Toinen mahdollisuus

Otsikossa asia, minkä äärelle huomaan juuri nyt omassa elämässäni pysähtyneeni. Lapsi, joka monin eri tavoin koki ettei ole olemassa. Lapsi joka joutui itse keksimään mitä erilaisimpia keinoja vakuuttaakseen itse itsensä omasta olemassaolostaan.

Tuosta lapsesta on sittemmin kasvanut aikuinen, joka silti yhä edelleen kantaa sisimmässään julmettua taakkaa siitä että on olemassa. Silti, samalla kokien itsensä yhä edelleen tuona näkymättömänä lapsena. Lapsena joka pelkäsi kuollakseen yksinäisyyttä, mutta jonka ainoa selviytymiskeino kaiken kaaoksen keskellä oli vetäytyä totaaliseen yksinäisyyteen. Ei siis ihme että tuosta lapsesta kasvoi nuori ja lopulta aikuinen joka kuollakseen pelkäsi muita ihmisiä.

Suunnaton ristiriita sisällään tuo lapsi seikkaili elämässään etsien omaa paikkaansa tässä maailmassa. Silti aina poikkeuksetta kokien ettei kuulu mihinkään. Yhä edelleen löytäen eräänlaisen turvan siitä kun on ypöyksin jossakin. Toisten ihmisten satuttamisen ulottumattomissa.

Tänään tuo lapsi on aikuinen joka on totaalisen väsynyt pakenemaan muita ihmisiä ja samalla itseään. Niin väsynyt, että tätä kirjoittaessa miettii kiitollisena sitä, että kaikesta kaoottisuudesta huolimatta elämä itse on pitänyt huolta. Aivan kuten valmiiksi laaditun käsikirjoituksen mukaisesti kuljettaen ja johdattaen tätä pientä matkamiestä kohti tätä hetkeä. Hetkeä jossa kaikki turha lakkaa olemasta. Hetkeä, jossa viimein tuo pieni näkymätön lapsi raivaa itselleen tilaa tulla näkyväksi.

Syykin tähän on varsin selvä. Olen loputtoman kyllästynyt taistelemaan yksin asioissa. Samalla kaikesta sisintäni raastavasta tuskasta huolimatta hymyillen.

Elämä on rakkaudellisesti johdattanut minut helvetillisestä pimeydestä mitä erilaiset riippuvuudet elämääni lopulta toivat, kohti päivänvaloa. Tuon valon kirkkaudesta johtuen otti vain yllättävän paljon aikaa, että lopulta alan nähdä elämäni selkeän kirkkaasti. Olen nimittäin juurikin tämän näkymättömyyteni ohjaamana pyrkinyt tekeemään elämässäni kohtuuttoman suuria asioita, kuin ansaitakseni oikeutuksen omalle olemassaololleni. Lopputuloksena tajuten taas kerran sen, että nuo täysin käsittämättömän kokoiset vaatimukset itseni suhteen, ovat vain taas kerran tuoneet minut elämässäni umpikujaan. Siis siihen tuttuun ja kovin turvalliseen tien kohtaan, jossa toteaa ettei enää pääse eteenpäin. Taaksepäin kääntymisen ollessa yhtälailla mahdotonta.

Ainoa keino edetä, on vajota polvilleen, myöntäen taas kerran epäonnistuneeni. Onneksi tuo on tällaiselle luupäälle jo sitä paljon tuttu tila, ettei se enää juurikaan nosta vääränlaista syyllisyyttä, saati häpeää. Toisaalta tuntuu kokolailla vapauttavalta antautuen hellittää taistelusta, joka taas kerran on jatkunut liiankin pitkään. Taistelu, jonka tuoksinassa jo aikaa sitten ymmärsin, etten tule tästä selviämään voittajana, mutta jonka tuli kuitenkin jatkua juurikin tähän asti, jotta minusta katoaisi se vihonviimeinenkin väärä ylpeys avun vastaanottamiseen.

Entäs nyt? Saattaisi joku kysyä. Enpä tiedä, vastaisin kysyjälle. Sillä en oikeasti tiedä mitä tähän hetkeen minun olisi tärkeintä tehdä. Toisaalta paljon ihmisiä puhuttaessani, totean aina ihmiselle joka arpoo eri vaihtoehtojen kohdalla, osaamatta päättää minkä valitsisi, että silloin kun ei tiedä mitä tehdä, on parasta olla tekemättä yhtikäs mitään. Nyt tavoistani poiketen taidan noudattaa omaa neuvoani, pysähtyen tähän paikoilleni vain hetkeksi hengittelemään. Ehkä se seuraava askel avautuu, kun en enää vaihtisokeana säntäile päättömänä edestakas yrittäen vakuuttaa muita, saati itseä omasta olemassaolostani.

Hassu sinällään se, kun ymmärrän järjellä olevani oikeutettu omaan olemassaolooni ihan tällaisenaan, mutta sisimmässäni kokien etten sitä ilman kohtuuttoman suuria ponnistuksia kuitenkaan ole.

Lisäksi kun aivan vasta tajusin yhden haasteen itselleni rakentuvan siitä, että ilman toisia ihmisiä en olisi tässä, niin silti minun olemassaolo itsessään ei saa olla riippuvainen kenestäkään toisesta. Minun on sisäistettävä se, että olen itse olemassa, vaikkei kukaan toinen tuota minun olemassaoloani noteeraisikaan. Olen nimittäin myös aivan liian kauan elänyt elämääni toisten ihmisten kautta. Vieläpä näkymättömyyteni lisäksi sellaisen rajattomuuden riivaamana, että olen toisten ihmisten taholta saadakseni jotain, ollut valmis tekemään tuon eteen likipitäen mitä tahansa.

Ehkä juuri siksi, tuosta kaikesta uupuneena totean, että kuten aina ja kaikessa muussakin, totuus ei löydy tuolta jostain. Se löytyy vain ja ainoastaan syvältä sisimmästäni.

"Joskus on matkustettava todella kauas, vain nähdäkseen lähelle."

Näin Itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin hieman osaltani sanoittaa tätä kaikkien ja jokapuolella hehkutettavaa asiaa. 100-vuotias Suomi.

Sen mitä itse tätä kaikkea olen sivusta seurannut, niin en voi välttyä siltä että tässä kaikessa hehkutuksessa on paikoitellen koomisiakin piirteitä. Lähinnä siitä syystä, millä tolalla asiat tässä rakkaassa kotomaassamme tänään ovat.

Meidän tulisi olla samalla globaaleja, että myös omasta itsenäisyydestä ylpeätä kansaa. No olemmeko? Enpä nyt tiedä.

Lähinnä huvittavan tästä kaikesta hurmoshenkisyydestä tekee pari seikkaa. Ensiksi se, millä tavalla kohtelemme omia vanhuksiamme että toisaalta se kuinka tähän globalisaatioon suhtaudumme.

Tänäkin juhlapäivänä tuhannet vanhukset viruvat vaihtamattomissa vaipoissa, ihmisten keskittyessä kinastelemaan siitä onko maahanmuuttopolitiikka oikealla tolalla vaiko ei. Toisaalla hyvävaraiset kartuttavat osinkojaan, poliitikkojen riistäessä vähävaraisilta vähimmätkin varat.

Sitten ihmetellään miksi maassamme on niin paljon pahoinvoivia kansalaisia. Syykin siihen löytyy helposti. Kaikki raha syydetään maahanmuuttajille. Höpsistä sanon minä.

