Yhteiskunta

Otsikon slogan iskostui osaksi julkista puhetapaa 1970-luvulla. Liuta rokin suuria kuoli päihteisiin 27-vuotiaana. Syntyi sanonta: kuolemattomuuden saavuttaa kuolemalla 27-vuotiaana. Tämä kävi toteen mm. Brian Jonesin, Jim Morrisonin, Janis Joplinin ja Jimi Hendrixin kohdalla. Nerot uhrasivat henkensä, koska luovuus tuottaa tuskaa. Myös itse Elvis vaihtoi maisemaa lääkkeiden, huumeiden ja alkoholin avulla.

1980-luvulla myytti nopeasta elämästä oli todella voimissaan. Sex Pistolisin Sid Vicious lähti 1979. Häntä seurasivat Bon Scott, John Bonham, Phil Lynott ja monet muut. Ongelmia ja ”läheltä piti” -tilanteita oli lähes joka toisella musiikin suurista. Syntyi suoranainen katras bändejä, joiden todellisuus oli päihteiden täyttämä. Välillä haettiin vauhtia erilaisilta Betty Ford -klinikoilta ja sitten taas sekoiltiin. 80-luvun sankarillisia päihdestooreja saa nyt lueskella Aerosmithin ja Mötley Cruen tapaisten bändien historiikeista. Historiikkien sävy tosin on vaihtunut omasta ajastaan. Riveiltä ja niiden väleistä on luettavissa AA-puhetta, jossa nopea elämä on vaihtunut taisteluksi addiktioita vastaan.

1990-luvun päihdekuolemien symboliksi nousi Kurt Cobain. Ikää oli kuollessa 27 ja vielä kerran menneisyyden myyttinen Live Fast – Die Young nosti päätään. Cobainin kuolema rinnastui Jonesin, Morrisonin, Joplinin ja Hendrixin jatkoksi. Elettiin kuitenkin populaarikulttuurin suurten muutosten aikaa. Vanhat parrat, jotka olivat säästyneet päihdekuolemilta, puksuttivat edelleen menemään. Vain harva kaipasi Rollarien keikoilla Brian Jonesia ja AC/DC svengasi vahvasti ilman Bon Scottia. Levy-yhtiöt toki uudelleen kierrättivät vanhojen myyttien voimaa, mutta mieluummin suuri yleisö olisi nähnyt Jim Morrisonin elävänä lavalla.

2000-luvulla Live Fast – Die Young -mentaliteetilla ei ole enää käyttöä. Mikään levy-yhtiö ei katsele päihdeongelmaista, joka missaa keikkoja, sekoilee lavalla ja vieläpä kuolee nuorena. Nykyisin rokkarin elämännuora saakin muodon: Take it Easy – Live Long.

…ja Gommi. Karvaiset eläimet mainostavat City-lehdessä tv-lupamaksua, koska ne herättävät 80-luvulla syntyneessä opiskelijaväestössä sympatiaa ja halun vaalia kotimaista kulttuuria. Kampanja tasapainoilee hyväntuulisen ironian ja kosiskelevan keski-ikäisyyden ohuella rajalla.

Tänään aamulla Radio Yle 1:llä haastateltiin Helsingin Sanomain vastaavaa päätoimittajaa Janne Virkkusta. Jossain vaiheessa haastattelija kysyi, onko HS:n ulkoasu-uudistuksen tarkoitus tehdä paperilehdestä enemmän nettilehden kaltainen. Virkkunen kierteli taitavasti, muttei selvinnyt kuiville: tulkitsin vastaukseksi ”kyllä”, vaikka hän kovasti yritti selittää päinvastaista.

Jäin miettimään, kuinka moni kuulija mahtoi huomata päätoimittajan eksymisen. Voi olla että korva harjaantuu, kun on itse joutunut vastaamaan toimittajan kysymyksiin puutaheinää, koska ei halua sanoa suoraan asioiden todellista laitaa. Poliitikot tekevät sitä joka päivä.

Tästä puhuttiin myös aamun toisessa mediahelmessä: Knalli ja Sateenvarjo -kuunnelman jaksossa Erikoisyksikön virkamiehet sössivät valtakunnaneliitin influenssarokotusten tilalle totuusseerumia. Seurauksena poliitikot puhuvat totta ja Britannia syöksyy kaaokseen.

Tämän päivän mediapelissä ei pärjää markkinointiosaamisella. Kauppatieteellisen koulutuksen saaneet osaavat kyllä toistaa mantroja ja yhdistellä niitä toisiinsa luontevan oloisesti, mutta pärjääminen loppuu kun tiehen tulee mutka.

