Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on rauhoittuminen.

Ahdistuksen monet kasvot.  3

Ahdistus ei ole mukava matkakumppani. Ei siis ihme, että ihminen yrittää siitä eroon mitä erilaisimmin keinoin ja äkkiä.
Ahdistus ei ole mukava matkakumppani. Ei siis ihme, että ihminen yrittää siitä eroon mitä erilaisimmin keinoin ja äkkiä.

Kuulin joskus aikanaan, erään terapeutin toteamuksen siitä ettei ahdistus ole itsessään tunne. Se on eräänlainen nippu tunteita.

Tuolloin tuon kuullessani koin hyvin vahvasti, että ainakin omalla kohdalla koettuna, ahdistus itsessään oli hyvinkin voimakas tunne. Pahimmillaan lamaannuttava. Tunne joka teki kertarysäyksellä kaiken tyhjäksi. Merkityksettömäksi.

Mutta mistä tuo ahdistus lopulta saa alkunsa? Millätavoin sitä voisi oikealla tavalla helpottaa ja mitä ovat niitä vähemmän oikeita keinoja. Siis taas kerran vain omakohtaisesti pohdittuna.

Muistan ensimmäiset, voimakkaat ahdistuskohtaukset jo ala-asteella. Noihin nivoutui tiiviisti pelko. Pelko siitä että taas kerran tulee saamaan selkäänsä tai mikä pahempaa, henkisen väkivallan ruoskimaksi. Omalla kohdallani elämässä fyysistä väkivaltaa on tullut koettua vähempi, mutta henkistä sitäkin enemmän. Joskus olen epätoivoissani miettinyt, että kunpa ihmiset ennemmin löisi, kuin satuttaisivat sanallisesti.

Henkinen väkivalta on omalla kohdalla yksi suurin syy ahdistukseen. Se kun osuu niin syvälle sisimpään, ettei tuolta pysty suojautumaan. Ainakaan silloin, kun on herkimmillään. Sanat satuttavat pahimmillaan siinämäärin, että lopulta tulee tarve vahingoittaa itseä fyysisesti, jotta tuo suuri musta möykky rinnasta, olisi hetken aikaa vaiti. Fyysinen kipu kun vie huomion toisaalle.

Omat rajat on lapselle asia, joka tulisi oppia jo kokolailla varhain. Ilman rajoja eläessä, kasvaa vain aikuinen, joka antaa toisten kävellä yli. Vieläpä pahimmillaan niin, että itse kuin tahtomattaan tuota mahdollistaen.

Olen pohtinut paljon omaa elämää ja esimerkiksi sitä, miksi ihmeessä tuo ahdistus on lähes jatkuvasti läsnä elämässä. Tai jos jossain kohtaa huomaan hengittää no helpommin, toimin pian kuin automaationa siten, että tuo ahdistus palaa päällimmäiseksi olotilaksi. Syy siihen lienee se, kun on oppinut elämään siten että kokee elävänsä vasta tietyntasoisen tuskan vallitessa.

Aikanaan käytin loputtoman määrän päihteitä, lääkkeitä ja muuta rompetta, kyetäkseni selviämään päivästä toiseen tuon piinaavan ahdistuksen kanssa. Nyt raittiina eläessä, luulisi ajanmyötä oppivansa elämään siten, ettei elämässä tarvitsisi olla jatkuva puristus läsnä. Niin luulisi.

Paljon olen omia kieroumia paikantanut, mutta yhä edelleen tietyt itselle haitalliset ajatus- ja toimintamallit suvereenisti torpedoi hyvää elämästä. Yksi suurin noista se harha, että yksin tulisi selvitä.

Minulle tuo yksin selviäminen on sitä, että vetäydyn omaan kuoreeni. Tuo on eräänlainen suojamekanismi kaikkea kaoottisuutta vastaan, jota ympärilläni koen olevan. Huono puoli tuossa se, et nekin ihmiset jotka haluaisivat auttaa, eivät tuon kuoren läpi pääse. Mitä syvemmälle kuoreeni käperryn, sitä kauemmas ihmiset etääntyvät ja sitä yksinäisemmäksi itseni koen.

