Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Kirje koulukiusatulle.  1

"Missä taivas on, missä Jumala on, kun laumat polkee paikallaan."
"Missä taivas on, missä Jumala on, kun laumat polkee paikallaan."

Vain elämää. Kovin monesti omassa lapsuudessani ja nuoruudessa kuulin nuo sanat, kun yritin hakea jostain hapuillen tukea ollessani koulukiusattu. Älä välitä. Mutta kun en kyennyt olemaan välittämättä. Syvälle sieluun menevä, raadollinen ja repivä pilkka kun on pahempaa kuin fyysinen väkivalta. Siis se toinen osa, jota ilman en myöskään tuon liki yhdeksän vuoden aikana jäänyt paitsi. Nyt, kolme vuosikymmentä myöhemmin, kuullessani tuon Cheekin Jumala -kappaleen, yhä pystyin palaamaan tuon pienen pojan olemukseen. Olemukseen, joka vapisi pelosta joka päivä, mutta taisteli päivästä toiseen yrittäen olla tuota pelkoaan näyttämättä.

Tuolloin luonto oli minun turvapaikkani. Paikka, jossa löysin ainoan turvani. Jumalan joka hyväksyi, vaikken peloltani uskaltanut tuolloin häneen edes kunnolla uskoa.

Tänään olen siinä onnellisessa asemassa menneisyyteni kanssa, että olen saanut mahdollisuuden koluta läpi sen kaikki kauhut. Silti ymmärtäen yhä sen, mitä tuollainen systemaattinen, kaikenkattava, jatkuva henkinen väkivalta nuorelle, saati lapselle aiheuttaa. Sen vuoksi ristinkin käteni toivoen, että tämä seuraava kirje, yhdessä tuon Cheekin kappaleen kanssa toisi toivonpilkahduksen juuri sinulle, jolle tuo henkinen väkivalta on tänään todellisuutta. Kirjoitan tämän kuin itselleni, jollaisena tuon pienen pelokkaan pojan tänään näen.

"Kysyt päivästä toiseen itseltäsi, mitä vikaa minussa on. Silti koskaan saamatta vastausta. Pitäen itseäsi jotenkin outona, kummallisena, mutta samalla kokien ettet ole yhtään sen erikoisempi kuin nuo toisetkaan. Olet ymmällä. Miksi joudut kuulemaan päivästä toiseen mitä ivallisempia nimityksiä itsestäsi. Tönimistä. Lyömistä. Sylkemistä. Mutta kaikista kipeimpää satuttaa sanat, joihin ei vain ole olemassa mitään järkevää selitystä. Et ole paha. Saati syyllinen tähän kaikkeen. Et vaikka vuosia tuota samaa kokiessasi alkaisit uskomaan olevasi syyllinen. Huono. Virheellinen. Epäkelpo. Mutta et ole. Olet ainutlaatuinen. Omana itsenäsi. Ehkä juuri se on se valopilkku, joka johdatti sinut läpi tuon kaiken kauhun ja pelon. Luulit ettei sinulla ollut ketään, mutta silti sinulla oli. Koko ajan joku joka piti sinusta huolta. Antoi voimia jaksaa. Niinäkin hetkinä kun koit ettet enää olisi jaksanut. Sinä jaksoit. Ja lopulta kaikki tuo kauheus kääntyi vahvuudeksesi. Heikkoutena, jollaisesta yhdelläkään kiusaajallasi ei ollut valheellisessa vahvuudessaan tietoakaan. Tuo heikkous on se voimavara joka kuljetti sinut läpi tuon kaiken. Voittajana. Selviytyjänä. Lapsena, josta kasvoi kaiken tuon kautta toisia ja itseään arvostava, tasavertainen ihminen. Itsenäinen ja sopivan itsepäinen, jottei ihan pienet kolhut enää tuntuneet. Ihminen, joka tuntee toisten tuskan, mutta joka ei ota tuota tuskaa enää toiselta itselleen kantaakseen. Ihminen. Isolla I:llä. Ihminen, joka jossain pimeimmässä hetkessään saattaa ajatella, ettei kukaan välitä. Mutta usko pois. Et ole tuolloinkaan yksin. Minä välitän. Sinusta ihmisenä. Tasavertaisena. Arvokkaana. Ihmisenä.

