Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on kiusaamisenkulttuuri.

Päihderiippuvuus - kiusaamisenkulttuuri osa 3: Itsekkyys, itsekeskeisyys.  1

"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla aikaa ja tilaa unelmille ja mielenvapaus ja mielenvapaus."
"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla aikaa ja tilaa unelmille ja mielenvapaus ja mielenvapaus."

No niin. "Koirat haukkuu ja karavaani kulkee." "Elämä jatkuu" "Ei kahta, ilman kolmatta." "Kolmas kerta toden sanoo."

Päätin kirjoittaa eräänlaisen loppuyhteevedon näistä muutamien viimepäivien kirjoituksistani.

Ensimmäinen kirjoitukseni Sillanpäähän liittyen osui ja upposi. Jatko-osa ei ollut enää samanlainen "menestystarina", joten tähän suorana jatkumona uhmakkaasti päätin kirjoittaa kolmannen osan ja palata sitten taas omimpaan aiheeseen, eli kirjoittamaan lähinnä omista tunteista. Paitsi että pidän ensin jonkun viikon tauon kirjoittamisessa, johtuen lähinnä siitä että olen normaalin yhden kirjoituksen viikkotahdin sijaan paukuttanut vajaaseen viikkoon jo kolme. (Kohtuuttomuus kaikessa iskee jälleen)

Tein tässä itselleni tyypillistä tutkimusta ja analyysiä noista parista kirjoituksestani. Syy miksi Sillanpäätä koskeva juttu on tähän mennessä luettu kohta 110000 kertaa ja jaettu yli 13800 kertaa tulee tässä. Me ihmiset hassulla tavalla hurahdamme julkkisten töppäilyistä. Eli kyse ei valitettavasti ole siitä, että olisin niin loistava kirjoittaja, jolle satelisi päivittäin toinen toistaan upeampia tarjouksia alkaa jonkun suuren lehden kolumnistiksi (Onneksi ei, sillä tykkään elämästäni tällaisenaan, joten ei minusta olisikaan Tuomas Enbuskeksi).

Tuohon edelliseen hurahtamiseen liittyy yksi mielenkiintoinen seikka, nimeltä pakeneminen. Me ihmiset olemme huippuhyviä juoksemaan karkuun omaa itseämme. Niin hyviä, ettemme edes huomaa sitä tekevämme. Sen vuoksi kaikki iltapäivälehdet retostelee mitä erilaisimmilla tragedioilla. Ihmiset saavat hetkeksi unohtaa oman elämänsä, keskittymällä toisten elämään.

Eikä siinä, niinhän minäkin tein ja vieläpä kirjoittamalla siitä. Se missä kohden omalla kohdallani mopo keuli hieman yli, oli se että kirjoitin jutun päihderiippuvuudesta siten, että siitä äkkiseltään päättelee Sillanpäällä olevan kyseisen sairauden. No mielestäni hänellä voikin olla, mutta se onko hänellä, on asia jolla on merkitystä vasta sitten kun kyseinen ihminen itse kokee asian niin olevan. Nöyrin anteeksipyyntö siis harhaanjohtavasta kirjoituksesta. Mutta kun minä niin halusin kirjoittaa jutun juuri noin. Siinä juuri se itsekkyys minun kohdalla valtasi taas mielen.

Mutta sitten itse asiaan. Päihderiippuvuus ja siihen liittyvä itsekkyys, itsekeskeisyys. Aikanaan kun elin ja hengitin päihdehöyryjä, ajatuksiini ei mahtunut mitään muuta, kuin minä, minä, minä..MINÄÄÄ!! Ominaisuus jonka kautta jokainen tuolloin elämässäni mukana ollut ihminen joutui kärsimään. Päihderiippuvuus on katala tauti. Ihminen pyörii oman napansa ympärillä, napanöyhtää nypläten ja kaikista kierointa tässä sairaudessa on se, että tuo nöyhdännyplääjä saa tahtomattaan lähellä elävät pyörimään tuohon saman navan ympärille. Siinä sitten sievästi piirissä pyörien, toinen toistansa sättien ja syytellen, kaikki voivat todella huonosti.