Maassamme on niin paljon pahoinvointia ainoastaan muutamasta syystä johtuen. Ensiksi se että lähestulkoot jokainen meistä on saanut kasvaa ympäristössä joka on moninverroin parempi kuin monella muulla tänäpäivänä on. Tuosta seurauksena se, että esimerkiksi tänään vuosisadan kestäneestä itsenäisyydestä johtuen täällä on kasvanut kansakunta, jonka itsepäisyyttä ei ihan helpolla hakkaa kukaan toinen. Huono puoli tuossa itsepäisyydessä lähinnä se, kun se kanavoidaan pääsääntöisesti toissijaisiin asioihin. Kinasteluun siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä missäkin. Lopulta kinaaminen äityy sellaisiin mittasuhteisiin, ettei lopulta edes kinaajat itse ymmärrä välttämättä mistä edes kinaavat. Tärkeimpänä motiivina vain ja ainoastaan se että osoittaisi itse olevansa oikeassa, toisen osoittautuessa vääräksi.

Eikä lopulta tarvitse edes pitkään pysähtyä paikoilleen, havaitakseen se, mistä tämä kaikki lopulta kumpuaa. Itsestäänselvyydestä.

Kun ihmisen itsenäisyydestä tai mistä tahansa ihmiselämään liittyvästä asiasta ajansaatossa kehittyy itsestäänselvyys, se lopulta menettää merkityksensä. Kun meillä on riittävästi kaikkea, alamme haluta jotakin sellaista, mitä todellisuudessa emme edes tarvitse.

Vasta silloin, kun ihminen on oikeasti vaarassa menettää jotakin itselle todella rakasta, ollaan aitojen oikeiden asioiden äärellä. Muistan elävästi kuinka Arman Alizad totesi Viimeinen ristiretki ohjelmassa seurattuaan totaalisessa köyhyydessä eläneitä ihmisiä, heillä ei ole kerrassaan mitään, mutta silti heillä on toisensa. Tiivis yhteisö.

Tuota tiivistä yhteisöä, yhteisöllisyyttä kaivattaisiin meillä täälläkin. Vieläpä niin, ettei tuon rakentumiseen tarvitsisi olla tämän tänäpäivänä itsestäänselvyytenä pidetyn itsenäisyyden edes uhattuna. Kysymys kun lopullaan on varsin yksinkertaisesta asiasta. Siitä mihin tämä kansa tuon itsepäisyytensä lopulta kanavoi. Sillä jos oikein kanavoituna sillä on varmistettu aikanaan pienen maamme itsenäisyys, miksei sillä varmistettaisi myös se että tämä itsenäinen kansa voisi omassa maassaan hyvin.

Itsenäisyys. Itsepäisyys vaiko itsestäänselvyys.

Onnea Suomi! Kiitos veteraanit! <3

Luopuminen. Jos tuota käsitettä hetken rauhassa miettii ja mutustelee, niin mistä lopulta joudumme luopumaan, siirtyessämme jostain tutusta ja turvallisesta, johonkin itselle uuteen yhtälöön? Kontrollista. Omista mielen luomista kuvitelmista sen suhteen että tässä paikoillaan pysymisessä kaikki on hyvin vaikka kaikki merkit kirkuisivat kaiken olevan päin persettä. Ihminen pelon ohjaamana on mestari rakentamaan itselleen turvaa mistä tahansa. Rutiineista, tavoista, tottumuksista, asioista, tavaroista, ihmisistä, oletuksista, tulkinnoista, analyyseistä jne. jne. jne.

Kaikille on olemassa yksi yhteinen nimittäjä. Olemattomuus. Sillä eihän mikään edellä mainituista kuitenkaan vastaa todellisuudessa ihmisen tarpeeseen kokea olevansa turvassa. Tuo aito turvassa olemisen tunne on olemassa vasta silloin kun ihminen joutuu luopumaan kaikesta, silti todeten olevansa kannettu. Rakastettu.

Miksi siis luomme tuota turvaa itsemme ulkopuolelta, kun tuo turva on kuitenkin alunalkaen rakennettuna sisimpäämme. Siksi, koska on paljon helpompi kuvitella hallitsevansa elämää mitä erilaisimpien turvarakennelmien kautta, kuin se että uskaltautuisi oikeasti sukeltamaan sisimpäämme.

Yksi suurimmista esteistä tuolle sukellukselle on ihminen itse. Ihminen joka luulottelee läpi elämänsä olevansa niin pirun fiksu, että tuossa fiksuudessaan ratkoo itse kaikki eteen tulevat ongelmat. Todellisuudessa ymmärtämättä yhtään olevansa vain liiankin fiksu omaksi parhaakseen.

Enkä minä ole poikkeus. Vaikka vuosia ja jo vuosikymmeniä olen saanut luopua mitä erilaisimmista turvamekanismeistä, yhä tänäänkin elämä tarjoilee juuri minulle rakkaudella räätälöityjä ärsykkeitä kuin kysyen, yhä vieläkö olet halukas takertumaan johonkin, vai joko vihdoinkin alat ymmärtää sen että päästämällä irti, tulet saamaan kaiken mitä ikinä tarvitset ja itseasiassa paljon paljon enemmän.

Tähän kohtaan minulla olisi tarjoilla loputon määrä oman elämäni esimerkkejä tuosta vääränlaisesta takertumisesta. Pelkästään jo erilaisina riippuvuuksina liki parisenkymmentä. Puhumattakaan mitä erilaisimmista, itselle haitallisista ajatus- ja toimintamalleista, jotka toinen toistaan tiiviimmin nivovat minut kiinni turvallisuuden tunteeseen, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Juuri tähän hetkeen voin syvään huokaisten kiitollisena elämälle todeta sen, että jostain syystä olen siinä onnellisessa asemassa elämääni, etten enää kykene valehtelemaan itselleni, pyrkien takertumaan mitä ihmeellisimpiin tapoihin, tottumuksiin, rutiineihin, saati uskomuksiin. Toisaalta ymmärtäen myös sen, että mikäli haluan uskoa joulupukkiin, ei tuota uskoa horjuta kukaan, sikäli kun asiaan oikein todella takertuisin. Suurin osa aikuisista pitäisi minua kenties hieman jälkijättöisenä, mutta toisaalta totuuden nimessä todettakoon, että melkoisen moni pitää minua sellaisena ilman joulupukkiin uskomistakin.

Loppuun kerron yhden omakohtaisen esimerkin asiasta, johon tiedän surullisen monen ihmisen tänäkin päivänä oman turvallisuuden tunteen takaamiseksi takertuvan. Nimittäin raha.

Kas siinä asia joka on riepotellen ravistellut minua suuntaan, jos toiseen elämässäni. Joskin sillä tavoin, etten juurikaan lapsuutta lukuunottamatta ole saanut paljoa turvallisuuden tunnetta kyseisen asian tiimoilta tuta. Juuri nyt totean, että onneksi en. Sillä jos olisin, en koskaan olisi ollut pakotettu sukeltamaan sisimpääni. Saati tuon sukelluksen seurauksena ymmärtänyt sitä että mihin aito, oikea turvallisuus kulminoituen rakentuu. Kun sensijaan olen vuodesta toiseen saanut taistella kyseisen asian kanssa, olen tullut todentaneeksi sen, ettei rahan varaan rakennettu turvallisuuden tunne lopulta kestä kovinkaan kummoisia myrskyjä, saati myllerryksiä. Siitä huolimatta suurin osa ihmisistä ajattelee rahan olevan yksi tärkeimmistä asioista elämässä. Toisaalta totta, toisaalta täyttä tarua. Ilman rahaa on likimain mahdoton selvitä elämässä, mutta toisaalta rahalla et silti saa mitään mikä oikeasti merkitsee jotakin pienen ihmisen elämässä. Rahalla voi ostaa itselleen turvaa ja tukea, mutta tuon ollessa vain silmänlumetta, ei tuo kokemuksena ole kovinkaan kattava, saati kestävä. Puhumattakaan siitä, että rahalla alettaisiin hankkia turvaa kartuttaen sen määrää erinäisillä tileillä tai sijoituksilla.

