Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on lääkkeet.

Masennuksen mytologia.

Kimmon kokemuksia:

Moni meistä on kokenut elämässään jonkin asteista alakuloa. Kun ihminen huomaa itsessään sen, ettei aikaisemmin iloa elämään tuoneet asiat enää tunnukaan yhtä piristäviltä, tuon tulisi olla ensimmäinen merkki siitä, että olisi kenties aika pysähtyä pohtimaan elämäänsä.

Itse koin aikanaan syvän masennuksen. Sellaisen, jonka alla eläessä kahvin keittäminen oli maraton juoksuun verrattavissa oleva suoritus. Kun ei vain saanut itsestä irti kerrassaan mitään.

Tuossa hetkessä, ihmisten hyvää tarkoittavat kommentit ulkoilun piristävästä vaikutuksesta, lähinnä suoraan sanottuna vitutti. Silti, nyt jälkeenpäin miettien, ihminen on kokonaisuus, jossa jokainen osa vaikuttaa mieleen.

Minun kohdallani yksi suurin syy masennukseen oli se, että elämä tarjoili kerralla liikaa vastoinkäymisiä. Mieli ei vain pysynyt mukana. Olin 26-vuotuas, kun elämältä meni pohja. Yritys teki konkurssin, avioliitto hajosi ja koti lähti alta samalla. Mieli musteni kerralla.

Nyt tilannetta tarkastellen ymmärrän, että suurin osa tuosta masennuksesta oli syntynyt jo paljon aiemmin. Vuosia ja vuosikymmeniä olin padonnut kaikki tunteet sisälleni. Tuo yhden kesän aikana tapahtunut rymähdys elämäntilanteessa oli vain se lopullinen niitti sille, että mieli mustui.

Tuolloin, sen sijaan että olisin osannut hakea apua, aloin itse "helpottaa" oloani alkoholilla. Hetken helpotus oli lopulta se, mikä vei vain syvemmälle pimeyteen. Lopulta hakiessani apua, minulle määrättiin pahimmillaan kottikärryllinen erilaisia lääkkeitä, jotka tietenkään eivät auttaneet, kiitos säännöllisen päihteen käytön. Söin pahimmillaan neljää erilaista mielialalääkettä yhtä aikaa. Rauhoittavia paniikkioireisiin. Unilääkkeitä nukkumiseen ja vahvoja kipulääkkeitä mitä erilaisimpiin kiputiloihin.

Todellisuudessa kaikki ongelmat olivat lopulta paljon syvemmällä. Tunne-elämässäni.

Kun sitten 31-vuotiaana tulin tuon tien päähän, ei ollenkaan ihme, että kesti useamman vuoden intensiivisesti purkaa mennyttä painolastia, jotta mieli tasoittui. Minun kohdallani kaiken hyvän alku oli lopulta se, kun tuo hullu oravanpyörä päihteiden ja lääkkeiden kanssa pysähtyi. Jätin päihteet. Lääkkeet ajettiin alas ja aloin työstää hitaasti, mutta sitäkin varmemmin elämääni. Pala palalta tuota vuosikymmeniä rinnassa ollutta mustaa tunne möykkyä purkaen. Mitä enemmän etäisyyttä päihteisiin tuli ja mitä enemmän asioita sain purettua, sitä enemmän kaikenlaiset sisälle padotut tunteet saivat tulla näkyviksi.

Elämä kun tarjoilee kertausopintoja asioissa, joissa vielä on opittavaa, niin nyt parikymmentä vuotta myöhemmin elämäntilanne on koko lailla samankaltainen, kuin tuolloin, kun mieleni musteni. Sillä erolla, että nyt omaan sellaiset työkalut, asioiden käsittelyyn ja kohtaamiseen liittyen, ettei minun tarvitse pelätä masentuvani. Saati pelätä sitä, että olisi vaara palata entiseen.