No sairaus on sairaus. Mutta entä jos otetaan hieman loikkaa sivummalle? Joku saattaa kutsua sitä myös siirtymiseksi omalle epämukavuusalueelle. Jos otetaan tuosta päihderiippuvuus sanasta tuo päihde kokonaan pois. Jäljelle jää vain pelkkä riippuvuus. Mitä sitten?

Sitä sitten, että ajattelin näin loppulausumana haastaa sinut hetkeksi miettimään asiaa, jota itse kuluneen vuosikymmenen olen tutkaillut. Nimittäin sitä, kuinka paljon lopulta meidän yhteiskunnassamme elää ihmisiä, jotka käyttäytyvät ja toimivat kuin automaattiohjauksella likimain saman toimintamallin mukaisesti, jolla päihderiippuvainen toimii. Meillä ihmisillä kun on taipumus juosta karkuun omaa itseämme. Siinä oivana apuna toimivat mitä erilaisimmat riippuvuudet. On työnarkomaniaa, urheiluhulluutta, netti- ja kännykkäriippuvuutta jne. jne. jne.

Kaikkien näiden riippuvuuksien taustalta on paikannettavissa pari yhteistä nimittäjää. Itsekkyys, itsekeskeisyys ja aivan samoin kuin päihderiippuvuudessakin, niin myös muissa riippuvuuksissa, armoton kieltämisen mekanismi. Siis juuri se mekanismi, joka saa ihmisen henkeen ja vereen kieltämään, vähättelemään, selittelemään ja valehtelemaan omaa käyttäytymistä.

Ymmärrän hyvin sen että tässä yhteiskunnassa ei olla totuttu puhumaan asioista. Saati sitten omista tunteista. Mutta harmillista sinällään, niinkauan kuin noista ei opi puhumaan, saa varautua pakomatkaan, joka hetkellisten hyvänolon tunteiden tulvahduksista huolimatta on kokolailla raskas. Mistä tiedän? Olen juossut itseäni karkuun koko elämäni, yhä edelleenkin sitä hetkittäin toteuttaen.

Itsekkyydelle päihteisiin liittyen oli osuva esimerkki oheisessa jutussa olevissa kommenteissa. Olkoonkin, että juttu on jonkun vuoden vanha, niin kommentoijien innokkuus kyseiseen asiaan on tänäkin päivänä ihan samaa tasoa. Suurin osa kommentoijista oli nimittäin sitä mieltä että jokainen aikuinen ihminen saa itse päättää käyttääkö jotakin päihdettä vaiko ei. Hyvä niin, en jaksa väittää vastaan, kun tiedän sen olevan täysin turhaa, mutta miettikääpä hetkinen tältä kantilta. Saako jokainen lapsi jonka vanhempi päättää vapaan tahtonsa mukaisesti käyttää jotakin päihdettä, valita itse onko kyseisen vanhemman kanssa tuolloin tekemisissä vaiko ei?

Minä nimittäin itse tiedän, kun olen tässä näitä sukupolvelta toiselle siirtyneitä taakkoja purkanut, että vaikka kuinka tietoinen olisin asioista ja vaikka kuinka hyvä ja läsnäoleva vanhempi pyrkisin olemaan, niin silti siirrän tahtomattani ja varsinkin huomaamattani tiettyjä haitallisia ajatus- ja toimintamalleja seuraavalle sukupolvelle. Asiaan ei auta mitään, vaikka perheessämme pyritään puhumaan asioista, eikä meillä käytetä päihteitä. Mitä sitten tapahtuu, kun yhtälöön lisätään täydellinen puhumattomuus ja päihteet. Eikä siinä, kuten jo aiemmin mainitsin, riippuvuuksia on monia muitakin. Joten minä esimerkiksi en voi valehdella itselleni että olisin aina läsnäoleva vanhempi. Tuppaa nimittäin välillä karkaamaan asia jos toinenkin riippuvuuden puolelle. Ainoa mikä estää täydellisen koukuttumisen asioihin, on se, kun tiedostan tuon kieltämisen mekanismin. Jos huomaan alkavani kieltää viettäväni liikaa aikaa esimerkiksi Somessa, voitte olla varmoja siitä että tuossa hetkessä otan siitä irtioton. Olkoonkin, että lähipiiri saattaa olla hienovaraisesti huomautellut asiasta jo pidemmän aikaa.

