Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Omien ajatustensa vaivaama

Sisäisen elämän seesteisyyttä etsimässä
Sisäisen elämän seesteisyyttä etsimässä

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani mainitsin, olen alkanut viettää joka päivä hieman aikaa luonnon rauhassa, puhtaasti hiljaisuutta kuunnellen.

Yhtenä aamuna löysin aivan ihanan pienen lammen, jonka rannassa oli kanto, jonka päälle istahdin kuuntelemaan hiljaisuutta. Siinä istuessani totesin, että minun sisäisen rauhani pahin häiriötekijä olen minä itse sekä omat ajatukseni. Huvittuneena mietin sitä, miksi minulla on koko ajan kiire johonkin, kun samalla pysähtyessäni istumaan luonnonhelmaan, totaaliseen hiljaisuuteen sisälleni virtaa olo, jossa ei ole sijaa minkäänlaisille vaatimuksille minkään asian suhteen. Huvittavan tuosta tilanteesta teki se, että päästessäni takaisin kotiin, minulla ei ollut enää tietoakaan tyyneydestä saati pysähtyneisyydestä, vaan päässä sinkoili edestakas ajatuksia siitä mitä tänäänkin pitäisi ehtiä tekemään.

Nyt tätä kirjoittaessani mietin lähinnä sitä, miksi minun tarvitsee antaa noille ajatuksilleni valta, kun jo jonkin aikaa sitten olen todennut sen, että ihmisen aivot vain tuottaa kokoajan jotakin ajatusta ajatuksen perään. Niiden oikeasti voi antaa tulla ja mennä, ilman että niistä jokaiseen tarvitsee heti olla reagoimassa.

Kuvaavinta omalle kaaostilalleni on se, että samana aamupäivänä, ensin istuessani totaalisessa hiljaisuudessa vajaan puolitoista tuntia, olin jo heti kohta vääntämässä kahtasataa moottoripyörällä pitkin baanaa. Äärilaita ihminen, kuka, minäkö. :D

Tässäkin lienee tarpeen hyväksyä itsenä kaikkine karvoineen, eikä alkaa kapinoida vastaan. Haluan tuntea eläväni, ei kait siinä sen kummempaa. Nautin elämästä aina kun voin, niin hyvässä kuin pahassakin. Kuitenkin niin, että koko ajan huomaan kuin vaivihkaa ajatuvani rauhallisempiin elämyksiin, extremen sijasta. Hyvä niin.

Juuri tässä hetkessä sisälläni on kiitollinen olo. Niin paljon kun päässäni taas ajatuksia sinkoileekin, oloni on samalla niin raukean väsynyt, etten jaksa reagoida noihin sen enempää, joten sen vuoksi lienen tyytyväinen vallitsevaan olooni.

Kuten aikaisemmin sanoin, olen kirjoittamassa näitä pohdintojani kirjaksi ja tämäkin asia tässä hetkessä on siinä mielessä uomissaan, että olen jo saanut hahmoteltua alustavan kehikon, jonka mukaan alan kokonaisuuttaa rakentaa. Ilman sen kummempaa kiirettä, uskon että tekstiä ilmaantuu tasaiseen tahtiin, kun sen aika on. Nyttemmin kylläkin huomasin tuon asian taustalta sellaisen pienen kieron motiivin nostavan päätään, että josko tuosta tulisi totta ja tuotos möisi sen verran että saisin tätä talouttani hieman tasattua, mutta kuten todettua, näitä ajatuksia riittää. Sen vuoksi annan tuonkin olla.

Nyt alan valmistella rakkalleni rauhallista iltaa, hoitaen lasten pesut, pusut ja peittelyt siihen malliin, että illalla vaimoni palaillessa töistä, koti on hiljainen, saunan ollessa lämmin ja iltapalan odottaessa ottajaansa. Siis pidemmittä puheitta. Heipä hei ja hyvää iltaa kaikille.


Ihmisen kaipuu rakkauteen  3

Rakkaus, tuo eheyttävä voima.
Rakkaus, tuo eheyttävä voima.

Jokainen meistä kaipaa rakkautta, olemmehan ihmisiä. Minä olen viime päivinä pysähtynyt tämän aiheen äärelle, pohtiessani elämääni. Olen äärettömän kiitollinen Luojalleni siitä, että hän taas kerran pysäytti minut, sillä ymmärrän kulkeneeni taas kerran tiellä joka ei olisi tuonut tullessaan mitään hyvää.

Kuten aikaisemmissa kirjoituksissani kerroin, olen viimeisen 1,5 vuoden periodilla toiminut yrittäjänä, saaden itseni taas kerran totaaliseen taloudelliseen umpikujaan. Nyt mietittyäni elämääni, omia valintojani, ymmärrän miksi näin kävi.

Aloittaessani yrittäjyyteni, päätin etten ota lainaa. Puolen vuoden starttirahakauden päätyttyä kuitenkin otin. Tuossa hetkessä olimme erään ystäväni kanssa perustamassa eräänlaista avokuntoutuspalveluita tarjoavaa yritysyhteistyötä, jonka pyörittämiseen tarvitsimme toimitilat. Tuo toimitilan vuokraaminen ei sinällään olisi ollut yhtään paha asia, mutta ottaessani lainaa tuota varten, tulin samalla antaneeksi periksi omille haluilleni. Ilmoittauduin samantien autokouluun, ajaen itselleni moottoripyöräkortin ja hankin itselleni pyörän, perustellen sitä itselleni sillä, että olin kärsivällisesti odottanut tuota unelmaani yli 20 vuotta. Totta toinen puoli, mutta tuon pyörän ostettuani, kuin huomaamattani tulin harhautuneeksi tielle, josta koko elämäni mukana kulkeneet talousongelmat saivat taas kerran alkunsa.

Yhden Jyväskylän reissun pyörällä tehtyäni, totesin etten tuolla kyseisellä pyörällä voi pidempiä reissuja tehdä. Sen jälkeen vaihdoin pyörää. Päästellessäni pitkin baanaa 1100 kuutioisella Hondallani, koin hetken aikaa eläväni. Samoihin aikoihin sain töitä eräästä päihdekuntoutusyksiköstä ja tuloni muuttuivat säännöllisemmiksi. Tuon muutaman kuukauden työrupeaman aikana vaimoni sai vakityön ja päätimme sijoittaa omaan kotiin. Saimme lainan ja pian yksi suurimmista unelmistamme oli totta.

