Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Suojamuureista luopuminen.  1

Mikä sinulle luo sen turvan, jossa uskallat astella tämän päivän matkaa, piiloutumatta?
Mikä sinulle luo sen turvan, jossa uskallat astella tämän päivän matkaa, piiloutumatta?

Olen lapsesta saakka ollut mestari rakentelemaan itselleni mitä erilaisimpia suojamuureja. Siis sellaisia, joiden läpi kukaan ei pääse. Joissain kohden elämää nuo muurit ovat palvelleet tarkoitustaan, suojaten sitä herkkää ja haurasta lasta joka noiden muurien takana yritti epätoivon vimmalla selvitä elämästä.

Nykyhetkeen haasteellista omassa elämässäni on ollut se, kun olosuhteet ympärillä ovat olleet tavallista haastavammat, olen kuin tahtomattani ajautunut rakentelemaan taas mitä erilaisimpia muureja itseni ja toisten ihmisten välille.

Nyt miettien syykin tuohon lapsuudessa opittuun selviytymiskeinoon on selvä. Ilman noita muureja, joutuisin näyttämään todelliset tunteeni ja senjälkeen voisi olla että joko minä, tai nuo toiset ihmiset hajoaisivat.

Tai niin olen itselleni pelon alla eläessä uskotellut. Todellisuus vain on tänäpäivänä toinen. Minulla on elämässä rypäs ihmisiä, jotka tasan varmasti kestäisivät kaikki tunteeni, sellaisenaan. Kysymys kuuluukin oikeammin, kestäisinkö itse. Tai jos en kestäsi, vaan hajoaisin, niin mitä sitten tapahtuisi.

Senverran monta kertaa elämäni aikana olen saanut oikealla tavalla hajota, että tiedostan tuon vapauttavan kerta rytinällä kaikenlaisesta väärästä suorittamisesta, puristuksesta sekä erinäisin keinoin tapahtuvasta lähes pakonomaisesta taistelusta asioissa. Harmillista sinällään kun tuo hajoaminen ei itsessään ole suorite, jonka voin vain päättää tehdä itse.

Onneksi elämä tässäkin tietää parhaani. Se rauhallisen hitaasti räätälöi minulle tapahtumia ja olosuhteita, joiden kautta kuin vääjäämättä kuljen kohti tuota kaiken murentavaa murtumista. Kiduttavan hitaasti kiiruhtaen, jos minulta kysytään. Onneksi elämä ei kysy minulta. Minä nimittäin olen mestari räätälöimään asioita itse. Vieläpä siten että tulen tahtomattani vaikeuttamaan itse omaa elämistäni. Mutta oppia ikä kaikki. Aikanaan, kun minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä itsestäni, ainoa keino kohdata tuskaa, oli pakonomaisesti paeta sitä. Pahimmillaanhan tuo pakeneminen oli tappaa minut. Mutta tuossa juuri yksi konkreettinen esimerkki siitä, kuinka elämä tarjoilee minulle juuri sen mikä milloinkin itselleni on parhaaksi.

Mikä tuossa hajoamisessa sitten niin kamalasti pelottaa? Varsinkin kun tuon on kohdallaan kokenut jo useamman kerran.

Se, kun viimeistään tuossa hajoamisen hetkellä joutuu oikeasti kosketuksiin kaiken sen kanssa, mitä itsessään on yrittänyt paeta. Tunteet kun on lopulta siinä vekkuleita osalle meistä, että ne kärsivällisesti kysyvät, tasaisin väliajoin, joko nyt viimein olet halukas kohtaamaan vai jatkatko yhä yksinäistä pyristelyäsi.

Tärkeintä itselleni näissä muutamissa aiemmin tapahtuneissa hajoamisissani on ollut se, että jokaisessa niissä, minulla on ollut ympärilläni ihmisiä, jotka ovat tarjoilleet minulle sen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemuksen, mitä jokainen meistä sisimmässään janoaa. Osa vieläpä autuaan tietämättömänä.

Tässä juuri yksi suurin syy siihen, miksi itse arvostan nykypäivän elämässä vertaistuen merkityksen todella korkealle. Tuo toimii nimittäin yhtenä parhaista alustoista kohdata itseä ja samalla saada tuo jokaiselle tarpeellinen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemus.

Jos joskus olet omalla kohdallasi käynyt jossain vertaisryhmässä, olet varmasti miettinyt sitä, mikä tuosta tekee sellaisen paikan, missä lähes poikkeuksetta tapahtuu se, että tuolta lähtiessäsi huomaat oman olosi keventyneen kummasti. Itselleni tuo on konkreettinen esimerkki siitä, kuinka tarpeeksi turvallisessa ympäristössä tapahtuessaan, ihmisen ympärille rakentamien muurien hajoaminen vapauttaa kummasti kaikesta ylimääräisestä puristuksesta.

Hassua omalla kohdallani on lähinnä huomata taas kerran se, kuinka lähes huomaamattaan on tullut kyhättyä itsensä ympärille mitä erilaisimpia muureja, välttyäkseen kohtaamasta itsessään sitä, mikä tässä hetkessä haluaa tulla kohdatuksi. Mitä isompia tunteita, sitä suurempaa tuskaa tarvitsen, kyetäkseni luopumaan suojauksistani.

Kaikki tämä vain siitä, että aikanaan elämässä ei ollut ihmisiä, jotka olisivat kyenneet kohtaamaan minun tunteitani sellaisenaan. Toimimaan tuona nähdyksi ja kuulluksi tulemisen peilinä. Luojan kiitos, tänään saan jatkuvan pakenemisen sijaan, omaan tahtiini opetella tuota itseni kohtaamista. Se jos mikä, raittiuden ohella, on asia josta olen kokolailla kovasti tässä hetkessä kiitollinen.


Tärkeintä elämässä?  3

Hiljaisuus voi alkuun olla varsin meluisaa, mutta uskaltautumalla kuuntelemaan aidosti, se voi kertoa siitä mitä sisimmässäni kaipaan.
Hiljaisuus voi alkuun olla varsin meluisaa, mutta uskaltautumalla kuuntelemaan aidosti, se voi kertoa siitä mitä sisimmässäni kaipaan.

Mikä meidän ihmisten elämässä oikeasti lopulta on tärkeää? Menestyminen? Kilpailu? Voittaminen? Jonkin merkittävän tekeminen? Vai kenties juurikin kaiken tuon vastakohta?