Hän on yksin, kukaan ei tuu juttelee,
koulun pihal katselee mitä muut tekee, hän kuuntelee, ne huutelee.

Tekis mieli puhua, mut laittaa käden suun eteen. Tupakkajengin kundit nauraa ja osottaa ohikulkiessaan saattaa jaloille monottaa.

On parempi olla näkymätön ja hiljaa
eikä ikinä lähtee mukaan siihen kilpaa. Kun hän kävelee kotitalon rappuun syvälle sydämeen sattuu.

Isä on jo kännissä, äitiä ei näy missään
ei saa luovuttaa, pakko pysyy käynnissä.
Kyynelet valuu ei ymmärrä kohtaloaan
jotain syvällä koht hajoaa.

Niin paljon kysymyksii mut vastauksii ei kukaan anna. Joten huoneen nurkassa hän kysyy Jumalalta:

Missä taivas on, missä Jumala on
kun lauma polkee paikallaan
Missä kuningas, joka meidät vapauttaa.


Päihderiippuvuuden hoito.  1

Päihderiippuvuus, kansakuntamme syöpä.
Päihderiippuvuus, kansakuntamme syöpä.

Taas kerran surullisena luin oheisen jutun. Lähinnä tullen surulliseksi siitä, kuinka selvästi tässä on nähtävissä se, kuinka vaikeata tämän sairauden kohdalla on löytää yhteistä säveltä siitä, millätavoin tätä koko kansaamme vaivaavaa sairautta tulisi hoitaa.

Surullinen olen ehkä eniten siitä, kuinka tässä taas kerran on näkyvissä se, kuinka suuret näkemyserot ihmisillä asioissa voikaan olla. Kun ääripäät ovat näinkin kaukana toisistaan, tulee väistämättä eteen tilanne, jossa toinen yrittää todistella toiselleen sitä, kuinka se tapa millä minä toimin on paljon parempi kuin tapa jolla sinä toimit. Surulliseksi minut tässä tekee se, että kaiken tuon todistelun tuoksinassa pääsee unohtumaan se tärkein asia, eli juuri ne ihmiset, jotka näistä sairauksista kärsivät sekä heidän läheisensä.

Minun mielestäni tämän vastakkainasettelun sijaan, tulisi keskittää kaikki se energia, mikä menee nyt siihen että yritetään vastapuolelle osoittaa omaa oikeassa olemistaan, keskittää siihen, että tähän maahan saataisiin mahdollisimman toimiva hoitopolku tämän koko kansaamme vaivaavan sairauden hoitamiseksi. Olisi kuitenkin äärimmäisen tärkeätä huomioida se, että jo itsessään kohtuuttomia haasteita hoitopuolella tuova sairaus ei sinällään enää tarvitsisi yhtää lisää vaikeutta sillä että sen hoidosta vastaavat ihmiset kilpailevat siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä.

Hannu Alhon tapauksessa ymmärrän sen, että hänellä on omat motiivinsa puolustaa näkemystään, aivan samoin kuten vastapuolellakin on, mutta jos jotakin tässä omalla taipaleellani olen oppinut, niin sen, että jatkuvan kinastelemisen sijaan, puhumalla rakentavasti asioista, on suurtenkin ääripäiden näkemyseroissa mahdollista löytää toimivia kompromisseja asiaintilan parantamiseksi.

Yksi suurin haaste tämän sairauden hoidossa on jo valmiiksi siinä, että kyseinen sairaus itsessään aiheuttaa ihmiselle ongelman kieltämistä ja vähättelyä. Lisäksi kun tämä sairaus maassamme kantaa kohtuuttoman suurta häpeäleimaa, niin ei ihme, että tästä sairaudesta kärsivät ihmiset mieluummin kärsivät omissa nahoissaan, kuin se että uskaltautuisivat avoimesti myöntämään tarvitsevansa apua. Yleinen suhtautuminen kun tässä kokonaisuudessa yhä edelleen nivoutuu siihen, että kyse on sairauden sijaan selkärangattomuudesta.

