Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on rinnallakulkeminen.

Puhumattomuus - Henkistä tuskaa.

Älä puhu. Älä tunne. Älä luota.
Älä puhu. Älä tunne. Älä luota.

Kuinka suunnattoman vaikeata ihmisen voikaan olla pukea sanoiksi sisällä jylläävää tuskaa. Jos jalka on poikki, ihminen konkreettisesti huutaa tuskasta, kenenkään sitä ihmettelemättä. Asia on kokolailla eri kun tuon jalan sijaan aletaan keskustella tuskasta, joka ei näy konkreettisesti ulospäin.

Silti tänäkin päivänä meillä elää suuri joukko ihmisiä, jotka kärsivät lähes käsittämätöntä tuskaa, tietämättä yhtään, miten tuota helpottaisi.

Juuri siksi meillä on nähtävissä vähän joka puolella yhä lisääntyvää päihdeongelmaa, kun ihminen ei vain jaksa sinnitellä pahanolonsa kanssa, vaan pyrkii epätoivon vimmalla helpottamaan oloa edes hetkellisesti.

Minä ymmärrän näitä ihmisiä paremmin kuin hyvin. Käytinhän itse aikanaan mitä tahansa ainetta, saadakseni edes hetken helpotusta sisälläni jäytävään tuskatilaan. Ymmärtämättä vielä tuolloin yhtikäs mitään siitä, että tuossa samalla itse aiheutin itselleni vain lisää tuskaa.

Elämä opettaa meille mitä erilaisimmin tavoin sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää sekä merkityksellistä. Nykyajan ihminen on vain yksinkertaisesti liian kärsimätön, oppiakseen. Kun jo heti pitäisi olla kaikki valmiina ja kiirehtimässä kokemaan jo hitusen suurempia elämyksiä.

Omalla kohdallani olen jo usean vuosikymmenen ajan tasaisin väliajoin tullut tutustuneeksi samoihin tiettyihin tunnetiloihin itsessä. Syyllisyys, häpeä, pelko sekä riittämättömyys. Mitä useammin näiden tunteiden kanssa olen ollut vastatusten, sitä konkreettisemmin olen huomannut sen, kuinka paljon todellisuudessa tarvitsemmekaan toisia ihmisiä.

Kun sisällä jylläävät tunteet valtaavat koko mielen sekä kehon, ei pikainen toteamus siitä, että tämäkin menee ohi, kuin korkeintaan pahentaa jo tuota valmiiksi hirvittävää oloa entisestään.

Meillä paljon puhutaan kauniisti siitä, kuinka on hyvä opetella olemaan läsnä itselle ja sen myötä muille, mutta jokapuolella on samalla näkyvissä se, ettei meillä yksinkertaisesti vain ole aikaa, saati voimavaroja pysähtyä olemaan läsnä toisillemme. Jokaisella meistä kun tavalla tahi toisella on elämä täynnä tavaraa.

Saatamme hetken viivähtää jonkun ystävän luona, mutta siinäkin ollessa, ajatukset kaahaa kahtasataa jo seuraavissa tilanteissa, jotka meitä jossain toisaalla odottaa.

Itse koen olevani siitä epäkiitollisessa asemassa suhteessa elämään, etten onnistu luikkimaan pakoon yhtäkään tunnetta, saati asiaa, jotka elämä kohdalleni on varannut kohdattavaksi. Niin kertakaikkisen pysäyttäviksi elämä vallitsevat olosuhteet lopulta rakentelee, ettei lopulta ole muuta mahdollisuutta, kuin kertakaikkinen pysähtyminen tosiasioiden äärelle.

Nuo aiemmin mainitsemani tunteet on siinä mielessä omalla kohdallani haasteellisia, että sitämukaa kun saan aina hitusen noita kuorittua sisimmästäni ulos, elämä tarjoilee jo kohta uusia tilanteita ja uudenlaisia ärsykkeitä, kuin kysyen, oletko nyt ihan varma että nämä tunteet on omalta kohdaltasi taputeltu. Eihän ne ole. Lähimainkaan.

Paikansin tuossa muuan päivä kokolailla tarkan yhtäläisyyden itseni sekä oman edesmenneen isäni elämänpoluissa. Huomasin varsin konkreettisesti sen, että juurikin noiden kyseisten tunteiden alla isäni eli ja kipuili läpi elämänsä. Lopulta kyvyttömänä puhumaan niistä, noiden alle tuhoutuen.