Minä olen juossut elämässäni väsyksiin asti, tavoitellen jotakin sellaista täyttymystä, minkä saavuttamisen jälkeen kuvittelin olevani onnellinen. Juuri nyt miettien, mitä lujempaa olen juossut, sitä onnettomampi lopulta olen vain ollut. Eikä kyse ole edes siitä, ettenkö olisi saavuttanut elämässä yhtä jos toista, joiden kautta kuvittelin tuon onnen löytyvän. Eikä siinä, kyllähän se hetkellisesti saattoi jopa löytyä. Ongelma kohdallani muodostuu siitä, kun tuo onnenhetki on kokolailla ohikiitävän lyhyt. Lopulta tuosta kaikesta vain seuraa se, että tuota onnenhetkeä seuraa automaattisesti hieman tavallisempi olotila, mikä taas aiheuttaa sen, että jo kohta on taas tavoiteltava jotakin hieman suurempaa onnentunnetta, mistä taas seuraa se, että kontrasti tavalliseen, normaaliin olotilaani on hitusen suurempi.

Elämäni on ollut kuin yhtä jatkuvaa benjihyppyä. Euforiasta seuraa epätoivo ja epätoivosta euforia.

Lopulta kerta toisensa jälkeen huomaan kysyväni itseltäni saman kysymyksen. Mikä siinä tavallisessa olotilassa niin kamalasti pelottaa? Se kun se ei tunnu yhtään miltään? Vai se, että siinä hetkellisesti joutuu kohtaamaan oman merkityksettömyytensä tässä suunnattomassa kokonaisuudessa.

Katsoin taannoin Steve Jobsista kertovan elokuvan. Siinä mies, joka halusi muuttaa maailmaa ja tekikin sen. Mutta mikä oli lopulta sen hinta? Yksinäisyys. Sisäinen tyhjyys.

Huomasin miettiväni elokuvaa katsoessa sitä, kuinka ovelasti tuon suurmiehen yksinäisyys ja sisäinen tyhjyys siirtyi suoraan siihen millä hän maailmaa muutti. Lähinnä siinä, kuinka lopulta me ihmiset sulkeudumme omaan kuplaamme näillä maailmaa mullistaneilla laitteillamme. Eikä siinä, itse olen sulkeutunut todella monesti ja pitkäksikin aikaa. Minun onni on siinä, että tuolla kuplassa ollessa, oman pään sisäiset äänet käyvät niin voimakkaaksi meluksi, että on lopulta pakko puhkaista tuo kupla.

Mitä nuo sisäiset äänet sitten lopulta ovat? Ne ovat juuri niitä sisäisen maailman signaaleja, joiden avulla navigoiden, tulen lopulta löytämään kaiken sen mitä onnelliseen ja tasapainoiseen elämään ikinä tarvitsen. Juuri siksi uskonkin, että kaiken kiirehtimisen ja kilpailun sijaan, elämässäni tärkein asia on lopulta löytää kaikessa tekemisessä se aito kiireettömyys. Sillä löytämällä sen, löydän läsnäolon ja sen myötä myös sisäinen maailmani rauhoittuu, eikä enää ole tarvetta jatkuvalle kiirehtimiselle jonnekin, minne minun ei ole tarkoituskaan päästä.


Kiitollisuus tuskasta.  2

Vahvinkin taipuu, jos ei muutoin, niin pakosta.
Vahvinkin taipuu, jos ei muutoin, niin pakosta.

”Todellinen vahvuus on heikkoutta.” Siinä lause jonka olen kuvitellut sisäistäneeni jo aikapäiviä sitten. Merkitsisihän tuo kohdallani sitä, että olisin oppinut jo lukemattomien polvilleen tippumisten kautta sen, ettei ihmisen ole tarkoitus taistella elämässä yksin, olipa taistelun alkuperä mikä tahansa.

Silti huomaan yhä edelleen itsessäni sen saman toimintamallin, jonka avulla jo pienenä natiaisena opin luovimaan vaikeuksissa. Mitä suuremmat haasteet, sitä enemmän sulkeudun kuoreeni. Kuin kuvitellen yhä edelleen siten, että kaikki elämisen ongelmani olisi itse aiheutettuja ja sen myötä myös niiden ratkaisu olisi itseni vastuulla.

Kaikessa oppii, sanotaan. Niin tässäkin. Olen nimittäin alkanut pikkuhiljaa hahmottaa omalla kohdallani tämän tasaisin väliajoin toistuvan, totaalisen uupumuksen tuottavan taistelun alkulähteen. Pelko luottaa mihinkään, saati kehenkään.

Tunne joka saa ajatusmaailmani pyörähtämään siinämäärin päälaelleen, että sensijaan että toisiin ihmisiin tukeutuminen olisi mahdollisuus vapauteen tästä sisäisestä, piinaavasta taistelusta, pelko saa ajattelemaan tuon kaiken olevan uhka omalle itselleni. Mutta toisaalta niinhän se on. Sillä niinkauan kuin ohjaudun pelosta käsin, pyrin hallitsemaan ja kontrolloimaan kaikkea, kuvitellen jollain ihmeen tasolla olevani vastuussa kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Samainen pelko ruokkii myös sitä harhaa, ettei kukaan toinen ihminen voisi minua kuitenkaan auttaa. Tottahan se on, että minulla on vastuuni ja oma osuuteni asioissa, mutta juurikin välttelyn sijaan, kohtaamalla tuon jäytävän pelkoni, vapaudun valheellisesta vahvuudestani, samalla vapauttaen itseni myös vääränlaisesta vastuusta asioissa ja taas kerran saan todeta sen, kuinka suunnaton vaikutus omaan olemiseeni ja elämiseeni tunteiden kohtaamisella lopulta onkaan. Jos epätoivon vimmalla yritän taistella ja tukahduttaa tunteeni, voin olla varma siitä, että tuska lopulta kasvaa sietämättömiin mittasuhteisiin, pakottaen minut lopulta laskemaan suojaukseni ja päästämään toisen ihmisen lähelle. Se vaan jos joku on pelottavaa. Voihan tuo ihminen pian käyttää heikkouttani taas kerran hyväksi.

Mikä sitten lopulta olisi se paras ratkaisu asioissa? Rohkeus kohdata tuo mielikuvituksen luoma pelon tunne. ”Rohkeus on rukoukseksi muuttunutta pelkoa.” Kun rohkenen pyytään apua, sitä poikkeuksetta aina saan, vieläpä siinä rakkaudella räätälöitynä pakettina, ettei läheskään aina tuo apu ilmene siinä muodossa, saati aikataulussa minkä itse ajattelen itselleni olevan parasta. Onneksi ei, sillä mikäli asiat menisivät niinkuin minä haluan, ne lopulta menisivät kuitenkin ihan päin helvettiä. Sen jos jotakin olen seikkailussani saanut oppia. Samoin kuin myös sen, että polvilleni tippuessa, tuska on tuonut minut tilanteeseen, jossa ainoa ulospääsytie pakenemisen sijaan, on luopua taistelusta ja antautua taas kerran elämän kannateltavaksi. Ja kantaahan se. Sikäli kun en omaa erinomaisuuttani yritä itsepäisesti itse kantaa itseäni.