Jälkeenpäin tarkastellen tärkein juttu masennuksen hoidossa olisikin huomioida ihminen ja hänen elämäntilanne kokonaisuutena. Tuo edellyttäisi sen, että ihmistä riittävästi tuetaan tarkastelemaan omaa elämäänsä, jotta sen kautta yhdessä voitaisiin todentaa se, että vaikka moni asia olisikin pielessä, jo pienillä muutoksilla elämässä, voi pidemmällä aikavälillä tarkastellen olla suuriakin vaikutuksia.

Yksi kulminaatiopiste ihmisten kohtaamisessa on. Se että heille olisi riittävästi aikaa. Jos masennuksesta kärsivälle tarjotaan kerran kolmessa viikossa kolmevarttia aikaa, ei tuosta voida kovin suuria lähtötilanteessa odottaa.

Itse nykyään, kun kohtaan ihmisiä työssä ja vapaaehtoisena, toteutan seuraavaa mallia. Ihminen joka elämääni eksyyntyy, on osa elämääni niin kauan, kuin kokee sen tarpeelliseksi. Toisessa kohtaa tuo saattaa tarkoittaa usean viikon tiivistä yhteydenpitoa, joka ajan myötä harvenee. Toisessa kohtaa yhteydenpito on harvempaa, mutta saattaa jatkua vuosia. Kaikessa tärkeimpänä se, että tukea hakeva voi luottaa siihen, että aina hänellä on yksi ihminen, joka on olemassa häntä varten, juuri silloin kun tuota tukea eniten tarvitsee.

Yksin kovin harva meistä selviää. Mutta yhdessä selviämme lähes mistä tahansa. Siksi avun pyytäminen on heikkouden sijaan, osoitus vahvuudesta.

Tiin tuntemuksia:

Yhden entisen poikaystäväni mielestä olin kai vähän hullu. Hän ei kuitenkaan yrittänyt viedä minua hoitoon paitsi muistaakseni kerran. Hän soitti kyllä kotiimme poliisit useamman kerran. Virkavallan saapuessa muistan itkeneeni jossain nurkassa alasti tai lähes alasti ja lähes hysteerisenä. Se oli kamalaa. Tai tiedättekö miltä tuntuu, kun ette ole tehneet tietääksenne mitään ja kaksi virkapukuista poliisia astelee saappaat jalassa olohuoneeseenne? Käytin kyllä vielä alkoholia, ehkä se vaikutti. Jo tuolloin ja myös ko. parisuhteen jälkeen olen yrittänyt lukuisia kertoja hakea itse apua mielenterveysongelmiini. ”Ai sua vähän ahdistaa” -tyylisten, lääkäriltä enemmän toteavien kuin kysyvien kommenttien jälkeen minua todellakin edelleen ahdisti mutta aika paljon.

Jossain vaiheessa sain diagnoosiksi masennuksen. ”Syvän masennuksen alla eläessä kahvin keittäminen oli maratonjuoksuun verrattavissa oleva suoritus”, kuten Kimmo kuvasi hyvin tekstissään. Omaa diagnoosiani seurasi rumba masennuslääkkeiden kanssa. Eräs tuttavani kuunteli kokemuksiani ja kommentoi: ”Olet siis koe-eläinpuistossa.” Hän oli käynyt läpi suunnilleen saman. Lääkkeitä tosiaan kokeiltiin yhtä toisen perään, määrästä tuli mielleyhtymä koekaniineihin. Lääkkeillä ei onneksi ollut juuri sivuvaikutuksia paitsi muutamalla mutta suurin haitta oli, että ne eivät toimineet. Kukaan ei muistaakseni kyseenalaistanut tuolloin diagnoosiani.

Auroran psykiatrisessa sairaalassa kävin läpi avokuntoutuksen, jossa tapasin monia mukavia potilaita. Kaikilla oli tietysti omat ”demoninsa” eli mielenterveysongelmansa, niitä oli laidasta laitaan. Mutta miten kivaa oli olla hulluja yhdessä! Hoito oli ryhmämuotoista, keskusteluryhmistä aina taideterapiaan. Tunsin hiljalleen palaavani takaisin elämään, vaikka oloni ei ollut vieläkään ihan terve – mitä se sitten tarkoittaakaan. Tai no, oloni oli pääosin ahdistunut ja myös hieman epätodellinen, kuin olisin leijunut osin jossain toisessa todellisuudessa. Masennuslääkkeiden popsiminen jatkui.