Kesän lopulla työni loppuivat, enkä toisaalta ollut yhtään huolissani, sillä olihin minulla jo reilun puolivuotta ollut suunnittelilla hakea ELY-keskukselta rahoitus erääseen nuoria syrjäytyneitä auttavaan projektiin, jota kuntamme etsivän nuorisotyön kanssa yhteistyössä olimme suunnitelleet. Suuria suunnitellessani, päästin itseni pois realismista, vaihtaen tuon jälkimmäisen moottoripyörän autoon, jollaisesta olin jo pikkupoikana haaveillut, perustellen sitä sillä, että myydessäni meillä olevan auton, saisin rahaa sen verran, että eläisimme siihen asti kun projektirahoitukseni ratkeaisi. Vaihdoin siis pyörän autoon, myyden käteisellä vanhan automme. Ollen vähän aikaa enemmän kuin tyytyväinen. Tämän jälkeen alkoivat ongelmat. Ensin autoon piti tehdä kaikkiaan 6 huoltoa, joiden kustannuksista tappelin myyjäliikkeen kanssa aina kuluttaja-asiamiestä apuna käyttäen. Seuraavaksi projektini rahoitussuunnitelmat joutuivat vastatuuleen, kun ELY-keskuksesta ilmoitettiin, ettei rahoituspäätöstä ole tiedossa seuraavaan puoleen vuoteen, johtuen jostain ihmeen järjestelmäpäivityksistä, joita heillä oli omissa prosesseissaan menossa. Tuossa hetkessä, jälkiviisaana, kun olisin luovuttanut, olisin säästynyt paljolta. Minun ei olisi tuolloin, viime syksynä tarvinnut muuta kuin myydä tuo muutamaan kuukautta aikaisemmin ostamani auto, laittaa firmani telakalle ja todeta hommien menneen nyt tällä kertaa näin. Periksi antamisen sijasta, aloitin nyt mietittynä, jo valmiiksi tuhoon tuomitun taistelun. Hullunkiilto silmissäni aloin kiertää markkinoimassa yritystäni, parhaimmillaan toiselle puolelle Suomea ajellakseni, omakustannuksella puhumaan elämästäni ilmaiseksi, pelkkää markkinointia tehdäkseni. No, jokainen ymmärtää ettei tuo ole ilmaista, kuten ei ole tuollaisen ökyauton pito, puhumattakaan uuden kodin sekä 7-henkisen perheen elämisestä. Minulle siis kertyi hyvin pian suuret summat lisävelkaa, joiden rahoittamisen hoidin yritysrahoituksilla, kunnes loppuvuodesta olin tilanteessa, että ensimmäiset velkani alkoivat erääntyä, eikä minulla ollut palkkatyötä, jolla noita maksella. Yksi epätoivoissa otettu pikalaina (400€), oli porttini helvettiin tällä kertaa. Kuin pisteenä iin päälle, aloin samoihin aikoihin neuvotella erään suuren yrityksen kanssa koulutuskokonaisuudesta, jonka onnistuessa tiesin, että kaikki taloudelliset vastuuni olisivat kerralla pois pyyhkäistyt. Kuinka ollakkaan nuo neuvottelut etenivät sen verran verrkkaiseen tahtiin, että ehdin alkaa rahoittaa elämistä noilla pirun pikalainoilla, huomaten pian ottavani pikalainaa, maksaakseni pois pikalainaa, käyttäen erotuksen elämiseen. Muutama hassu kuukausi myöhemmin, tein kynän ja paperin kanssa listaa, todeten olevani totaalisen kusessa. Ainoan toivon levätessä tuossa aikaisemmin mainitsemassani koulutuskokonaisuudessa. En vieläkään luovuttanut, vaan jatkoin taistelua, uskoen että asiat järjestyvät kyllä. Toisin kävi.

Tuo suuri yritys oli nimittäin siinämäärin suuri, ettei sen prosessit pyörineetkään erikoisen nopeassa tempossa ja sen vuoksi yhteistyömme käynnistyminen siirtyi aikaisimmillaan ensi syksyyn, minun herätessä siihen karuun todellisuuteen, etten millään kykenisi huolehtimaan enää noita velkoja, joita vajaan vuoden periodilla olin yrittäjyyteeni, perheeni elämiseen sekä omiin päähänpistoihini hankkinut. Lopulta ymmärsin lyödä liinat kiinni. Vasta kylläkin siinä vaiheessa, kun jo sisälleni tutusti kasautunut itseviha ryöppysi yli äyräidensä.

Nyt tätä kaikkea prosessoidessani, olen tiellä tyyneyteen. Olen nimittäin muutamana aamuna, vaimoni lahtiessä tienaamaan asuntolainan lyhennykseen rahaa, vietyäni lapset kouluun, lähtenyt kiertelemään lähellä kotiamme olevaan metsikköön, löytäen sieltä aivan ihmeellisen rauhan sisälleni. Johtunee osaltaan siitä ihmeellisestä elämän kulusta, että asumme nyt oman perheeni kanssa samalla kylällä, jossa koko lapsuuteni vietin, joten haen nyt 30 vuotta myöhemmin, samasta metsiköstä itselleni rauhaa sisälleni, josta hain tuolloin rauhaa sisällä velloneeseen kaaokseeni johtuen lapsuuskodin sekä koulukiusaamisen aiheuttamista ahdistuksista.

Tälle aamua, istuessani hiljaisuudessa, linnunlaulua kuunnellen, sisälleni virtaisi käsittämätön kiitollisuuden tunne. Samalla huomasin miettiväni, ettei minulla ole elämässä mitään hätää. Kaikki nämäkin tapahtumat ohjaavat minua johonkin sellaiseen suuntaan, mihin minun on hyvä kulkea. Mistä tämän tiedostan?

Siitä yksinkertaisesta syystä, että ollessani tuolla metsässä, koin olevani rakastettu, kannettu, juuri tässä ja nyt, juuri tälläisenaan. Saaden ajatuksen, jota kohden tässä nyt lähden kulkemaan. Ajattelin nimittäin sitä, että mitä minä olen koko elämäni etsinyt. Rakkautta. Tuota tilaa, jossa kaikki on hyvin, vaikka sen ulkopuolella vaikuttaisi olevan totaalinen kaaos. Tuon tilan minä löysin ja matkasta tuohon tilaan, ajattelin seuraavaksi alkaa kirjoittaa kirjan. Päätin nimittäin nyt sen, että haen kesän ajan töitä, ollen samalla lapsilleni kotona läsnä, mutta joka päivä käyden tunnin parin mutkan tuolla metsikössä hakemassa sisälleni ajatuksia, mistä sitten kirjoittaa. Syksyllä, tarkemmin elokuussa, viettäessäni 40-vuotis synttäreitäni, minulla on kasassa opus, joka kertoo yhden ihmisen tarinan kaipuusta rakkauteen. Tuo matka kaikkineen, julkaistaan sitten kirjani tai ei, tulee olemaan minulle varmasti yksi eheyttävimmistä kokemuksista koko elämäni aikana. Tuosta prosessista myös täällä blogissani seuraavaksi ajattelin kirjoitella, joten lämpimästi tervetuloa mukaan matkalle rakkauteen.