”Hellitä hyvä hullu hellitä. Se helpottaa kummasti.”


Kontrolloitu pelko.  1

Tie luottamukseen on monesti tuskien täyttämä.
Tie luottamukseen on monesti tuskien täyttämä.

Pelko. Siinä tunne, jota kukaan meistä ei mielellään toivoisi kokevansa. Samalla on kuitenkin todettava se, ettei tuolta tunteelta voine kukaan välttyä. Jossain kohtaa elämää tuo tunne on läsnä halusit tahi et. Mutta entäpä jos tuolla yhdellä viheliäisimmistä tunteista, olisikin jotakin hyvää annettavanaan?

Minulle pelko on yksi tutuimmista tunteista elämässäni. Lapsena kasvoin sen ympäröimänä. Ei siis ihme, että tuosta tunteesta tuli lopulta matkakumppani kokolailla pitkäksi aikaa. Enkä nykyiselläänkään ole sille immuuni. Olkoon, etten enää nykyisellään enää pelkää läheskään siinämäärin, kuten jossain kohtaa olen pelännyt. Syykin on selvä. Olen hetkittäin suostunut pysähtymään tuon tunteen äärelle, kuin kysymään mitä sillä on minulle kerrottavana.

Senverran ikävän lamaannuttavana olen aikanaan tuon tunteen kokenut, että ymmärrän myös sen, ettei siinä hetkessä yksinkertaisesti kykene näkemään, saati kuulemaan mitään. On valmis käytänössä mihin tahansa, että tuon lamaannuksen saa loppumaan. Mutta tässä kohtaa toteankin, etten välttämättä tässä kirjoituksessa käsittele niinkään mitään paniikkiin tai lamaannukseen liittyvää pelkoa, vaan ennemminkin sitä tunnetta, joka meissä jokaisessa asustaa.

Kun ihminen pelkää, luonnollista olisi hakea turvaa jostakin. Mutta haaste tulee siinä, kun on tottunut selviämään aina yksin, luottamatta yhtään mihinkään. Mistä silloin haet turvaa? Itsestä sisältä? Vai kenties itsesi ulkopuolelta, esimerkiksi päihteistä?

Minä kun en luottanut yhtikäs mihinkään, saati kehenkään, vähiten itseeni, tarvitsin nipun erilaisia selviytymiskeinoja, pärjätäkseni tuon jäytävän tunteen kanssa. Vieläpä niin, että pelätessäni myös itseä, omia tunteitani, jouduin ponnistelemaan lopulta kaiken järkeilyni, kyetäkseni edes hetkittäin kontrolloimaan tuota sisälläni jäytävää tunnetta. Silti koskaan siinä lopulta onnistumatta kokonaan. No, tuollakin tarkoituksensa. Kun sitten lopulta pysähdyin (vasta kuolemanporteilla) tuon tunteen äärelle, en ikinä olisi osannut kuvitella, mitä sillä olisi sanottavanaan. Tuo tunne nimittäin kertoi minulle yhden elämäni tärkeimmistä asioista, se sanoi: ”Luota. Lakkaa taistelemasta ja luota.”

Pelkoa ei voi voittaa omalla järjellä. Ei vaikka sitä voikin yrittää loputtomiin saakka yrittää sillä kontrolloida. Samoin kuin voit rakentaa omasta elämästäsi niin pienen ja turvallisen, että hetken jo kuvittelet, ettei pelko tuonne laatikkoosi mahdu istumaan. Mutta mahtuu se. Minä tiedän. En nimittäin saanut kutistettua omaa elämääni niin pieneen ja yksinäiseen laatikkoon, etteikö silti sinne tuo tunne olisi lopulta ängennyt. Onneksi änkesi. Se nimittäin opetti minut kovalla kädellä luottamaan. Ihmisiin. Elämään. Itseeni. Siihen, että tuokin tunne, kaikessa karuudessaan saattaa sisältää paljon hyvää. Kyse on vain tuosta taistelusta luopumisesta. Samoin kuin jouduin luopumaan loputtomasta järkeilystä asioissa. Myöntäen etten minä vain yksinkertaisesti tiedä omaa parastani. Onneksi elämä tietää. Yhä tänäänkin.

Yhä tänäänkin se nimittäin erilaisten pelkojen avulla ohjaa minua lähemmäs toisia ihmisiä ja Jumalaa. Kun umpi ateistista kaivetaan esiin luottamus Jumalaan, siinä tarvitaan melkoinen määrä tuskan täyttämää pelkoa, jotta tuo lopulta tapahtuu. Onneksi tapahtui. Ilman tuota mankelointia, en nimittäin olisi tässä. Onneksi olen. Onneksi suostuin tuon pirullisen mankelin läpi puristautumaan. Siinä nimittäin puristettiin samalla melkoinen määrä ennakkoluuloja sekä vääränlaista ylpeyttä minusta ulos. Enkä silti tänäänkään voi vielä kehuskella kyvyilläni puhua aina ja kaikesta. Mistä tiedän? Siitä että yhä tänäänkin tarvitsen tuon samaisen tunteen, tuskaisaa tuuppimista kohti muita ihmisiä. Nielemään ylpeyttäni ja sanomaan ääneen nuo kaksi kuin kovin vaikeaa sanaa: ”Minua pelottaa.”


Lohdullisuus elämässä.  4

Jokainen uusi aamu, on uusi mahdollisuus. Kyse kun lopulta on, vain tästä päivästä.
Jokainen uusi aamu, on uusi mahdollisuus. Kyse kun lopulta on, vain tästä päivästä.

Mikä elämässä on lopulta tärkeää. Raha? Mammona? Materia? Vai kenties jokin ihan muu.

Kun tässä aikalailla laajalta skaalalta on saanut ja yhä tänäänkin saa seurata ihmisten elämää, tulee väistämättä miettineeksi sitä, että mikä on se perimmäinen motiivi ihmisten tekemisissä. Nykyaikana joka puolella näyttää siltä, että se mikä määrittää ihmisen elämää, on raha ja se kuinka tuottava lopulta olet. Jos syystä tahi toisesta tiput tuosta tuottavuuden kehästä ulos, puhutaan syrjäytymisuhasta.