Vointini heikentyessä olin muutamaan otteeseen myös Auroran suljetulla osastolla. Yksi kerta on jäänyt hyvin mieleen, koska muut potilaat olivat mielestäni mahtavan fiksuja ja luovia tyyppejä. Katsoimme oleskeluhuoneessa elokuvia, muun muassa Aleksis Kiven elämän, ja jotkut värittivät aikuisten värityskirjoja surrealistiseen tyyliin. Omassa huoneessani luin Jörn Donnerin kirjaa ja kuuntelin musiikkia. Olin hieman harhaisissa tiloissa mutta aika kului rattoisasti. Toinen kerta, joka on jäänyt mieleen, sijoittuu viime vuoden kesään. Olin hakeutunut hoitoon vapaaehtoisesti, koska oloni oli hieman paranoidi ja itsetuhoinen. Sain tai vein toiselta potilaalta partaterän ja siitä alkoi matka, joka kulki Haartmanin sairaalan kautta ja päättyi metron alle. Onneksi selvisin, koska kävi tuuri. En suosittele kokeilemaan, vammani olivat vakavia.

Jo vuoden 2019 alussa minulla oli diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon voi liittyä itsetuhoisuutta. Sairauden aiempi nimi oli maanis-depressiivisyys eli siinäpä tulikin selitys myös vuosien masennukselle. Kehotan ihmisiä hakemaan sinnikkäästi apua, jos heillä on mielenterveysongelmia, koska esimerkiksi oikean diagnoosin ja lääkityksen löytyminen saattaa kestää, kuten tapaukseni osoittaa. Inforyhmässä kerrottiin, että kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä sairastumisesta oikean diagnoosin saamiseen kuluva aika on keskimäärin kahdeksan vuotta. Se on pitkä aika elää epätietoisuudessa ja ilman asiaankuuluvaa lääkitystä. Olen huomannut, että huumori auttaa myös mielenterveysongelmien kanssa. Minun on jo pitkään pitänyt lukea teatteriohjaaja Juha Hurmeen kirja Hullu. Jo nimi vetoaa. Alla on lyhyt ote kirjan esittelystä Teoksen sivuilla:

”Juha Hurmeen Hullu ei sure eikä synkistele, vaan kertoo asioista oikeilla ja väärilläkin nimillä. Henkilö romahtaa tutun ja turvallisen läpi pohjalle asti, yhteiskunnan romukellariin. Se ei tunnu mukavalta, mutta pohja on kuitenkin siitä hyvä paikka, että se pitää taas jalkojen alla. Kellarista löytyy sitä paitsi mielenkiintoisia tyyppejä, tarpeeksi hulluja ---.”


Milloin lääke muuttuu huumeeksi?  1

Yle Perjantai
Yle Perjantai

Oheisessa dokumentissa käsitellään aihetta, joka omassa elämässä on tullut kokolailla lähelle. Elinhän kaikkiaan kymmenisen vuotta todella rankassa lääkekoukussa, joka alkoi sinällään varsin viattomasta olkapääleikkauksesta. Tuon operaation jälkimainingeissa minulle määrättiin opioidipohjaista särkylääkettä, josta hyvin pian seurasi vuosien piinaava koukku.

Senverran monasti olen omaa riippuvuuttani tässä blogissa avannut, etten tässä enää sitä sen enempää ala purkamaan, vaan sensijaan ajattelin omalta kohdaltani vastata tuohon dokumentissa esitettyyn kysymykseen Milloin lääke muuttuu huumeeksi?