Mutta joo, kuten yleensä, niin nytkin. Kirjoitin tajunnanvirtaani. Toivottavasti ehkä hieman myös herätellen miettimään omaa itseäsi. Sillä aina kun paikannan itsestäni jotakin korjattavaa, on kenties hetken päästä lähelläni elävillä taas hitusen helpompaa.


Päihderiippuvuus - kiusaamisenkulttuuri osa 2: Häpeäsairaus  2

Matti Nykänen. Ihminen siinä missä minäkin.
Matti Nykänen. Ihminen siinä missä minäkin.

Senverran runsaan kiinnostuksen tuo aikaisempi kirjoitukseni asiaan herätti, että oli ihan pakko palata jatkamaan tästä aiheesta vielä kerran.

Moni kirjoitukseni kommentoija sivuutti hienosti ne kaksi tärkeintä pointtia, jotka kirjoitukseni oli tarkoitus nostaa esille. Päihderiippuvuuden ja kiusaamisen. Osa ei ymmärtänyt ollenkaan sitä, ettei tarkoitus ollut puolustella sinällään tuomittavaa tekoa, vaan herättää lähinnä keskustelua siitä, millätavoin meillä suhtaudutaan, lähes jokaista koskettavaan ongelmaan eli päihderiippuvuuteen. Jos jotakin tällä jo neljä vuosikymmentä erilaisia riippuvuuksia sisältäneillä matkallani olen saanut todeta, niin sen, että meillä Suomessa on yhä vallalla suunnaton häpeä suhteessa päihderiippuvuuteen. Ihan liian moni tietämättömyyttään ajattelee sen olevan pelkästään yksilön oma valinta. Siis jos ihminen käyttää ongelmallisesti päihteitä, niin kärsiköön seuraukset omissa nahoissaan, jos kerran on niin selkärangaton ettei niin vähäpätöiseen asiaan kykene kuin korkin kiinni jättämiseen. Mutta mistä tässä kokonaisuutena on oikeasti kysymys?

Kysymys tietämättömyyden lisäksi taitaa olla siitä, että meillä Suomessa on kasvanut ja kasvaa yhä sukupolvi joka toisaalta ihannoi päihteitä, mutta samalla kantaa sisällään suunnatonta häpeää asian tiimoilta.

Tuon häpeän ohjaamana todella moni ajautuu käyttämään päihteitä, helpottaakseen edes hetkeksi pahaa oloaan.

Mistä tiedän tämän? Omasta kokemuksesta. Niiden satojen, ehkä kenties tuhansien, saman kokeneiden ihmisten kautta, joita tässä matkallani olen saanut kohdata. Mutta tuosta häpeästä itselläni on tähän heittää varsin osuva kuvaus, omakohtaisella tasolla koettuna.

Olin vähän toisella kymmenellä, kun isäni, kuinka ollakaan alkoholisti, käytti päihteitä varsin meille tyypilliseen tapaan viikonloppuisin. Muistan yhä sen suunnattoman myötähäpeän, jota koin, ollessamme sukulaisten kanssa mökkeilemässä, isäni persoonan muuttuessa ihan toiseksi promillien noustessa sopivaksi. Eikä siinä, kaikki pitivät isääni hauskana seuramiehenä. Huumoriveikkona, joka sopivassa laitamyötäisessä osasi olla hetkittäin jopa hauska. Mutta tuossa yhtälössä muidenmuassa rakentui sisälleni eräs monista itselle haitallisista yhtälöistä. Häpeä liittyen päihderiippuvuuteen.

Kun sitten päihdeperheessä vallitsee kirjoittamaton kolmen kohdan laki: Älä puhu. Älä tunne. Älä luota. Kasvoin käsitykseen, ettei omista tunteista ole sopiva puhua kenellekään ja miksi olisin puhunut, enhän toisaalta tuolloin ymmärtänyt yhtään tunteitani, saati että olisin luottanut kehenkään puhuakseni niistä. Surullista tässä kaikessa oli se, että tuo isäni päihteenkäyttö oli vain pisara häpeän valtameressä, joka sisälläni velloi ja myrskysi. Kun sitten kasvoin nuoreksi aikuiseksi, tuo häpeä kohtaamattomana muovautui sisälläni huonommuuden kokemukseksi. Siis kokemukseksi siitä että olin huono ihmisenä. Tuon huonommuuden ajamana, yhä puhumatta, tuntematta ja luottamatta operoin elämän erilaisissa haasteissa ja kuinka ollakaan päihteet ja muut riippuvuudet toimivat oivana keinona luovia elämän karikoissa.