Mutta entäpä jos ihan järjenvastaisesti asia ei välttämättä olisikaan noin yksioikoinen. Entä jos kyse tuossakin olisi vain siitä, että osa meistä tahkoaa ja tuottaa elämässään rahalla mitattuna jotakin, osan tuottavuuden ollessa jotakin ihan muuta kuin rahalla mitattavaa.

Tämä kaikki pohdinta lähti siitä, kun paikansin itsessäni parikin vallalle päässyttä vanhaa kieroumaa. Kun talouden saralla kokee haasteita, kuin huomaamattaan ajattelee noiden taas määrittelevän minut ihmisenä. Eli jos epäonnistun esimerkiksi yrittäjyydessä, merkitsee se automaattisesti sitä että olen epäonnistunut ihmisenä. Kissan viikset sanon minä. Olen nimittäin tässä sissikoulutuksessa, jota elämäksi kutsutaan, oppinut nimittäin sen, että juurikin ne tapahtumat, joita tavallisesti pidetään epäonnistumisena, opettavat kaikista eniten, samalla kuin ohjaten minua oikeaan suuntaan elämänpolullani.

Toisaalta kun katson taaksepäin elämääni, voin rehellisesti todeta sen, että yhtäkään asiaa en tekisi toisin, vaikka siihen mahdollisuus siunaantuisi. Sillä kaikki nuo tapahtumat ovat muovanneet minusta sen ihmisen, joka tässä päivässä olen. Sensijaan tästä päivästä noiden menneiden oppien kautta pyrin tekemään päivän, jota voin jälkikäteen tuumia siten, että olen elämässä jotakin kommelluksistani oppinut.

Kyse kun lopulta aina on tästä päivästä. Se mitä oli vuosi sitten, ei sinällään ratkaise mitään. Se mitä tänään olen, ratkaisee paljonkin.

Juuri nyt, tässä päivässä, tässä hetkessä haluan olla ihminen, jota toisen ihmisen olisi suht helppo lähestyä, olipa kysymys minkälaisesta asiasta tahansa. Tämä kaikki siitä syystä, kun itse kokemuksesta tiedän, kuinka vaikeaa ihmisen on lopulta myöntää se, ettei yksin enää jaksaisikaan taistella, vaan tarvitsisi toista ihmistä rinnalleen kulkemaan. Juuri tuollainen rinnallakulkija toivoisin itse olevani. Ihminen, joka ei ota toiselta pois, hänen itselleen tärkeätä oppiläksyä, vaan sensijaan vain rauhassa askeltaisi vierellä peilaten asioita omien kokemustensa valossa.

Loppuun totean vain sen, että riippumatta siitä, mitä elämä minulle jatkossa tarjoilee, koen oppineeni yhden tärkeimmistä läksyistä ihmisen elämässä. Olemme täällä toinen toistamme varten. Emme suinkaan toinen toisiamme vastaan. Kun jokin haaste elämässä pakottaa ihmisen pyytämään apua toiselta ihmiseltä, saattaa tuosta ongelmasta lopulta koitua ihmiselämän tärkein siunaus. Kokemus siitä, kuinka toinen ihminen voi oikeasti tukea toista ja tuosta kaikesta kehkeytyä elämänmittainen, yhteinen matka.

Kyse on tästä päivästä ja siitä, millä motiivilla tähän päivään lähden temppuilemaan. Jos motiivina taustalla on itsekäs ’Minä minä, minulle minulle’-asenne, voi olla varma siitä, että vaikka elämä olisi täynnä kaikenlaista kiiltävää ja kimalteista, sisimmästä jää kokematta se kaikista tärkein asia, mutta tuosta asenteesta pienin askelin luopumalla huomaamaan myös ympärillään olevia ja eläviä ihmisiä, voi yhtäkkiä huomata itse omassa sisimmässään jotakin kimaltavan.


Mielenrauha - Minun elämäni tarkoitus.  2

Luottamus siihen, että kaikki mikä seuraavan mutkan takana odottaa, on minulle parhaaksi.
Luottamus siihen, että kaikki mikä seuraavan mutkan takana odottaa, on minulle parhaaksi.

Varmasti jokainen meistä joskus miettii sitä, mikä tarkoitus omalla elämällä lopulta on. Minä ainakin olen pitkin matkaa hetkittäin miettinyt. Lopulta ymmärtäen sen, että vaikka keksisit minkälaisen selityksen elämäni tarkoitukseksi, se tuskin olisi sielläpäinkään.

Kyse kohdallani on lähes loputtomasta järkeilystä asioissa. Oma mieli yrittää epätoivon vimmalla hallita hallitsematonta. Elämää. Kokonaisuutta, joka kerta toisensa jälkeen pitää kyllä huolen siitä, että mestarillisimmatkin järkeilyni tuotokset menettävät painoarvonsa, elämän tarjoillessa mitä yllättävämpiä tapahtumia.

Eilinen päivä oli minulle vaihteeksi taas kovin tarpeellinen. Koin nimittäin taas sen luokan voimattomuuden asioissa, joka palautti minut olennaisten asioiden äärelle. Kun liikaa yrittää jaksaa, kestää ja selvitä, elämä lopulta pakosta pysäyttää. Minulle tuo on tapahtunut lukemattoman monia kertoja ja lopulta nyt huomaan että aikaisempaan verraten, nuo pysäytykset eivät enää tarvitse olla läheisten menetyksiin verrattavia shokkeja, vaan ihan tavallinen kova päänsärky riittää kertomaan minulle sen, että on aika lakata taistelemasta kaikkea vastaan.

Eilen illalle istuin hiljaisuudessa, katsellen edessäni avautuvaa järvimaisemaa. Kokien suunnatonta surua siitä, millä mallilla asiat elämässäni tällähetkellä ovat. Kunnes yhtäkkiä oivalsin. Jos elän ripustaen oman hyvinvointini johonkin maallliseen, on aina olemassa asia, joka ei ole kunnossa. Mutta hetken mietittyäni omaa oloani, totesin saaneeni elämältä jotakin sellaista, mitä en koskaan kuvitellut löytäväni. Kyvyn hyväksyä asioita ja elämää sellaisenaan. Tuo hyväksyminen nimittäin on asia, joka tuo tullessaan täysin järjenvastaisen kokemuksen siitä, kuinka kaikki on lopulta hyvin, vaikka olosuhteiden valossa kaikki olisi muka päin persettä. Huomasin hymyileväni itselleni ja omille vaatimuksilleni siitä, millaista elämän tulisi olla. Kun sitten mietin sitä, millätavalla elämäni tuolloin olisi muka jotenkin parempaa, totesin ettei se lopulta olisikaan.