Minun kokemukseni mukaan moni lääke, jota lääkäri määrää, on tarkoitettu helpottamaan jotakin tiettyä oiretta, mistä ihminen tuossa hetkessä kärsii. Eli esimerkiksi kun ihminen kärsii vaikka selkäkivusta, lääkäri kirjoittaa kipulääkettä, jonka tarkoitus on helpottaa tuota kyseistä kipua. Näin tapahtuessa, toteutuu lääkkeen tarkoitus ja ihmisen elämä tuon lääkkeen myötä helpottuu. Samalla toteutuu lääkemainoksessa mainittu tosiasia, vain otettu lääke aittaa.

MUTTA! Metsään mennään ja lujaa, siinä kohtaa kun ihminen itse alkaa toimia itsensä lääkärinä. Aivan samoin, kuin silloin, jos jonkin tietyn kivun tai vastaavasti esimerkiksi henkisen tuskan taustoja ei selvitetä kunnolla, vaan aletaan systemaattisesti pelkästään lääkitä noista kivuksi määriteltyjä oireita.

Pahin ja tuhoavin kombo saadaan siinä, kun ihminen toimii itse itselleen lääkärinä, diagnosoiden itselleen jonkin tietyn vaivan, käyden lääkärissä hakemassa tarvittavat lääkkeet ja senjälkeen vielä kokiessaan näiden pikavaikutuksen olevan riittämätön, alkaa siinä sivussa lääkitä oireitaan esimerkiksi alkoholilla.

Mielenterveyspuolella on kovin yleistä se, että ihminen kärsii unettomuudesta, masennuksesta tai ahdistuneisuudesta, käyden lääkärissä ja saaden mielialalääkereseptin. Kun sitten olo ei helpotu hetimmiten, ihminen alkaa itse itsensä lääkäriksi, ottaen lasin tai pari, saadakseen paremmin nukuttua tai vain muutoin helpottaakseen oloa. Soppa on siinä valmis, lopulta pian kukaan ei vain tiedä, kuka tuota soppaa hämmentää ja mitä mausteita milloinkin käytetään.

Toinen, samanmoinen ongelma on tämä nykyaikainen, suorituskeskeinen yhteiskunta. Kun ihmisiltä vaaditaan kokoajan yhä vain enemmän, suurempaa ja nopeammin, ihninen hyvin pian tarvitsee jotakin lääkettä jaksaakseen. Kun kroppa oirehtii väsymystä, sen kuuntelemisen ja tarvittavan levon sijaan, ihminen marssii lääkäriin, valmiin diagnoosin kera, pyytäen vain lääkäriä kiltisti auttamaan noiden oireiden helpottamisessa.

Kaikessa tässä mennään metsään siinä kohtaa, kun keskitytään hoitamaan oireita, eikä itse oireiden alkulähdettä. Esimerkiksi se, jos ihminen kärsii kivusta, on signaali siihen, että jotakin on vialla. Kun tuo signaali vain vaiennetaan, itse alkusyy jää hoitamatta. Sen vuoksi moni kipupotilas syö lääkkeitä, ymmärtämättä, että mitä enemmän noita signaaleja vaiennetaan, sitä suuremmalla voimalla ne pyrkivät tuon alkusyyn tuomaan näkyville.

Kaikki meistä ei todellakaan ole addikteja, saati lääkeriippuvaisua, noiden määritelmien sananmukaisessa merkityksessä, mutta todella moni tänäpäivänä silti elää ja käyttäytyy noiden määritelmien sisältämällä tavalla.

Itse ajattelen niin, että onpa kyse sitten kroonisesta kivusta, selkäsärystä, unettomuudesta, ahdistuneisuudesta tai mistä tahansa oireesta, mitä erilaisilla lääkkeillä hoidetaan, tuon lääkitsemisen ohessa tulisi huomioida myös se, että ihminen on myös psykologinen olento. Osa kipua, särkyä, unettomuutta tai ahdistusta, pitää sisällään myös psykologisen puolen, joka lääkitsemisen ohella tulisi huomioida.

