Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on selviytyminen.

Selviytymisvietti

"Tiin tuntemuksia"

Sinä päivänä olin rahaton. Kävelin edestakaisin katua pitkin, katse maahan luotuna. Toivoin, että joku olisi kadottanut kadulle vitosen tai edes muutaman euron, pennejä, mitä vain. Oloni oli hyvin heikko mutta en aikonut käyttää rahaa ruokaan vaan alkoholiin. Halusin paeta todellisuutta. Kävelin edestakaisin, edestakaisin. Jossain vaiheessa minua alkoi paleltaa. Tärisin ja päätin lähteä kotiin. Kotona menin sängylle ja tärisin yhä, kalisin kuin kalapuikko. Peitosta ei ollut juuri apua. Oloni oli yhä heikompi. Rahaa ei ollut, ruokaa ei ollut, alkoholia ei ollut. Minua myös pelotti. Mieleeni ei tullut soittaa kellekään. Nukuin valot päällä.

Sain joskus kuukausia myöhemmin tuttavaltani viestin enkä aikaillut lähteä vertaistukiryhmiin. En aikaillut, koska kyse oli selviytymisestä ja olin kyllästynyt edellä kuvatun kaltaiseen epätoivoon. Se sai minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi. Olin edelleen kroonisesti ahdistunut ja aloin saada myös paniikkikohtauksia. Juominen oli aina vaaniva vaara, joka saattoi piileskellä missä vain, kulman takana tai sängyn alla. Onneksi vertaistukiryhmiä kokoontui vain yhden kadunpätkän päässä asunnostani lähes ympäri vuorokauden. Menin ensimmäiseen ryhmään usein jo aamuyhdeksältä ja viimeiseen yömyöhään. Kukapa ei selviytyäkseen tekisi niin. Silloin asuin Kalliossa ja matka kulki lukuisten baarien ohi. Iltaisin ne olivat pullollaan. Siellä sijaitsi entinen turvapaikkani: musiikkia, juomia, ihmisiä. Joskus sain paniikkikohtauksen myös ryhmässä mutta silloin tuijotin vain kahvikuppiani tai seinällä olevia tauluja ja yritin hengittää rauhallisesti. Myös ryhmissä oli kuitenkin aina ihmisiä, mikä helpotti pelkotilojani.

”Pakonomainen, jatkuva, riippuvuutta ilmaiseva (addiktiivinen) --- alkoholin käyttö on vakava sairaustila”, Duodecimin tiivistyksessä lukee. Nykyään elän ilman alkoholia ja opettelen sietämään erilaisia tunne- ja olotiloja kuten vanhaa ystävääni ahdistusta. Selviytymistä oli myös vuosia kestänyt taistelu masennuksen kanssa. Masennus uskottelee, että et ole minkään arvoinen tai sinne päin, siis valehtelee, kuten eräs Twitter-käyttäjä kommentoi. Masennus tekee sen ikävä kyllä uskottavasti eikä ota vastaväitteitä vastaan. Aika hyvä pokerinaama toisin sanoen. Masentunutta ihmistä saattaa muuten masentaa vain enemmän, jos häntä käskee reipastumaan tai ottamaan itseään niskasta kiinni. Joskus jo suihkussa käyminen oli vaativa suoritus. Sen jälkeen saatoin rojahtaa sängylle ja onnitella itseäni. Kokeilin monia masennuslääkkeitä, koska halusin voida paremmin. Edellinen ei toiminut, joten kokeillaan seuraavaa, lääkärit tuumailivat. Ehdin aina toivoa, että uusi lääke on se todellinen onnellisuuspilleri, mutta sain kerta toisensa perään pettyä. Kukapa ei haluaisi voida paremmin.