Älkää silti käsittäkö väärin. Raha on hyvä olla olemassa. Tasan niin kauan kun siihen ei väärällä tavalla takerruta. Toisaalta sama yhtälö kaikessa muussakin. Niin kauan hyvä, kun mikään asia ei mene ylitse muiden.

Todellinen turva ja luottamus koetellaan vasta siinä kun elämä raadollisesti repien riuhtoo ihmisen irti juuriltaan. Kun ei enää yksi kertaisesti ole olemassa yhtikäs mitään mihin tarrautua. Juuri tuossa hetkessä, alastoman paljaana ollessa, elämä vaivihkaa kuiskaa ihmiselle, luotatko nyt minuun vai vieläkö haluat takertua johonkin. Joissain tapauksissa jopa aikaisemmin, mutta viimeistään tuossa kohtaa ihminen on niin suunnattoman pelon vallassa, että tarttuu siihen viimeiseen mahdolliseen kuvitelmaansa siitä, että itse hallitsee omaa elämäänsä. Tuossa sysimustassa epätoivon hetkessään yrittäen riistää itse itseltään hengen. Itse kun aikanaan tuota suunnatonta pelkoa elin ja hengitin vuosia, niin ymmärrän ihmistä joka tuohon ratkaisuun päätyy. Toisaalta surullisena miettien sitä, kuinka paljosta ihminen tuossa ratkaisussaan jääkin elämässä paitsi. En nimittäin ikinä olisi noissa sysimustissa sykloneissa syöksyillessäni osannut aavistaa kuinka paljon hyvää elämässä minulla oli vielä kokematta.

Tänään hieman kuin sivusta seuraten ihmisten elämää, ymmärrän täysin miksi meillä ja maailmalla on meneillään kaikkea tätä mitä nyt on. Ihminen joutuu kohtaamaan oman raadollisuutensa silmästä silmään, ymmärtääkseen lopulta mikä tässä elämässä loppupeleissä on se kaikista merkityksellisin asia. Ei enempää eikä vähemmän kuin rakkaus. Asia jota ilman ihminen harhailee läpi elämänsä takertuen mitä ihmeellisimpiin asioihin ja oletuksiin, pyrkiessään vaimentamaan edes hetkeksi sen huutavan kaipuun joka hänelle jo syntyissä on sisäänrakennettu.

Millään muulla asialla ei lopulta ole yhtään mitään merkitystä ja hassua sinällään, niinkauan kuin ihmisellä on ihan mitä tahansa muuta, hän tuon tärkeimmän asian onnistuu elämässä kuin huomaamattaan sivuuttamaan.

Minun tuli aikanaan menettää kaikki. Lopulta myös järkeni, jotta kykenin keskittymään kääntämään katseeni siihen mitä vaille olin läpi elämäni jäänyt. Siihen armolliseen kokemukseen siitä että on rakastettu ja sen myötä kannettu juuri tällaisenaan. Sillä, jos jollakin on merkitystä. Kaikki muu on vain harhaa.

Päätin pysäyttää itseni kaiken kiireen keskellä taas pitkästä aikaa lukemaan ihan oikeaa painettua tekstiä. Kirjan lukeminen kun tänäpäivänä itselleni on asia, jota ihan liian harvoin tulee toteuttaneeksi. Johtunee pitkälti siitä, että ihan liian paljon kaikkea tietoa löytyy sähköisesti, vieläpä pelkkää kännykkää selaten.

Mutta itse asiaan. Ystävyyteen. Kyseinen kirja käsittelee ihmissuhdetaitoja ja niiden opettelua. Kirja sinällään ainakin itselleni on siinämäärin mukaansa tempaava, koska siinä puhutaan kieltä, jota itseni on helppo ymmärtää. Tämä kieli on omakohtainen kokemus asioissa. Koska en vielä ole lukenut koko kirjaa, niin en vielä sen tarkemmin ala sitä arvioida, vaan koska tuon kirjan aihe herätti sisimmässäni tarpeen kirjoittaa, niin tavoilleni uskollisena sen teen.

Ystävyys. Asia, joka jokaiselle meistä on toisaalta äärimmäisen tärkeä, mutta nykyaikana, myös suunnatonta kipua aiheuttava. Puhutaan syrjäytymisestä. Siitä että ihmiset tipahtavat koko systeemin ulkopuolelle. Asiana sellainen, että siihen on hyvä puuttua, mutta lopulta mistä tuossa kaikkineen sitten lieneekään kysymys.

Omalla kohdallani kärsin erilaisuuden kokemuksesta kaikkiaan kolmen vuosikymmenen ajan. En koskaan kokenut kuuluvani joukkoon. Riippumatta joukosta jossa hengasin. Oikeastaan ainoa joukko jossa viihdyin, oli päihdeongelmaiset. Toisaalta tuossakin, hetkittäin lukumäärältään suuressakin porukassa koin itseni totaalisen yksinäiseksi. Riippuen lähinnä siitä, että riippumatta kuinka sekaisin olin, koin eräällä tavoin olevani tuolloinkin kosketuksissa sisimpäni kanssa siinä, että tiedostin sen ettei tuo lopulta ollut elämää, jollaista halusin elää.

Nyt miettien ainoa keino murtautua ulos tuolta totaalisesta yksinäisyydestä oli kohdallani raitistuminen. Asia joka tapahtuakseen edellytti lähes täydellisen tuhoutumisen. Aikaisemmin en nimittäin olisi ollut valmis mihin tahansa, oppiakseni elämään pakenematta itseä sekä elämää itseään.

Paljon puhutaan siitä, millaisia turvaverkostoja päihdeongelman, mielenterveysongelman tai syrjäytymisen uhan alla eläville ihmisille olisi hyvä tarjota. No minäpä kerron mielipiteeni. Vertaistuki. Asia joka pelasti minut sekä päihdehelvetistä, että samalla myös totaalisesta yksinäisyydestä takaisin ihmisten pariin.

Mitä pidempään ihminen elää yksin, erillään kaikesta, sitä enemmän yhtälöön nivoutuu sekä erilaisuuden kokemusta, päihde- ja mielenterveyden ongelmista puhumattakaan. Sensijaan että ihmisille järjestetään satunnaista palvelua pahimmillaan suoraan kotiin, olisi hyvä järjestää esimerkiksi kokemuksellista tukihenkilötoimintaa ja sen avulla saada ihminen irtautumaan tuosta helvetillisestä orvanpyörästä. Kun nimittäin itse ensikertaa koin, etten ollutkaan ainoa laatuani ongelmieni kanssa, siitä sai alkunsa matka jolla yhä tänäänkin taivallan, lähestulkoon päivittäin tutustuen uusiin, toinen toistaan mielenkiintoisimpiin ihmisiin.

Ongelma näiden ongelmien ratkomisessa kulminoituu yhä tänäänkin liiaksi sen ympärille, ettei noita edellä mainittuja syrjäytymiseen johtavia ongelmia ymmärretä tarpeeksi. Kuka lopulta ymmärtää kyseisiä ongelmia ketään muuta paremmin, kuin ihminen joka on itse henkilökohtaisesti elänyt vuosia ja taas vuosia tuossa oravanpyörässä, lähestulkoot kaiken toivonsa menettäen. No kuka toisaalta taas saattaa paremmin saada tuon kaiken hyvän liikkeellepanevan toivon herätellysi tuossa lähes kaiken toivonsa menettäneessä ihmisessä, kuin juurikin samainen omakohtaisen kokemuksen omaava selviytyjä.