Jos jotakin tällä suht haasteellisella elämänpolullani olen oppinut, niin sen, että kaikki se mihin väärällä tavalla yritän takertua, ravistellaan kyllä lopulta minusta pois. Ei siis ihme, että esimerkiksi talouden saralla minulla on ollut ja yhä on kohtuuttomia haasteita. Raha nimittäin olisi itselleni juuri yksi sellainen asia mihin väärällä tavalla takertuisin, kuvitellen sen olevan jumala, joka ratkaisee kaiken.

Monasti huomaan ajattelevani esimerkiksi sitä, että jos minulla olisi rahaa, ostaisin perheellemme kesämökin. Mielikuvissani istuen laiturilla katselemassa auringonlaskua, kokien käsittämätöntä rauhaa sisimmässäni. Eilinen havahdutti minut tuosta harhasta. Mihin nimittäin tarvitsen tuon kesämökin, saati laiturin jolla istua.

Totesin nimittäin taas kerran sen, että kiitos vaihderikkaan taipaleeni, olen oppinut nauttimaan tuosta sisäisestä rauhasta ihan tässä ja nyt. Voin kokea tuota ajaessani pitkää työmatkaa. Aivan samoin, kuin kohdatessani työssä erilaisia ihmisiä. Kuten myös kotona kuoriessani perunoita, leikkiessäni lasteni kanssa. Käytännössä tämä kaikki osoittaa varsin konkreettisesti kaksi asiaa elämästä sekä itsestäni. Olen löytänyt elämässäni tien, jolla minun tänään kuuluu kulkea, askel kerrallaan. Jos alan harhautua tuolta tieltä, ehdollistamaan oman mielenrauhani esimerkiksi siihen, että minun on lupa kokea sitä vasta sitten kun.. elämä näyttää minulle varsin konkreettisesti sen, että kaikki on tässä ja nyt, eikä sitten kun.

Ihmisen mieli vain on kovin levoton. Sen vuoksi pyrinkin hetkittäin tarkkailemaan itsessäni sitä, alkaako tuo levoton mieleni sabotoimaan nykyhetkeä, estäen minua kokemasta sitä lähes käsittämätöntä rauhaa, joka sisimmästäni kumpuaa sillä samalla sekunnilla, kun kykenen luopumaan kaikista vaatimuksista ja sitten kun ajatuksista elämäni suhteen. Nimittäin juuri silloin, kun kykenen noista luopumaan, pysähtyen edes hetkeksi käsillä olevaan hetkeen. Läsnäoloon. Kaikki on todellakin hyvin, vaikka kaikki olisi ihan päin persettä.

Mielenrauha. Siinä minun elämäni tarkoitus tänään. Tässä ja nyt.


Kiitollisuutta katkeruuden sijaan.  1

Kiitollisuus kasvattaa kärsivällisyyttä.
Kiitollisuus kasvattaa kärsivällisyyttä.

Joskus elämä tarjoilee olosuhteita sekä tilanteita, joissa sinällään olisi kaikki syy kokea katkeruutta, vihaa, turhautumista, pettymystä tai muita negatiivisia tunteita. Kysymys kuuluukin, mitä hyvää ylläolevista tunteista olisi mahdollisuus omaan elämään saada irroitetuksi?

Omalla kohdallani olen ainakin oman osani verran rypenyt kaikenlaisissa negatiivisissa tunnetiloissa, todeten taipumukseni sukeltaa noihin tunteisiin niin intensiivisesti, ettei tuolla paljon valoa ole odotettavissa. Pelkkää pimeyttä sekä synkkyyttä sitäkin enemmän.

Toisaalta kun katson taaksepäin, kaikki tuo menneen ruotiminen ja noissa negatiivisissa tunteissa piehtarointi on antanut elämääni todella paljon. Lähinnä siinä että nykyhetkeen ymmärrän noista tunteista sen, mikä osuus niissä on ollut menneessä käsittelemätöntä massaa ja mikä osa pelkkää mielikuvituksen tuomaa mössöä. Juurikin kaiken tuon itseeni tutustumisen kautta koen saavuttaneeni tilan, jossa kykenen reagoimaan tunnetasolla pelkästään tämän päivän haasteisiin, ilman että noihin nivoutuisi vuosikymmenten käsittelemättömät tunnetilat. Juuri siitä syystä, niin hullulta kuin se saattaa tuntuakin, koen kiitollisuutta katkeruuden sijaan, vaikka juuri nyt vallallaolevat olosuhteet tarjoilisi varsin oivan alustan vaipua katkeruuteen, kiroten koko elämän.

Kuten aiemmin kirjoittelin, yritystoimintani on tarjoillut jokseenkin yhdelle ihmiselle riittävästi haastetta. Nyt kaikkiaan neljä vuotta kestänyt taistelu alkaa olemaan takanapäin. Hovista tuli päätös, että käräjäoikeuden hylkäämä velkajärjestely päätös jää voimaan. Käytännössä merkiten sen, että pikkuhiljaa väistämättä se vaikuttaa työhöni tavalla tahi toisella sen pistäen uusiksi. Viime maanantaina lähti auto ulosottoon ja jo tuo olisi ollut reissutyöläiselle maailmanloppu, ellei tuohon olisi ollut varasuunnitelmaa. Onneksi oli, reissaaminen jatkuu entisellään siihen saakka, kunnes verottaja lopettaa rallin, poistaen yritykseni ennakkorekisteristä.

Kuten sanoin, olosuhteet tarjoilisi oivan alustan katkeruudelle. Mutta katkeruuden sijaan, koen juuri nyt kiitollisuutta. Mistä? Kaikesta siitä hyvästä, mitä elämä kaikesta haastellisuudesta huolimatta on minulle tarjoillut. Eikä se todellakaan ole vähän, varsinkin kun peilaan elämääni menneeseen aikaan, siis kaikkeen siihen kaoottisuuteen, mikä tänäpäivänä kulkee repussani mukana taakan sijaan suunnattomana voimavarana.