Auroran psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla oli mielestäni jännittävää. Siellä selviytymistä oli lähinnä ajankulun löytäminen ja sen hyväksyminen, että näiden seinien sisällä sitä nyt ollaan. Oma diagnoosini kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä oli vasta tulossa tulevaisuudessa. Seikkailin käytävillä ja puhuin paljon muiden potilaiden kanssa. Katsoimme oleskeluhuoneessa elokuvia ja tutkin innoissani paikan kirjahyllyä. Pöydillä lojui kirjavia värityskuvia. Aloin olla inspiroituneessa tilassa. Näin värit kirkkaina, jotenkin hyperrealistisina, hammastahna tuntui menevän päähän ja muut potilaat vaikuttivat nuorilta neroilta. Hetken aikaa tunsin olevani kuin Liisa ihmemaassa. Miten mahtavaa ja luovaa aikaa! Miesystäväni toi minulle eväitä, joita mussutin samalla, kun kuuntelin kuulokkeilla levyjä Massive Attackin Mezzaninesta The Beatlesin Revolveriin ja Abbey Roadiin. Ajatus ulkomaailmasta ei olisi voinut tuntua tylsemmältä. Ikkunasta näkyi autotie. Harmaata paitsi autojen välkkyvät valot, joita jäin tuijottamaan. Jälkikäteen ajatellen olin luultavasti maaninen mutta ainakin turvassa, vaikka koin syöneeni psykedeelisiä sieniä tai olevani happotripillä. Kyseisiä aineita en ole ikinä edes kokeillut.

F.M. Dostojevskin Rikos ja rangaistus on pitkä kuvaus päähenkilö Raskolnikovin kujanjuoksusta ja painista syyllisyydentunteen kanssa. Ympäröivä maailma alkaa vaikuttaa hänestä vihamieliseltä. Moniin Dostojevskin (2003, 131) kirjan katkelmiin voi samastua, jos on joutunut kamppailemaan selviytyäkseen: ”Raskolnikov oli jo kadulla. Nikolain sillalla hänet sai vielä kerran havahtumaan melko ikävä tapaus. Eräs avovaunujen kuski sivalsi häntä kipeästi piiskalla selkään sen vuoksi että hän oli vähällä joutua hevosten jalkoihin, vaikka kuski oli huutanut hänelle kolme tai neljä kertaa varoittavasti. --- Ympärillä tietenkin kajahti nauru.
- Sai mitä ansaitsi!
- Mikä lienee veijari.”

"Kimmon kokemuksia"

Selviytymisvietti. Tuossa asia, jota hetkittäin olen pohtinut paljonkin. Mikä saa ihmisen lopulta taistelemaan kaikin keinoin selvitäkseen. Minun kohdallani tuo varmasti oli lopulta toivo paremmasta ja pienen pieni usko siihen, että myös minä voisin selvitä.

Minulle haastavin kaikessa synkkyydessä, jossa vuosia elin, oli suunnattomat pelkotilat. Ne vaanivat jatkuvasti, hyökäten päälle aina kun olin hitusenkaan selvempi. Ei ollenkaan ihme, että lopulta käytin mitä tahansa ainetta, jotta nuo pelot edes hieman hellittäisi. Ymmärtämättä että omalla käytöksellä lopulta vain ruokien noita pelkoja ja niiden pahenemista.

Lopulta raitistuttuani aloin kohtaamaan itseä, mennyttä sekä kaikkea sitä, mitä tunnepuolella olin sisääni varastoinut. Mitä enemmän kohtasin, sitä vähemmäksi nuo pelon tunteet kävi. Silti tuo oli pitkään, päivittäistä itsensä altistamista tilanteisiin jotka pelotti. Silti en koskaan uskonut eläväni elämää, jossa tuo jatkuva pelko ei olisi jollain tavoin läsnä. Siitä kun oli tullut eräänlainen matkakumppani.

Varsinkin ihmiselle, joka aikanaan kaikkiaan 17 vuoden ajan pelkäsi kaikkia ja kaikkea. Peläten lopulta itseä sekä omia tunteitaan. Olinhan pahimmillaan psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla noiden oireiden vuoksi.

Lopulta kovin vaivatta pystyn palaamaan menneeseen aikaan, muistaen varsin elävästi sen kuinka suunnattomia pelkoja aikanaan koin. Tuolloin ja vielä pitkään raitistumisen jälkeenkin ajattelin, että pelko tunteena on läsnä elämässäni aina. En vielä tuolloin uskonut että koittaisi päivä, kun ei tarvitse koko ajan pelätä jotakin. Vieläpä sellaista, jolle ei ole mitään järjellistä selitystä.

Tästä nyt kirjoittaessa muistan, kuinka suunnatonta kamppailua kävin esimerkiksi opiskellessani ammattikorkeassa. Olin ollut jo useamman vuoden raittiina, mutta sosiaaliset tilanteet pelotti aina. Lisäksi pelkäsin autolla matkustamista ja kouluun oli n. 130km.