Jokaisen meistä on itse kuljettava tuo tie totaalisesta pimeydestä takaisin päivänvaloon, mutta kenenkään ei tarvitsisi kulkea tuota matkaa yksin. Yksin kulkiessa kun vaarana on se, että ilman rinnalla kulkevaa ihmistä, tuo lähes kaiken toivonsa menettänyt ihminen ei välttämättä jaksa kulkea koko matkaa, vaan uupuu tiensivuun.

Kun puhutaan ihmisestä, jolla on sekä päihde-, mielenterveys-, talous-, että myöskin ihmissuhdeongelmia, puhutaan silti ihmisestä joka on noiden ongelmien taustalla. Mikään muu tuki ei näissä asioissa toimi yhtä tehokkaasti kuin vertaistuki. Mistä tiedän? Omasta ja satojen muiden kohtalotovereideni kokemuksesta. Kun ihminen potee mielenterveysongelmia ja esimerkiksi yksinäisyyttä, kuvioon kovin helposti eksyy myös erilaisia päihteitä ja lopullaan kukaan auttavasta tahosta ei enää tiedä sitä, millätavoin koko vyyhdin saisi purettua. Tästä taas seurauksena pahimmillaan sama kuin itselläni ja perheelläni pahimmillaan oli. Kymmeniä ja taas kymmeniä hyväntahtoisia sosiaali- ja terveyspuolen ihmisiä hääri perheemme ympärillä, lopullaan vain hyväntahtoisuuttaan auttaen itse ongelmien pahenemista. Kun esimerkiksi päihdeongelma ei ota ratketakseen sillä, että siinä keskitytään itse sairauden hoitamisen sijaan, hoitamaan tuosta sairaudesta aiheutuvia oireita. Pahimman meilläkin minun päihdeongelmaa yritettiin ratkaista työllistämällä lastensuojelun tuella useita perhetyön ammattilaisia. Asia joka varmasti on yhä samalla tavalla olemassa, puhuttiinpa mistä riippuvuudesta tahansa.

Yksi asia on myös varma. Oli kyse ihmisen elämässä mistä ongelmasta tahansa, päihteet eivät tuon ongelman ratkaisuun auta, vaan päinvastoin vain vaikeuttaa koko ongelman paikantamista.

Ongelmaan on olemassa ratkaisu. Saman kokeneet ihmiset. Kun nimittäin yksinäisyydestä, päihde-, ja mielenterveydenongelmista kärsivä ihminen saa kokea samaistumista toisen ihmisen kokemusten kanssa, jo tuossa tapahtuu kyseisessä ihmisessä enemmän kuin vuosien säännöllisellä käymisellä esimerkiksi mielenterveystoimiston pakeilla saavutetaan. Lisäksi kun tuossa parhaimmillaan muiden ongelmien lisäksi hoidetaan myös se, että totaalisessa yksinäisyydessä elävä ihminen saa kokea eheyttävää yhteisöllisyyttä, ihmettelen sitä miksi tätä kallisarvoista kokemusta ei hyödynnettäisi huomattavasti laajemmin. No saanhan minä ihmetellä.

Kun ihminen kasvaa herkimmät vaiheensa ympäristössä, missä vallitsee kolmen kohdan sanaton sopimus: "Älä puhu. Älä tunne. Älä luota." hän kasvaa aistimaan ympärillä olevien ihmisten olemusta, eleitä ja varsinkin tunteita, peilaten niistä omaa itseään ja sitä mitä mikin todellisuudessa tarkoittaa.

Tuo sanaton sopimus on vahvimmillaan alkoholistiperheessä, jossa koko perhe pinnistelee häpeästä johtuen kaikin voimin yrittäessään peittää ja piilottaa tuota "häpeällistä ja selkärangattomuutta osoittavaa ongelmaa." Lainausmerkit edellisessä siksi, että kyse on lähes poikkeuksetta juomaongelmasta, eli päihderiippuvuudesta, joka on sairaus eikä selkärangattomuus. Sairaus johon yhä edelleen nivoutuu suuri määrä vääränlaista häpeää ja huonommuutta. Lisäksi kun tuon sairauden ympärille kietoutuu pahimmillaan sellainen vyyhti että ongelmainen itse syyttää muita ja lähellä elävät syyttävät itseään, kun eivät kykene lopettamaan tuota piinallista oravanpyörää. Lopulta koti täyttyy häpeästä, syyllisyydestä ja huonommuuden kokemuksesta. Kun sitten lapsi kasvaa tuossa ilmapiirissä, hänestä tahtomattaan kasvaa aikuinen joka syvällä sisimmässään häpeää itseä, syyllistäen itseään vähän kaikesta ja samalla kokee olevansa täysin hyödytön.

Sama problematiikka löytyy muistakin perheistä, missä jokin asia on vallannut kaiken tilan aidolta läsnäololta. Oli kyse sitten tiukasta lakihenkisestä uskosta tai vaikka vain hyvin toimeentulevasta perheestä, josta työ on vieroittanut kaiken kiireettömän yhdessäolemisen. Puhumattakaan esimerkiksi mielenterveyden ongelmien kanssa painivista vanhemmista. Kaikissa näissä on silti yksi yhteinen nimittäjä. Lapsi joka oppii olemaan näkymätön. Tarkkaillen jatkuvasti sitä miten ja millä tavalla hän saa olla olemassa. Näistä lapsista kasvaa tunteitaan kätkeviä, puhumista ja tunteita tyhjänpäiväisenä höpötyksenä pitäviä, oman elämänsä suorittajia. Suorittajia joiden kalenteri paukkuu tasaisin väliajoin kiireestä. Kiireestä todistella muille, mutta ennenkaikkea itselleen olevansa olemassa.

Mistä tiedän? Omasta henkilökohtaisesta kokemuksesta. Sekä siitä, että kuluneen reilun 11 vuoden raittiilla taipaleellani olen saanut tavata tuhansia tällaisia, itseltään ja tunteiltaan piilossa olevia ihmisiä.

Omassa elämässäni lapsuudenkoti oli päällisin puolin tavallinen. Ulospäin kaikki näytti hyvältä. Nyt miettien sisällä talossa kaikki oli päällisin puolin myös kunnossa. Voisi kysyä, että mikä sitten kenties oli lopulta ongelma? Ongelma oli se, että tuossa talossa asuvat ihmiset eivät koskaan puhuneet talossa jatkuvasti vaikuttavista ongelmista. Alkoholi. Lakihenkinen usko. Työnarkomania. Mielenterveysongelmat. Vyyhti jota osaltaan oman elämäni purkamisprosessissa olen myös hieman enemmän availlut.

No mitä tämä kaikki "Älä puhu. Älä tunne. Älä luota." sitten minuun itseeni vaikutti? Opin selviytymään elämässä. Tai ehkäpä vielä niin että tein mitä tahansa selviytyäkseni elämästä. Hetken kerrallaan. Nyt tuota lähes tauotonta taistelua on takana rapiat 40 vuotta ja alan olla itseni kanssa siinä pisteessä että haluan murtaen tuhota nuo viimeisimmätkin rippeet mitä tuolta lapsuudesta lähtien olen sisälläni kantanut. Varmistaen toisin kuin itselläni sen, ettei enää minun lapseni tarvitse kantaa sisällään taakkaa jostain useamman sukupolven takaa.

Nimittäin on käsittämättömän raskasta elää sisimmässään kokemus siitä ettei ole lupa olla olemassa. Enkä nyt tarkoita sitä etteivätkö vanhempani olisi rakastaneet minua. Kyllä, rakastivat. Ongelma lähinnä se mitä he itse sisimmässään tuolloin tuota rakkautta antaessaan kokivat.