Ihminen kun kipuilee yleensä jotakin muutakin, kuin mitä ihmisessä jossain tietyssä kohtaa lääkitään. Haastavin tilanne on silloin, kuten itsellä aiemmin oli vallalla. Kun elin masentuneena, pelokkaana, kärsien kroonisesta selkäkivusta, käyttäen samalla päihteitä väärin, ei kukaan oikein tiennnyt miten minua voisi oikeasti auttaa. Siksi ymmärrän, että lääkäri määräsi rauhoittavaa, unilääkettä, mielialalääkettä ja kipulääkkeitä, varsinkin kun itse riippuvuudelle ominaisesti valehtelin ja vähättelyn päihteidenkäyttöäni. Vuosia jatkunut, itsetuhoinen sekoilu sai päätöksensä 2006 ja tuosta alkoi matka selvitellä sitä, mitä kaikkea oikeastaan tuolla pahallaolollani todellisuudessa oireilin. Kun sitten noiden oireiden hoitamisen sijaan, alettiin hoitaa itse kipujen alkulähteitä, tuli hyvin pian aika, jossa sekä päihteet, että erilaiset psyyke- sekä kipulääkkeet jäivät tarpeettomiksi.

Nyt miettien yksi suurin kipujeni aiheuttaja oli vuosikymmeniä vallalla ollut puhumattomuus. Tuota seurannut erillisyyden ja yksinäisyyyden kokemus. Kun sitten hitaasti, mutta sitäkin varmemmin opettelin puhumaan kivuistani, kokemus erillisyydestä ja yksinäisyydestä muuttui ja tarve kokea kipua väistyi.

Ymmärrän kyllä että osa meistä kipuilee siten, ettei kukaan oikein tiedä, mitä kulloinkin tulisi tehdä, eikä äkkiseltään tuntuisi kovinkaan järkeenkäyvältä, että puhuminen voisi noissa kivuissa auttaisi. Näin minäkin luulin, kunnes ensimmäistä kertaa tulin aidosti kohdatuksi omana itsenäni.

Tänään kohdatessani ihmisiä tiedän, että todella monella heistä ei noissa kohtaamisissa ole juuri mitään enää menetettävänä. Ehkä juuri siksi osa heistä näiden kohtaamisten kautta, aivan samoin kuin itsekin aikanaan, tulee menettäneeksi enää vain tuon kaiken kurjuutensa.

Jos minulta kysytään lääkkeistä, niin totean vain sen, että omassa elämässäni on nykyisellään lääke, josta ei ole haittaa, vaikka sitä annostelisi ylikin, se nimittäin on ihmisen aitoa kohtaamista ihmisenä. Lääke, joka omassa sekä todella monen muun elämässä on tehnyt pieniä ihmeitä.


Päihderiippuvuus.

Ehkä joskus vielä meillä ymmärretään se ettei riippuvuus ole ihmisen oma valinta.
Ehkä joskus vielä meillä ymmärretään se ettei riippuvuus ole ihmisen oma valinta.

Aivan aluksi on todettava se, että vaikka viime viikko olikin monin tavoin haastava, niin juuri tässä hetkessä, miettiessäni elämää, koen suunnatonta kiitollisuutta siitä että olen saanut kulkea vapauteen tuosta orjuuttavasta riippuvuudesta.

Katsoessani Armanin ohjelmaa, ehkä eniten samaistuin kaveriin, jota rautatieasemalla haastateltiin. Elin nimittäin itse juuri samankaltaisessa tilanteessa vielä vuosikymmen sitten.

Juuri nyt nousee kylmät väreet siitä, kuinka pitkän matkan olen saanutkaan taivaltaa tuolta pimeydestä tähän päivään. Pimeydestä, jonka ainoa valopilkku tuolloin oli se kun sai keinolla tai toisella hommattua päivän annoksen, jolla edes hetkeksi kykenin "unohtamaan" sen karun todellisuuden jossa tuolloin elin.