Yksinäisyyden kokemus on toinen suurehko tunne ahdistukseni sisälllä. Tuohon kokolailla vahvasti liittyy kokemus erilaisuudesta ja siitä, kuinka arvoton lopulta on. Häpeä, riittämättömyys ja rakkaudettomuus tuo ihmiselle kokolailla ahdistavan olotilan.

Vielä kun pakettiin raapaistaan rusetiksi sisäinen turvattomuus, ei ihme että ihmistä ahdistaa ja kunnolla.

Eikä ihme, että meistä moni lähes epätoivon vimmalla pyrkii etsimään ulospääsytietä tuosta ahdistuksen kuristavasta otteesta.

Päihteet, lääkkeet, liikunta, ruoka, seksi, työ, opiskeli, elokuvat, netti, uhkapelaaminen, uskonto, raha, valta...

Keinoja on loputon määrä. Yksi yhdistävä tekijä noilla edellä olevilla keinoilla kuitenkin on. Kaikki itsessään on ihmiselle sinällään perusjuttuja, mutta kun noilla pyritään vaientamaan omaa tunnepuolta, noista jokainen lopulta ampuu siinämäärin yli, että sekä ihminen itse, että myös lähellä elävät voivat lopulta huonosti.

Mikä sitten oman kokemukseni mukaan on tie ulos tuolta hulluudesta? Eräänlaisten pikavoittojen, saati hetkellisten helpotusten sijaan se, että varaa itselle riittävän paljon aikaa tutustua itseensä sekä ylipäänsä siihen mikä lopulta ahdistaa.

Yksin tuota tutkimusmatkaa kovin harva jaksaa jatkaa ja sen vuoksi olisikin hyvä löytää elämäänsä nippu ihmisiä, joiden kanssa jakaa löytämäänsä. Erilaiset vertaistukiryhmät ovat hyviä tässä, joskin lähes poikkeuksetta alkuun aiheuttaen itsessä lisää ahdistusta. Sosiaalinen tilanne, yhdistettynä siihen että tulisi uskaltaa avata sisintään ventovieraille ihmisille, ei todellakaan ole helppoa. Positiivista vertaistuessa kuitenkin on se, että jokainen paikalla olija on kokenut juurikin sanan, eikä kenelläkään ole tarvetta arvostella toista.

Minulle yksi suurin este ahdistuksesta eroonpääsyssä on kuitenkin yhä hetkittäin aktivoituva ajatusyhtälö, joka syöttää sitä kuinka elämäni tulisi olla jatkuvaa taistelua sekä tuskaa.

Tänään ymmärrän tuon johtuvan pelkästään siitä, etten läheskään täysin ole kyennyt anteeksi antamaan itselle elämänpolullani tehtyjä erehdyksiä. Hupaisaa sinällään se, että aikanaan koin ihan samaa, vaikka konkreettisesti olin sopinut asiat jokaisen vahingoittamani ihmisen kanssa. Ei siis ihme, ettei olo tässä hetkessä ole yhtään sen kummempi, vaikka viime vuosien aikana olen omalla käytöksellä satuttanut useampia ihmisiä.

Lopputuloksena päästään siihen ihmisen yksilölliseen kulminaatiopisteeaeen. Pisteeseen, jonka kyetessään kohtaamaan, voi olla varma siitä, että elämä tulee yli puolitiehen vastaan ja ahdistus väistyy varmuudella. Armollisuus/armo itsensä suhteen.

Minulle tuo on vaikein asia siinä, kun lapsena opin että kaikki hyvä tulee ansaita. Armollisuus on yhä vieläkin vaikeaa. Armosta puhumattakaan. Kuinka ihminen joka vihaa itseä, voisi oppia terveellä tavalla rakastamaan itseä. Varsinkin kun rakkaus itsessä on läpi elämän ollut asia, joka on jollain tavoin ansaittava. Puhumattakaan siitä, kuinka kietoutuneena tuo sinällään kaunis asia elämässä on näyttäytynyt.