Monimutkainen asia, joten otan yhden esimerkin. Kun kasvoin käsitykseen omasta arvottomuudestani, enkä tuosta pahimmillaan ollut edes tietoinen, saati kyennyt sen kanssa pääsemään kosketuksiin minusta tuli ihminen joka tekemisellä yritti ansaita oikeutuksen omaan olemassaoloonsa. No millä tavoin tämä saattaa väärällä tavalla heijastua omiin lapsiini. Siinä että teettäessäni heillä esimerkiksi kotitöitä, en edes osaa kiittää heitä, kun ei minuakaan koskaan kiitetty. Tai kiitän, opettaen heille sen että tekemällä jotakin lapsi on vasta hyväksytty. Tämä jälkimmäinen tapahtui itselle aikanaan. No entäs sitten jos tämä kiitosta antava vanhempi itse kokee sisimmässään riittämättömyyttä. Hän oikeasti tarkoittaa sanoessaan lapselle kiitos, että hän arvostaa sitä työtä mitä lapsi on tehnyt, MUTTA antaa samalla käytöksellään sanattoman singnaalin siitä, että olisit nyt voinut tehdä vähän vielä enemmän. Nopeammin. Tehokkaammin. Paremmin. Lopulta lapsesta rakentuu ihminen joka suorittaa elämäänsä yrittäen osoittaa itselleen olevansa riittävä, mutta koska mikään ei ikinä riitä, on jatkuva, piinaava oravanpyörä valmis.

Toinen esimerkki. Vanhempi pelkää jotakin, mitä ei ole itsessä kohdannut. Hän rakastaa lastaan, yrittäen parhaansa osoittaakseen sen lapselle. Saattaa säännöllisesti ottaa jopa syliin, halata ja kertoa rakastavan lastansa. Kaikki hyvin? Melkein, muttei kuitenkaan. Kyse on perimmiltään taas siitä sanattomasta signaalista, jonka hän ongelmista puhumattomuudellaan tulee tahtomattaankin lapsellensa perintönä antamaan. Vanhempi pitää lasta sylissä kertoen rakastavansa tätä, mutta kokiessaan sisimmässään pahimmillaan suunnatonta pelkoa, viestii lapselle sen että rakkaus, rakastaminen ja toisesta huolehtiminen on pelottavaa. Lapsesta kasvaa aikuinen, joka toisaalta janoaa täyttymystä sisäiselle rakkauden kaipuulleen, mutta joka on heti pelosta sekaisin kun tuollainen kohdalle sattuu. Sinällään kauniista asiasta muodostuu vääristynyt kuva siitä että rakkaus on jotakin mitä pitää pelätä. Tästä taas seurauksena se, ettei ihminen missään kohtaa, millään tavalla tahi tekemisellä tule kokemaan rauhaa sisällään.

Mikä sitten avuksi tässä kaikessa? Hirvittävä henkinen pahaolo. Siis juuri se tuska, minkä ihminen tarvitsee pakottaakseen itsensä pysähtymään alati jatkuvassa pakomatkastaan. Tuohon tuskaan kun nykyaikana on lähes loputon määrä mitä erilaisia lievennyskeinoja, ei siis ihme että moni meistä paahtaa ennenaikaiseen hautaan, koskaan tiedostamattaan oikeasti sitä, kuinka kaunis asia esimerkiksi aito rakkaus voikaan olla.

Omalla kohdallani onneksi, elämä pakotti lopulta pysähtymään. Eikä siinä, minä löysin kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia tuskan lievennyskeinoja, mutta yksikään niistä ei lopulta poistanut itse tuskaa, vaan lopullaan vain lisäsi sitä.

No sitten kun ihminen pysähtyy, alkaen muuttaa suuntaa itseään poispäin pakenevasta, itseään kohtaavaksi ihmiseksi, reitin muutos ei välttämättä ollenkaan silti tule olemaan vaivaton saati helppokulkuinen. Juuri sen vuoksi onkin aivan ensiarvoisen tärkeätä oppia pois tuosta vanhasta, itselle haitallisesta, sanattomasta sopimuksesta. Alkaen puhumaan, tuntemaan ja ennenkaikkea luottamaan siihen että myös minun on lopulta mahdollista käydä hyvin.

Loppuun kerron vielä esimerkin siitä, millätavoin tämä kaikki prosessini on palvellut elämääni esimerkiksi suhteessa omiin lapsiini. Kun olen sillä tavalla sinut itseni kanssa, etten enää juurikaan koe esimerkiksi riittämättömyyttä suhteessa lapsiini, niin voin täysin vaivatta ottaa lapsen syliini, halata ja rutistaa häntä ja ilman että sanon sanaakaan, uskon silti että lapsi tuossa sylissä ollessaan kokee ja aistii vanhemmalta sanattomana signaalina saapuvan rakkauden. Kun sitten lopuksi totean lapselle hänen olevan todella rakas, hän toivottavasti yhdistää sisimmässään terveellä tavalla rakkauden merkitsevän turvaa ja lempeää läsnäoloa.

Olen mestari pakenemaan omia todellisia tunteita. Silloinkin, kun kaikin voimin yritän niitä kohdata. Ongelma tuossakin kulminoituu liialliseen yrittämiseen.

Elämäni on ollut tavalla tahi toisella jatkuvaa taistelua. Lukuunottamatta niitä ohikiitäviä hetkiä, joissa olen kyennyt irroittamaan otteeni hallinnan harhasta, luottaen itse elämään.

Viimeaikoina olen kokenut suunnatonta voimattomuutta asioissa. Juuri tuon voimattomuuden ohjaamana pyrkien hellittämään. Mutta, ongelma on liiallinen yrittäminen. Aito hellittäminen kun ei ole suorite. Se on tila, jossa ihminen lepää, vaikka samalla tekisikin jotakin.

Miksi sitten yrittää, eikä hellitä? Taustalta omalla kohdallani on paikannettavissa suunnaton pelko. Pelko siitä, mitä tapahtuu, jos en hallitsekaan elämääni. Järjellä miettien tässä on yksi elämäni suurin paradoksi. Kuvitelma siitä että muka hallitsisin elämää. Siis sitä, joka ei vain suostu hallittavaksi. Silti kuvittelen että tekemällä ja toimimalla tietyllä tavoin, asiat pysyvät järjestyksessä. Vaikka eihän näin todellisuudessa ole. Asiat menevät juuri niinkuin ovat mennäkseen, riippumatta siitä mitä teen tai miten toimin.

Yksi itseäni suunnattomasti kuormittava tekijä on vääränlainen vastuu. Kuvittelen nimittäin olevani vastuussa hetkittäin koko maailmasta. Ajatuksena hullu, mutta ihmiselle, joka lapsuudessa oppi ottamaan liiaksi vastuuta, tämä on vain yksi itselle haitallinen ajatus- ja toimintamalli, joka kytkeytyy päälle kuin automaattisesti ja joka on juurtunut syvälle selkäytimeen, josta sen irroittaminen on kokolailla aikaavievä tehtävä.

No millä tavoin tuo vastuunotto elämässäni näkyy. Ei suoranaisesti mitenkään selvästi tai selkeästi. Kyse ei siis sinällään ole niinkään siitä, että se tarkoittaisi esimerkiksi toisen ihmisen puolesta asioiden tekemistä. Enemmänkin niin, että sisimmässäni kannan niitäkin asioita ja tunteita, suhteessa toisiin ihmisiin, joista välttämättä edes tuo toinen ihminen ei ole tietoinen. Lisäksi yksi itselle haitallinen, lapsuudessa opittu malli on toisten tunteiden kontrollointi.

