Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on Paradoksi.

Ihmisyyden paradoksi

Valo löytyy lopulta, vasta kun uskaltautuu sulkemaan silmänsä.
Valo löytyy lopulta, vasta kun uskaltautuu sulkemaan silmänsä.

Olemme me ihmiset kokolailla poloisia. Kiiruhdamme toinen toisellemme todistelemaan niitä asioita ja ajatuksia, joihin itse itsemme olemme saaneet vakuutetuksi. Kaikki tämä käsittämätön touhottaminen, vain siksi, ettemme vain vahingossakaan joutuisi kohtamaan omaa itseämme, saati kaikkea sitä mitä vuosien ja vuosikymmenten aikana olemme sisällemme varastoineet. Epämiellyttäviä tapahtumia ja niihin liittyviä tunteita.

Omassa elämässäni olen ollut jo vuosien ajan pakotettu katsomaan silmästä silmään syvintä sisintäni ja kaikkea sitä pimeyttä mitä se kätkee sisälleen. Silti yhä tänäänkin koen olevani vain inhimillinen ihminen, jolla todellakaan ei loppupeleissä ole hajuakaan siitä millätavoin mikäkin asia tulisi ratkaista.

Lähinnä huvittuneena seuraan sivusta sitä, kuinka toisaalla ihminen tuomitsee toisen lajikumppaninsa, ymmärtämättä yhtään, että tuossa samalla tulee toisessa kohtaa tuomitsemaan itsensä.

Esimerkkejä riittää loputtomiin. Toisessa kohden kaiken suvaitsevat ihmiset avaisivat rajat ja sallisivat kaikkien maahanmuuttajien tulla tänne. Toisessa äärilaidassa ihmiset tuomitsevat sekä nämä ”suvakit”, että myös heidän paapomansa maahanmuuttajat. Seuraavassa ryhmässä ihmiset kinastelevat siitä millä tavalla ihminen pelastuu tai joutuu kadotukseen. Toinen lyö raamatulla, yrittäen lähes pakonomaisella vimmalla saattaa sanomaa, jonka uskoo olevan se ainoa ja oikea autuaaksi tekevä asia tässä ajassa. Toinen ääripää ateismiä vaalivasta porukasta, sortuu ihan samaan, pyrkiessään vakuuttamaan nämä uskovat omista vakaumuksistaan. Poliitikot riistävät vähempiosaisia ja nämä vähempiosaiset veisivät poliitikoilta viimeisimmänkin päätäntävallan. Terveysintoilijat puhuvat suu vaahdossa siitä, kuinka ihmisen tulee syödä ja liikkua terveellisesti, kun taas toisessa ääripäässä ihminen syö juuri sitä mitä haluaa, liikkuen juuri senverran mitä itse kokee tarpeelliseksi.

Kuten todettua tätä listaa ja vastakkainasettelua voisi jatkaa loputtomiin. Itse kun kykenen samaistumaan jokaisessa kohtaa molempiin osapuoliin, niin niputan tämä vastakkainasettelun lopulta siihen asiaan, joka itselleni elämässä on tullut kaikista eniten lähelle. Päihderiippuvuus ja sen hoitaminen. Toisessa ääripäässä ihmiset lappavat antaumuksella ihmiselle päihteitä, joskin lääkkeen nimellä, kun taas toisessa ääripäässä aatteensa kannattajat tulevat tuominneeksi jo liköörikonvehdit itse s**tanasta lähtöiseksi.

Yhtä kaikki. Näitä kaikkea yhdistää yksi ja sama asia. Oman itsensä pakeneminen. Jokainen juoksee elämässään kuin loputtoman tuntuista marathonia, joka on vieläpä siinä ihmeellinen, että mitä pidemmälle tuota matkaa saa taitetuksi, sitä pidemmästi on vielä matkaa jäljellä. Johtuen niinkin yksinkertaisesta syystä, että mitä kovemmin ihminen itseä pakenee, sitä kauemmas hän omasta itsestään kaikkoaa. Eikä siinä, ilman noita vastakkainasetteleuitakin, elämä on täynnä asioita ja tekemisiä, joihin itsensä voi huoletta kadottaa. Huono puoli kaikessa se, että mitä kovempi vauhti, sitä suurempi sokeus ja lopulta kaikessa tässä suurin kärsijä on ensisijaisesti ihminen itse. Mutta toisaalta kun olemme laumaeläimiä, halusimmepa tahi emme, ei meistä kovinkaan moni voi voida itsessään huonosti, ilman että siitä joku lähellämme oleva ihminen ei tulisi sijaisena kärsimään.

Tällä paatoksellani pyrin jälleen yhteen havahduttavaan seikkaan. Siihen, johon itse havahduin jo vuosia sitten, mutta johon tulen yhä edelleenkin tasaisin väliajoin havahtumaan. Pysähtymisen tärkeyteen.