Paniikkihäiriössä puhutaan joissain kohtaa siedätyshoidosta ja nyt jälkeenpäin miettien se, että raitistuttuani opiskelin 6 vuotta IT-alaa oli siedätyshoitoa parhaimmillaan. Vaikkei tuosta itselle lopulta työuraa tullutkaan. Lisäksi kun samaan aikaan olin Irti huumeista ry:llä vapaaehtoisena, sain haastaa itseä käyden puhumassa kouluilla nuorille päihteistä.

Muistan lopun ikääni hetken joskus 7-8 vuotta sitten, kun taas kerran olin puhumassa. Tuolloin yleisönä oli n. 400 sosiaalipuolen ammattilaista. Menin tilaisuuteen hyvissä ajoin ja näin kuinka sali oli täynnä ihmisiä. Lisäksi salin seinälle oli viritetty kaksi isoa valotaulua, johon lavalla oleva puhuja videokuvana heijastettiin. Tuo oli ensimmäinen kerta kun koin tuolla puhuessani ihmeellisen kokemuksen. Totesin nimittäin tuolloin, etten enää pelännyt.

Ihmeitä tapahtuu. Olkoonkin, että on toteutettava myös oma osuutensa niiden toteutumiseksi.


ELÄMÄSSÄ KUOLEMISTA - YRITTÄJYYS - TALOUSONGELMAT VOL 2

Toinen mahdollisuus
Toinen mahdollisuus

Kirjoitin jokin aika sitten yrittäjyydestä oheisen kirjoituksen. Päättäen nyt kirjoittaa tuohon lyhyehkön jatkon, kun asiat tänään saivat yhden päätöksen.

Käräjäoikeudesta tuli päätös, jossa hylättiin velkajärjestelyni, liittyen yritystoiminnan seurauksena tulleisiin talousvaikeuksiini.

Eikä siinä, ymmärrän päätöksen. Pyrkien hyväksymään sen, seuraapa tuosta nyt elämääni lopulta mitä tahansa haasteita. Aion selvitä, tuleepa eteen nyt millaisia haasteita tahansa.

Kaikessa ihmettelen oikeastaan vain muutamaa asiaa. Ensiksi sitä, miksi ihmistä rangaistaan siitä että hän yrittää elättää perheensä työllä ja varsinkin jos tuota työtä ei vuosien kouluttautumisen myötä onnistu omalta alaltaan saamaan, päättää ryhtyä yrittäjäksi.

Pahimmassa skenaariossa kärsin rangaistuksena jo kuluneen vajaan neljän vuoden luottotiedottomuuden lisäksi seuraavat 15 vuotta ”velkavankeutta”. Syynä tähän se että nyt ulosotossa olevat velat kasvavat siinämäärin korkoja vuositasolla, että vaikka nyt esimerkiksi kuluneen kolmen vuoden aikana olen lyhentänyt velkoja ulosottoon jo usean kymmenen tuhannen euron edestä, niin velat ovat tuolla periodilla lyhentyneet vain kolmanneksen verran tuosta lyhennysmääeästä.

Ei silti kaikki tässä ole häviäjiä. Olen tässä laskenut aikani kuluksi että pikaluottoja antavat yritykset, perintätoimistot ja muut kulutusluottoja myöntävät firmat tahkoavat tämän yrittäjän yrittämisellä ihan hyvin. Sairaan tästä yhtälöstä tekee ainoastaan se että tuon alkuperäisen muutaman kymmenen tuhannen velan jonka puolenvuoden työttömyyden aikana hankin, sijasta, minulla on pelkkien korkojen ja kulujen myötä tuota velkaa liki nelinkertainen määrä ja kaikki vain sen vuoksi kun 2014 työni päättyi äkillisesti, enkä osannut lyödä hanskoja tiskiin, uskoessani omaan asiaani.

Joku saattaa miettiä että miten velkaa voi olla nelinkertainen määrä. Helposti. Kun näiden pikaluottojen korot ovat päätähuimaavia, puhumattakaan siitä kun yksi perintätoimistolta tullut lasku saattaa sisältää 250€ kuluja, vaikkei perittävä summa olisi kuin 750€:a. Puhumattakaan siitä että noita perintäkirjeitä posti on kantanut urhoollisesti minulle jo usean vuoden ajan.