Luonnontieteilijöistä vain niillä on toivoa, jotka hallitsevat kaaos- ja peliteoriat; millään muulla on turha yrittää hahmottaa vaikkapa sitä toden ja valheen välissä olevaa kuuluisaa harmaata aluetta.

Filosofi kompastuu heti kättelyssä, kun väittää ettei totuus ole suhteellinen käsite.

Julkiset puheenvuorot eivät ole juuri koskaan täysin totta. Ne esittävät, kuka mitäkin. TJEU: http://www.espoonteatteri.fi/?page=324

Jos haluat markkinointiviestinnän ammattilaiseksi tai ymmärtää yhteiskuntaa pintaa syvemmältä, on kaksi opiskelualaa ylitse muiden: sodankäynnin strategia sekä kirjallisuus. Molemmissa sallitaan valehtelu ja hämäykset, jos rivien välistä tai syntyneiden aukkojen yhteisvaikutuksena sanoma on mennyt perille ja sota voitettu.

Törmäsin netissä Jaakko Tuusvuoren (1998) artikkeliin ”Päihtymys ja kirjoitus”. Hän pohtii päihtymyksen sanallistamista. Miten artikuloida tai kirjoittaa niin voimakkaasta kokemuksesta kuin päihtymys, siten että sen todellinen kokemuksellisuus taipuu sanoiksi. Yleensä voimakkaiden kokemusten sanallistaminen pikemminkin ”tavataan ajatella pakeneviksi tai puhumisesta pilaantuviksi”.

Suomenkieli tarjoaa notkeutta ja runsaat ainekset humalasta puhumiseen. Humalakeskeisyys kulttuurissamme on luonut piirteikkäitä sivumakuja kielelliseen ilmaisuun. Humalan vivahteikas kuvaaminen vaatii silti kielellistä harjaantuneisuutta ja omakohtaisia kokemuksia. Huolimatta suomenkielen ilmaisuvoimasta ei kulttuurisiin tapoihimme kuulu humalakokemusten estetisointi. Jo puhuminen Hemingwayn tapaan ”kylmän oluen ensipuraisusta” tulkitaan elitismiksi. Suomalaisen humalan sanallistamisen tavoittamiseksi tulisi nauhoittaa muisteluita työpaikkojen pikkujouluista tai kevätretkistä. Ne ovat täynnä hersyviä kuvauksia riemusta, ilosta, häpeästä, surusta ja lukuisista muista tunteista.

Huumeiden avulla päihtymyksen kirjoitetussa sanallistamisessa Tuusvuori näkee ilmaisuvoimaisimpana romantiikan ajan ja päätöksen 1950-luvun beatnikkien käynnistämässä viimeisessä aallossa. Tämän jälkeen populaarikulttuuri varasti aihealueen. Jonkinlaisen pelkistyksen Tuusvuoren ajatuksista voisi tehdä lyhentäen sen muotoon: Baudelairesta Kerouackiin. 1800-luvun alun ja puolivälin kulturellit saivat nauttia erilaisia päihteitä ilman leimautumista tai pelkoa rangaistuksista. Tämä mahdollisti kokemusten ja huumaavien aineiden vaikutusten kuvaamisen siten, miten ne vaikuttavat ihmisen paljaaseen tajuntaan ja kuinka kemikaalit liikuttavat sitä.

Itselleni kirjallisesti läheisiä ovat viimeisen aallon beatnikkien suodattumattomat narkomaanikuvaukset. Ne sekoittuvat Kerouackin, Ginsbergin ja Burroughsin hurmokselliseen spontaanin luovuuden ylistykseen. Päihdyttävämpää kirjallisuutta ei tietääkseni ole tehty.

Ihmisiä on liikaa. Menet minne tahansa, niin joka paikassa on joku urpo jumittamassa suoraan edessäsi, syvällä ja poikittain.

Ei auta jumittajalle huomauttaa. Jos hyvin käy, hän pyytää anteeksi ja astuu syrjään. Voi myös tulla valitusta siitä, kuinka kiire on pahasta tai ei muka voida kiertää. Oli tilanne kumpi tahansa, nopeammin pääsee ohi kun vain menee. Ja siitä tulee parempi mielikin.

Ihmisistä näkee hyvin, kuinka tottuneita he ovat liikkumaan väkijoukossa. Ärsyttävimpiä ovat ne, jotka eivät lainkaan huomioi ympäristöään, kävelevät hitaasti ja keskellä käytävää, pysähtyvät kaupassa hyllyjen väliin tuotteita vertailemaan eivätkä edes seiso hyllyn vieressä, vaan mahdollisimman keskellä käytävää. Mikähän siinä on, että ihmiset asuvat ja elävät toistensa parissa, mutta toiset ovat täysin kyvyttömiä huomioimaan tai edes huomaamaan muita?