Nyt toivoisinkin että tämän vastakkainasettelun ja kilpajuoksun siitä kuka on oikeassa, sijaan, keskityttäisiin siihen, millätavoin tämän sairauden hoitoa voitaisiin alkaa kehittää yhteistyössä sekä Käypä-hoito-suunnitelman, että nyt omaa suunnitelmaansa kyhäävän potilasjärjestön kesken. Sillä muussa tapauksessa käy pian niin, että näkemyserot vain kasvavat kasvamistaan, vastakkainasettelun lisääntyessä, näistä sairauksista kärsivät ihmiset jäävät tämän kilpajuoksun jalkoihin.

Puhumattakaan siitä kun nyt näistä ongelmista kärsivä ihminen rummutetaan senkin seitsemän instanssin läpi, ennenkuin lopulta päästään siihen vaiheeseen, jossa ehkä kenties lopulta tarjotaan päihdekuntoutusta vaihtoehtona ja sittenkin haaste tulee vielä siinä, kun tämän sairauden hoidon osalta näiden kuntoutuspaikkojen tasoerot ovat likipitäen tähtitieteellistä luokkaa, ei siis ihme että koko ongelma on kohta räjähtämässä käsiin. Ellei ole jo räjähtänyt.

Jos tähän loppuun esimerkkinä otetaan tavallinen Suomalainen perhe, jossa vanhemmat käyvät töissä ja lapset koulussa, niin tämän sairauden tuoma häpeä aiheuttaa sen, että ongelmasta kärsivä isä painaa viikot töitä, nollaten päätään tasaisin väliajoin, vaimo-kullan naputtaessa ystävällisesti liiallisesta alkoholin käytöstä ja sen aiheuttaimista ongelmista. Samalla kun perheen lapset yrittävät epätoivon vimmalla pärjätä elämässä, ottaen vastuuta omista vanhemmista, yrittäen samalla peitellä ja salailla koko ongelman olemassaoloa. Kun sitten lopulta syystä tahi toisesta ollaan tilanteessa, jossa ollaan kyseiseen ongelmaan apua hakemassa, tästä sairaudesta johtuen, perheen isä kieltää ja vähättelee ongelmaa, väsyneen vaimon vieressä suurennellessa sitä. Ei siis ihme että auttavan tahon on lopulta täysi mahdottomuus tietää sitä, mikä todellinen tilanne lopulta on. Mikäli perheessä on alaikäisiä lapsia, tuohon yhtälöön nivotaan lastensuojelu, joka tänä päivänä on hetkittäin liiankin herkkä reagoimaan asioihin voimakkaasti ja lopulta käy niin että suurin kärsijä onkin se kaikkeen täysin syytön lapsi, jota pahimmillaan riepotellaan paikasta toiseen, silti kenenkään lopulta kertomatta mistä oikeastaan koko riepottelussa on lopulta oikein kysymys.

Lopulta voidaankin kysyä, olisiko kenties aika pysähtyä miettimään yhdessä mikä olisi se kaikista toimivin malli, jolla tätä koko perheen sairastuttavaa ongelmaa olisi oikein alkaa lähestyä. Todellisuus kuitenkin kun on se, että pelkän ongelmaisen lisäksi, tällä sairaudella on se paha taipumus, että se siinä sivussa sairastuttaa kaikki tuon ongelmaisen lähellä elävät ihmiset.


Ihmisyyden paradoksi  1

Valo löytyy lopulta, vasta kun uskaltautuu sulkemaan silmänsä.
Valo löytyy lopulta, vasta kun uskaltautuu sulkemaan silmänsä.

Olemme me ihmiset kokolailla poloisia. Kiiruhdamme toinen toisellemme todistelemaan niitä asioita ja ajatuksia, joihin itse itsemme olemme saaneet vakuutetuksi. Kaikki tämä käsittämätön touhottaminen, vain siksi, ettemme vain vahingossakaan joutuisi kohtamaan omaa itseämme, saati kaikkea sitä mitä vuosien ja vuosikymmenten aikana olemme sisällemme varastoineet. Epämiellyttäviä tapahtumia ja niihin liittyviä tunteita.