Niin kauan kuin itse yritän järkeillä tai kontrolloida elämääni, niin kauan tuo vapauttava armo pysyttelee poissa. Sen vuoksi ja juurikin siksi, tämän hetken vallalla oleva tuska ja ahdistus on entisen sysimustan pimeyden sijaan lohdullinen. Sillä mitä suurempi tuska, sitä lähempänä olen lopulta sitä minusta riippumatonta antautumista. Tuon muutaman kerran elämässä kokeneena totean, että juurikin nuo kokemukset auttaa siinä, etten enää läheskään niin kovasti yritä itse epätoivon vimmalla helpottaa oloani. Sensijaan pyrin luottamaan vain siihen, että jossain kohtaa taas tulen siihen pisteeseen, missä kaikki ahdistus sekä puristus saavat rakkaudellisen merkityksensä.

Armoa odotellen.


Rakkaudesta riippuvainen.  3

Luonto. Rauha. Rakkaus. Lepo.
Luonto. Rauha. Rakkaus. Lepo.

Voi luoja kuinka sisimpäni pursuaa juuri nyt rakkauden kokemusta. Siinä parasta, ettei tämä kokemus liitty sinällään kehenkään ihmiseen, asiaan, saati itseni ulkopuolella olevaan asiaan.

Tuossa nimittäin on kaiken tämän suunnattoman ongelmallisuuteni kulminaatiopiste. Kun jo lapsuudessa sisimpäni on rikottu, olen kuin vaiston ohjaamana yrittänyt korjata sisimpääni ulkoisilla seikoilla. Ymmärtämättä yhtään sitä, ettei voi korjata ulkoisilla seikoilla sitä, mikä on sisältäni rikki. Nyt tuon konkreettisesti ymmärtäen tiedostan, avautuu sisältäni lukko jonka aukeaminen vapauttaa myös ymmärtämään omaa riippuvuuskäyttäytymistä äärettömän paljon selvemmin ja selkeämmin.

Käsittämätön rakkaudettomuus. Kokemus täydellisestä arvottomuudesta.

Tuota epätoivon vimmalla yrittäessäni paikata, olen ollut valmis mihin tahansa, saadakseni edes hetkeksi vaimennettua tuon sisimmässäni kirkuvan kaipuun rakkauteen. Mutta eihän se kuin hetkeksi vaimenee, kun yritän täyttää tuota tyhjiötä itseni ulkoisilla asioilla.

Nyt päätin keskittyä oikeasti, aidosti kohtaamaan kaiken sen kivun, jonka nuo toistuvat raadollisen rikkirepivät hylkäyskokemukset lapsuudessa minussa aiheutti. Samalla ymmärtäen myös sen, että vuosia jatkunut ylianalysointi on ollut minulle vain keino selvitä eteenpäin prosessissa, jonka myötä pääsen lopulta noiden suunnatonta kipua nostatttaville arvottomuuden alkulähteille.

Ihmisen mieli kun on siinä vekkuli kapistus, että se itsessään suojelee itseä, blokaten muistista tapahtumat, jotka muutoin hajottaisivat kokonaan.

Loppuun voin kertoa yhden konkreettisen esimerkin siitä, millätavoin asioiden kohtaaminen lopulta auttaa vapautumaan elämään elämää tässä päivässä.

Mulle oma isä oli lapsuudessa mun idoli ja esikuva. Ihminen josta hain esimerkkiä niin hyvässä, kuin pahassakin. Toivoen että saisin itselleni hänestä sen hyvän, mitä hänessä koin piilossa olevan, välttäen kaikista niistä vääristä ajatus- ja toimintamalleista joiden alla hän elämäänsä näytti kipuillen elävänsä.

Enpä tuolloin tiennyt, kuinka perinpohjaisesti omalla kohdallani tulisinkaan käytännössä elämään läpi kaiken tuon ja vain sen vuoksi, etten enää omille lapsille siirtäisi noita samoja haitallisia malleja.

Haaste tässä kaikessa on ollut se suunnaton määrä kipua, joka on täytynyt suostua kohtaamaan, päästäkseni tähän hetkeen. Uskon nimittäin saavuttaneeni jotakin suurta elämässäni. Ymmärryksen lisäksi kokemuksen siitä miltä tuntuu kun jatkuvan arvottomuuden, raastavan riittämättömyyden ja totaalisen rakkaudettomuuden sijaan saa kokea itse itsessä olevansa arvokas, riittävä ja rakastettava. Juuri tällaisenaan.

