Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on julistaminen.

Ihmisyyden paradoksi

Valo löytyy lopulta, vasta kun uskaltautuu sulkemaan silmänsä.
Valo löytyy lopulta, vasta kun uskaltautuu sulkemaan silmänsä.

Olemme me ihmiset kokolailla poloisia. Kiiruhdamme toinen toisellemme todistelemaan niitä asioita ja ajatuksia, joihin itse itsemme olemme saaneet vakuutetuksi. Kaikki tämä käsittämätön touhottaminen, vain siksi, ettemme vain vahingossakaan joutuisi kohtamaan omaa itseämme, saati kaikkea sitä mitä vuosien ja vuosikymmenten aikana olemme sisällemme varastoineet. Epämiellyttäviä tapahtumia ja niihin liittyviä tunteita.

Omassa elämässäni olen ollut jo vuosien ajan pakotettu katsomaan silmästä silmään syvintä sisintäni ja kaikkea sitä pimeyttä mitä se kätkee sisälleen. Silti yhä tänäänkin koen olevani vain inhimillinen ihminen, jolla todellakaan ei loppupeleissä ole hajuakaan siitä millätavoin mikäkin asia tulisi ratkaista.

Lähinnä huvittuneena seuraan sivusta sitä, kuinka toisaalla ihminen tuomitsee toisen lajikumppaninsa, ymmärtämättä yhtään, että tuossa samalla tulee toisessa kohtaa tuomitsemaan itsensä.

Esimerkkejä riittää loputtomiin. Toisessa kohden kaiken suvaitsevat ihmiset avaisivat rajat ja sallisivat kaikkien maahanmuuttajien tulla tänne. Toisessa äärilaidassa ihmiset tuomitsevat sekä nämä ”suvakit”, että myös heidän paapomansa maahanmuuttajat. Seuraavassa ryhmässä ihmiset kinastelevat siitä millä tavalla ihminen pelastuu tai joutuu kadotukseen. Toinen lyö raamatulla, yrittäen lähes pakonomaisella vimmalla saattaa sanomaa, jonka uskoo olevan se ainoa ja oikea autuaaksi tekevä asia tässä ajassa. Toinen ääripää ateismiä vaalivasta porukasta, sortuu ihan samaan, pyrkiessään vakuuttamaan nämä uskovat omista vakaumuksistaan. Poliitikot riistävät vähempiosaisia ja nämä vähempiosaiset veisivät poliitikoilta viimeisimmänkin päätäntävallan. Terveysintoilijat puhuvat suu vaahdossa siitä, kuinka ihmisen tulee syödä ja liikkua terveellisesti, kun taas toisessa ääripäässä ihminen syö juuri sitä mitä haluaa, liikkuen juuri senverran mitä itse kokee tarpeelliseksi.

Kuten todettua tätä listaa ja vastakkainasettelua voisi jatkaa loputtomiin. Itse kun kykenen samaistumaan jokaisessa kohtaa molempiin osapuoliin, niin niputan tämä vastakkainasettelun lopulta siihen asiaan, joka itselleni elämässä on tullut kaikista eniten lähelle. Päihderiippuvuus ja sen hoitaminen. Toisessa ääripäässä ihmiset lappavat antaumuksella ihmiselle päihteitä, joskin lääkkeen nimellä, kun taas toisessa ääripäässä aatteensa kannattajat tulevat tuominneeksi jo liköörikonvehdit itse s**tanasta lähtöiseksi.

Yhtä kaikki. Näitä kaikkea yhdistää yksi ja sama asia. Oman itsensä pakeneminen. Jokainen juoksee elämässään kuin loputtoman tuntuista marathonia, joka on vieläpä siinä ihmeellinen, että mitä pidemmälle tuota matkaa saa taitetuksi, sitä pidemmästi on vielä matkaa jäljellä. Johtuen niinkin yksinkertaisesta syystä, että mitä kovemmin ihminen itseä pakenee, sitä kauemmas hän omasta itsestään kaikkoaa. Eikä siinä, ilman noita vastakkainasetteleuitakin, elämä on täynnä asioita ja tekemisiä, joihin itsensä voi huoletta kadottaa. Huono puoli kaikessa se, että mitä kovempi vauhti, sitä suurempi sokeus ja lopulta kaikessa tässä suurin kärsijä on ensisijaisesti ihminen itse. Mutta toisaalta kun olemme laumaeläimiä, halusimmepa tahi emme, ei meistä kovinkaan moni voi voida itsessään huonosti, ilman että siitä joku lähellämme oleva ihminen ei tulisi sijaisena kärsimään.