Omassa elämässäni olen ollut jo vuosien ajan pakotettu katsomaan silmästä silmään syvintä sisintäni ja kaikkea sitä pimeyttä mitä se kätkee sisälleen. Silti yhä tänäänkin koen olevani vain inhimillinen ihminen, jolla todellakaan ei loppupeleissä ole hajuakaan siitä millätavoin mikäkin asia tulisi ratkaista.

Lähinnä huvittuneena seuraan sivusta sitä, kuinka toisaalla ihminen tuomitsee toisen lajikumppaninsa, ymmärtämättä yhtään, että tuossa samalla tulee toisessa kohtaa tuomitsemaan itsensä.

Esimerkkejä riittää loputtomiin. Toisessa kohden kaiken suvaitsevat ihmiset avaisivat rajat ja sallisivat kaikkien maahanmuuttajien tulla tänne. Toisessa äärilaidassa ihmiset tuomitsevat sekä nämä ”suvakit”, että myös heidän paapomansa maahanmuuttajat. Seuraavassa ryhmässä ihmiset kinastelevat siitä millä tavalla ihminen pelastuu tai joutuu kadotukseen. Toinen lyö raamatulla, yrittäen lähes pakonomaisella vimmalla saattaa sanomaa, jonka uskoo olevan se ainoa ja oikea autuaaksi tekevä asia tässä ajassa. Toinen ääripää ateismiä vaalivasta porukasta, sortuu ihan samaan, pyrkiessään vakuuttamaan nämä uskovat omista vakaumuksistaan. Poliitikot riistävät vähempiosaisia ja nämä vähempiosaiset veisivät poliitikoilta viimeisimmänkin päätäntävallan. Terveysintoilijat puhuvat suu vaahdossa siitä, kuinka ihmisen tulee syödä ja liikkua terveellisesti, kun taas toisessa ääripäässä ihminen syö juuri sitä mitä haluaa, liikkuen juuri senverran mitä itse kokee tarpeelliseksi.

Kuten todettua tätä listaa ja vastakkainasettelua voisi jatkaa loputtomiin. Itse kun kykenen samaistumaan jokaisessa kohtaa molempiin osapuoliin, niin niputan tämä vastakkainasettelun lopulta siihen asiaan, joka itselleni elämässä on tullut kaikista eniten lähelle. Päihderiippuvuus ja sen hoitaminen. Toisessa ääripäässä ihmiset lappavat antaumuksella ihmiselle päihteitä, joskin lääkkeen nimellä, kun taas toisessa ääripäässä aatteensa kannattajat tulevat tuominneeksi jo liköörikonvehdit itse s**tanasta lähtöiseksi.

Yhtä kaikki. Näitä kaikkea yhdistää yksi ja sama asia. Oman itsensä pakeneminen. Jokainen juoksee elämässään kuin loputtoman tuntuista marathonia, joka on vieläpä siinä ihmeellinen, että mitä pidemmälle tuota matkaa saa taitetuksi, sitä pidemmästi on vielä matkaa jäljellä. Johtuen niinkin yksinkertaisesta syystä, että mitä kovemmin ihminen itseä pakenee, sitä kauemmas hän omasta itsestään kaikkoaa. Eikä siinä, ilman noita vastakkainasetteleuitakin, elämä on täynnä asioita ja tekemisiä, joihin itsensä voi huoletta kadottaa. Huono puoli kaikessa se, että mitä kovempi vauhti, sitä suurempi sokeus ja lopulta kaikessa tässä suurin kärsijä on ensisijaisesti ihminen itse. Mutta toisaalta kun olemme laumaeläimiä, halusimmepa tahi emme, ei meistä kovinkaan moni voi voida itsessään huonosti, ilman että siitä joku lähellämme oleva ihminen ei tulisi sijaisena kärsimään.