Kun ihminen nimittäin oikeasti pysähtyy, siinä tapahtuu juuri se, mikä itseasiassa aiheuttaa kaiken tuon armottoman pakenemisen. Nimittäin se, että oikeasti edes hetkeksi pysähtyessäsi sinut takuuvarmasti valtaa jokin tunne.

Jo hetken aidosta pysähtymisestä seurauksena ihminen kokee yllättävän voimakkaita tunnekuohuja. Mitä enemmän sisimpään on tullut tahtomattaan sullottua tuota näkymätöntä materiaalia, sitä voimakkaampana nuo kuohut ylitse vyöryvät. Olen loputtoman monen ihmisen kohdalla kuullut sanonnan, miksi ihmeessä olisin paikallani kun heti alkaa ahdistamaan. NO JUURIKIN SIKSI!!

Nimittäin suurin palvelus, jonka itselle ja läheisillesi voit tehdä, on opetella pysähtymään säännöllisesti itsesi äärelle. Sillä tehdessäsi näin, et voi välttyä siltä että nuo tunteet alkavat nousta pintaan ja sen seurauksena olet ennenpitkää lähes pakotettu puhumaan niistä jollekin. Kun sitten puhut, nuo tunteet saavat tilaa tulla näkyväksi ja kuinka ollakaan oma olosi helpottu. Kun voit paremmin, sinun on helpompi olla toisen ihmisen lähellä ja näin kanssakäymisesi toisten ihmisten kanssa helpottuu.

Ei tämä todellakaan ole mitään tilastotieteilyä, saati ydinfysiikkaa. Tämä on loppupeleissä asia minkä ihminen varsin helposti oppisi, mikäli vain kokisi sen tarpeellisena. Yleisin kommentti, mikä esimerkiksi työssäni ihmisten kanssa tunteiden puhumisen tärkeydestä keskustellessani kuulen, on se, etteihän nyt omista tunteista ole koskaan kukaan puhunut. No ei olekaan ja eipä siis ihme että me ihmiset voimme niin huonosti.

Lopulta kuitenkin totuus on se, että olipa kysymyksessä menestynyt yritysjohtaja, korkeassa asemassa oleva poliitikko tai vaikkapa tavallinen kadunmies, niin kaikilla heillä on sisimmässään enempi tahi vähempi ylimääräistä kannettavaa. Taakkaa jota kantaessaan ihminen väistämättä väsyy ja uupuu. Haaste näissä tulee lähinnä siinä, että mitä paremmin taloudellisesti toimeentulevasta ihmisestä on kysymys, sitä enemmän hänellä on kapasiteettia paeta omaa itseään. Tämä on varsin selvästi nähtävissä esimerkiksi menestyneissä näyttelijöissä tai muusikoissa, jotka lopulta kyllästyvät elämämäänsä siinä määrin, että vetävät päänsä sekaisin mitä kovemmilla aineilla.

Loppukaneettina totean vielä sen, että alkaessasi tutustumaan itseesi, sinun kannattaa olla tarkkana kaikenlaisten hengellisten ryhmien ja niihin liittyvien gurujen kanssa. Siellä nimittäin on ihan samalla tavoin suunnattoman pelon ohjaamia ihmisiä, jotka parhaimmillaan kertovat sinulle elämän tarkoituksena sen ettei millään ole lopulta mitään tarkoitusta. Itsekin aikanaan moiseen sorruin, kunnes ymmärsin oman sisäisen pahanolon jatkuessa taas kerran sortuneeni vain yhteen monista sudenkuopista, liialliseen vastuuttomuuteen asioissa. Kun ei meitä ihmisiä ole lopulta tänne sen vuoksi luotu, että yrittäisimme vakuttaa toinen toisillemme sitä ettei ole mitään vakuuteltavaa. Tärkein tehtävämme täällä on opetella tulemaan toimeen itse itsemme kanssa ja sen myötä kenties oppimme tulemaan toimeen myös toinen toistemme kanssa.

Jos nyt pysähdyt esimerkiksi varttitunniksi, poistaen elämästäsi kaikki ärsykkeet, veikkaan melkoisella todennäköisyydellä täydellisessä hiljaisuudessa istuessasi sinut valtaa mitä erilaisemmat tunteet. Mitä suurempi ahdistus, sitä suurempi on taustalta löytyvä pelko ja mitä kovemmin yrität tuota pelkoa itsessäsi piilottaa, sitä voimakkaammin olet vakuuttamassa muita siitä kuinka tuossa tai tässä asiassa olisi viisasta toimia.


Levollinen luottamus.

Se mihin tieni tänään johtaa, on ennalta suunniteltu.
Se mihin tieni tänään johtaa, on ennalta suunniteltu.

Luottamus. Mitä se tänään minulle merkitsee?

Ihminen joka on kasvanut kiinni erinäisiin pelkoihin, on kykenemätön luottamaan. Omalla kohdallani nuo pelot toimivat toisaalta oppaana luottamukseen, niin nurinkuriselta kuin se äkkiseltään vaikuttaakin.