Kaikkea hyvää elämäänne. Voikaamme hyvin.

p.s Jos tiedät jonkun ihmisen joka voisi auttaa kirjani julkaisemisessa, niin vinkkaathan hänelle minusta. :)


Kohtuuttomuus kaikessa

Elämä kohdallani esittäytyy monessa kohden varsin rumalla tavoin kauniina.
Elämä kohdallani esittäytyy monessa kohden varsin rumalla tavoin kauniina.

Raittiina, päivä kerrallaan elämä on kohdallani kantanut jo vuosia, eikä ongelmani tällä hetkellä ole sinällään sidoksissa päihteisiin, vaan yksinkertaisesti siihen, etten ole vieläkään löytänyt itsestäni sitä viisastenkiveä, jonka avulla oppisin elämään hetken kerrallaan, syöksymättä uusiin asioihin totaalisen sokeana.

Tällä hetkellä tilanteeni on se, että raittiuden myötä rakentunut elämäni on jollain tavoin tullut tienristeykseen, jossa pysähdyn pohtimaan sitä, mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin kulkemaan. Raittiuden sekä kohdallani ongelmia tuoneen uhkapelaamisen suhteen tiedostan suunnan, mutta elämänhallinta onkin sitten asia, jossa olen totaalisen hukassa.

Tässä hetkessä lähtökohtani on siis se, että toimittuani 1,5 vuotta yrittäjänä, olen onnistunut kasailemaan itselleni kaikkiaan n. 80k euron velat, joista selviäminen tässä hetkessä vaikuttaa todella pitkältä tieltä, mutta jonka toisaalta tiedostan olevan kuitenkin täysin mahdollista, sillä olenhan jo kertaalleen henkilökohtaisesta konkurssista selvinnyt.

Lähinnä tässä hetkessä pohdin sitä, mikä minut tähän tilanteeseen jo toistamiseen ajoi, sillä aikaisempi konkurssini johtui puhtaasti tuossa hetkessä jyllänneistä riippuvuuksista sekä näistä johtuneista täysin järjenvastaisista ratkaisuista. Hmm..itseasiassa, nyt tätä kirjoittaessani huomaan saavani itseni kiinni samasta asiasta. Sinällään ei ole väliä, vaikka minulla ei tässä hetkessä olekaan nuo tietyt addiktiot vallalla, ratkaisuni kuluneen vuoden periodilla ovat monessa kohden olleet täysin järjenvastaisia. Spontaanisti, hyvin tunnepitoisesti tehtyjä valintoja, joiden seurauksia tänään sitten mietitään myssy syvällä päässä.

14 vuotta sitten elämältäni katosi pohja. Tänään sensijaan olen siinä onnellisessa asemassa, että elämäni perustukset ovat kunnossa. Noihin perustuksiin tukeutuessani, tiedän ettei minulla ole hätää, vaikka oma talouteni heittääkin nyt häränpyllyä. Ymmärrän tässä hetkessä sen, että tämä kaikki on kuitenkin minulle hyvässä parasta, niin vaikealta kuin hetkittäin kaikki tuntuukin.

Listasin eilen aamulle velkani, todeten että moni sellainen asia, jota kuluneen vuoden aikana olen haaveillut saavani, on loppuenlopuksi ollut sen saatuani täysin merkityksetön, siitä aiheutuneen stressin myötä. Ehkä tässä kaikessa on minulle se sama oppi, jonka jo jokin aika sitten luulin sisäistäneeni. Elämässä tärkeintä on sisäinen hyvä olo, eikä niinkään ulkoiset seikat.

Jos vielä kykenisin olemaan itselleni epärehellinen, voisin tämän hetkistä tilannettani syyttää tai selitellä monella erilaisella "huonotuurisella" asialla, mutta toisaalta se ei tee tyhjäksi sitä, että kaiken tämän kaaoksen taustalla on pyörinyt oma sairas tunne-elämäni ja se, että olen harhautunut haluamaan mitä erinäisempiä asioita itselleni ja heti.

Positiivista tässä hetkessä on se, että tänään minun ei tarvitse näitä asioita alkaa paeta, vaan voin näitä varsin avoimesti jakaa, sillä tiedostan tänään sen, etten näidenkään asioiden kanssa ole yksin.

Hetki kerrallaan siis eteenpäin kohti valoisampaa tulevaisuutta. Raittiina.


Rakkautta elämään

Kun sydän sanoittaa jotakin sellaista, mitä järki ei ymmärrä, sen ainoaksi vaihtoehdoksi jää nöyrästi vaijeta.
Kun sydän sanoittaa jotakin sellaista, mitä järki ei ymmärrä, sen ainoaksi vaihtoehdoksi jää nöyrästi vaijeta.

Olen viime päivät pohtinut taas kerran elämääni. Peilaten sitä siitä todellisuudesta, että vielä joitain vuosia sitten elin elämää, jota en soisi pahimmalle vihamiehellenikään. Olin, elin ja hengitin suunnatonta pelkoa. Tuohon aikaan peilattuna, tämän hetken elämäni on täydellistä. Aivan kuten se onkin.

Istuskelin juuri kotimme kuistilla, miettien sitä, kuinka paljosta kiitollinen saan tässä hetkessä olla. Minulla on ihana vaimo, joka on kulkenut rinnallani läpi pimeimmän helvetin. Aivan mahtavat lapset, joita seuratessani suurinkin murheeni elämässä muuttuu mitättömän pieneksi. Olen saanut raittiin elämäntaipaleeni aikana opetella luottamaan ihmisiin siinä määrin, että olen ensikertaa elämässäni uskaltautunut solmimaan aitoja ystävyyssuhteita. Lisäksi käydessäni elämääni läpi, olen saanut korjata yksi kerrallaan suhteitani läheisiini siten, että tänään, tavatessani kenet tahansa edellä mainituista, voin arastelematta mennä ja halata heitä. Olen siis todella onnellisessa asemassa suhteessa elämääni.

Vielä kun tuohon lisätään se, että kiitos hurjan menneisyyteni, olen aikoinaan ollut pakotettu luopumaan kaikesta väärästä ylpeydestäni, opetellen luottamaan oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan, ei elämästäni tänään puutu yhtään mitään. Jos jotakin lisää olisin vailla voisi minua aivan hyvällä syyllä kutsua ahneeksi, jolla vanhan sanonnan mukaan on p*askainen loppu. Sen vuoksi päätin tässä hetkessä, tätä kirjoittaessani sen, etten enää vaadi elämältä yhtikäs mitään. Sen sijaan luotan siihen, että se tarjoilee minulle päivittäin juuri sen mitä matkallani tulen tarvitsemaan, voidakseni olla hyödyksi mahdollisimman monelle joka vielä elämässän joutuu tänään kokemaan vastoinkäymisiä tai yksinäisyyttä.