Tässä kaikessa unohtuu vain yksi tärkeä asia. Ihminen ei voi loputtomiin paeta omaa itseä, omia tunteita. Niin isälleni, minulle, kuin jokaiselle joka tuota yrittää, pää tulee vetävän käteen jossain kohtaa. Se missä kohden tuo tapahtuu, on riippuvainen monesta asiasta. Yksi tärkein asia on lähellä elävät ihmiset. Omalla kohdallani ympärilläni hääri joukko ihmisiä, jotka ymmärtämättömyyttään antoi vain lisää vauhtia tuohon karuselliin. Pelastaen minut loputtoman monta kertaa mitä erilaisimmista pinteestä. Miksi? Tyhmiäkö? Ei suinkaan, vaan saman häpeän alla eläviä ihmispoloja, jotka tekevät täysin päättömiä ratkaisuja, ymmärtämättä yhtään miksi näin toimivat. Sama häpeä heijastuu läpi yhteiskuntamme, riippumatta siitä onko ihmisellä päihderiippuvuus eli ei. Joilla on, häpeävät tilaansa. Jotka elävät ongelmaisen lähellä, häpeävät tuon ongelmaisen tilaa jne. Yksi oiva esimerkki mielestäni tuli esille tässä Sillanpään käryssä. Se kuinka helppoa omaa häpeää on siirtää toiselle, tehden hänestä naurunalainen. Samalla puolustellen tuota tekoaan mitä ihmeellisimpänä keinona muka havahduttaa pahantekijä kohtaamaan seurauksensa. Pöh, sanon minä. Jos tuo nimittäin olisi toimiva keino, ei meillä olisi päihdeongelmaa ollenkaan. Häpäisisimme vain julkisesti jokaisen joka ratista käryää.

Tästä päästään siihen karuun toteamukseen, että osa tuosta suunnattomasta häpeätaakasta purkautui kovin surullisella tavalla Sillanpää tapauksessa, olihan siinä oiva tilaisuus purkaa omaa huonommuuden kokemusta, siirtäen sitä tuon ihmisen huonommuudeksi. Ihan sama yhtälö toteutuu mäkilegenda Matti Nykäsen kohdalla. Ihmiset nauttivat Matin sekoiluista ja niiden lukemisesta, koska voihan siinä peilata hetken ihmistä, jolla menee huonommin kuin minulla itsellä. Surullista tässä yhtälössä se, että tuo sama joukko joka ylläpitää Matin päihteiden käyttöä, tulee huomaamattaan vain edesauttaneeksi kyseisen ihmisen alamäkeä. Päästämättä koskaan Mattia irti tuosta omasta karusellistään. Eihän Matti voi lopettaa juomista tai siihen liittyvää sekoilua, mistä me sitten kirjoittaisimme tai mihin me sitten siirtäisimme omaa häpeää. Tämä ohessa oleva Seiskan juttu on paras esimerkki siitä, kuinka asialla mässäillään ja toisaalta siitä kuinka taitava ihminen on omissa puheissaan kieltämään, vähättelemään ja valehtelemaan tilaansa. Jopa niin taitava, että ennenpitkää alkaa itsekin uskoa omiin puheisiinsa.

Ainoa mitä näillä muutamilla kirjoituksilla toivoisin herättäväni ihmisiä miettimään, on se, kuinka loputtoman suuri ongelma yhteiskunnassamme tuo häpeäsairaus lopulta onkaan. Tässä maassa tuskin on yhtäkään ihmistä, jota nämä riippuvuussairaudet eivät ainakin välillisesti koskettaisi. Sillä fakta on se, ettei kaikista häiriöityneissä perheissä kasvaneista lapsista tarvitse tulla päihderiippuvaisia, paetakseen omaa pahaa oloaan. Onhan meillä yhteiskunnassa huomattavasti suurempi joukko pakenijoita, joita vieläpä tsempataan pakenemisessaan, nimittäin työnarkomaani. Ihmiset, joille työ on elämää suurempi asia ja miksei olisi. Tekemällä riittävän paljon töitä, ei tarvitse kohdata omaa häpeää, saati huonommuuttaan. Tekemällä työtä, saa statusta ja glooriaa ja mikä parasta, aina jos jossain kohtaa nuo ikävät tunteet, kuten häpeä, nostavat päätänsä, meillä on todella suuri joukko ihmisiä joihin tuon oman huonommuuden tunteen voi kanavoida, vähempiosaiset.