Olkoon että tämän hetken tilanne näyttää monin tavoin haastavalta. Pahimmillaan merkiten, että työni päättyy, velkojen roikkuen niskassani pahimmillaan parisenkymmentä vuotta. Kaikesta menneestä oppineena katkeruuden sijaan, totean oppineeni elämässä sen, että suurin osa negatiivisista tunteistani rakentuu joko käsittelemättömiin tunteisiin menneessä tai mielikuvitukseni luomiin kauhukuviin tulevassa, joten juuri nyt kiitos intensiivisen itseeni tutustumisen voin suht vaivatta pysähtyä hengittelemään kiitollisuutta nykyhetkessä, luottaen siihen että kun tämä yksi ovi elämässäni on sulkeutumassa, minun ei enää todellakaan tarvitse pakonomaisesti pyrkiä rynnimään saranapuolelta sisään. Sensijaan keskityn elämään tätähetkeä, luottaen siihen että elämä tarjoilee minulle juuri ne ovet, joista minun tulee aikanaan kulkea.

Puhumattomuus on muuttunut vuosien saatossa puhumiseksi. Tunteiden sekä asioiden pakeneminen, niiden kohtaamiseksi ja mikä kohdallani tärkeintä täydellinen luottamattomuus on rakentunut hitaasti, mutta sitäkin varmemmin vahvaksi luottamukseksi toisiin ihmisiin sekä elämään. Ei siis ihme että entinen sisimpääni syövä katkeruus on muovautunut tämän hetken kiitollisuudeksi, joka kantaa vaikeinakin hetkinä.

Kiitollisuus vai katkeruus. Valinta on minun.


Rakkaus. Mitä se lopulta aidoimmillaan on.  2

Kun huomaan kokevani hetkiä, joista ei puutu mitään, olen lähellä, ollessani kaukana.
Kun huomaan kokevani hetkiä, joista ei puutu mitään, olen lähellä, ollessani kaukana.

Aloitan tämänkertaisen kirjoitukseni poikkeuksellisesti paljastaen itseni heikoimmillaan. Myöntäen sen etten minä todellakaan tiedä paljoakaan asioissa. Ehkä vähiten kaikessa sitä, mitä rakkaus aidoimmillaan ja puhtaimmillaan on.

Samalla ymmärtäen sen, ettei minun tarvitsekaan tietää. Aiemmin kuvittelin nimittäin niin, että lunastaakseni paikkani tai oikeuttaakseni oman olemassaoloni, minun tulisi tietää kaikesta kaikki tai ainakin antaa itsestäni sellainen kuva toisille ihmisille.

Tänään ymmärtäen sen, että tuo on ollut vain yksi keino loputtoman monista, joilla olen peittänyt omaa epävarmuutta, alemmuuden- sekä riittämättömyydentunnetta. Tieto on oiva väline riisua itsestä kaikki epätäydellisyys. Antaen itsestä valheellisen, mutta sitäkin vahvemman kuvan siitä kuinka ihan sama mitä minulta kysytään, pystyn antamaan ainakin yleispätevän vastauksen.

Onneksi elämä kohdallani tietää mikä minulle on parhaaksi. Niimpä se on kuljettanut minut sellaisten töyssyjen yli, että kaikki vääränlaiset käsitykset itsestä ja asioista ovat karisseet. Tänään yksi vapauttavimmista lauseista mitä omaan elämääni tiedän, kuuluu seuraavasti: ”Mitä enemmän opin, sitä vähemmän tiedän.”

Sama pätee kaikessa, miksei siis otsikon kohdallakin. Rakkaus. Mitä se aidoimmillaan lopulta on?

Joitain vuosia sitten olisin pyrkinyt lähes pakonomaisesti antamaan tuohon yleispätevän vastauksen. Kuin kuvitellen että on minun vastuullani kertoa muille, mitä tuo asia tarkoittaa. Taas yksi esimerkki suunnattomasta vääränlaisesta vastuusta mitä olen elämässäni kantanut.

Juurikin siksi, juurikin nyt, minulle on suunnattoman vapauttavaa kirjoittaa tähän vastaukseksi, etten minä todellakaan tiedä vastausta kyseiseen kysymykseen. Mutta samalla todeten sen, että tasan niin kauan kuin en tiedä mitä rakkaus aidoimmillaan lopulta on, saan joka päivä ottaa siitä omalla kohdallani selvää. Tarkoituksena vain vastauksen sijaan, pyrkiä oppimaan elämään elämää, jossa kyseinen asia on se perusvoima, jonka varaan kyseinen päivä voi rakentua. Sillä sen olen tässä elämäni seikkailussa oppinut, että mitä enemmän aidosti, vääristymättä, tuo voima elämässäni vaikuttaa, sitä suurempia siunauksia jokainen kohtaaminen, aivan samoin kuin suuret vastoinkäymisetkin tarjoilevat.

Minulla, kuten varmasti monella muullakin kyseinen asia kun sisältää suunnattoman määrän erilaisia vääristymiä. Eikä ihme. Sillä tämä tärkein asia ihmisen elämässä, on tähän päivään mennessä saanut niin monta määritystä, ettei ihmekään että kovin harva lopulta edes tietää mitä rakkaus aidoimmillaan on.

Toisaalta jokaiselle meistä se voi tarkoittaa ihan omaa kokonaisuutta. Olkoonkin, että samalla kun jollekulle rakkaus parisuhteessa esimerkiksi merkitsee sitä että jatkuvasti otetaan turpaan, kohta jo anteeksi antaen, niin toiselle sama toimii suhteessa lapseen mitä erilaisimpien tavaroiden ostamisena, hyvityksenä omasta sisäisen vanhemmuuden puuttumisena. Yksi yhteinen nimittäjä silti näissä kaikissa käsityksissä on. Tai itseasiassa kaksi. Ensiksi se, että jokainen meistä osoittaa rakkautta juuri niistä lähtökohdista mitä itse aikaisemmassa elämässä kyseisen asian tiimoilta on oppinut. Esimerkiksi lapsi, jota vanhempi on pahoinpidellyt, oppii osoittamaan aikuisena rakkautta, pahoinpidellen ihmistä jota kuvittelee rakastavansa. Toisen alistuessa pahoinpideltäväksi, käsittäessään omista lähtökohdista käsin tuon merkitsevän sitä aitoa rakkautta ja välittämistä. Toisena yhteisenä nimittäjänä se, ettei näillä opituilla malleilla ole lopulta mitään tekemistä aidon rakkauden kanssa.

