Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on toimeetulo.

Menestyminen elämässä.

Menestyminen elämässä. Asia jota olen tavoitellut lähestulkoon kaikin keinoin elämässä, silti sitä juuri koskaan aikaisemmin kokematta saavuttaneeni.

Jotenkin nyt miettien, kasvoin nuoruudessani ajatukseen etten olisi mitään, ellen saavuttaisi elämässä vähintäänkin jotakin Nobel-palkintoon johtavaa suoritusta. Ajatusmalli josta nyt miettien hyvin pitkälti juontavat myös elämässäni pitkään vallalla olleet erinäiset riippuvuudet.

Kohtuuttomat vaatimukset itseni ja sen myötä myös muiden suhteen ajoivat minut jo hyvin nuorena henkisesti loppuun. Riippuvuudet olivat jossain kohtaa keino uskoa edes hetkellisesti noihin täysin utopistisiin unelmiini, joilla lopulta ei tainnut olla hitustakaan realistisia toteutumisen mahdollisuuksia. Tai ehkä joissain kohden olisikin ollut, sikäli jos maltillisesti olisin vain lähtenyt kulkemaan niiden toteuttamista kohden, enkä vain mahdollisimman helpolla ja mahdollisimman äkkiä olisi pyrkinyt väkisin runnomaan asioita paikoilleen. Väkisin kun harvoin mikään asia kohdallani asettuu paikoilleen ja hyvin pitkälti tästä johtuen väsyin jatkuviin vääntöihin ja niistä nousseisiin pettymyksiin.

Mistä sitten kumpuaa kohdallani tuo armoton vaatimustaso suhteessa itseensä? Hyvin pitkälti johtuen siitä että koin aina ja lähestulkoon joka tilanteessa olevani riittämätön, teinpä sitten mitä tahansa. Tuon armottoman riittämättömyyden tunteen ajamana yritin sitten kaikessa ja kokoajan yli omien inhimillisten voimavarojeni, päätyen lopulta tuskaisena toteamaan, että sama kun heittää kaikki persiilleen, kun kuitenkaan mistään mitä yritin, ei lopulta tullut mitään.

Omalla kohdallani nyt miettien, riippuvuudet ovat olleet vain signaali pahasta olostani. Kun sitten itse riippuvuudet tulivat elämässäni sellaisiksi, että niistä aiheutui lopulta pahempi olo mikä sisälläni oli, tulin halukkaaksi opettelemaan niistä pois. Tuolla matkallani olen sitten paneutunut, hetkittäin liki pakonomaisesti kaiken taustalla olleisiin tapahtumiin ja tunteisiin, löytäen pikkuhiljaa sen satutetun pikkupojan joka sisimmässäni olen. Tuo herkkä, pieni suuri mies koki aikanaan niin suunnatonta kipua suhteessa toisiin ihmisiin, että siitä nousseesta uhmasta johtuen ajoi itsensä liki ennenaikaiseen hautaan, yrittäessään todistella maailmalle olevansa jotakin.

Luojan kiitos, elämä pysäytti minut. Kuin näyttäääkseen, ettei sillä mitä ihmiset minusta ajattelivat, ollut mitään merkitystä suhteessa siihen mitä itse itsestäni ajattelin. Pala palalta rakentaessani minuuttani uusiksi, opin hyväksymään itseäni tällaisenaan. Kunnes ihan viimeaikoina olen tullut todenneeksi löytäneeni ihmellisen lempeyden itseäni kohtaan. Lempeyden, jossa piillee armollinen hyväksyminen sen suhteen, ettei minun enää pakonomaisesti tarvitse yrittää olla jotakin suurta. Pieni on kaunista, sanotaan. Omalla kohdallani tässä hetkessä allekirjoitan tuon lausahduksen enemmän kuin mielelläni. Olenhan nyt oppinut itselleni taas yhden tärkeimmistä asioista elämässäni. Ei se mitä suurta saan elämässä aikaiseksi, ole lopulta tärkeätä. Tärkeämmäksi sensijaan muodostuu kaikki se jokapäiväinen pieni tekeminen mitä kunakin päivänä saan tehdä. Noista pienistä asioista lopulta rakentuu yksi suuri kokonaisuus, jota sitten kiikkustuolissa voin omana elämänäni muistella.

Siinä ehkä kiteytettynä se, mitä menestyminen minulle tänään merkitsee. Itsensä arvostamista. Hyväksymistä sekä näistä edellisistä kumpuavaa tahtotilaa tehdä pieniä hyviä asioita päivittäin. Kun itse voin hyvin, myös lähelläni elävät ihmiset voivat hyvin.

Kuten tuossa ylläolevassa videossani ääneen pohdin, tänään minun ei enää tarvitse pakonomaisesti tavoitella maallista mammonaa, saati suurta pankkitiliä. Koen nimittäin juuri tässä hetkessä jo menestyneeni elämässä siinä määrin, ettei sitä millään rahalla, saati mammonalla kyetä mittaamaan. Tästä tullaankin siihen lopputoteamukseeni, ettei mikään maailman raha, saati tavara ole sellaista, jonka suostuisin vaihtamaan tähän tutkimusmatkallani löytämääni sisäiseen rauhaan. Toisaalta jos vaakakuppiin laitettaisiin kaikki se maallinen, mitä elämäni aikana olen onnistunut haalimaan ja toisessa vaakakupissa olisi tämä vallalla oleva sisäinen tilani, olisin samassa silmänräpäyksessä valmis luopumaan kaikesta mitä omistan, kunhan saan pitää tämä ajattelu- ja elämäntavan. Tiedän nimittäin sen, että mikäli menettäisin kaiken omistamani, olisi vain ajankysymys, kun saisin tilalle kaiken sen mitä elämässäni tarvitsen.

Tästä päästään siihen kysymykseen, jota pitkään omalla kohdallani olen pohdiskellut, löytääkseni tämänhetkisen ajatusmallini. Nimittäin se, mikä on se motiivi kaiken tekemiseni taustalla? Onko se itsekkyys? Oman edun tavoittelu? Riittämättömyys? Vai kenties vain pelko siitä että ilman tiettyjä tavaroita tai asioita elämästäni puuttuisi jotakin. Kaikkien noiden negatiivisten tunteiden ajamana tavoittelin aikoinaan aina vain enemmän kaikkea. Silti lähes koskaan hetkeä pidempään kokematta kiitollisuutta kaikesta siitä mitä olin jo saanut. Ehkä tässä kaikessa päättömässä säntäilyssäni vuosien ja taas vuosien saatossa olikin tarkoituksensa. Se että lopulta toteaisin etten koskaan tule saavuttamaan sitä, mitä ilman en kuvittele osaavani elää. Kunnes lopulta monta kertaa henkisesti ja fyysisesti hajotettuna tulin tähän hetkeen, toteamaan sen että olen jo saavuttanut kaiken tarvitsemani. Loppu on vain niitä pieniä tekoja. Keskittymistä olennaiseen. Elämään, kiitollisuudesta käsin.