Loppuun peräänkuulutan pari asiaa. Edellisessä kirjoituksessani ei ollut tarkoitus diagnosoida kenenkään päihderiippuvuutta. Sen enempää kuin vähätellä sen seurauksia. Tarkoitus oli herättää keskustelua sairaudesta nimeltä päihderiippuvuus sekä siitä, kuinka hienosti omaa pahaa oloa voikaan kanavoida esimerkiksi julkisuudenhenkilöön joka mokaa.

Tämän kirjoituksen tarkoitus taas on yksiselitteisesti tämä. Päihderiippuvuus ei ole ihmisen selkärangattomuutta. Saati vastuuttomuutta. Kyse pohjimmiltaan on sairaudesta joka aktiivisena ollessaan muuttaa ihmisen persoonan ja ajatustavan totaalisesti. Aiheuttaen esimerkiksi sen, että mitä pidemmällä sairaus on, sitä kiivaammin siitä kärsivä ihminen tuota tilaansa kieltää, vähättelee, valehtelee ja pyrkii peittämään. Häpeän vallassa repien ympärillä elävät ihmiset kuolettavan karuselliinsä. Karuselliin, jossa lopulta kaikki tietää sen aiheuttaman pahanolon, mutta jossa kohta kukaan ei ymmärrä itsekään miksi toimii kuten järjetön, ihan samalla tavoin kieltäen, vähätellen, valehdellen ja pyrkien peittämään koko ongelman. Surullista tässä kaikessa se, että mitä useamman sukupolven yli tämä sairaus pyyhältää, sitä suurempi on häpeä ja huonommuus jonka seuraava sukupolvi saa perintönä kantaakseen. Perintö, josta kovin harva perillinen olisi halukas tappelemaan, sitä itselle saadakseen.

Minä astuin ulos kaapista oman riippuvuusproblematiikkani kanssa suunnilleen 5 vuotta sitten. Todeten hyvin pian, että tuolla teolla sain mahdollisuuden sanoittaa asioita, joita todella moni tänäänkin sisällään miettii ja pohtii, mutta joista, taas kerran, kiitos suunnattoman häpeän, ei uskaltaudu ääneen puhumaan. Sen vuoksi toivoisinkin, että osaltaan tämän kirjoituksen avulla, ihmiset uskaltautuisivat puhumaan ja kirjoittamaan kokemuksista liittyen päihderiippuvuuteen. Uskon nimittäin vahvasti niin, että mitä laajemmalla rintamalla tästä asiasta alettaisiin avoimesti keskustella, sitä vähemmän tarvitsisimme Matti Nykäsen tai Jari Sillanpään kaltaisia julkisuudenhenkilöitä tai heidän edesottamuksiaan pilkattavaksemme. Sillä lopulta tärkein asia meille jokaiselle on muistaa se, että meistä jokainen on lopulta ihminen. Arvokas, ainutlaatuinen, omana itsenään. Olkaamme siis kiusaamisen ja parjaamisen sijaa ihmisiä ihmisille.


Päihderiippuvuus - kiusaamisenkultturi  53

Jari Sillanpää. Ihminen siinä missä minäkin.
Jari Sillanpää. Ihminen siinä missä minäkin.

Alkuun totean, et kokolailla harvoin enää nykyään saan itseäni hermostumaan mistään, mutta nyt täytyy todeta se että kulunut vuorokausi ja se rummutus minkä Jari Sillanpään ratista käryäminen aiheutti, on saanut itseni ihmettelemään sitä mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?