Sillä jos jotakin olen elämässä kyseisen asian etsinnässä oppinut, niin sen että rakkaus aidoimmillaan ei ole sidottu mihinkään asiaan, ihmiseen, saati tavataan. Olkoonkin, että suurin osa meistä on oppinut ajattelemaan siten. Sen vuoksi omalla kohdallani yksi suurin rikkaus tässä päivässä onkin jo pidempään ollut se, kun saan yksi kerrallaan pudotella omasta elämästäni pois, noita vääriä, opittuja käsitteitä mitä erilaisimpien asioiden taustalta. Rakkaus kun aidoimmillaan minun kokemana ei ole asia, jota voi paketoida tiettyihin määritelmiin. Mutta samalla se sisältää kuitenkin kaiken sen mitä ihminen elämässä koskaan tulee tarvitsemaan. Tarkoittaen käytännössä sen, että vaikka minulta otettaisiin pois kaikki minulle rakkaat ihmiset ja asiat, saati tavarat, jos tuo rakkauden kokemus on varastoituneena sisälleni, minulla on yhä kaikki se, mitä ikinä elämässä tulen tarvitsemaan tänään, huomenna ja aina.

Mitä rakkaus aidoimmillaan sinulle on? Siinä kysymys, jonka vastausta ei onneksi ole minulla, mutta jonka vastauksen löydöt kyllä lopulta, jos olet valmis kohtaamaan itsessäsi kaiken sen mitä kyseisen asian tiimoilta on päässyt matkallasi vääristymään.

Siksi toteankin loppuun sen, että minulle rakkaus aidoimmillaan on hyvin pitkälti sitä, mitä Juha Tapio osuvasti allaolevassa kappaleessa sanoittaa. Rakkaus on, kokemus olla rakastettu. Itsessä. Omassa sisimmässäni.


Mitä minä pakenen? Itseä? Tunteitani. Elämää?  1

”Emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin itse olemme.”
”Emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin itse olemme.”

Hylätyksituleminen. Rakkaudettomuus. Pelko. Häpeä. Syyllisyys. Riittämättömyys.

Siinä tunteita, jotka juurtuivat minuun lapsuudessani. Tunteet, joita opin pakenemaan suojatakseni itseäni. Pakokeinoja rakentui sitämukaa kun edellinen osoittautui toimimattomaksi.

Täydellisyyden tavoittelu. Järkeily. Kontrollointi. Siinä lopulta asiat, joiden ympärille kaikki elämässäni vallalla ollut hulluus lopulta nivoutuu. Oli kysymys sitten lopulta täysin pakonomaiseksi käyneestä päihteiden sekakäytöstä tai hulluuteen saakka äityneestä työnteosta.

Niin kauan kuin pakenen itseä, omia tunteitani, maailma on todella pelottava paikka elää. Lähes jokaisen ihmisen ollessa minulle uhka. Operoidessani elämässäni järkyttävien pelkojen ohjaamana, yritän viimeiseen hengenvetooni saakka yksin. Ajatuksella että itse ratkaisen elämäni ongelmat. Lopulta kuinka äärettömän vaikeata onkaan myöntää tarvitsevansa toisia ihmisiä. Sen myöntäminenhän merkitsisi heikkoutta, eikä sellaista nykymaailmassa katsota hyvällä. Mutta entä jos katsottaisiinkin. Entä jos kaikki tuo onkin vain pelon luomaa mielikuvitusta. Entäpä jos juuri se ihminen, jonka vähiten odotit sinua voivan auttaa, auttaisikin sinua itseasiassa eniten. Kyse on lopulta vain itsensä ja omien tunteiden kohtaamisesta.

Mitä enemmän ihminen pelkää, sitä todennäköisemmin hän tekee kaikkensa, välttyäkseen kohtaamasta tuota ikävää tunnetta. Yrittäen kaikkensa ratkaistakseen ongelmansa, jotenkin helpommin, kivuttomammin. Yrittäen lopulta löytää rohkeuden, myöntämättä pelkäävänsä. Ei voi olla rohkea, ellei ensin myönnä pelkäävänsä. Sillä mihin ihmeeseen ihminen tarvitsisi rohkeutta, jos pelkoa ei ole.

Minä olen myöntänyt pelkääväni. Myönnän pelkääväni hetkittäin yhä. Mutta koska oma pakomatkani olen käynyt siinämäärin loppuun, että yksin taisteluni sijaan, päästän itseni jo tänään huomattavasti helpommalla, myöntäen pelkääväni ja ennenkaikkea myöntäen tarvitsevani toisia ihmisiä kohdatakseni tuon tunteen itsessäni. Ennemmin kuitenkin tässähetkessä kohtaan itsessäni tuon tunteen, kuin se että lähden taas piinaavalle pakomatkalle. Lopulta kun juuri tuo mitä pakenen, aiheuttaa kaiken sen tuskan mitä tuolla pakenemisella pyrin välttämään. Eli pakenemisen aiheuttaman tuskan lisäksi minulla jää edelleen kohdattavaksi tuo alkuperäinen tunne. Aiheutan siis vain lopulta itse itselleni lisää tuskaa tuolla pakenemisella. Omaa itseä, omia tunteita kun ei vain voi loputtomiin juosta karkuun.

Yleensä ihminen on siinä hassu otus, että suistuessaan lopulta tekemään jotakin itselle epämiellyttävää, hän kuin automaattisesti ajattelee ensimmäisenä siitä koituvaa hyötyä, palkkaa tai palkkiota. Eikä siinä, niin minäkin aikanaan ajattelin. Esimerkiksi luopuessani siitä kaikista rakkaimmasta ystävästäni, päihteestä, automaattisesti ajattelin, että suostuessani tällaiseen urotekoon, elämän on osaltaan siitä hyvästä tarjoiltava minulle vastavuoroisesti kaikki se mitä ikinä saan päähäni haluta. No kävikö lopulta niin? Ei, jos ajattelen asiaa nykyhetkessä, tuon aikaisella ajatusmaailmallani. Kyllä, jos ajattelen nykyisellä.

Ero noissa kahdessa ajatusmaailmassa on luokkaa valovuosi. Tuolloin kaikki mitä halusin, kulminoitui lähinnä rahaan, valtaan ja mammonaan. Tämän hetken ajatusmaailmani kulminoituessa sensijaan, päinvastaisesti (järjenvastaisesti) kaikkeen muuhun.

Sain nimittäin elämältä juurikin kaiken sen mitä ikinä tarvitsin. Joissain kohden sen merkitessä raastavaa menetyksiä, kipua aiheuttanutta haastetta tai vaikka tuskaa tuottanutta vastoinkäymistä. Sain nimittäin kaiken sen, mitä tarvitsin, oppiakseni luottamaan toisiin ihmisiin sekä ennenkaikkea elämään, siinämäärin etten enää palaisi pakonomaiseksi käyneeseen pakenemiseen itseä ja elämää.