Yksinäisyys varsinkin on asia josta minulla on omiksi tarpeikseni asti kokemusta ja sen vuoksi toivoisinkin jossain vaiheessa elämääni voivani omalta osaltani saada mahdollisuuden kohdata mahdollisimman paljon uusia ihmisiä, ja sillä tavoin osaltani kertoa omien kokemuksieni kautta sen, että meidän ihmisten yksi tärkeimmistä opeista tässä ajassa on se, että ymmärrämme olevamme tällä matkalla toisiamme varten.

Rakkaus, tuo voima joka liikutti minua pimeydestä valoon, liikuttaa minua tänäänkin, kohtaamaan ihmisiä aidon vilpittömästi jakaen sitä hyvää, mitä itse olen ilmaiseksi saanut.

Annetaan rakkauden jakaantua, hyvän lisääntyessä.


Olemassaolon olemattomuus

Uuden syntyessä, vanha nöyrästi väistyy sivummalle.
Uuden syntyessä, vanha nöyrästi väistyy sivummalle.

Viikko vierähti pysyttelemällä poissa sosiaalisesta mediasta sekä olemalla pakenematta omia tunteitaan kirjoittamiseen. Minulle kun tunteet ovat aina olleet jotenkin asia, jota jollain tavalla on ollut vaikea sietää, olivatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia.

Viime aikoina aloin tiedostaa pakenevani tunteitani ja itseasiassa lopulta koko elämääni tänne internetin ihmeelliseen maailmaan. Sosiaalinen media on ollut minulle keino tuntea olevansa olemassa. Hassua sinällään, koska kuitenkin tiedosta järjellä ajateltuna sen, että elämä itsessään tapahtuu kokoajan siellä missä minä olen läsnä. No ehkä se juuri kuvastaakin sitä, että olen ollut aidosti läsnä vain täällä.

Surulliseksi minut on tehnyt se, että kirjoittaminen, jonka avulla kuitenkin suurelta osin selvisin tähän päivään näinkin selväjärkisenä, muodostui ajanmyötä, kuin huomaamattaan minulle eräänlaiseksi loukuksi, johon voin piiloutua itseltäni todellisuutta. Toisaalta varsin ymmärrettävää, olenhan lähes aina paennut lähes kaikkea johonkin.

Paljon ehtii viikon aikana asioita miettiä ja toisaalta myös saada aikaiseksi, kun ei jatkuvasti istu kännykkä kädessä näpyttelemässä jotakin johonkin.

Tein lopulta päätöksen lakata taistelemasta tuon yrittäjyyteni kanssa. Ihme että se näinkin kauan kesti, ottaen huomoon se, että olin tulla kaikessa tuossa ihan sekopäiseksi. Oikeastaan niin surullista kuin se taas on todeta epäonnistuneensa, niin silti päällimmäisenä tunteena lopettamisilmoituksen lähetettyäni koin suunnatonta helpotusta siitä, että nyt ei enää tarvitse taistella.
Ilmoittauduttuani työkkäriin, mietiskelin hetken sitä, kuinka 14 vuotta sitten tulleen konkurssin myötä aloin lähes kuolemaani johtaneen pakenemisen kaikesta vastuusta. Tänään minun ei tarvitse paeta, vaan voin pääpystyssä kohdata elämän sellaisenaan. Posittivinen mieli minulle tuli siitä, että tehdessäni tämän päätöksen, voin hyvillä mielin rauhoittua viettämään kesälomaa lasten kanssa, katsoen sitten koulujen taas alkaessa alanko itsekin vielä kertaalleen jotakin opiskella vai etsisinkö sittenkin jotakin aivan oikeaa työtä.

Summasummarun, voin tyytyväisenä todeta tämän kuluneen viikon opettaneen minulle paljon. Pyrin tietoisesti välttämään pakenemasta elämääni mihinkään, yksinkertaisesti keskittämällä energiani sen elämiseen.


Vihasta vapauteen  5

Karussakin maastossa rakkaus versoo, synnyttäen uutta.
Karussakin maastossa rakkaus versoo, synnyttäen uutta.

Kuten varmasti moni, joka on kirjoituksiani seurannut, on saattanut todeta, olen viimeaikoina pyrkinyt tietoisesti löytämään aina jotakin positiivista ajatusta tai kiitollisuutta elämästä.

Tässä sinällään ei ollene mitään pahaa, vaan päinvastoin, kun ihminen pyrkii muuttamaan omaa asenoitumistaan elämää kohtaan positiivisemmaksi, se yleensä tuo tullessaan hyviä asioita.

Minulle tässä prosessissa on vain päässyt käymään niin, että siitä on tahtomattani muodostunut minulle eräänlainen pakokeino elämän todellisuudesta, joka kuitenkin kohdallani on kaikkea muuta kuin positiivinen. Tai no toisaalta, kuten jo olen useaan otteeseen todennut, elämässäni ei ole tällä hetkellä mitään muuta vialla kuin se, etten ole onnistunut työllistämään itseäni siinä määrin, että olisin saanut hankittua perheelleni elannon ja sen myötä tai pikemminkin juuri tuosta johtuen, olen alkanut paeta kaikkea tuohon liittyvää ahdistusta jatkuvaan vakuutteluun itselleni ja muille, että kaikki on enemmän kuin hyvin. Toisaalta on, mutta toisaalta ei ole. Lisäksi kun en edelleenkään osaa prosessoida terveellä tavalla negatiivisia tunteitani, olen paennut niitä ostamalla asioita, joihin minulla ei ole varaa. Taas tästä nousevaa syyllisyyttä olen paennut, istumalla kännykkä kädessä, kirjoitellen eri sosiaalisiin medioihin siitä kiitollisuudesta, jota omaa aikaisempaa selviämistäni kohtaa tunnen.

Haluan ihmisille pelkästään hyvää. Aivan samoin itselleni. Eikä siinä sinällään ole mitään pahaa, mutta samalla pitäisi säilyttää jonkinlaiset realiteetit siihen, kuinka tuota toteuttaa. Minä en ole säilyttänyt, vaan sensijaan olen käyttänyt äärettömän paljon aikaa hyvän jakamiseen, kun tuon ajan olisin voinut käyttää esimerkiksi hakemalla ensin itselleni työtä. Minulle jo aikaa sitten eräs viisas vanhempi ihminen totesi, ettet voi antaa jotakin sellaista, mitä sinulla ei ole. Tuo on taas kerran niin totta elämässäni. Olen yrittänyt. Luoja tietää että olen yrittänyt antaa hyvää kaikille. Väärällä tavoin unohtaen itseni ja sen myötä sen minulle tärkeimmän, eli perheeni. Perheeni ja itseni voidessa huonosti, ei liene suurta hyvää siinä, että kirjoitan jotakin jostakin hyvästä jollekkin toiselle. Aika nurinkurista kaikkineen.