Omasta kokemuksesta totean että tämä kaikki on juuri samankaltaista kiusaamista mitä itse aikanaan lapsuudessani koulussa ollessa koin. Suurimman ihmetyksen tässä kuitenkin aiheuttaa se että täysin tietämättömien lasten sijaan, kyse on meistä aikuisista ihmisistä. Siis ihmisistä jotka yritämme parhaamme opettaa lapsillemme ettei ole oikein kiusata ketään. No mitä itse samalla teemme? Lyömme heti toista, jos kyse on ihmisestä joka tahtomattaan on paljon julkisuudessa esillä.

Kuinka ymmärtämättömiä me lopulta olemme? Kyse on päihderiippuvuudesta. Sairaudesta, jonka alla eläessään, ihminen ei todellakaan ymmärrä niitä valintoja joita tekee. Mutta samalla totean myös tuohon sen, ettei se silti tee ihmisestä vastuusta vapaata. Jokaisella valinnallamme on seuraus ja siihen liittyvä vastuu. Sen vuoksi toteankin, et luojan kiitos lööpeissä ei hehkutettu sitä kuinka Jari ajoi kamapäissään hengiltä jonkun täysin viattoman koululaisen.

Pitäisikö meistä jokaisen nyt mennä itseensä. Pysähtyä hetkeksi miettimään sitä millaisella asialla laskemme leikkiä. Kyse kuitenkin on tappavasta sairaudesta, joka hoitamattomana vääjäämättä aiheuttaa sairaudesta kärsivän ihmisen ennenaikaisen kuoleman. Puhumattakaan siitä, että tuossa samalla sairauden riehuessa aktiivisena, voi tahtomattaan aiheuttaa myös jonkun täysin viattoman ihmisen kuoleman.

Kun lähdetään leikkimään tällaisella asialla, mitä se kertoo minusta? Ehkä sen, että tässä on varsin mehukas mahdollisuus puolihuolimattomasti purkaa omaa pahaaoloaan jonkun toisen kustannuksella. Eikä siinä, olemme ihmisiä. Eikös sitä sanota, et vahingonilo on paras ilo. Mutta jos tuon ilottelun keskellä hetkeksi pysähtyy miettimään sitä mistä tässä ilottelussa oikeasti on kysymys, minulla itselläni ainakin nousee pelkästään jo myötähäpeä siitä, kuinka lapsellisia me aikuiset ihmiset olemme. Lyömme lyötyä, heti kun siihen näin oiva tilaisuus tarjotaan.

Omalla kohdallani kun olen saanut olla lyötynä, pieksettynä, parjattuna ja joka suunnalta kiusattuna, totean et tuo jos mikä aiheuttaa ihmisessä tarpeen paeta johonkin. Mitä erilaisimmat päihteet tarjosivat minullekin aikanaan pahimmillaan tai parhaimmillaan totaalisen unohduksen kaikesta. Harmi vaan kun tuon totaalisen unohduksen vallassa eläessä, ei toimi kovinkaan vastuullisesti. Itse aikanaan ajelin myös pilleripäissäni autolla. Nyt miettien kiitollisena sitä, etten vahingoittanut tuolloin ketään. Ei se silti tee tuosta teosta yhtään vähemmän tuomittavaa. Mutta ehkä se mitä tällä kirjoituksella haen tulee tässä. Jos jokainen meistä edes hetkeksi pysähtyisi miettimään sitä, mitä tällainen kiusaamisenkulttuuri meille ihmisille oikeasti, tässä puhumattomuudenkulttuurin valtaamassa maassa antaa? Lisää syytä voida huonosti? Lisää "syytä" käyttää jotakin päihdettä edes hetkeksi unohtaakseen sen, kuinka paha olla itsellä on?

Päihderiippuvuus on sairaus, siinä missä syöpäkin. Sen vuoksi ihmettelen meitä ihmisiä. Jos eilisessä ja tämänpäivän lööpeissä olisi kirjoitettu että Jari Sillanpäällä on parantumaton syöpä, millaisia ratkiriemukkaita meemejä tuosta olisikaan revitty.

Loppuun pyydän oikeasti pysähtymään kuuntelemaan tämän viime perjantaina Vain elämää ohjelmassa Jarin esittämän kappaleen. Voi olla, että huomaat saman kuin minä tätä katsoessani. Tuossa esiintyy mies, joka on todella surullinen sisällään.