Käytännössä tarkoittaen esimerkiksi sitä, että osaan aistia ihmisistä sen mitä kenellekin kestää sanoa ja mitä ei. Jättämällä esimerkiksi sanomatta jotakin, kontrolloin tuon toisen ihmisen tunteita ja sitä kuinka tuon ihmisen kanssa vuorovaikutus sujuu. Tuostakin yhtälöstä paikannan kaksi yhteistä nimittäjää, suunnattoman pelon alkulähteeksi. Isäni vihan ilmaisu lapsuudessa ja äitini lähestulkoon reagoimattomuus kyseisissä tilanteissa. Kun isäni sai raivarin, eikä äitini reagoinut tuossa tilanteessa mitenkään, opin ottamaan vastuun isäni tunteista. Samalla oppien aistimaan sen millä tavalla toimien ja mitä jättäen sanomatta, isäni pysyi pääpiirteittäin rauhallisena.

Nyt kun lapsuudesta on tultu kolme vuosikymmentä eteenpäin, paikallistan omassa itsessä tuon saman, itselle haitallisen mallin, lähestulkoon kaikissa ihmissuhteissani. En nimittäin edelleenkään kestä sitä, jos joku hermostuu minun sanomisista tai tekemisistäni. Sen vuoksi varsinkin väsyneenä ollessa, unohdan sen aitona itsenä elämisen ja alan pelailla ihmisten kanssa. Suurin haitta kaikessa se, että tuo ihmisten tunteilla pelaaminen vain kuormittaa itseäni yhä enemmän.

Luin eilen illalle kirjaa uhrina elämisestä ja siinä itseäni puhutteli se, etten ole vieläkään oppinut terveellä tavalla ilmaisemaan vihaa. Siis sellaista, jolla ihminen määrittelee rajansa. Ei:n sanominen onnistuu jo hetkittäin ilman väärää syyllisyyttä, mutta yhä edelleen ihmiset liiaksi kävelevät tietyissä tilanteissa ylitseni. Tiedostaessani tänään sen, etten ole kynnysmatto, eikä kukaan toinen tule minua lattialta nostamaan, ymmärrän omalla kohdallani oman vastuuni asioissa. Huvittavaa lähinnä se, että opettelussa on vielä tuon samaisen vastuun ymmärtäminen toisen ihmisen kohdalla. Siis sen, että myös tuon toisen ihmisen vastuulla on se, jääkö hän makaakaan lattialle, ihmetellen kengän kuvia kasvoillaan, vai nouseeko ennemmin ylös. Vastuu kun lopulta on hänen, ei minun.

Lopuksi totean vielä sen, että tätä kirjoittaessa ymmärsin sen, että tuo tunteiden manipulointi suhteessa toisiin ihmisiin, on sitä, että pelkään yhä edelleen, ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. Asia joka peilautuu toisista ihmisistä takaisin itseeni, kysymyksenä, miksen edelleenkään kykene hyväksymään itse itseäni, tällaisenaan?

"Puoltakaan en sun kivustas voi tietää. Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää. Mut joku aamu mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan, sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan."

Kelvoton. Huono. Epäonnistunut. Itsekäs paska.

Siinä sanoja sekä merkityksiä, joiden ohjaamana olen operoinut läpi elämän. Ei siis ihme, että elämä on ollut jatkuvaa, piinaavan kiduttavaa taistelua oman riittämättömyytensä alla.

Vaikka kuinka onnistuisin jossakin ylittämään itseni kerta toisensa jälkeen, ei silti kertaakaan saa todella kokevansa olevan riittävä. Uuvuttavaa. Turhauttavaa. Lähes tarkoituksetonta.

Silti, kaikella on tarkoituksensa. Niin tälläkin taistelulla. Ilman sitä, minulla tuskin olisi kenellekään mitään annettavaa.

Mutta entä jos toteaisinkin taistelun nyt riittävän? Entä jos sanoisin itselleni, että minä todellakin riitän. Tällaisenaan. Mitä sitten tapahtuisi?

Joutuisin vastatusten kaikkien niiden alentavien kommenttien, joita matkani varrella olen itsestäni ja omista tekemisistä tai tekemättä jättämisistä saanut kuulla. Mitä sitten? Ehkä juuri nyt onkin aika pysähtyä kohtaamaan ne. Erotellen, mitkä noista kommenteista ovat lopulta totta ja mitkä sitä, että tuossa hetkessä, sanoittaja on lausunut jotakin sellaista mitä ei todellisuudessa tarkoittanutkaan.

Ongelma omalla kohdallani on lähinnä se, että imuroin itseeni kaiken negatiivisen palautteen, arvostelun ja kritiikin. Osaamatta ollenkaan vastaanottaa mitään positiivista. Ei siis ihme, että omanarvontuntoni on yhä varsin mitätön. Eikä yhtään ihme, että pieni ihminen sisälläni haaveilee jostain suunnattoman suuresta teosta, jolla lunastaisi paikkansa tässä maailmassa. Mutta kuinka lunastaa jotakin, joka on jo kertaalleen maksettu. Minun olemassaoloni. Se nimittäin on juuri tasan yhtä oikeutettua, kuten sinunkin. Ilman että sen eteen tarvitsisi koko elämä suorittaa, saavuttaa, saati päteä.

Mutta ymmärtääkseni ja sisäistääkseni tuo, minun on suostuttava kohtaamaan se suunnaton tuska, jota läpi elämäni olen omasta riittämättömyydestäni sisälleni padonnut. Tuska, josta sain hieman esimakua, kuunnellessani Sannin esittämänä Juha Tapion Kelpaat kelle vaan, kappaleen. Vielä kun tuohon yhtälöön nivotaan Kaija Koon esittämä Rakastettu kappale, niin päästään kosketuksiin allekirjoittaneen pimeimpään ytimeen. Siis sinne, josta tuon sysimustan aukon uumenista kumpuaa se ikuinen valo. Se joka minusta riippumatta tuo toivon juuri sille ihmiselle, jolle esimerkiksi minun kirjoitusteni on tarkoitus toivon tuoda.

Entäs jos olen juuri tähän hetkeen täydellinen tällaisenaan? Kaikkine haavoineni, arpineni. Kaikkine väärine tekoineni, sanoineni, satuttamisieni.

En valmis, vaan täydellinen tässä hetkessä. Sillä kuka meistä lopulta, juuri tähän hetkeen pyshtyessään kykenisi olemaan yhtään enemmän? Ja miksi tarvitsisikaan olla? Juuri nyt, tällaisenaan on hyvä. Tämän hetken paras. Riittävä.

Viimepäivinä mediassa on ollut paljon keskustelua Jere Karalahdesta, liittyen vasta julkaistuun kirjaan. En malttanut olla laittamasta omaa lusikkaa soppaani, onhan kyseessä kuitenkin asia josta itselläni, omien kokemuksieni valossa on liialtikin kokemusta.

Kun katsot oheisen videon, veikkaan hyvin suurella todennäköisyydellä sen, että sisälläsi herää eloon se pieni Leijona, joka tuon videon kuvaushetkellä ärjyen nosti Jere Karalahden yhdeksi suurista sankareista. Sankareista, josta tuossa hetkessä ei osannut kuvitellakaan tulevan tämän päivän sylkykuppia.

Jos aivan alkuun otetaan yhtälöstä kokonaan pois se, että kyseessä on yksi todella kovantason jääkiekkoammattilainen. Kysymys kuuluukin, mitä jää jäljelle?