Itse aikanaan yritin loputtoman monta kertaa oikeasti päättää kurjan elämäni, lähinnä kun ne olot joita ilman päihteitä ollessaan kohtasi olivat vain yksinkertaisesti sietämättömiä. Niin sietämättömiä, että halusin sen takia kuolla, vaikka jollain solulla olisinkin samalla palavasti halunnut elää. Nyt miettien on suuri siunaus, ettei elämäni tuolloin päättynyt. Niin paljon hyvää elämä senjälkeen on tarjonnut. Kruununa se pieni raittiuden ihme, joka perheeseemme syntyi pari vuotta raitistumiseni jälkeen. Tänään tuo pieni ihme, Rinssessani, on jo iso ekaluokkalainen.

Riippuvuus, oli kyse sitten päihteistä tai mistä tahansa, on sellainen ettei ihminen yksin kykene tuota ongelmaa ratkaisemaan. Itse olin aikoinani niin syvällä ongelmissa, etten enää edes tajunnut olevani. Vaati toista kuukautta intensiivistä kuntoutusta, ennenkuin havahduin todellisuuteen jossa elin. Minä ja perheeni olimme siinä onnellisessa asemassa että meitä autettiin alussa riittävästi, jotta sitten kykenimme alkamaan auttaa itse itseämme. Yhä tänäänkin saman kokeneiden tuki on minulle mittaamattoman tärkeä asia ja lopulta ilman sitä tuskin tätä edes kirjoittaisin.

Elämässäni ongelmat ulottuivat paljon laajemmalle kuin vain päihteisiin ja tärkeätä onkin se että ihmisiä tuettaisiin mahdollisimman monipuolisesti. Sillä esimerkiksi pelkän päihteen poisjääminen ei välttämättä ratkaise vielä kaikkea. Itse olen elämässäni kokenut sen että päihderiippuvuus itsessään ei ollut se suurin ongelma, vaan oire jostakin suuremmasta. Kun sitten tätä palapeliä on saanut rauhassa kasailla kokonaan uusiksi, niin on tullut huomaamaan sen, kuinka moni asia elämässäni oikeasti olikaan solmussa.

Silti, vaikka ihminen eläisi tuolla pimeydessä, ei koskaan tulisi unohtaa sitä että tuo ihminen itsessään on tärkeä. Jos se unohdetaan, ei näillä ihmisillä ole kovinkaan paljoa toivoa paremmasta. Ehkä juuri siitä syystä itse tänään työkseni näiden ongelmien alla eläviä ihmisiä auttaessa, pyrinkin omalta osaltani kohtaamaan ihmisen ihmisenä. Sillä koinhan itsekin aikoinani havahtumisen juuri siinä hetkessä kun minulle puhuttiin ihmisenä, eikä niinkään ongelmana.


Täällä pohjantähden alla.

Vasta kun riippuvuutta hoidetaan, ihminen voi löytää pimeyteensä valon.
Vasta kun riippuvuutta hoidetaan, ihminen voi löytää pimeyteensä valon.

Katsoin eilen illalle etukäteen Arman Alizadin Pohjantähden alla -ohjelman, päihderiippuvuutta käsittelevän jakson. Itse jo vuosia päihdetyön kentällä työskennelleenä sekä omakohtaisen liki 20v kestäneen päihdehistorian omaavana katsoin dokkarin, tullen todella surulliseksi. Jokaisen ohjelmassa esiintyneen addiktin taustalla on ainutlaatuinen ihminen, joka vain kaipaa tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin on.

Itse elin vuosikymmenen bentso- ja opiaattikoukussa, joten todellakin tiedän mitä on kun kroppa kirkuu huumetta. Eli uskon voivani vankan kokemukseni valossa kirjoittaa seuraavaa.

Minusta on äärimmäisen surullista se millaiseksi Suomen päihdehoito on tullut. Ihmisiä ei oikeasti hoideta, saati kohdata ihmisinä, vaan pyritään lääkitsemään mahdollisimman huomaamattomiksi. Ymmärrän kyllä et kyse on resursseista, mutta toisaalta itse tätä todella monisyistä ongelmaa sen eri puolilta tarkastelleena totean et se missä tässä tällä mallilla säästetään, kulutetaan toisaalla moninverroin.