Osaamme ennakoida vastaantulevan ihmisen käyttäytymisen hänen katseensa perusteella. Mutta ei tämäkään auta toppatakin ja lastenrattaiden ohi jos niiden omistaja ei huomaa toista, saati sitten osaa tulkita toisen aikeita mennä ohi.

Väestöräjähdyksestä on puhuttu jo kymmeniä vuosia, ilman oikeastaan mitään vaikutusta mihinkään. Väestöräjähdys ei kuitenkaan ole ongelma, vaan ratkaisu. Väestö, joka ei osaa väistää, pitää räjäyttää.

Taistelu samppanjapullosta on alkanut! (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/walterdecamp/108245/) (Blogcityn luetuimmat 4.1.2010 ovat Sex and the Pity, ”Olen raskaana”, Pimp my Pimppi, Ei paneta ja Halukas nainen – siksi raflaava otsikko. Älkää siis suotta peljästykö, hyvät kuivakkaa tekstiä arvostavat lukijani.)

Edellä mainitut kolumnit käsittelevät juuri opiskelijaikäisten elämäntilanteeseen istuvia aiheita. Niistä näkee, missä me elämme.

40- ja 50-luvuilla syntyneet saattavat kiinnostua näistä neitosista (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/walterdecamp/107803/) ja 60- ja 70-luvulla syntyneet alkavat löytää omantahtistaan seuraa (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/mirjawuokko/108351/).

Mutta kun nuorilla on tiedossa, että http://www.city.fi/yhteisot/blogit/karoliinas/107428/ ja http://www.city.fi/yhteisot/blogit/walterdecamp/108141/ ,ei jää muuta vaihtoehtoa kuin silloin tällöin http://www.city.fi/yhteisot/blogit/karoliinas/108188/ .

Entä mitä olette mieltä http://www.city.fi/yhteisot/blogit/karoliinas/108379/ ? Varhaislapsuudesta asti joka paikassa keikistelleet alusvaatemainokset, 12–13-vuotiaasta alkaen kouluissa ja urheilujoukkueiden matkoilla suurkulutettu porno sekä jatkuva julkinen puhe-siitä-mistä-on-puute eivät varmaankaan voi olla täysin vaikuttamatta opiskelijaikäisten naisten ja miesten käsityksiin itsestään ja sukupuolestaan.

Toivotaan että yhteys ei hämärry liiaksi (http://www.childrenofmen.net/).

Tipattomasta tammikuusta on tullut 1980-luvun alusta lähtien jokavuotinen juttu. Tuolloin se valjastettiin osaksi koko kansalle suunnattua alkoholivalistusta. Nyt tipaton on vakiintunut erääksi kansalaisten tavaksi säännöstellä alkoholin käyttöä. Sitä tuetaan myös ehkäisevän päihdetyön toimijoiden kampanjoissa. Esimerkiksi A-klinikkasäätiö on rekrytoinut Jouni Hynysen bloggaamaan omasta yrityksestään - http://www.paihdelinkki.fi/tipaton-blogi-2010

Tipaton jakaa ihmiset kahtia. Joillekin se on laajoja tuttavapiirejä koskeva tapa ja toisia se taas ärsyttää suunnattomasti. Tipattomaan liittyy usein erilaisia vedonlyöntejä, haasteita ja monilla yksinkertaisesti oman juomisen sääntely. Eniten tipattoman ajatus vaikuttaa ärsyttävän aktiivista ravintolakansaa, joka on iältään alle kolmekymppistä. Nuoret aikuiset voivat ottaa viikonloppuisin rajustikin kuppia ja silti maanantaina svengaa hyvin. Kun kilometrejä tulee mittariin, alkaa juhliminen todella painaa pohkeissa. Pe-la radalla yli kolmekymppisenä ja tiistain hujakoilla tuntee palaavansa maanpinnalle. Jos moista mankelia painaa 11 kuukautta, tarvitsee sekä mieli, maksa että muu keho huilia.