Niimpä. Kovin vähän me nykyaikaiset citypiipertäjät annetaan arvoa tavallisille tallaajille. Siis juuri niille, joita me itse, halusimme tahi emme, kuitenkin olemme. Yksi itselleni tärkeä asia näissä julkisuus rummutuksissa tuppaa valitettavasti unohtumaan. Tämäkin kyseinen huippujääkiekkoilija, on lopulta yksi meistä, ihan tuiki tavallinen ihminen. Ihminen, jolla löytyy varmasti jos jonkinlaisia traumoja taustalta. Mitä me lopulta olemme häntä tuomitsemaan.

Tärkeintä olisikin aina näissä asioissa muistaa se että se tunne joka näistä julkisuudessa pyöritetyistä tapahtumista meissä herää, on lopulta tunne joka on meissä itsessämme, ei näissä henkilöissä, saati heistä lähtöisin.

Itse lähinnä surullisena seuraan näitä reposteluita eri medioissa. Surullinen olen siitä tavasta millä näitä asioita käsitellään. Kun nyt esimerkiksi Jeren kohdalla kenellekään tuskin jää epäselväksi se, että kyse on riippuvuussairaudesta, niin olisikin ensiarvoisen tärkeätä että muistaisimme sen, että tuo sairaus sairastuttaa sekä ongelmaisen itsensä ja myöskin jokaisen lähellä elävän.

Itse luin oheisen jutun, jossa Jeren ex-vaimo kertoi Jeren lähteneen raveihin, eikä koskaan palanneen. Todeten, että ihan tyypillinen päihdeongelmainen. Itsekäs, itsekeskeinen ja vain ja ainoastaan omaa etuaan ajatteleva. Silti, ennenkuin alamme tuomita ihmisen tekemisiä, puhumattakaan ihmisen tuomitsemisesta, meidän olisi hyvä ymmärtää hieman enemmän tätä kyseistä sairautta. Sillä tuskin kovin tasapainoinen ihminen tekisi tuollaisia katoamistemppuja. Varsinkaan, jos eläisi onnellisessa parisuhteessa.

Itse nykyisestä, 15 vuotta kestäneestä parisuhteesta, ensimmäisen 5 vuotta elin ja hengitin riippuvuuskäyttäytymistä. Sekoilin ja sikailin minkä kerkesin. Vain pyrkien edes hetkeksi helpottamaan jäytävää pahaaoloani. Ymmärtäen kyllä sen, että sekä itse että varsinkin perheeni kärsi tuosta aivan suunnattomasti. Mutta se sairaus. Se kun aiheuttaa ihmisellä täysin käsittämättömän pakkomielteen kyseisiä aineita kohtaan. Sen vuoksi sanonkin, että ymmärtämättä tätä sairautta, on täysin mahdotonta kyetä ymmärtämään siitä kärsivän ihmisen edesottamuksia. Siksi toivoisinkin, että ihmiset yhä enenemässä määrin tutustuisivat tähän sairauteen, nyt kun vihdoin tästä edes kaikenlaisen väärän häpeän vaivaamista sairaudesta ylipäänsä aletaan avoimesti puhua.

Jokainen meistä, jonkinlaisen riippuvuussairauden vaivaamasta ihmisestä on kuitenkin lopulta aivan tavallinen ihminen. Ihminen joka kaipaa tulla hyväksytyksi. Kaipaa, kuten sinäkin, kannustusta. Huomiota ja varsinkin sitä teoista riippumatonta arvostusta jota meistä jokainen jossain elämänsä vaiheessa kaiken suorittamisen keskellä toivoo edes hitusen saavansa.

Jospa siis seuraavan kerran kun tämänkaltaisia asioita käsittelevä juttu ilmestyy mediaan, ensimmäisen, kiihkeän reaktion sijaan, jokainen meistä pysähtyisi hetkeksi kysymään itseltään, miksi kyseinen ihminen voi niin huonosti, että lähtee sekoittamaan päätään tällaisilla aineilla. Fakta kun kuitenkin on se, että silloin kun ihminen edes suurinpiirtein on itsensä kanssa sinut, hän kykenee vallan hyvin elämään elämää, kohdaten sen haasteet pystypäin, ilman että heti ensimmäiseen tai edes kymmenenteen risaukseen tarvitsisi lähteä päätään sekoittamaan. Mistä tiedän? Kokemuksesta. Olenhan nyt reilun vuosikymmenen kohdannut elämää kaikkine sen eri väreineen päätäni sekoittamatta.

Tiedän valmiiksi, että tästä kirjoituksestani osa ihmisistä pahoittaa mielensä. Mainittakoon se, ettei tarkoitukseni todellakaan ole loukata ketään, vaan pelkästään tuoda oman kokemukseni kautta ihmisille tietoa siitä, millätavoin tämä nykyaikainen, haittoja vähentävä hoito osaltaan mahdollistaa itse riippuvuussairauden ylläpitämistä.

Itse aikanaan elin lähes vuosikymmenen sellaisessa lääkekoukussa, että mikäli tuolloin olisi ollut nykyhetken kaltainen suuntaus opioidiriippuvuuksien hoidossa, hyvin todennäköisesti en tätä postausta olisi kirjoittamassa. Olen siitä onnellinen, että ainoa vaihtoehto joka minulle annettiin, oli tuon tuhoavan lääkekoukun alasajo.

Kun ihminen syö päivittäin liki 30 kappaletta todella vahvoja opiaatteja, lisättynä hevoskuurilla bentsoja, voi olla että muutamassa kohden hoitavilla lääkäreillä on tullut tehtyä joitain viehearvioita hoidon suhteen.

Elin elämääni noiden lääkkeitteni kautta. En kyennyt lähtemään mihinkään ilman apteekinpussiani. Tarkkailin jatkuvasti kelloa ja varsinkin omaa oloani siinä, milloin seuraavat tabletit oli tarpeen ottaa. Homma karkasi lopullisesti kenenkään hallinnasta, kun tuohon yhtälöön lisättiin rankka viinakuuri toisensa jälkeen. Ei siis ihme, että kaikki ihmiset lähelläni väsyivät voimattomina seuraamaan tuhoisaa käytöstäni. Samoin väsyivät ne ihmiset jotka yrittivät parhaansa mukaan hoitaa ongelmiani.

Tätä taustaa vasten peilaten, voin käsi sydämellä sanoa, että ymmärrän kyllä miksi epätoivoiset tilanteet aiheuttavat epätoivoisia ratkaisuita. Mutta silti en voi välttyä siltä, että työssäni jatkuvasti kohdatessani ihmisiä, joita tuolla korvaushoidolla hoidetaan, mietin surullisena sitä, että heille jokaiselle olisi olemassa niin paljon parempaa elämää. Ymmärrän myös sen, että kyse on rahasta. Resursseista. Tai paremminkin näiden molempien puuttumisesta. Mutta silti, kun itse henkilökohtaisella tasolla tiedän millaista helvettiä on elää ja hengittää pakonomaista riippuvuutta suhteessa noin koviin aineisiin, niin toivoisi ainakin sen, että näissä asioissa puhuttaisiin totta. Olisi rehdimpää, jos julkisesti myönnettäisiin että taistelu huumeongelmaa ja sen laajuutta vastaan ollaan hävitty ja nyt kyseisen hoidon turvin pyritään minimoimaan vahingot.