Jos esimerkiksi minua ja perhettäni olisi autettu tällä nykyisellä mallilla, en usko että olisin enää elossa. Puhumattakaan siitä että lapseni olisi sijoitettu johonkin toiseen perheeseen. Se jos mikä maksaa ja paljon. Toisaalta nyt, kun perhettämme autettiin oikein, olemme voineet yhdessä vanhempina kasvattaa itse omat lapsemme ja sen lisäksi osaltamme auttaa muita, saman ongelman kanssa painivaa ihmistä.

Korvaushoito on tämänpäivän sana. Eikä siinä, onhan se tietty alkuun ihan hyvä vaihtoehto, jotta aktiivikäyttö ja siihen liittyvät haitat saadaan katki. MUTTA senjälkeen tulisi vieroittaa ihminen tuosta korvaushoidosta, samalla pureutuen riippuvuuden taustalla oleviin ongelmiin. Riippuvuus itsessään kun ei ole se ison ongelma, vaan oire jostakin isommasta ongelmasta. Nyt kun ihmisiä hoidetaan korvaushoitoon, jää itse ongelmat käsittelemättä, puhumattakaan siitä millaista ihmisen elämä noiden lääkkeiden alla on.

Itse aikanaan hain opiaatit ja bentsot milloin apteekista, milloin kotisairaanhoidosta, milloin terveyskeskuksesta, niin kokemuksesta tiedän miten orjuuttavaa tuo pitkittyessään pahimmillaan on. Fakta tuossa kuitenkin on se että ei väliä saako ihminen lääkkeensä apteekista, kadulta tai päivittäin jostain noudettuna, riippuvuus kyseiseen aineeseen säilyy.

Itse vuosikymmen sitten ajattelin tarvitsevani lääkkeitä lopun elämääni, toivathan ne minulle "normaalin" olon. Mutta vasta luopuessani lääkkeistä ja muista päihteistä, alkaen syventyä noiden riippuvuuksien taustalla olleisiin ongelmiin, aloin oikeasti ymmärtää sen kuinka kuutamolla kaikkineen olin vuosia ollut.

Tällä kirjoituksellani ei ole tarkoitus arvostella ketään. Saati parjata korvaushoitoa, vaan pikemminkin herättää ajatuksia siihen suuntaan, että nuo riippuvuudet on mahdollista selättää. Koskaanhan noista ei sinällään parane, mutta itse olen omassa ja monen sadan muun matkakumppanini elämässä saanut todentaa sen, että näistä sairauksista voi toipua. Parhaimmillaan siten että saa elää kaikinpuolin hyvää, tasapainoista ja ennenkaikkea vapaata elämää. Elämää, jossa ymmärrän näiden sairauksien kulkevan mukanani hautaan, mutta samalla elämää, jota nämä sairaudet eivät enää toisin kuin ennen määrittele.

Toivoisinkin että tämän luettuaan ihmiset hetkeksi pysähtyisivät pohtimaan korvaushoitoa hieman eri näkökulmasta. Mitä siitä tulisi, jos päihteettömän elämän sijasta, alkoholisteille tarjottaisiin lääkkeenä pari pulloa kossua päivä, tällätavoin ehkäisten viinan hankintaan liittyvää rötöstelyä.

Olen nimittäin matkallani saanut kulkea sellaisten ihmisten rinnalla jotka vuosia ovat olleet korvaushoidossa, lopulta haluten siitä lopullisesti vieroittautua ja voin sanoa että tässä tämän hetkisessä työssäni ei ole mitään parempaa hetkeä, kuin se, kun ensimmäisen kerran saa keskusteluyhteyden tuohon aitoon, kokonaan päihteettömään ihmiseen. Sillä tärkeintä kaikessa olisi aina kuitenkin muistaa se tärkein, kaiken tuon kasoksellisuuden taustalla oleva ihminen.