No sitten itse asiaan. Olen ollut tänään koulussa, jossa saimme tehtäväksi kirjoittaa vihasta. Tunne, jonka käsitteleminen on itselleni aina ollut äärettömän vaikeaa ja suunnattoman pelottavaa. Saimme vapaasti valita, ketä kohtaan tuntemaamme vihaa purkaisimme kirjoittaen. Minä valitsin luontevasti itseni. Lähinnä siitä syystä, etten tämän hetken elämässäni vallitsevia ongelmiani voi kenenkään toisen syyksi pistää. Oksensin ulos kaiken, mahdollisimman suoraan ja säästelemättä. Oikeastaan vasta kirjoitettuani huomaten sen, kuinka totta kaikki tuo kirjoittamani oli. Sen vuoksi haluan nyt jakaa tuon kirjoittamani kirjeen tässä, samalla varoittaen, ettei seuraava teksi ole mitenkään kaunis tai ruusuinen. Raadollinen kuvaus siitä, kuinka suunnatonta vihaa ihminen voi itseään kohtaan tuntea. Ei siis ihme, että aikoinaan yritin sitkeästi itseäni hengiltä. Tänään minun ei tarvitse, sillä voin prosessoida tuota vihaa kirjoittamalla ja sen jälkeen tehdä tarvittavia toimenpiteitä elämässäni sen eteen että tuo viha laantuisi.

Tässä siis kirjeeni:

VITUN KUSIPÄÄLLE!

Etkö sinä saatanan kusipää ymmärrä, ettet voi elää läpi elämäsi uhrina, jota joskus on kohdeltu kaltoin tai jota joskus joku on satuttanut.

Eläessäsi uhrina, riisut itseltäsi pois vastuun omista valinnoistasi ja niiden seurauksista.
Mitä pidemmälle elämä kuluu sitä enemmän tuolla roolillasi satutat ja vahingoitat itseäsi ja niitä ihmisiä, jotka sinua rakastavat.

Nosta siis vihdoin se puolikalju pääsi sieltä syvältä perseestäsi ja ala tekemään ratkaisuja, joiden vastuun olet valmis kantamaan.

Vitut sinua elämä tai ihmiset ole kaltoin kohdelleet. Itse olet väärillä valinnoillasi ajanut itsesi tilaan, jossa vallitseva tunne on epätoivo. Uhriutumiseesi tuo tunne sopii vallan hyvin, ehkä liiankin hyvin, mutta itsesäälissä piehtaroidessasi sopisi muistaa myös se, että elämä on suonut ympärillesi ihmisiä, jotka näkevät tuon roolisi alle, rakastaen sitä aitoa, pientä, avutonta ja heikkoa poikaa, jota joo, joku joskus on saattanut satuttaa pahasti mutta jonka toisaalta tulisi jo herätä aikuisuuteen, siis siihen todellisuuteen että kohta on neljäkymmentä ja viiden lapsen isä.

Et voi syyttää muita, jos ympärilläsi olevilla ihmisillä on paha olla. Sinä omalla sairaalla itsekeskeisyydelläsi sen aiheutat. On siis turha itkeä, jos pian huomaat taas olevasi yksin, jos omalla käyttäytymiselläsi ihmiset ympäriltäsi karkoitat.

Vitut sinä mikään vertavuotava diakoni ole. Itsekeskeinen paska sinä olet. Yrität epätoivon vimmalla osoittaa muille olevasi niin vitun hyvä ihminen, avulias ja kiltti. Paha sinä olet. Äärimmäinen pahuus sinussa on, kuin odottaen että päästät sen valloilleen.

Puhut ja kirjoitat kauniisti rakkaudesta. Samalla itsesäälissä katkerana kiroten muita ihmisiä ja heidän hvyää elämäänsä.

Painu vittuun niine aforismeinesi. Kirjoita niitä taas vasta sitten kun niille oikeasti on jotakin todellista kaikupohjaa sisimmässäsi.

Keskitä sama energiamäärä jonka kulutat noiden fraasien viljelyyn, siihen että alat kantaa vastuun elämästäsi ja perheestäsi, koska muutoin tulet pian huomaamaan ettei sinulla ole heitä, vaan taas kerran olet totaalisen yksin.

Olisiko siis vihdoin aika riisua tuo pellenpuku päältäsi ja alkaa kantaa vastuu elämästäsi.
Aina löytyy joku joka tulee ja pelastaa sinut, mutta muista se että pelastukseen liittyy myös vastuu siitä, ettei siirrä omaa sairauttaan tahallisesti eteenpäin.

Siispä "Ruusunen", nyt saatana järki käteen. Mieti mitä elämältäsi haluat. Kun sen ensin selvität itsellesi, niin tule sitten vasta seuraavan kerran puhumaan minulle jotakin.

Kuten kirjeestäni voinee päätellä, olen varsin vihainen ja pettynyt itseeni taas kerran. Onneksi tänään ymmärrän, että viha on tunne ja sen myötä kun ymmärrän mikä tuon vihan aiheuttaa, voin tuolle aiheuttajalle tehdä jotakin. Tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, että ymmärtäessäni paenneeni elämää yltiöpositiivisiin kirjoituksiin tänne nettiin ja someen, lyön ykskantaan liinat kiinni. Kirjoitan seuraavan kerran tänne tai someen vastan sitten, kun itse sekä perheeni voi hyvin ja kun itselleni olen onnistunut hankkimaan säännölliset tulot.

Siihen asti haluan sydämestäni toivottaa juuri sinulle kaikkea hyvää.

Kuulemisiin..


Minun elämäni tarina: Lapsuus ja koulukiusaaminen

Sain erään koulutuksen yhteydessä asiakseni kirjoittaa eräällä tavoin päivitetyn version elämäntarinastani ja nyt tässä ajattelin sen tehdä. Mielenkiinnolla odotan itsekin, kuinka paljon erilainen tarinani on, kuin mitä se on kun sen ensikerran kirjoitin jo kohta 6 vuotta sitten aloittaessani ensimmäisen blogini kirjoittamisen. Nyt miettien tiedän tästä tarinasta tulevan sen verran pitkän, että päätin jakaa sen useampaan osaan ja tämä ensimmäinen pätkä käsittelee lähinnä lapsuuttani ja siihen liittynyttä koulukiusaamista.