Kaikista nöyryyttävintä, mutta samalla myös kaikista vapauttavinta itselleni oli lopulta tietoisuus siitä, etten minä todellakaan tiedä mikä milloinkin on itselleni parhaaksi. Mutta onneksi elämä tiesi ja tietää. Luottaessani elämään, minun ei tarvitse pelätä. Riittää kun pakanemisen sijaan elän yhden päivän matkan kerrallaan, kohdaten sen päivän aikana elämänpolulleni eksyvät ihmiset, asiat, tunteet ja tapahtumat sellaisenaan. Loppu hoituu kyllä. Lopulta kun kyse on vain tästä päivästä.

Olen saanut paljon, paljon enemmän. Kuin moni toinen saanut on, sen ymmärrän..

Ilman kyyneleitä, voiko rakastaa.
Onko olemassa heitä, jotka paljon saa.
Maksamatta hintaa, ilman tuskaa.
Suoraan sanotaan, jotain puuttumaan jää silloin onnestaan.


Tärkeä mittari jaksamiseeni - Oma osuus.  3

Oletko huomannut luonnon kiirehtivän nopeuttaa kevään tuloa?
Oletko huomannut luonnon kiirehtivän nopeuttaa kevään tuloa?

Mielenkiinnolla olen viime vuosina saanut seurata ihmisten elämää, samalla pyrkien löytämään sen oman paikkani kaiken tämän kaoottisuuden keskellä. Hetkittäin jopa sen löytäen. Minunnäköiseni elämän.

Millainen se sitten on? Elämää, jossa ei ole kiire mihinkään. Elämää, jota ohjaa luottamus siihen että asiat tapahtuvat ajallaan, kiirehtimättä. Ajatus siitä, että olen lopulta kokolailla pieni ratas suuressa kokonaisuudessa, mutta samalla ymmärrys siitä että myös minulla on oma tärkeä osani tässä kaikessa.

Se hetki kun hyväksyy itsensä kaikkine säröineen, ilman vertaamista kehenkään, on hetki jossa kaikki on lopulta hyvin.

Aivan samoin on erilaisten olosuhteiden kanssa. Kun itselle rehellisenä kykenen toteamaan kiitollisena sen, että juuri nyt, tällaisenaan vallalla olevat olosuhteet ovat juurikin ne mitkä tässä hetkessä elämääni palvelevat minua eniten, voin syvään huokaisten todeta tarpeen pakonomaisesti yrittää muuttaa jotakin häviävän kokonaan.

Ei mitenkään helppoja juttuja ihmiselle, joka aina ja kaikessa on verrannut itseään muihin. Vieläpä niin, että riippumatta omassa elämässä olevista olosuhteista, kuvitellut että tuolla toisella on jotenkin helpompaa tai parempaa kuin minulla.

Lopulta väsyttäessäni itseni jatkuvaan kiirehtimiseen sinne, minne en kuitenkaan jatkuvasta kiirehtämisestä huolimatta koskaan tulisi pääsemään, päätin pysähtyä. Itseni äärelle.

Paljon puhutaan siitä, että on turha etsiä mitään hyvää itsensä ulkopuolelta, vaan kaikki tuo hyvä löytyy sisältäsi. Minä aikanaan haistatin pitkät moisille fraaseille. Ajatellen että ne ovat vain joidenkin pehmeäpäisten haihatteluja. Unelmia onnesta, jota minä tuolloin kieli vyön alla juosten tavoittelin tuolta jostain.

Ei silti, tuossa kaikessa kiirehtämisessä piili lopulta ratkaisu minun hyvään elämääni. Tuon jatkuvan uupumisen saattelemana aloin pohtia elämää ja itseäni aivan uudessa valossa. Oman osuuteni kautta. Ymmärtäen sen, että maailma ja sen ihmiset jatkavat kulkuaan ilman minuakin, mutta sen aikaa kun minä siinä matkassa kuljen, voin omalta osaltani pyrkiä kaiken kaoottisen kiirehtämisen sijaan pysähtyä tarkastelemaan itseä ja sitä mitä hyvää minulla kenties omalta osaltani olisi tähän varsin kaoottiseen maailmaan annettavana.

Kokolailla kenties pieni osuus, mutta silti, nyt miettien yllättävänkin merkityksellinen. Sillä mitä enemmän minä saan omasta itsestäni sekä tuon kaiken kiirehtämisen taustalta yhytettyä tiettyjä ongelmakohtia, sitä enemmän minulla oman kokemukseni kautta olisi myös näille toisille annettavana.

Kaikki kulminoituu omalla kohdallani siihen, kuinka hyvin tässä hetkessä kykenen luottamaan elämään itseensä. Silloin kun luotan, oma osuuteni on kokolailla pieni ja vaivaton toteuttaa. Kun taas jos luottamisen sijaan pelkään elämää itseä, oma osuuteni kasvaa pahimmillaan kohtuuttomiin mittasuhteisiin, elämän lopulta muodostuessa jatkuvaksi henkiinjäämistaisteluksi. Tässäkin siis kyse siitä, millätavoin sisäinen maailmani tänään makaa. On nimittäin ihan se ja sama, jos maailmassa on rauha, jos sisälläni on kolmas maailmansota meneillään ja sama toisinpäin.

Lopulta kun kuitenkin meistä jokainen jossain kohtaa pysähtyy miettimään mennyttä elämää ja omia aikaansaannoksiaan. Jos minä jo nyt voin todeta sen, että vaikken välttämättä mitään suurta, saati mullistavaa historiankirjoihin välttämättä olekaan kyennyt tekemisilläni jättämään, niin yhdestä asiasta olen varma. Esimerkiksi siitä, että omalla matkallani sysimustasta pimeydestä ja totaalisesta yksinäisyydestä, takaisin toisten ihmisten pariin, päivänvaloon matkatessani, olen omalta osaltani kohdannut ja koskettanut niin monen ihmisen elämää, että tälläkin hetkellä tiedän että moni minut tunteva ihminen tätä tekstiä lukiessaan voi hymyillen miettiä niitä hetkiä kun polkumme kohtasivat. Osa puhtaasti kiitollisena, osa kenties minua hieman outona pitäen. Eikä siinä, osa saattaa jopa kirota kohdanneeni minut, mutta yhtäkaikki, jokainen kohtaaminen on silti ohjannut jokaista meistä kohti parempaa ja eheämpää elämää. Tasapainoisempaa huomista, jossa ainakin hitusen verran enemmän jokainen meistä miettii oman elämänsä sijaan, kenties myös lähellään elävien elämää ja sitä millätavoin omalta osaltaan voisi kenties lähimmäisiään huomioida tai auttaa.

Elä ja anna elää. Lähimmäisenrakkautta. Sitäpä sitä.