"Erilaisuudet täydentävät toisiaan." sanotaan. Omassa elämässäni, omin kokemuksin allekirjoitan tuon lauseen täysin. Joskin samaan hengenvetoon totean myös sen että aivan aluksi näillä erilaisilla tulee olla jokin yhdistävä tekijä. Ilman sitä nämä työntävät toisiaan poispäin kuin magneetin samat navat.
Nykyisessä liitossa tuo lause uppoaa kuin veitsi kuumaan voihin. Joskin niin, että sekä minun että vaimoni on ollut ensin pakko suostua tietynlaisiin kompromisseihin, muussa tapauksessa suhteemme olisi tuhoutunut jo ennenkuin se olisi edes kunnolla alkanut.
Ihmissuhteissa yleensä jos ihmiset ovat kovin erilaisia, vaaditaan aivan samoin monia kompromisseja. Tai ainakin yksi sellainen. Kummankin on nimittäin kyettävä luopumaan omista tottumuksistaan sekä ajatusmalleistaan sen että aito peilaus kahden ihmisen välillä toteutuu. Muutoin tuppaa käymään niin että rakentavasta dialogista kutistuu kahden ihmisen välinen monologi, jossa kumpikin puhuu, kuulematta, saati kuuntelematta mitä toisella on sanottavana.
Minulla on viime vuosina varsinkin ollut ilo ja kunnia opetella sekä puhumista, mutta varsinkin tuota kuuntelemisen jaloa taitoa. Paljon on molemmissa vielä kehitettävää, mutta suurin muutos aikaisempaan lienee siinä, että enää en koe lähestulkoon minkäänlaista tarvetta todistella muille oikeassa olemistani. Aikaisemmin kun tuo on addiktoituvalla persoonallani ollut likipitäen pakkomielteistä. Tänään jo osaan myöntää, kun olen väärässä.
Sitten hieman erilaiseen tarkastelukulmaan siirtyen, kerron miettineeni viimeaikoina paljonkin sitä vuoropuhelua mitä netissä nykyään käydään. Toisaalta pääpiirteittäin joko todistellen omaa oikeassa olemistaan tai toisaalta monologista dialogia käyden, jossa kukaan ei lopulta tiedä mistä alunperin edes oli tarkoitus keskustella. Sen vuoksi perustankin ihmisten kohtaamisen yhä enenevässä määrin aitoon elämään, pois virtuaalitodellisuudesta.
Olen vuosia ja taas vuosia notkunut sosiaalisessa mediassa, saaden sieltä yllättävänkin paljon ihmisenä kasvuuni. Tänään olen alkanut jo jollain tasolla vieroittautua tuolta, viimeisimpänä "siivoten" Facebookin kaverilistalta 80 prosenttia ihmisistä. Syy tähän on yksinkertainen. Haalin aikanaan itselleni tuolla ystäviä, ajatellen sen kautta jotenkin olevani enemmän olemassa. Siinä koskaan kuitenkaan tuolla onnistumatta. Toisaalta kun ihmisellä on satoja seurattavia, niin auttamatta lopulta käy niin ettei enää pysty seuraamaan edes muutamia tärkeimpiä.
Minulle some on ollut loistava kanava purkaa sisintäni ja jossain kohtaa myös siitä kasvoi riippuvuus. Mitä enemmän ihmiset "tykkäsivät" teksteistäni, sitä paremmalta se aluksi minusta tuntui. Kunnes tässäkin riippuvuudessa lopulta kävi kuten muissakin, huomasin kirjoittavani ajatuksiani, haluamatta hetkittäin niitä edes kirjoittaa ja vaikka kaikki maailman ihmiset noista olisivat tykänneet, se ei olisi poistanut sitä tyhjyyttä jota tuolla ollessa koin. Sen vuoksi olenkin aloittanut tietoisen erkaantumisen tuolta sinällään kiehtovasta ja koukuttavasta maailmasta.
Yksi surullisin seuraus tuolla someillulla elämässäni kuitenkin oli siinä, että "eläessäni" tuolla satojen ihmisten ihailtavana, ne minulle tärkeimmät jäivät lähestulkoon huomiotta. Toisaalta mitä "viisaampia" pohdintoja tuonne sain tuotettua, sitä harvemmaksi niiden kommentointi kävi. Hassua sinällään, taas kerran koin suuressa väkijoukossa totaalista yksinäisyyttä.
Tästä johtuen olenkin tietoisesti ohjautunassa aina vaan enemmän aitoihin kohtaamisiin toisten kanssa. Lähinnä siksi koska ymmärsin kaipaavani oikeita keskusteluita, oikeiden ihmisten kanssa. Nyttemmin kun tuota enemmän olen elämässäni tehnyt, sitä enemmän huomaan jäävän noista netissä tapahtuvista keskusteluista puuttumaan.
Lopuksi totean vain sen että mitä tässä viime vuosina olen ihmisiä matkani varrella kohdannut, sitä vahvemmaksi on käynyt kokemukseni siitä että olimmepa kuinka erilaisia tahansa, suostuessamme kohtaamaan toisen ihmisen ihmisenä, tulemme myöntäneeksi olleemme kokolailla väärässä. Minä ainakin myönnän. Olemme varsin samankaltaisia kaikki tyynni.