Nyt mietittynä, sain elää monen mittapuun mukaan, vähintääkin kohtuullisen tasapainoista lapsuutta. Synnyin ihan tavalliseen Suomalaiseen perheeseen, jossa alkoholi sinällään lapsuudessani ei hirveän suurta osaa näytellyt, vaikka se säännöllisin väliajoin kuvassa esiintyikin. Pohtiessani nyt lapsuuttani, peilaten sitä lähinnä siihen, millainen kasvuympäristö omilla lapsillani on, voin sanoa saaneeni kasvaa lapsuuteni kodissa jossa vanhemmat rakastivat lapsiaan parhaan kykynsä mukaan. Muistellessani lapsuuttani, koen, että minulla oli kuitenkin vanhemmat, joiden puoleen sain kääntyä, jos jotakin murhetta mielenipäällä oli. Se miksi en kuitenkaan sitä juuri tehnyt, johtunee lähinnä siitä, että koin omilla vanhemmillani olleen omassa elämässään jo tarpeeksi haasteita, että omilla "pienillä" murheillani heitä olisin sen enempää rasittanut. Ymmärrän tässä hetkessä sen, että ehkä olisi monessa kohden pitänyt, mutta kuitenkin uskon siihen, että meidän ihmisten elämä on ainakin jollain tavoin käsikirjoitettu, joten minun elämäni tällä hetkellä on lie mennyt juuri sen oman käsikirjoituksen mukaisesti, sillä muutoihan en tässä tätä nyt kirjoittaisi. Olen loppupeleissä paljosta kiitollinen vanhemmilleni, eikä minun elämänpolkuni varrella olleet kuopat ole juurikaan sidoksissa siihen, millaiset vanhemmat tai kasvatus minulla oli, vaan pikemminkin siihen, millaisia valintoja omalla vapaalla tahdollani olen elämässäni päätynyt tekemään.

Oikeastaan nyt mietittynä ainoa asia jonka lapsuudestani toivoisin voivani muuttaa oli koko peruskouluajan kestänyt koulukiusaaminen. Yllättävää kyllä sen arvet näkyvät yhä tänä päivänäkin monin eri tavoin, vaikka kaikki nuo tapahtumat, ne traumaattisimmatkin, olen jo aikoja sitten saanut käsitellyksi ja siten suurimmaksi osaksi jättänyt taakse. Silti on yhä tilanteita, jotka antavat sen tietyn signaalin, joka herättää mnussa sen pienen avuttoman, pelokkaan pojan joka koko kouluaikani olin. Tuo pieni poika ei olisi selvinnyt hengissä yhdeksää vuotta, ellei hänellä olisi ollut jotakin mistä hakea turvaa. Osa tuosta turvasta oli valheellista suojaa, mutta osa sitäkin aidompaa ja tänäkin päivänä kovin suurella osin elämääni turvaa tuovaa luottamusta johonkin. Muistan loputtoman monet kerrat rukoilleeni apua jaksaa tuota jatkuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jota koulussa jouduin kokemaan, ja sitä voimaa kyllä tuohon hetkeen annettiinkin, sillä ilman sitä en olisi jaksanut.
Toisaalta kehitin itselleni mitä erikoisempia selviytymiskeinoja, joista tässä hetkessä osaltaan on varmasti muotoutunut minulle sisälle kiinni eräänlainen malli ripustautua asioihin ja erilaisiin rituaaleihin. Olin nimittäin lapsuuteni erilaisten pakonomaisten rituaalien orja. Esimerkiksi pelätessäni mennä kouluun, sain pidettyä itseni rauhallisena, seuratessani koko bussimatkan mitä erilaisimpia maamerkkejä, joita sitten ulkoa opettelin muistamaan. Kertailin näitä tiettyjä tiennimiä, talonnumeroita ja niistä muodostuvia jänniä yhdistelmiä, ettei minun tarvinnut miettiä mitä kauheuksia tänään koulussa joutuisin kohtaamaan.

Selvisin koulusta kunnialla, mutta toisaalta kaikki tuo kiusaaminen ja muu, oli jättänyt minuun niin syvät arvet, että peruskoulusta päästyäni, en osannut ajatella itsestäni juurikaan mitään hyvää ja sen vuoksi en uskonut mahdollisuuksiini pärjätä esimerkiksi lukiossa, vaan päädyin hakeutumaan ammattikouluun, jonka ensimmäisten viikkojen jälkeen jo ymmärsin olleen väärä valinta. Toisaalta tässäkin asiassa lopulta kävi niin, kuin oli tarkoituskin, sillä oikeastaan tuon ammattikoulun ensimmäisen parin vuoden ajalla sain paranneltua peruskoulun aikana saamiani traumoja koulukavereiden suhteen, sillä tuolla ammattikoulussa sain tutustua muutamiin todella mukaviin tyyppeihin, joiden kanssa yhä vieläkin satunnaisesti yhteyttä pidetään. Eli kaikella tarkoituksensa, kuten useasti todetaan.

Seuraava vaihe elämässäni on jo nuoruuden huumaa, joten jatkan siitä sitten seuraavassa osiossa. :)


Elämää rakkaudessa

Ihmisen löytäessä tien rakkauteen, hän tulee ymmärtääneeksi sen, mitä koko elämänsä ajan on yrittänyt selvittää. Miksi olen syntynyt tänne.

Kun ihminen kuten minä, kokee elämässän erilaisia vastoinkäymisiä, kysymys omasta merkityksestä nousee jatkuvasti esiin yhä voimakkaampana. Näin kävi minullekkin. Mitä enemmän elämä tarjoili vastatuulta, sitä kovemmin minä yritin ymmärtää elämää. Lopulta ajatuen tilaan jossa ei enää yksinkertaisesti jaksanut esittää yhtään ainoata kysymystä, saati järkeistämisestä johtunutta vastaväitettä. Toisinsanoen, tulin halukkaaksi luovuttamaan elämän edessä, hyväksyen sen sellaisenaan ilman minkäänlaista järkeilyä. Tässä kohden todettakoon vain se, että isäni itsemurha, kohta 8 vuotta sitten, niin karmea menetys kuin se minulle olikin, silti se toimi minulle viimeisenä sysäyksenä siihen, että luovun kaikesta järkeistämisestä elämäni suhteen, sillä tuota tapahtumaa en itselleni koskaan kyennyt järkeistämään, en vaikka loppuunasti kyllä yritin.

Tuosta luovuttamisesta alkoi matka, joka on nyt jatkunut parisen vuotta. Matka jonka aikana olen oppinut elämään elämää, vastaanottaen kaiken mitä sillä minulle on tarjolla, ilman jatkuvaa vastaanhangittelua.
Tänään käyskennellessäni pihalla miettien sitä, kuinka elämästäni ei puutu yhtään mitään. Heti järjellä ajateltuna, järkeni alkaa suoltaa ulos senkin seitsemänkymmentä erilaista asiaa, jota tarvitsisin. Totuus on kuitenkin se, että eläessäni rakkaudessa, minulle ei ole tarjolla mitään muuta kuin itselleni parasta kaikessa mahdollisessa elämääni liittyvässä asiassa.