Tällä paatoksellani pyrin jälleen yhteen havahduttavaan seikkaan. Siihen, johon itse havahduin jo vuosia sitten, mutta johon tulen yhä edelleenkin tasaisin väliajoin havahtumaan. Pysähtymisen tärkeyteen.

Kun ihminen nimittäin oikeasti pysähtyy, siinä tapahtuu juuri se, mikä itseasiassa aiheuttaa kaiken tuon armottoman pakenemisen. Nimittäin se, että oikeasti edes hetkeksi pysähtyessäsi sinut takuuvarmasti valtaa jokin tunne.

Jo hetken aidosta pysähtymisestä seurauksena ihminen kokee yllättävän voimakkaita tunnekuohuja. Mitä enemmän sisimpään on tullut tahtomattaan sullottua tuota näkymätöntä materiaalia, sitä voimakkaampana nuo kuohut ylitse vyöryvät. Olen loputtoman monen ihmisen kohdalla kuullut sanonnan, miksi ihmeessä olisin paikallani kun heti alkaa ahdistamaan. NO JUURIKIN SIKSI!!

Nimittäin suurin palvelus, jonka itselle ja läheisillesi voit tehdä, on opetella pysähtymään säännöllisesti itsesi äärelle. Sillä tehdessäsi näin, et voi välttyä siltä että nuo tunteet alkavat nousta pintaan ja sen seurauksena olet ennenpitkää lähes pakotettu puhumaan niistä jollekin. Kun sitten puhut, nuo tunteet saavat tilaa tulla näkyväksi ja kuinka ollakaan oma olosi helpottu. Kun voit paremmin, sinun on helpompi olla toisen ihmisen lähellä ja näin kanssakäymisesi toisten ihmisten kanssa helpottuu.

Ei tämä todellakaan ole mitään tilastotieteilyä, saati ydinfysiikkaa. Tämä on loppupeleissä asia minkä ihminen varsin helposti oppisi, mikäli vain kokisi sen tarpeellisena. Yleisin kommentti, mikä esimerkiksi työssäni ihmisten kanssa tunteiden puhumisen tärkeydestä keskustellessani kuulen, on se, etteihän nyt omista tunteista ole koskaan kukaan puhunut. No ei olekaan ja eipä siis ihme että me ihmiset voimme niin huonosti.

Lopulta kuitenkin totuus on se, että olipa kysymyksessä menestynyt yritysjohtaja, korkeassa asemassa oleva poliitikko tai vaikkapa tavallinen kadunmies, niin kaikilla heillä on sisimmässään enempi tahi vähempi ylimääräistä kannettavaa. Taakkaa jota kantaessaan ihminen väistämättä väsyy ja uupuu. Haaste näissä tulee lähinnä siinä, että mitä paremmin taloudellisesti toimeentulevasta ihmisestä on kysymys, sitä enemmän hänellä on kapasiteettia paeta omaa itseään. Tämä on varsin selvästi nähtävissä esimerkiksi menestyneissä näyttelijöissä tai muusikoissa, jotka lopulta kyllästyvät elämämäänsä siinä määrin, että vetävät päänsä sekaisin mitä kovemmilla aineilla.

Loppukaneettina totean vielä sen, että alkaessasi tutustumaan itseesi, sinun kannattaa olla tarkkana kaikenlaisten hengellisten ryhmien ja niihin liittyvien gurujen kanssa. Siellä nimittäin on ihan samalla tavoin suunnattoman pelon ohjaamia ihmisiä, jotka parhaimmillaan kertovat sinulle elämän tarkoituksena sen ettei millään ole lopulta mitään tarkoitusta. Itsekin aikanaan moiseen sorruin, kunnes ymmärsin oman sisäisen pahanolon jatkuessa taas kerran sortuneeni vain yhteen monista sudenkuopista, liialliseen vastuuttomuuteen asioissa. Kun ei meitä ihmisiä ole lopulta tänne sen vuoksi luotu, että yrittäisimme vakuttaa toinen toisillemme sitä ettei ole mitään vakuuteltavaa. Tärkein tehtävämme täällä on opetella tulemaan toimeen itse itsemme kanssa ja sen myötä kenties oppimme tulemaan toimeen myös toinen toistemme kanssa.