Sillä totuus kuitenkin on se, että likimain jos ei peräti suoraan yks yhteen samoja lääkkeitä määrää lääkäri, jota ihminen ilman tuota lääkärin määräystä, hankkisi keinolla millä tahansa. Ymmärrän myös haittoja vähentävän seikan tässä, mutta se mitä en ymmärrä, on se, että ymmärtääkseni korvaushoidossa oleva saa ajaa autoa noiden lääkitysten alaisena, sikäli kun kuljettaa mukanaan todistusta siitä että on korvaushoidossa. Lähinnä tässä yhtälössä kiristää itseäni se naivius jolla asiaan suhtaudutaan. Kun tähän kirjoitan että mitä tapahtuu, jos alkoholistille haittoja vähentävänä hoitona alettaisiin lanseerata korvaushoito, jossa lääkäri määrää potilaalle sopivan päiväannoksen pirtua, jotta alkoholistin ei tarvitse kokea vieroitusoireita, saati hakea tuota ainettaan pimeänä pullona, lisäksi vielä lisäten sen, että kyseinen ihminen olisi oikeutettu ajamaan autolla, sikäli kun hänellä on pirtutesepti matkassa ja tarvittavat kontrollipuhallutukset ohikäytön ehkäisemiseksi suoritettuna, niin heti joku huutaa ettei näitä asioita voi verrata.

Minä sanon että voi ja ehkä pitäisikin. Sillä siinä juuri huomattaisiin se järjettömyys jota itse olen työssäni lähes totaalisen voimattomana sivusta seurannut jo useita vuosia.

Riippuvuussairaus aiheuttaa itsessään ongelman kieltämistä, peittelyä ja vähättelemistä. Lisäksi sairastuttaen ympärillä olevat ihmiset sokeutumaan samaan sairaalloiseen karuselliin. Sen vuoksi uskon, että suurin osa näitä korvaushoitoja hoitona antavia terveydenhuollon ammattilaisia vaivaa aivan sama sokeus, joka on vallalla päihderiippuvuudesta aktiivisimmillaan kärsivän ihmisen kohdalla.

Suurin asia kaikessa se, että tässä unohtuu se tärkein asia. Riippuvuudesta kärsivä ihminen. Kun riippuvuus jää olemaan ja elämään, eikä sen taustalla olevia ongelmia setvitä kuin pintapuolisesti, ei ihmisen ole välttämättä kovinkaan hyvä olla. Lohtu tässä kuitenkin tulee siinä, kun minä esimerkiksi jututtaessani työssäni korvaushoidossa olevalta ihmiseltä tiedustelen hänen tuntemuksiaan, yleisin vastaus on se, ettei mikään tunnu missään, mutta se johtuu tästä lääkkeestä jota syön.

Itse uskon vahvasti siihen, että tämä asia olisi korjattavissa. Se vain vaatisi muutamia tahoja luopumaan oikeassaolemisen pakkomielteestä ja senjälkeen yhdessä ponnistelua kokonaisvaltaisen kuntouttavan päihdehoitokokonaisuuden rakentamiseksi maahamme. Sitä odotellessa, omalla kohdallani lähinnä pyrin siihen, että päivittäin kohdatessani näitä ihmisiä, kerron heille siitä mahdollisuudesta joka tänään kuitenkin tuon korvaushoidon ohella on olemassa. Nimittäin päihteetön elämä. Vapaana tästä riippuvuudesta.

Olen viimeaikoina kuluttanut kohtuuttoman paljon aikaa ja energiaa turhaan murehtimiseen. Turhaan siinä, ettei asiat joita olen jo pidempään murehtinut, itsessään miksikään tuolla murehtimisella ole kummentuneet.

Ehkä juuri siitä syystä ajattelin kirjoittaa aiheesta, sillä uskon etten ole yksin tämän taitoni kanssa. Ehkä juuri sinä siellä harrastat samaa ja hetkittäin tuskailet saman asian kanssa.

Minulle murehtiminen on ollut osa elämääni. Sen mitä omaan itseeni olen tässä perehtynyt, tuon taustalla on paikannettavissa tunne, joka on itselleni äärimmäisen tuttu. Pelko.

Jos pelkään menettäväni jotakin tai toisaalta pelkään etten saavuta sitä, mitä syystä tahi toisesta koen kipeästi tarvitsevani, huomaan kuin automaattisesti kytkeytyväni murehtimaan asiaa. Totuushan on, että tuo murehtiminen on täysin turhaa ajan ja energian haaskaamista, mutta toisaalta kun kyse ei ole suoritteesta, en sitä kykene omin voimini lopettamaan.

Kun elämässä, kuten omalla kohdallani jo pidempään, on useita epävarmuustekijöitä, pelko valtaa alaa yllättävän paljon ja kokolailla helposti. Minulle asioista puhuminen ja kirjoittaminen on yksi keino katkaista tuo itse itseään ruokkiva kierre. Mutta kun puhuminen tai kirjoittaminen loppuu, huomaan hyvin pian palaavani tuohon tuttuun ja turvalliseen, mutta kovin epämukavaan tilaani.

Ymmärsin järjellä jo kauan sitten että murehtiminen on eräänlainen keino yrittää kontrolloida asioita. Hallita tuota pelkoa. Siis sitä tyypillistä, minulle ominaista toimintaa, jota tavalla tahi toisella olen läpi elämäni lähes kaikessa toistanut.

Mitä enemmän kykenen luottamaan elämään itseensä, sitä vähemmän sitä pelkään ja sitä pienemmäksi pelko kutistuu. Toisaalta kyse kohdallani on myös siitä, että nämä tunteet, ajatukset ja tietyt toimintamallit kaikessa haitallisuudessaan ovat niitä tuttuja ja turvallisia. Siis niitä, niin hassulta kuin se järjellä miettien tuntuukin, joiden avulla olen luovinut läpi elämän. Ei siis ihme että niistä irtipäästäminen on kovin vaikeata.

Omalla kohdallani sekä tässä kyseisessä asiassa, että lähes kaikessa muussakin, tuska on ystävä. Juuri se, joka lopulta pakottaa irroittamaan otteensa ja uskaltautumaan luottamaan elämään. Mutta vasta silloin kun tuska on lähes sietämätön. Siis sitä luokkaa ettei pakonomaisesta takertumisesta ja tarrautumisesta huolimatta kykene enää pitämään kiinni.

Minusta on ihana kirjoitella ja jutella erilaisten ihmisten kanssa mitä erilaisimmista asioista ja ongelmista. Yksi ongelma omalla kohdallani on se, etten hetkittäin kykene hellittämään tästä jatkuvasta järkeilystä, vaikka tiedostan ettei se näissä tietyissä tunnepuolen asioissa enää auttaisikaan. Toisaalta toinen ongelmani on se, kun olen viimeisen vuosikymmenen aikana onnistunut setvimään mitä erilaisimpien apukeinojen avulla omia ongelmiani, niin nykyhetkessä yhä edelleen tuo suostuminen heikoksi, apua tarvitsevaksi, on lähestulkoon yhtä vaikeata, kuin tuolloin vuosia vuosia sitten. Silti ymmärrän paremmin kuin hyvin sen, etten yksinäni selviä. Tietyt itselle kipeät asiat ovat vain niin kipeitä että niistä puhuminen vaatii todella suurta luottamusta. Siis juurikin sitä, joka poistaa kaiken pelon ja murehtimisen.

Mutta kuten todettua, kun on koko ikänsä taistellut läpi elämän, tuosta luopuminen vaatii niin suunnatonta tuskaa että se likimain pakottaa polvilleen. Silti, vielä tuossa polvillaankin ollessa, saattaa oma kipeä mieli tuottaa ajatuksen: "Itse olet ongelman aiheuttanut, joten itse itselläsi se pitää kyetä myös ratkaisemaan."

Mutta luojan kiitos, ei tarvitse. Riittää kun irroittaa otteensa siitä mihin on takertunut ja luottaa että joku lopulta ottaa kiinni.

Avun pyytäminen ei ole heikkoutta. Vaan vahvuus, jota tämä nykyhetken valheellisen vahva yhteiskunta ei kylläkään kovin helpolla hyväksy. Onneksi kyse ei ole yhteiskunnasta, vaan minusta. Yhdestä pienestä ihmisestä. Ihmisestä, juuri kuten sinä.