Nyt esimerkiksi kuluneen reilun puolisenvuotta vallalla ollut taloudellinen ahdinko, on asia jonka kanssa olen järkeni ajamana tuskaillut itseni taas kerran hulluuden partaalle jo moneen otteeseen, tullakseni aina samaan pisteeseen. Pisteeseen, jossa järki vaikenee, sydämen alkaessa puhutella minua rakkaudellisesti lohduttaen. Ei sinulta mitään sellaista puutu, mitä ilman et tulisi tässä hetkessä toimeen.

Tälle aamua esimerkiksi ensimmäinen ajatukseni tai paremminkin harras toiveeni oli se, että oi jospa joku kaunis päivä saisin yhteydenoton, jossa minulle tarjottaisiin töitä. Ajattelin tuossa hetkessä olevani kykenemätön elämään ilman työtä. Hetken päästä huomasin huvittuneena miettiväni sitä, että olenhan tässä jo kohta 40 vuotta elänyt ilman varsinaista, säännöllistä toimeentuloa, enemmän tahi vähemmän kituuttaen. Tuon ajatuksen jälkeen huomasin taas päässeeni siihen rakkaudelliseen hyväksymisen tilaan, jossa ei ole sijaa minkäänlaisille vaatimuksille. Tilaan jossa tuolla pihalla käyskennellessäni minun teki mieleni vain heittäytyä pitkälleen maahan, nauttien puhtaasta, raikkaasta ilmasta, kevään tuoksuista ja linnun laulusta. Tuo tila on itselleni se tärkein asia elämässäni, jonka ymmärrän lahjana saaneeni, kun järkeistämisellä ajoin itseni melkein hulluuteen asti kaikkine pelkoineni. Tänään en pelkää. Saadessani elää rakkaudessa, minulta ei puutu mitään, mutta heti eksyttyäni johonkin tuosta turvallisesta tilasta, alan kuvitella tarvitsevani vaikka ja mitä. Tuo sekasortoinen tila nousee yhä tasaisin väliajoin vallitsevaksi ja tuossa kaaoksessa teen mitä käsittämättömämpiä ratkaisuja, ostellen autoja, moottoripyöriä tai jotakin muuta jota tuossa kaaoksessa kuvittelen tarvitsevani. Hetken päästä huomatakseni vain sen, ettei nuo tavarat minulle mitään hyvää sinällään antaneet.

Haluan siis tiiviisti pysytellä tässä turvallisessa rakkauden tilassa, jossa minulta ei puutu mitään. Silti ymmärtäen tässä hetkessä myös sen, että harhautuminen polulta on vain merkki ihmisyydestäni, tarpeestani kokea taas jotakin itselleni korvaamattoman tärkeää kasvuni matkalla. Luojan kiitos, kuten tuossa laulussa sanotaan, voin aina palata tuohon ristin juurelle. Ristin joka minulle symbolisoi puhdasta rakkautta. Rakkautta jossa ei ole sijaa pelolle, järjeistämiselle, saati toisen ihmisen tai itseni tuomitsemiselle. Rakkauteen, joka vapauttaa minut kaikista mahdollisista vaatimuksista itseni suhteen. Siis tilaan, jota koko elämäni yritin itselleni rakentaa mitä ihmeellisimmin keinoin, aina huomatakseni vain päätyväni samaan turvattomaan epätoivon tunteeseen, jossa ainoa ajatus oli epätoivo. Tänään en koe epätoivoa. Tänään koen rauhaa. Rakkaudessa eläen.


Tavoittelematta saavutettua

Suorin tie perille, ei ole mutkaton.
Suorin tie perille, ei ole mutkaton.

Olen pohdiskellut viime päivät sitä, miksi ihmeessä ihminen joka on totaalisesta tuhosta, paniikinsekaisesta pelosta ja itsetuhoisesta elämästä rakentanut tasapainoisen ja hyvältä tuntuvan elämän, yrittää silti yhä löytää elämässään jotakin sellaista minkä kautta kokisi kaiken olevan hyvin.

Tänään minulla oli tähän liittyen varsin mielenkiintoinen aamupäivä. Huomasin nimittäin yhtäkkiä ajattelevani sitä, miksi tavoitella jotakin sellaista, jonka on jo saavuttanut, lakatessaan tavoittelemasta sitä. Nimittäin sisäinen rauha. MInulla on se. Kokoajan mukanani. Tuo rauha ei sinällään ole tunne, vaan pikemminkin varmuus siitä, että olivatpa olosuhteet ympärilläni millaiset tahansa, elämä kantaa ja on hyvin.

Nyt tätä kirjoittaessani mietinkin hieman huvittuneena taas tätä addiktoitumistani erilaisiin asioihin. Tämän päivän löytönä retkelläni on nimittäin ollut tietoisuus siitä, että olen elämässäni perillä, juuri siinä mihin aina olen luulotellut päätyväni vasta kuoleman korjatessa. Tuntuu hassulle todeta elävänsä todeksi tässä hetkessä tietoisuutta siitä, että elää siellä mihin on luullut luotu kuolemaan.

Tätä on käsittämättömän vaikea pukea sanoiksi, jotta sen ymmärtäisi ja samalla käsittämättömän vaikeaa ymmärtää, että sen hyväksyisi, mutta voi pojat että sen kokiessaan ymmärtää ja hyväksyy kaiken niin menneessä kuin tulevassakin. Olipa se mitä tahansa, kaikki on hyvin. Tässä ja nyt. Aina.

Olen siis perillä tietoisuudesta siitä, että elämäni on jo tässä hetkessä siinä, mihin sen on määrä koskaan tulla. Silti tässä istuesani päässäni sinkoilee ajatuksia sinne tänne ja tuonne, mutta aikaisemmasta poiketen, hyväksyn niiden olevan ajatuksia, joita tulee ja menee koko ajan. Ei minun tarvitse niihin reagoida. Olen sisimmässäni kuitenkin saavuttanut tietoisuuden siitä, että olen ihminen jolla pää jauhaa jatkuvasti, hiljentyäkseen hetkeksi toteamaan kaiken olevan hyvin.

Nyt totean kaiken olevan hyvin. Istun hiljaisuudessa, jossa ei yksinkertaisesti kuulu mitään. Kuvannee hyvin pitkälti läsnäoloani tässä hetkessä. Olen. Elän. Hengitän. Nautin. Tavoittelematta saavuttaen.


Kiitollisuuden merkitys elämässäni.  1

Kuin keväinen aurinko, kiitollisuus tuo elämääni valonsäteitä, joita kasvussani tarvitsen.
Kuin keväinen aurinko, kiitollisuus tuo elämääni valonsäteitä, joita kasvussani tarvitsen.

Olen ollut taas pari päivää reissussa, samalla saaden mahdollisuuden pohtia elämääni hieman etäämmältä. Tässä hetkessä ymmärrän, että aina löytäessäni elämästäni kiitollisuuden, voin hyvin, sisälläni ollessa rauhan ja perustavaa laatua olevan luottamuksen elämään.