Ei ihme että juuri nyt väsyttää kokolailla paljon. Takana on reilu 3 vuotta jatkuvaa reissaamista työn vuoksi ja siinä samalla tapahtuvaa epätoivoista painiskelua jatkuvien taloushaasteiden kanssa. Nyt kuluneen 10kk kestänyt järjestelyhakemus sai siis tänään päätöksensä ja takki on kokolailla tyhjä. Tuo prosessi otti siis liki vuoden ja ainoa asia mitä minä siitä hyödyin, oli 1400€:n arvoinen yhden A4:sen mittainen asiantuntijalausunto siitä että yritystoimintani on kannattavalla pohjalla. Lausunto jota ilman en olisi saanut koko hakemusta käräjäoikeuteen toimittaa. Hieman tuotakin hinnoittelua ja käytäntöä ihmettelen, mutta saanhan minä ihmetellä.

Paskin juttu kaikessa on se, että toisaalta ihmisiä kannustetaan yrittäjyyteen ja maksamaan veroja, mutta minun kohdallani käräjäoikeus päätöksessään lausui että vaikka minulla on seuraavaksi viideksi vuodeksi sovittuna töitä, on kannattavampaa hylätä järjestely, joka pahimmassa tapauksessa lopettaa työni kokonaan, kuin se että myöntää minulle tuo järjestely, jonka aikana olisin saanut suurimman osan veloistani kuitattua. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa.

MUTTA! Sen päätin jo ennen tuon päätöksen saamista, että käy tuossa lopulta miten tahansa, minä pyrin parhaani mukaan tuon hyväksymään ja tekemään oman osuuteni siihen että asiat vielä joku päivä on kunnossa. Seuraava prosessi on valittaa hoviin, mutta tuota suurempi jännitysnäytelmä on siinä, että lähteekö minulta firma alta ennen sitä.

Kaikesta paskasta mitä tuuletin tällähetkellä pöllyyttää huolimatta, minä olen kiitollinen juuri nyt siitä että ymmärrykseni riittää tänään siihen, ettei näitä asioita pakenemalla hoideta. Niin raskaalta kuin kaiken kohtaaminen juuri nyt tuntuukin, niin siitä huolimatta pakeneminen olisi paljon paljon raskaampi ja lyhyempi tie. Tuo ymmärrys on se suurin siunaus jonka 12 vuoden raittiilla taipaleellani olen saanut sisäistää.

Loppuun totean vain sen, että taisin kirjoittaa elämässäni olevan kaksi tukipilaria, joita kukaan toinen ei voi ottaa pois. Ei vaikka kaiken muun veisikin. Raittius ja usko. Uskokaa pois, juuri nyt takerrun noihin kahteen tukipilariini tiukemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Ja minä selviän kyllä. Näin uskon.


Tarve tehdä hyvää.

Polulle matkalla liiteriin.
Polulle matkalla liiteriin.

Olen tässä viime aikoina taas kerran pysähtynyt miettimään elämääni. Kaikki oikeastaan sai alkunsa siitä, kun luin Ulla Appelsinin kirjoituksen veljensä päihdeongelmasta. Jotenkin tuo kirjoitus herätti minussa voimakkaan tunteen siitä, kuinka kovasti osaltani haluaisin auttaa ihmisiä jotka tavalla tai toisella taistelevat elämässään erilaisten riippuvuuksien tai muiden ongelmiensa kanssa, tiedostamatta sitä että tuolta totaalisesta toivottomuudesta on mahdollista nousta takaisin päivänvaloon. Mistä tiedän? Siitä että itse aikoinaan elin niin totaalisen synkässä helvetissä, että mikäli minä olen tuolta selvinnyt, kuka tahansa muu tasan varmasti niin halutessaan sieltä selviää.

Mutta siis tämä tarve auttaa. Olen kuluneen liki 9v aikana pyrkinyt osaltani auttamaan ihmisiä saamaan tietoisuutta näistä sairauksista ja toisaalta hälventämään vääränlaisia ennakkoluuloja asioista. Toisaalta tiedän olevani monessa kohden törmännyt seinään, hyvin pitkälti johtuen omasta suuruudenhulluudestani. Toisaalta kukapa meistä ei toivoisi että voisimme elää mahdollisimman hyvää elämää ja sen myötä osaltaan myös auttaa toisia saamaan samaa.