Tällä paatoksellani pyrin jälleen yhteen havahduttavaan seikkaan. Siihen, johon itse havahduin jo vuosia sitten, mutta johon tulen yhä edelleenkin tasaisin väliajoin havahtumaan. Pysähtymisen tärkeyteen.

Kun ihminen nimittäin oikeasti pysähtyy, siinä tapahtuu juuri se, mikä itseasiassa aiheuttaa kaiken tuon armottoman pakenemisen. Nimittäin se, että oikeasti edes hetkeksi pysähtyessäsi sinut takuuvarmasti valtaa jokin tunne.

Jo hetken aidosta pysähtymisestä seurauksena ihminen kokee yllättävän voimakkaita tunnekuohuja. Mitä enemmän sisimpään on tullut tahtomattaan sullottua tuota näkymätöntä materiaalia, sitä voimakkaampana nuo kuohut ylitse vyöryvät. Olen loputtoman monen ihmisen kohdalla kuullut sanonnan, miksi ihmeessä olisin paikallani kun heti alkaa ahdistamaan. NO JUURIKIN SIKSI!!

Nimittäin suurin palvelus, jonka itselle ja läheisillesi voit tehdä, on opetella pysähtymään säännöllisesti itsesi äärelle. Sillä tehdessäsi näin, et voi välttyä siltä että nuo tunteet alkavat nousta pintaan ja sen seurauksena olet ennenpitkää lähes pakotettu puhumaan niistä jollekin. Kun sitten puhut, nuo tunteet saavat tilaa tulla näkyväksi ja kuinka ollakaan oma olosi helpottu. Kun voit paremmin, sinun on helpompi olla toisen ihmisen lähellä ja näin kanssakäymisesi toisten ihmisten kanssa helpottuu.

Ei tämä todellakaan ole mitään tilastotieteilyä, saati ydinfysiikkaa. Tämä on loppupeleissä asia minkä ihminen varsin helposti oppisi, mikäli vain kokisi sen tarpeellisena. Yleisin kommentti, mikä esimerkiksi työssäni ihmisten kanssa tunteiden puhumisen tärkeydestä keskustellessani kuulen, on se, etteihän nyt omista tunteista ole koskaan kukaan puhunut. No ei olekaan ja eipä siis ihme että me ihmiset voimme niin huonosti.

Lopulta kuitenkin totuus on se, että olipa kysymyksessä menestynyt yritysjohtaja, korkeassa asemassa oleva poliitikko tai vaikkapa tavallinen kadunmies, niin kaikilla heillä on sisimmässään enempi tahi vähempi ylimääräistä kannettavaa. Taakkaa jota kantaessaan ihminen väistämättä väsyy ja uupuu. Haaste näissä tulee lähinnä siinä, että mitä paremmin taloudellisesti toimeentulevasta ihmisestä on kysymys, sitä enemmän hänellä on kapasiteettia paeta omaa itseään. Tämä on varsin selvästi nähtävissä esimerkiksi menestyneissä näyttelijöissä tai muusikoissa, jotka lopulta kyllästyvät elämämäänsä siinä määrin, että vetävät päänsä sekaisin mitä kovemmilla aineilla.

Loppukaneettina totean vielä sen, että alkaessasi tutustumaan itseesi, sinun kannattaa olla tarkkana kaikenlaisten hengellisten ryhmien ja niihin liittyvien gurujen kanssa. Siellä nimittäin on ihan samalla tavoin suunnattoman pelon ohjaamia ihmisiä, jotka parhaimmillaan kertovat sinulle elämän tarkoituksena sen ettei millään ole lopulta mitään tarkoitusta. Itsekin aikanaan moiseen sorruin, kunnes ymmärsin oman sisäisen pahanolon jatkuessa taas kerran sortuneeni vain yhteen monista sudenkuopista, liialliseen vastuuttomuuteen asioissa. Kun ei meitä ihmisiä ole lopulta tänne sen vuoksi luotu, että yrittäisimme vakuttaa toinen toisillemme sitä ettei ole mitään vakuuteltavaa. Tärkein tehtävämme täällä on opetella tulemaan toimeen itse itsemme kanssa ja sen myötä kenties oppimme tulemaan toimeen myös toinen toistemme kanssa.

Jos nyt pysähdyt esimerkiksi varttitunniksi, poistaen elämästäsi kaikki ärsykkeet, veikkaan melkoisella todennäköisyydellä täydellisessä hiljaisuudessa istuessasi sinut valtaa mitä erilaisemmat tunteet. Mitä suurempi ahdistus, sitä suurempi on taustalta löytyvä pelko ja mitä kovemmin yrität tuota pelkoa itsessäsi piilottaa, sitä voimakkaammin olet vakuuttamassa muita siitä kuinka tuossa tai tässä asiassa olisi viisasta toimia.