Jos nyt pysähdyt esimerkiksi varttitunniksi, poistaen elämästäsi kaikki ärsykkeet, veikkaan melkoisella todennäköisyydellä täydellisessä hiljaisuudessa istuessasi sinut valtaa mitä erilaisemmat tunteet. Mitä suurempi ahdistus, sitä suurempi on taustalta löytyvä pelko ja mitä kovemmin yrität tuota pelkoa itsessäsi piilottaa, sitä voimakkaammin olet vakuuttamassa muita siitä kuinka tuossa tai tässä asiassa olisi viisasta toimia.


Päihderiippuvuus - kiusaamisenkulttuuri osa 3: Itsekkyys, itsekeskeisyys.  1

"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla aikaa ja tilaa unelmille ja mielenvapaus ja mielenvapaus."
"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla aikaa ja tilaa unelmille ja mielenvapaus ja mielenvapaus."

No niin. "Koirat haukkuu ja karavaani kulkee." "Elämä jatkuu" "Ei kahta, ilman kolmatta." "Kolmas kerta toden sanoo."

Päätin kirjoittaa eräänlaisen loppuyhteevedon näistä muutamien viimepäivien kirjoituksistani.

Ensimmäinen kirjoitukseni Sillanpäähän liittyen osui ja upposi. Jatko-osa ei ollut enää samanlainen "menestystarina", joten tähän suorana jatkumona uhmakkaasti päätin kirjoittaa kolmannen osan ja palata sitten taas omimpaan aiheeseen, eli kirjoittamaan lähinnä omista tunteista. Paitsi että pidän ensin jonkun viikon tauon kirjoittamisessa, johtuen lähinnä siitä että olen normaalin yhden kirjoituksen viikkotahdin sijaan paukuttanut vajaaseen viikkoon jo kolme. (Kohtuuttomuus kaikessa iskee jälleen)

Tein tässä itselleni tyypillistä tutkimusta ja analyysiä noista parista kirjoituksestani. Syy miksi Sillanpäätä koskeva juttu on tähän mennessä luettu kohta 110000 kertaa ja jaettu yli 13800 kertaa tulee tässä. Me ihmiset hassulla tavalla hurahdamme julkkisten töppäilyistä. Eli kyse ei valitettavasti ole siitä, että olisin niin loistava kirjoittaja, jolle satelisi päivittäin toinen toistaan upeampia tarjouksia alkaa jonkun suuren lehden kolumnistiksi (Onneksi ei, sillä tykkään elämästäni tällaisenaan, joten ei minusta olisikaan Tuomas Enbuskeksi).

Tuohon edelliseen hurahtamiseen liittyy yksi mielenkiintoinen seikka, nimeltä pakeneminen. Me ihmiset olemme huippuhyviä juoksemaan karkuun omaa itseämme. Niin hyviä, ettemme edes huomaa sitä tekevämme. Sen vuoksi kaikki iltapäivälehdet retostelee mitä erilaisimmilla tragedioilla. Ihmiset saavat hetkeksi unohtaa oman elämänsä, keskittymällä toisten elämään.

Eikä siinä, niinhän minäkin tein ja vieläpä kirjoittamalla siitä. Se missä kohden omalla kohdallani mopo keuli hieman yli, oli se että kirjoitin jutun päihderiippuvuudesta siten, että siitä äkkiseltään päättelee Sillanpäällä olevan kyseisen sairauden. No mielestäni hänellä voikin olla, mutta se onko hänellä, on asia jolla on merkitystä vasta sitten kun kyseinen ihminen itse kokee asian niin olevan. Nöyrin anteeksipyyntö siis harhaanjohtavasta kirjoituksesta. Mutta kun minä niin halusin kirjoittaa jutun juuri noin. Siinä juuri se itsekkyys minun kohdalla valtasi taas mielen.