Voi luoja että minä olen elämässäni nyt miettien pelännyt. Yhä edelleen hetkittäin tunnistan itsessäni tuon liiankin tutun matkakumppanin. Joskin niin, että tässä hetkessä havahdun siihen tietoisuuteen, että se kumpuaa siitä että olen taas kerran vääränlaista ylpeyttäni harhautunut kuvittelemaan olevani oman elämäni mestari. Asia josta olen kärsinyt lähinnä siitä syystä, että aikoinaan kasvoin siihen käsitykseen, ettei kehenkään voi luottaa, saati että itse olisin tuon hyvän arvoinen.

Nyt viimeisten parin päivän periodilla olen taas saanut palata perusasioiden äärelle. Siihen ymmärrykseen, ettei elämää ole tarkoitettu hallittavaksi, vaan elettäväksi kaikkine hetkittäin kivuliaisine kokemuksineen. Kun kohtaan kivun, pakenematta, se on kuin portti vapauteen kaikesta väärästä hallinnan harhasta.

Minulle tie luottamukseen on ollut pitkä ja kivinen. Mutta juuri nyt miettien sellainen, jota ilman en juuri nyt voisi kuvitellakaan kirjoittavani luottamuksesta.

Kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni siinä määrin pelon vallassa, että aluksi tuo pelko peitti alleen kaiken hyvän, mitä elämä olikaan minulle varannut. Vasta kun pelko kävi sietämättömäksi, tulin halukkaaksi kohtaamaan sen, pakenematta. Tuolla matkallani olen saanut pala palalta rakentaan omanlaistani luottamusta itseeni, toisiin ihmisiin ja sen kautta elämään itseensä.

Pahimmillaan pelot totaalisesti lamauttivat minut. Tehden minut täysin toimintakyvyttömäksi. Kun sitten aloin kohdata noita pelkoja, ilman mitään turrutteita, tulin todenneeksi kauhuissani seuraavan asian: En ikinä tulisi selviämään tästä yksin. Luojan kiitos, minun ei tarvinnutkaan. Ainoa mitä minun tuli yksinäni tehdä, oli päätös ponnistella kaikin voimin oppiakseni luottamaan.

Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä. Onneksi ei, sillä vaikkakin muutos otti aikansa, yhä edelleenkin siis hetkittäin vanha, tuttu omavoimaisuus ja sen mukanaan tuoma taistelu ottaa valtaa, vaikka tiedostankin sen olevan samankaltaista harhaa, kuin kaikki muukin hallinnan tunne elämässäni. Tietyt väärät mallit on vain meissä jokseenkin syvällä. Ilman toistoja, mistään asiasta ei tule automaatiota.

Sen olen tällä matkallani saanut elää todeksi, että kyetessäni luopumaan tuosta hallinnasta, aina sen mukaan kuinka paljon osaan luovuttaa sitä pois, samassa suhteessa elämäni helpottuu. Kun taas alan tarrata tuohon hallintaan, hengittäminen käy vaivalloiseksi ja lopulta on kuin vetelisin viimeisiäni. Yleensä viimeistään tuolloin herään toteamaan tilanteen. Luovuttaen. Joskus se tulee helpommin, joskus vasta siinä tilanteessa kun olen jo polvillani.

Tuo polvilleen tippuminen on minulle tuttua. Olen siinäkin tehnyt toistoja jo enemmän kuin tarpeeksi. Silti, yhä edelleen se nostaa minussa tuttua häpeää tilastani. Tilasta joka sinällään tulisi olla ihmiselle varsin luonnollinen. Eihän mikään muu ole inhimillisempää, kuin luovuttaminen sen edessä, etten osaa edelleenkään elää siten etten kuvittelisi kykeneväni käsikirjoittamaan elämääni itse. Tuosta vaan yleisimmillään seuraa se, että alan suorittaa elämää, räätälöiden sitä oman mieleni mukaiseksi. Vaikka elämä on vuosikymmenten aikana osoittanut varsin karulla tavoin mitä siitä seuraa. Toisaalta elämä on osoittanut minulle myös kaiken sen kauneuden mitä luovuttaminen parhaimmillaan tuo tullessaan. Ei nimittäin ole olemassa ihanampaa tilaa elää, kuin levollinen luottamus. Tuossa tilassa sijaitsee pysähtyminen ja lepo. Levosta käsin tehdessäni asioista tulee varsin helppoja ja siinä samalla ymmärrän myös sen, että juuri ne pienet asiat elämässäni ovat niitä tärkeimpiä. Asioita joita tekemällä, voin levollisesti luottaa siihen, että oma osuuteni on aina kyllin hyvä. Lopputuloksen ollessa minulle aina ja joka tilanteessa parasta mitä on. Huolimatta siitä etten läheskään aina vajavaisella järjelläni tuota pystyisikään käsittämään.

Jos nyt mietit että miten tuon luottamuksen saisi itselleen, kehoitan sinua alkamaan etsiä sitä. Sillä jo raamatussa todetaan seuraavaa: "Etsivä löytää. Anova saa ja jokaiselle joka kolkuttaa, avataan."