vankien kohdalla vankilan avain on jollakulla toisella. Meidän tapauksessa meillä itsellämme. Kyse on lähinnä siitä, haluanko elää omien tunteideni vankilassa vaiko vapaana, kokien, tuntien ja aistien ne kaikessa karuudessa ja kauneudessaan.

Kommentoi kirjoitusta

Jos sinulla ei ole vielä tunnusta Cityssä tai Facebookissa, luo tunnus Cityyn. Se käy käden käänteessä ja on täysin ilmaista.

Luo ilmainen tunnus