Oikeastaan eilen, katsellessani lapsieni riemua, heidän availlessaan lahjoja, mietin sitä, kuinka toisaalta olen jo tehnyt osuuteni, noustessani tuolta sysimustasta helvetistä suhteellisen tasapainoiseksi ja läsnäolevaksi vanhemmaksi lapsilleni. Lisäksi kun tiedän varmalla ainakin yhden ihmisen saaneen kokemuksieni kautta kipinän alkaa rakentaa omaa elämäänsä ja hänen kohdallaan tuo matka, aivan kuten minullakin, siunasi yhden elämisen ihmeen, niin tätä vasten ajateltuna, voisin aivan hyvin olla tyytyväinen tekemisiini. Mutta. Läpi tämän uuden mahdollisuuteni, olen tasaisin väliajoin miettinyt sitä, kuinka voisin mahdollisimman hyvin käyttää tämän elämältäni saaman toisen mahdollisuuteni siten, että siitä itseni ja perheeni lisäksi hyötyisi myös muut ihmiset. No, eilen illalla nukkumaan pannessa, mieleeni hiipi se rauha johon olen jo usemman vuoden ajan saanut nukahtaa ja tuo olo toi mieleeni ajatuksen siitä, kuinka taas kerran olen alkamassa itse räätälöidä elämääni ja käsikirjoittaa sitä, vaikka varmuudella jo kokemuksesta tiedän, että tuo omavoimaisuus on varma tae siihen että asiat alkavat mennä vain huonoon suuntaan. Minulla kun on tapana alkaa kiirehtiä asioissa. Hyvän tekemisen vaikutuksetkin pitäisi olla heti nähtävissä. Eikä tässä toisaalta muutoin mitään pahaa varmaan olisikaan, mutta tuolla ajatustavalla kadotan sen elämäni perustana toimivan luottamuksen oman osuuteni tekemisen riittämiseen ja alan räätälöidä elämää omien mieltymyksieni mukaiseksi kokonaisuudeksi. Sen sijaan, kun luottamuksessa eläessäni, voin elää yhden päivän kerrallaan läpi, tehden asioita joita aina kyseessä olevana päivänä eteeni annetaan ja luottaa siihen, että jo hyvin pienellä teolla voi olla kokolailla kauskantoiset vaikutukset, vaikken välttämättä itse olisikaan tuon lopputulosta enää todistamassa.

Hiljaa hyvä tulee. Aikaa on. Siinä lauseparit, joihin tukeutuessani kaikki kiire kaikkoaa ja tekemiseen tulee siihen tarpeellinen mielekkyys. Pyrin siis pysähtyen lepäilemään luottamuksessa, uskoen siihen, että juuri se mitä tänään teen tai olen tekemättä, riittää. Ihmellisellä tavoin kuitenkin elämä on osoittanut minulle sen, että motiivieni ollessa puhtaan rehelliset, tilaisuuksia tarjoillaan eteeni lähes päivittäin. Tilaisuuksia joissa saan jakaa eteenpäin sitä mitä itse olen elämältä ilmaiseksi saanut.

Lopuksi totean vain sen, että aamulla lasten leikkiessä uusilla leluillaan, aloin katsella tietoja videobloggauksesta. Miksi? Siksi kun tykkään haastaa itseäni nykyhetkessä asioissa, jotka eivät ole ominta vaan pakottavat minut menemään epämukavuusalueelle. Ajattelin josko alkaisin pitämään videoblogia elämästä, samalla tavoin kuin nyt vuosien ajan olen elämääni avoimesti kirjoittamalla jakanut. No toisin kuin normaalisti, nyt ajattelin nukkua ensin yön yli tätä ajatustani pureskellen. Normaalisti kun olisin tavoilleni uskollisena syöksynyt jo päätäpahkaa toteuttamaan ajatustani, lopputuloksen ollessa varmasti sen mukainen. Toisaalta silmissäni suuruudenhulluna tietysti jo siintää jokin Smoukahontaksen saama suosio, mutta tällä hetkellä jo jonkin verran omaa itseäni tuntevana totean vain pyrkiväni tällä mahdollisella vloggauksella haastamaan itseni tekemään asioita, jotka toisaalta minua jollain tasolla kiehtovat, mutta samalla melkoisen paljon pelottavatkin. Jotenkin kun minulla on kuitenkin kovin vahva intuitio siitä, etten aivan turhaan ole tuolta helvetistä selvinnyt, saati suunnattomista pelkotiloistani vapautunut. Aika näyttää sen, mikä kaikella on tarkoituksensa.

Hiljaa hyvä tulee. Aikaa on. Oma osuus.