Silti, vaikka viime ajat elämässäni ovat olleet taas melkoista myllerrystä, koen olevani kiitollinen siitä, että minulla on jo jonkinasteinen kyky sanoittaa näitä tunteita itsestäni ulos. Sillä se jos mikä varmistaa kohdallani sen, että taas ennenpitkää tulen ymmärtämään kaiken tämän myllerryksen tarpeellisuuden omalle matkalleni ja mikä parhainta, en tule lopulta kuitenkaan tämänkään kuorman alle tuhoutuneeksi.

Enempää ei annetta, kuin mitä jaksaa kantaa. Mutta joskus toivoisi silti, ettei aina kuvittelisi omista voimistaan ihan mahdottomia.


Lohdullisuus elämässä.  3

Jokainen uusi aamu, on uusi mahdollisuus. Kyse kun lopulta on, vain tästä päivästä.
Jokainen uusi aamu, on uusi mahdollisuus. Kyse kun lopulta on, vain tästä päivästä.

Mikä elämässä on lopulta tärkeää. Raha? Mammona? Materia? Vai kenties jokin ihan muu.

Kun tässä aikalailla laajalta skaalalta on saanut ja yhä tänäänkin saa seurata ihmisten elämää, tulee väistämättä miettineeksi sitä, että mikä on se perimmäinen motiivi ihmisten tekemisissä. Nykyaikana joka puolella näyttää siltä, että se mikä määrittää ihmisen elämää, on raha ja se kuinka tuottava lopulta olet. Jos syystä tahi toisesta tiput tuosta tuottavuuden kehästä ulos, puhutaan syrjäytymisuhasta.

Mutta entäpä jos ihan järjenvastaisesti asia ei välttämättä olisikaan noin yksioikoinen. Entä jos kyse tuossakin olisi vain siitä, että osa meistä tahkoaa ja tuottaa elämässään rahalla mitattuna jotakin, osan tuottavuuden ollessa jotakin ihan muuta kuin rahalla mitattavaa.

Tämä kaikki pohdinta lähti siitä, kun paikansin itsessäni parikin vallalle päässyttä vanhaa kieroumaa. Kun talouden saralla kokee haasteita, kuin huomaamattaan ajattelee noiden taas määrittelevän minut ihmisenä. Eli jos epäonnistun esimerkiksi yrittäjyydessä, merkitsee se automaattisesti sitä että olen epäonnistunut ihmisenä. Kissan viikset sanon minä. Olen nimittäin tässä sissikoulutuksessa, jota elämäksi kutsutaan, oppinut nimittäin sen, että juurikin ne tapahtumat, joita tavallisesti pidetään epäonnistumisena, opettavat kaikista eniten, samalla kuin ohjaten minua oikeaan suuntaan elämänpolullani.

Toisaalta kun katson taaksepäin elämääni, voin rehellisesti todeta sen, että yhtäkään asiaa en tekisi toisin, vaikka siihen mahdollisuus siunaantuisi. Sillä kaikki nuo tapahtumat ovat muovanneet minusta sen ihmisen, joka tässä päivässä olen. Sensijaan tästä päivästä noiden menneiden oppien kautta pyrin tekemään päivän, jota voin jälkikäteen tuumia siten, että olen elämässä jotakin kommelluksistani oppinut.

Kyse kun lopulta aina on tästä päivästä. Se mitä oli vuosi sitten, ei sinällään ratkaise mitään. Se mitä tänään olen, ratkaisee paljonkin.

Juuri nyt, tässä päivässä, tässä hetkessä haluan olla ihminen, jota toisen ihmisen olisi suht helppo lähestyä, olipa kysymys minkälaisesta asiasta tahansa. Tämä kaikki siitä syystä, kun itse kokemuksesta tiedän, kuinka vaikeaa ihmisen on lopulta myöntää se, ettei yksin enää jaksaisikaan taistella, vaan tarvitsisi toista ihmistä rinnalleen kulkemaan. Juuri tuollainen rinnallakulkija toivoisin itse olevani. Ihminen, joka ei ota toiselta pois, hänen itselleen tärkeätä oppiläksyä, vaan sensijaan vain rauhassa askeltaisi vierellä peilaten asioita omien kokemustensa valossa.

Loppuun totean vain sen, että riippumatta siitä, mitä elämä minulle jatkossa tarjoilee, koen oppineeni yhden tärkeimmistä läksyistä ihmisen elämässä. Olemme täällä toinen toistamme varten. Emme suinkaan toinen toisiamme vastaan. Kun jokin haaste elämässä pakottaa ihmisen pyytämään apua toiselta ihmiseltä, saattaa tuosta ongelmasta lopulta koitua ihmiselämän tärkein siunaus. Kokemus siitä, kuinka toinen ihminen voi oikeasti tukea toista ja tuosta kaikesta kehkeytyä elämänmittainen, yhteinen matka.