Kaikessa tässä tärkeintä itsensä kohtaaminen. Kun suostun kohtaamaan tuon kaiken kivun, en enää turhaan kanna itsessä sukupolvelta toiselle siirtynyttä vihaa, katkeruutta, saati kaunaa. Tästä taas suurimpana hyötynä se, kun konkreettisesti ymmärtää esimerkiksi sen, että juurikin se vanhempi jota jumaloi ja joka satutti tahtomattaan todella paljon, olikin vain omalta osaltaan kipeä ja satutettu ihminen. Eikä paha tai ilkeä.

Juuri nyt kaiken tämän kauheuden kohtaamisen kautta koen suunnatonta lempeyttä, ymmärrystä sekä anteeksiantoa isääni kohtaan. Ajatellen niin, että olipa hänen tehtävänsä tässä ajassa mikä tahansa, minun osaltani tuo tehtävä on täytetty.

Käsi sydämellä totean, lepää rauhassa isä rakas. Where ever you are. Tämä seuraava kappale on omistettu juuri sinulle. <3


Pari sanaa Peurungasta.  1

Tervetuloa Peurunkaan.
Tervetuloa Peurunkaan.

Kuten aikaisemmista postauksistani lienee käynyt ilmi, olen matkustellut viikot yrittäjyyteni kautta Keskisessä Suomessa, yöpyillen säännöllisesti arkipäivät Laukaan Peurungassa. Tutustuin paikkaan 2013 vieraillessani kyseisessä paikassa pitämässä kokemusluentoani. En tuolloin osannut kuvitellakaan että tulisin viettäneeksi aikaa säännöllisesti kyseisessä paikassa.

Kun työni toi minut Keski-Suomeen, ei minun tarvinnut kauaa miettiä mihin majoittuisin, niin kaunis ja viihtyisä kyseinen paikka on. Ajattelin nyt tässä postauksessani hieman esitellä tätä kyseistä paikkaa, sellaisena kuin se itselleni tässä vajaan 10 kuukauden säännöllisen majailun on esittäytynyt.

Maisemaa aamupalapöydästä.
Maisemaa aamupalapöydästä.

Onko parempaa aamun aloitusta, kun aamupalalla istuessaan saa katsella ylläolevan kuvan kaltaista maisemaa, jossa avautuu kaunis järvimaisema. Itselleni on tullut jo tavaksi istua hetki ihan rauhassa, katsellen tuota kuvankaunista Peurunkajärveä. Jos tuossa maisemassa ei sielu lepää, niin sitten on aika katsahtaa peiliin. Yleensä kyllä itselläni päivä käynnistyy varsin kiitollisin mielin, katsellessani hetkisen tuota rauhoittavaa järvimaisemaa. Aamupalan ollessa samalla ravitsevan monipuolinen.

Lenkkipolulta.
Lenkkipolulta.

Olen pyrkinyt opettelemaan siihen, että joka viikko, ainakin kerran, jos ei parikin, raivaan kalenteristani aikaa siihen että käyn rauhallisella kävelyllä lenkkipolulla joka kiertää sopivan matkan hotellin ympäristössä, Peurunkajärveä mukaillen. Jos taas tuolla polulla ajatukset eivät rauhoitu, voi kysyä itseltään, onko elämässä tullut tehtyä valintoja joiden myötä kiire on liiallisesti läsnä.

Kauniita maisemia metsästä.
Kauniita maisemia metsästä.

Minulle ihmisenä on tullut äärimmäisen tärkeäksi muistuttaa itseäni säännöllisesti rauhoittumisen merkityksestä elämässäni ja viime aikoina olenkin oppinut ottamaan aikaa itselleni ja liikkumaan taas luonnossa. Olen nimittäin tässä matkani varrella todennut sen, että juurikin luonto on sellainen paikka jossa kaikki ylimääräinen kiire ja stressi kaikkoaa. Ei siis ihme, että jo lapsuudessani kokiessani erinäisiä ahdistuksia, löysin itseni säännöllisesti luonnosta. Nyt tuolla lenkkipolulla liikkuessani, huomaan säännöllisesti palaavani lapsuuteeni, nyt ahdistumisen sijasta löytäen kiitollisuutta siitä miten elämä minua onkaan kuljettanut.