Minusta tipaton on retorisessa kliseisyydessään aivan erinomainen metodi. Ensinnäkin se on niin ”puhki kulunut” juttu, että sen taakse on helppo suojautua sosiaaliselta paineelta. Jos joku kieltäytyy ravintolakutsusta tipattomaan tai nenänvalkaisuun vedoten, ei sen kummempaa perustelua yleensä tarvita. Tipattoman tammikuun voima piileekin sen tyhjentävässä merkityksessä. Siitä on tullut sosiaalinen tapa, käytäntö ja tottumus, joka kaikessa ”tylsyydessään” kelpaa selitykseksi juomattomuudelle. Voisi puhua myös kollektiivisesta käytännöstä ja hyväksytystä tavasta, mahdollisuudesta olla juomatta ilman kiusallista selittelyä.

Tipaton tammikuu on harvoja asioita, joissa voin käyttää itseäni jonkinlaisena esimerkkinä. Vietin viimeksi tietoisesti ”tipattoman” vuonna 2006. Se venähti, sillä en ole sen koommin juonut pisaraakaan alkoholia.

Pian taas paukkuu taivaalla. Pauketta seuraa, tai oikeastaan edeltää, hirveä valitus ilotulitusrakettien turhuudesta.

Keksin lukuisia minulle turhia asioita. Murtomaahiihto, anime, big brother, rullalautailu, rosolli, kajalkynät, koirat, rantalomat ja kirjanpito. Voisin vaatia kaikkien näiden kieltämistä. Eikä olisi vaikea keksiä perustelujakaan. Koiratkin pelkäävät paukkuvaa kirjanpitäjää! Jos koirat ovat puoliksikaan niin fiksuja kuin omistajansa antavat ymmärtää, kuinka niille on aivan mahdotonta oppia, että vaikka paukkuu niin ei silti satu?

Sillä ei ole paskankaan väliä, että nuo ovat minun mielestäni turhia. Ei minun ole pakko seurata tai ostaa noista yhtäkään. Ja jos joku muu noista on kiinnostunut, olkoon aivan vapaasti. Sekään ei kuulu minulle.

Puhtaimmat moralistit vaativat, että ilotulitteisiin käytetyt rahat pitäisi antaa hyväntekeväisyyteen. Samat tyypit eivät itse ole valmiita luopumaan mistään, mitä itse pitävät tärkeänä. He ovat siis valmiita "luopumaan" jostain, mistä eivät alunperinkään olleet kiinnostuneita, ja voivat "velvoittaa" muut antamaan rahansa hyväntekeväisyyteen.

Olemme kipanneet rahaa Afrikkaan 50 vuotta, ja ovatko asiat siellä oikeasti parantuneet merkittävästi? Kiinaan emme ole kovin paljon rahaa antaneet, mutta olemme käyneet kauppaa. Kumpi onkaan parantanut elinoloja paremmin? Ilotulitteiden kieltäminen, jos se edes toimisi, vaikuttaisi eniten niihin maihin, joissa ilotulitteita valmistetaan.

Ehkä typerin ehdotus on se, että kunta tai kaupunki järjestäisi ilotulituksen. Siitä tulisi kallis ja ruma. Ensin siirretään ilotulitukset kunnalle, ja sitten ne lopetetaan varojen puutteeseen.

En muuten pahemmin välitä ilotulitteista. Katson kyllä mielelläni, etenkin uutena vuotena kun niitä on paljon. Mutta en itse jaksa niitä ostaa. Enkä ainakaan vaadi niiden kieltämistä. Pohjimmiltaan on vain kahdenlaisia ihmisiä. Sellaisia, jotka haluavat tulla jätetyksi rauhaan ja sellaisia, jotka eivät heitä suostu rauhaan jättämään.

Opiskelija lomalla on samanlainen sanapari kuin CITY-lehteä lukeva eläkeläinen. (Paitsi ettei jälkimmäinen ole pari, ja CITYä kai luetaan myös eläkkeellä.)

Kun käyt kaupassa tai kioskilla, luet joulukortteja tai näet joulupukin tai yövartijan, tapaat todennäköisesti lomailevan opiskelijan. He täyttävät kauppojen sunnuntaivuorot, lajittelukeskukset ja baaritiskien molemmat puolet, tekevät yökeikkaa niin konsertti- kuin rekkalavoillakin.

Olen kuluneena vuonna joutunut useamman kerran muistuttamaan kansantalouden asiantuntijoille, että opiskelijatyövoima ylläpitää suurimpien kaupunkiseutujen palvelusektoria ihan kuusnolla. Yliopistoilla varsinainen lähiopetus jää usein muutamaan viikkotuntiin, joten jos opiskelijat menisivät lakkoon, siihen eivät ensimmäisenä pysähtyisi yliopistot, vaan kahvilat ja lähikaupat.