Kyse on tästä päivästä ja siitä, millä motiivilla tähän päivään lähden temppuilemaan. Jos motiivina taustalla on itsekäs ’Minä minä, minulle minulle’-asenne, voi olla varma siitä, että vaikka elämä olisi täynnä kaikenlaista kiiltävää ja kimalteista, sisimmästä jää kokematta se kaikista tärkein asia, mutta tuosta asenteesta pienin askelin luopumalla huomaamaan myös ympärillään olevia ja eläviä ihmisiä, voi yhtäkkiä huomata itse omassa sisimmässään jotakin kimaltavan.


Vertaistuki - Rinnallakulkemista

”En voi luvata korjaavani kaikkia ongelmiasi, mutta sen voin luvata, ettet joudu kohtaamaan niitä yksin.”
”En voi luvata korjaavani kaikkia ongelmiasi, mutta sen voin luvata, ettet joudu kohtaamaan niitä yksin.”

Reilu 12 vuotta sitten päädyin oman elämäni pohjalle. Tilanteessa, jossa jäljellä ei ollut enää mitään. Tai siten tuossa hetkessä koin elämäni. Toivottomana.

Tuolloin päätyessäni päihdekuntoutukseen, takana oli liki vuosikymmen säännöllistä, jatkuvaa päihteiden sekakäyttöä, joka kohdallani aiheutti kaikkiaan 13 itsemurhayritystä.

Tuolla kuntoutuksessa koin eräänlaisen havahtumisen. Ymmärsin nimittäin tuolla vertaistuen avulla sen, että niin halutessani, myös minulla oli mahdollisuus rakentaa elämäni kokonaan uusiksi.

Nyt miettien, tärkein asia mitä tuolla kolmen kuukauden kuntoutus jaksolla löysin itsestäni, oli toipumisusko. Kytevä ajatus siitä että myös minulla on mahdollisuus selvitä tuolta helvetillisestä pimeydestä, takaisin päivänvaloon. Ainoa mitä se edellytti, oli uskaltautuminen kohtaamaan itsensä ja elämänsä pakenematta, opetellen samalla luottamaan toisiin ihmisiin.

Luottamus, joka jo lapsena oli minun kohdallani murskattu, ei todellakaan rakentunut helpolla. Mutta aivan samoin, kuin läheisteni luottamus minuun, myös minun luottamukseni toisiin ihmisiin, rakentui hitaasti mutta sitäkin varmemmin päivä kerrallaan raittiutta opetellessa.

Tuolla kuntoutuksessa tutustuin vertaistukeen, samalla opetellen sanoittamaan sitä mitä sisälläni koin tai pääni sisällä kelailin.

Kuntoutuksessa meillä yksi monista tehtävistä oli määritellä kahdella sanalla se millaisena ihmisenä itsemme toivoimme tulevaisuudessa nähdä. Kirjoitin tuolloin sanat ’Autettu auttaja’. Ollenkaan osaamatta aavistaa sitä, että vuosien saatossa tuosta sanaparista muodostuisi oman elämäni kulminaatiopiste.

Tänään nimittäin tuo sanapari kuvaa juuri sitä elämää, jota tänään elän. Elämäntehtävääni. Kutsumustani. Työtä. Elämäntapaa.

Päivittäin kohtaan ihmisiä, saaden jokaisessa kohtaamisessa soveltaa omassa elämässäni kohtaamiani asioita. Vieläpä siten, ettei minun erikseen tarvitse olla tuputtamassa neuvoja saati ohjeita toisille. Keskustellessani käytän vain niitä kokemuksia, joita tämä taival itseni kohtaamisessa on reppuuni evääksi tuonut.

Paljon on vielä edelleen itsessäni työstettävää. Mutta tälle aamua elämääni miettiessä, yksi suuri oivallus iski tajuntaani. Niin kauan kuin omaan tässä päivässä sopivan määrän nöyryyttä elämäni suhteen, minun matkani jatkuu ja sitä enemmän minulla on kohtaamilleni ihmisille jaettavaa.

Nöyryys. Oppimiskykyä ja totuudelle avointa mieltä. Niinkauan kuin omaan itsessäni nuo kaksi ominaisuutta, kykenen suhtautumaan itseeni ja elämääni sillä ajatuksella että mitä enemmän itsestäni ja elämästäni opin, sitä vähemmän todellisuudessa tiedän. Mitä vähemmän tiedän, sitä enemmän minulla on uteliaisuutta esittää kysymyksiä ja taas sitä enemmän mahdollisuus oppia.