Mikä kadottaa tuon kokolailla hyvää tekevän voiman elämästäni hetkittäin. Tänään ymmärrän sen olevan sen, että alan vaatia elämältäni jotakin sellaista, jota koen tarvitsevani. Sen sijaan, eläessäni elämää, ollen tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin, saan kokea kiitollisuutta ja rauhaa, jonka varassa elämä kantaa, olosuhteista huolimatta. Kaiken avain on siis hyväksyminen. Kyky hyväksyä asiat sekä olosuhteet sellaisenaan, tässä hetkessä. Jos koen elämästäni jollain tavoin jotakin puuttuvan, voin tyytymättömyyden sijasta joko ponnistella eteenpäin, pyrkien saavuttamaan tuon tavoittelemani asian, oman osuutenni asioissa tehden, tai sitten voin aivan yhtälailla todeta, elämäni olevan jo nyt kaikinpuolin kunnossa. Jälkimmäinen vaihtoehto on siinä mielessä itselleni parempi, että se vapauttaa minut oikeasti olemaan läsnä tässä hetkessä, ilman minkäänlaisia ponnisteluita mihinkään suuntaan.

Koen viimeaikoina ponnistelleeni, yrittäneeni, taistelleeni ja painineeni elämäni kanssa siinä määrin, että koen taas jollain tapaa tulleeni tietynlaiseen tienristeykseen, jossa seisoessani sisältäni nousee yksi kysymys. Haluanko kääntyä oikealle, jatkaen matkaani tavoitellen asioita, joita koen vielä elämässäni haluavani saavuttaa. Käännynkö vasemmalle, jatkaen matkaani hieman rennommin, ehkäpä jopa välillä vihellellen, askeltaen eteenpäin, luottaen saavani kaiken sen mitä ikinä elämältä kaipaan, pelkän oman osuuteni tehden vai olisiko kenties aika vain pysähtyä tähän. Katsella ympärillensä, aistien kauniita näkymiä, joita jokapuolella ympärilläni avautuu.

Tätä pohtiessani huomaan vanhan ajatusmallin kumpuavan esiin ensimmäisenä. Haluan heti, nyt, lähteä ei pelkästään taivaltamaan oikealle, vaan itseasiassa juosta niin lujaa kuin pääsen, tavoitellen rahaa, valtaa, maallista hyvää, kuitenkin jo samassa hetkessä ymmärtäväni sen, että kaikki tuo on aivan toisarvoista nykyhetken elämässäni. Sen vuoksi en säntääkkään pääkolmantena jalkana eteenpäin, vaan käännyn aluksi vasemmalle, ottaen muutamia askeleita tiellä, jonka tiedän tuovan minulle rauhalliseen, omaan tahtiinsa kaiken sen mitä ikinä elämässäni tarvitsen.

Ottaessani muutamia askeleita verkkaiseen tahtiin, mietin samalla sitä, etten kuitenkaan halua askeltaa tässä hetkessä tälläkään tiellä, sillä jokin sisälläni kehoittaa minua palaamaan takaisin. Aivan kuten ääni sisälläni sanoisi: "Pysähdy. Ei sinulla ole kiire mihinkään. Voit aivan hyvin pysyä aloillasi, ollen kiirehtimättä suuntaan tai toiseen. Nauttien aistia maisemista. Sillä sinä sisälläsi jo tiedät, mitä tietä sinun on kuljettava, joten miksi kiirehtiä sinnekkään." Niinpä sisäisen ääneni kehoittamana palaan takaisin tuohon mainitsemaani tienhaaraan. Ymmärtäen vasta tässä sen, kuinka olen koko elämäni säntäillyt kiirehtien johonkin, ymmärtämättä yhtään edes mihin olen menossa. Säntäillyt vain sisäisen kaaokseni ajamana ympäriinsä, samalla aiheuttaen ympärilläni mitä erilaisimpaa kaaosta. Tässä hetkessä, seistessäni tuossa risteyksessä ymmärrän ehkä ensikerran elämässäni katsella oikeasti ympärilleni, ihmetellen kaikkea sitä kaunista mitä silmieni edessä avautuu. Tämä, juuri tämä on sitä, mitä tässä hetkessä kaipaan ja halajan. Aikaisempi kieroonkasvanut ajatusmaailmani ajoi minua kokoajan etsimään jotakin, minkä vasta nyt ymmärrän tuossa armottomassa säntäilyssäni samalla kadottaneeni yhä kauemmas. Läsnäolo tässä hetkessä, se on se mitä minä olen koko ikäni etsinyt, kuvitellen sen kätkeytyvän johonkin maalliseen hyvään, vaikka itseasiassa taas kerran huomaan sen olevan itsessäni sisällä. Ymmärrys siitä, etten tarvitse elämässä yhtään mitään, koska minulla on kaikki mitä tarvitsen, juuri tässä hetkessä.

Elämä on siinä vekkulia, kun siitä hieman astuu ulos, että huomaa ympärillään kaikkien säntäilevän samalla tavoin päättömästi, äärettömän kiireen ajamana edestakaisin, tavoittelemassa sitä jotakin, mikä itseasiassa onkin kokoajan läsnä tässä, kun vain itse olen läsnä itselleni. Surulliseksi minut tekee tässä hetkessä se, kuinka suureen arvoon ihmiset laittavat elämässään kaiken tuon saman maallisen hyvän, minkä perässä minä olen koko elämäni juossut. Jos ihmisiä opittaisiin kohtaamaan aidosti läsnäollen, voisi hyvin pian käydä niin, että ihmisten tarve tavoitella armottomasti jotakin, jos ei nyt katoaisikaan kokonaan, niin vähenisi ainakin hyvin radikaalisti, sen verran tärkeää aito läsnäolo ja kohtaaminen meille ihmisille loppupeleissä on, vaikka emme sitä kaikessa kiireessämme itsellemme välttämättä haluakaan heti myöntää.

Olen kiitollinen tässä hetkessä kaikesta siitä paskasta, mitä elämässäni olen saanut/joutunut kohtaamaan. Tuo kaikki on nimittäin väsyttänyt minut siinämäärin, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni valmis pysähtymään. Oikeasti pysymään aloillani, katsellen ympärilleni, aistimaan elämää ja sen ihmeellisyyttä. Olen kiitollinen elämästäni, elämälle. Tänään. Tässä. nyt.

En päivääkään vaihtaisi pois
Ei olla tään kauniinpaa vois
Sain lahjaksi elämän yhden vaan
Sen elää voin päivän vain kerrallaan
En päivääkään vaihtaisi pois
Vaik' tuskaakin menneessä ois
Sen kautta oon kasvanut ymmärtämään
Vihdoinkin kaiken tään.

Saan olla niin paljosta kiitollinen
Kunhan vain osoittaa muistaisin sen
Se lahjoista suurin on mun kohdallain
Kun tänne mä syntyä sain