Eurostudent-tutkimuksesta, opiskelijoiden terveystutkimuksesta sekä toimeentuloselvityksistä voi päätellä, että syy vaihtelevaan opiskelutuntimäärään ja vähäiseen nukkumiseen on työnteko. Jollainhan se vuokra pitää maksaa (ks. edellinen blogimerkintä ja vuokratilastot).

Kun opiskelija on muutaman opiskeluvuoden jälkeen siirtynyt täysipäiväisesti työelämään ja jossain vaiheessa myös valmistunut, hän saattaa – joskus jopa ennen 30 vuoden ikää – kohdata ihmeen: ensimmäisen palkallisen kesälomansa. Sitä kuulee hehkutettavan enemmän kuin säännöllisiä lainanlyhennyksiä tai uutta autoa.

Ilmankos opiskelijat reissaavat tilaisuuden tullen yhä vaikeammin ja kauemmas! Aurinkorannikko, Thaimaan sukelluskohteet ja Välimeren viinitilat ovat niin täynnä isovanhempien ikäisiä harmaita panttereita ja mitä lie puumia, että ainoa tapa viettää laatuaikaa on lentää Laosiin, junailla Balkanille tai patikoida Pohjois-Koreaan.

Keskustelin lapseni kanssa. Lapseni on vielä äitinsä kohdussa, joten kommunikaatio jää erilaisten möykkyjen paineluksi masun päältä.

Minun oli luonnollisesti vaikea käydä luottamuksellista keskustelua lapseni kanssa ilman että vaimoni huomaisi sitä.

Suomi on netissä ikään kuin lapsi kehdossa. Ruotsi on äiti vauvan ympärillä. Vauvan on mahdotonta olla yhteydessä ulkomaailmaan ilman äidin tietoisuutta. Tietoliikenne Suomen ja ulkomaailman välillä kulkee Ruotsin kautta.

Mutta hätäsektiota ei voi tehdä eikä laskettua aikaa olekaan.

Miljoonat biisit liittyvät alkoholiin. Kappaleissa lauletaan viinasta, sen juomisesta, krapulasta tai alkoholi on metafora, vain joitain esimerkkejä mainitakseni. Jokaisella kappaleella on tarinansa, mutta yhtälailla jokainen kuulija liittää niihin omat mielikuvat ja merkitykset.

Eräs ystäväni tuumaa usein, että ”musiikki on kauneinta mitä ihminen on keksinyt”. Olen vuosien varrella tullut täysin vakuuttuneeksi siitä, että hän on oikeassa. Seuraavana viisi minulle hyvin läheistä kappaletta, joissa alkoholi on keskeisessä roolissa:

David Allen Coe: Tennessee Whiskey

Vanhan koulun punaniskameininkiä, jossa musiikki tulee suloisen katkerana suoraan viskipullosta.
http://www.youtube.com/watch?v=ved2go9zEGw&feature=related

Pekka Myllykoski (Freukkarit): Jaloviinaa

Kaunis helmi. Upea käännös Tom Russellin kappaleesta Canadian Whiskey, joka taipuu Myllykoskelta empaattiseksi kertomukseksi jaloviinasta.
http://www.youtube.com/watch?v=fM5pHw8r-J8

Shane MacGowan: Nancy Whiskey

The Poguesin kulttisolistin soolotuotantoa. Melodia tarttuu kuin pikaliima ja Shanen ääni stemmaa kuin naula päähän.
http://www.youtube.com/watch?v=WTwFtITN6Ag

Steve Earle: Copperhead Road

Yksi historian kovimmista Rock-biiseistä. Tarina kertoo kotiin palaavasta veteraanista, suvussa periytyvästä kotipoltosta ja huumeista. Kritisoi huumeiden vastaista sotaa.
http://www.youtube.com/watch?v=xvaEJzoaYZk

Black 47: Funky Ceili

Pienen New Yorkilaisen irkkubändin suurin hitti. Sympaattiset jannut laulavat villistä irkkuhepusta, jonka tyttöystävä pamahtaa paksuksi. Tytön isä tarjoaa kaksi vaihtoehtoa: munat pois tai ”one way ticket to New York”. Sillä reissulla mennään.
http://www.youtube.com/watch?v=GViXO8bZDz8

Rehellisyyden nimissä voi sanoa, että olipas hankala valita biisejä. Mikäli tekisin saman huomenna, olisi lista varmasti täysin erilainen. Jos fiilis olisi toinen, olisi lista jotain ihan muuta. Mutta näillä mennään. Hienoja kappaleita kaikki. Musiikin ilmaisuvoima on kaunista.