Rentoutumista frisbeegolf radalla.
Rentoutumista frisbeegolf radalla.

Lenkkeilyn lisäksi Peurunka tarjoaa todella monipuoliset puitteet mitä erilaisimpiin harrastuksiin. Esimerkiksi perheen kanssa täällä majaillessa, voi kylpylässä polskimisen vastapainona käydä heittelemässä frisbeetä, keilaamassa, kuntosalilla tai vaikka kokeilemassa jousiammuntaa. Kaikki syyt jotka ovat este kuntoilulle täällä, ovat tekosyitä. :)

Peurunkajärvi hotellihuoneen parvekkeelta.
Peurunkajärvi hotellihuoneen parvekkeelta.

Majoitustiloissa ei myöskään ole mitään moittimista. Ylläoleva kuva on hotellihuoneeni parvekkeelta avautuvasta näkymästä. Lisäksi kun töideni vuoksi olen nyt arkipäivät Laukaassa, niin joissain sopivissa kohdin perheeni on viipyillyt pieniä lomajaksoja täällä kanssani ja siitä huolimatta että meitä kaikkiaan on 7 henkinen sirkus, ei majoittuminen ole sittenkään ollut ongelma. Tähän tarkoitukseen täällä on olemassa muutamia korkeatasoisia huviloita sekä hotellin yhteydessä sijaitseva sviitti, joka tarjoaa todella hulppeat puitteet isommankin porukan majoittumiseen.

Hotelli järveltäpäin katseltuna.
Hotelli järveltäpäin katseltuna.

Sen mitä itse täällä olen säännöllisesti majoittunut, niin ei minulla tästä paikasta ole yhtikäs mitään pahaa sanottavaa. Lisäksi kun olen tässä ajansaatossa saanut tutustua henkilökuntaan hieman tarkemmin, niin en yhtään ihmettele sitä miksi täällä muutoinkin kuin minä porukka tykkää majailla. Aina tänne maanantai päivän päätteeksi saapuessani vastaanotto on yhtälailla ystävällinen. Ei siis ihme, että aionkin täällä viipyillä sen mitä nämä tämän hetkiset työni minut tällä alueella pitävät. Näillä näkymin vielä useamman vuoden ajan.

Peurunkajärven rannalta löytyy rauhoittava maisema.
Peurunkajärven rannalta löytyy rauhoittava maisema.

Loppuun totean vielä sen, että tuo ylläolevan kuvan paikka on toiminut minulle paikkana, jossa tasaisin väliajoin käyn pohtimassa elämääni. Tuohon pysähtyessäni, ympärillä oleva hiljaisuus pysäyttää minut aina miettimään sitä kuinka ihmeellisellä tavalla elämä on minut tänne kuljettanutkaan. Tuossa miettiessäni ymmärrän kaikkien pelkojeni, ahdistusteni sekä pahimpienkin paniikkieni toimineen minulle matkakumppanina, kuin opastaen minua kohti tätä päivää. Helpolla ei tänne ole tultu, mutta nyt miettien ymmärrän sen haastavuuden olleen tarpeen lähinnä siinä, että se on kuin kysynyt minulta kuinka kovasti olen valmis ponnistelemaan saadakseni elämäni tasapainoon. Nyt elämän ollessa tasapainossa, ponnistelu on huomattavasti vähentynyt, mutta siitä huolimatta minulla ei ole aikomustakaan jäädä lepäilemään laakereilleni. Ymmärrän nimittäin elämäni niin, että oman osuuteni hoitaen, jok'ikisestä päivästä on mahdollisuus oppia jotakin uutta ja tarpeellista tulevaisuutta ajatellen.

Yksi tärkeimmistä opeista mitä tämä reissutyö on minulle tarjoillut on se, että tänään ymmärrän kotona odottavien ihmisten tärkeyden elämässäni. Ilman heitä nimittäin en olisi tässä.