Mutta sitten itse asiaan. Päihderiippuvuus ja siihen liittyvä itsekkyys, itsekeskeisyys. Aikanaan kun elin ja hengitin päihdehöyryjä, ajatuksiini ei mahtunut mitään muuta, kuin minä, minä, minä..MINÄÄÄ!! Ominaisuus jonka kautta jokainen tuolloin elämässäni mukana ollut ihminen joutui kärsimään. Päihderiippuvuus on katala tauti. Ihminen pyörii oman napansa ympärillä, napanöyhtää nypläten ja kaikista kierointa tässä sairaudessa on se, että tuo nöyhdännyplääjä saa tahtomattaan lähellä elävät pyörimään tuohon saman navan ympärille. Siinä sitten sievästi piirissä pyörien, toinen toistansa sättien ja syytellen, kaikki voivat todella huonosti.

No sairaus on sairaus. Mutta entä jos otetaan hieman loikkaa sivummalle? Joku saattaa kutsua sitä myös siirtymiseksi omalle epämukavuusalueelle. Jos otetaan tuosta päihderiippuvuus sanasta tuo päihde kokonaan pois. Jäljelle jää vain pelkkä riippuvuus. Mitä sitten?

Sitä sitten, että ajattelin näin loppulausumana haastaa sinut hetkeksi miettimään asiaa, jota itse kuluneen vuosikymmenen olen tutkaillut. Nimittäin sitä, kuinka paljon lopulta meidän yhteiskunnassamme elää ihmisiä, jotka käyttäytyvät ja toimivat kuin automaattiohjauksella likimain saman toimintamallin mukaisesti, jolla päihderiippuvainen toimii. Meillä ihmisillä kun on taipumus juosta karkuun omaa itseämme. Siinä oivana apuna toimivat mitä erilaisimmat riippuvuudet. On työnarkomaniaa, urheiluhulluutta, netti- ja kännykkäriippuvuutta jne. jne. jne.

Kaikkien näiden riippuvuuksien taustalta on paikannettavissa pari yhteistä nimittäjää. Itsekkyys, itsekeskeisyys ja aivan samoin kuin päihderiippuvuudessakin, niin myös muissa riippuvuuksissa, armoton kieltämisen mekanismi. Siis juuri se mekanismi, joka saa ihmisen henkeen ja vereen kieltämään, vähättelemään, selittelemään ja valehtelemaan omaa käyttäytymistä.

Ymmärrän hyvin sen että tässä yhteiskunnassa ei olla totuttu puhumaan asioista. Saati sitten omista tunteista. Mutta harmillista sinällään, niinkauan kuin noista ei opi puhumaan, saa varautua pakomatkaan, joka hetkellisten hyvänolon tunteiden tulvahduksista huolimatta on kokolailla raskas. Mistä tiedän? Olen juossut itseäni karkuun koko elämäni, yhä edelleenkin sitä hetkittäin toteuttaen.

Itsekkyydelle päihteisiin liittyen oli osuva esimerkki oheisessa jutussa olevissa kommenteissa. Olkoonkin, että juttu on jonkun vuoden vanha, niin kommentoijien innokkuus kyseiseen asiaan on tänäkin päivänä ihan samaa tasoa. Suurin osa kommentoijista oli nimittäin sitä mieltä että jokainen aikuinen ihminen saa itse päättää käyttääkö jotakin päihdettä vaiko ei. Hyvä niin, en jaksa väittää vastaan, kun tiedän sen olevan täysin turhaa, mutta miettikääpä hetkinen tältä kantilta. Saako jokainen lapsi jonka vanhempi päättää vapaan tahtonsa mukaisesti käyttää jotakin päihdettä, valita itse onko kyseisen vanhemman kanssa tuolloin tekemisissä vaiko ei?

Minä nimittäin itse tiedän, kun olen tässä näitä sukupolvelta toiselle siirtyneitä taakkoja purkanut, että vaikka kuinka tietoinen olisin asioista ja vaikka kuinka hyvä ja läsnäoleva vanhempi pyrkisin olemaan, niin silti siirrän tahtomattani ja varsinkin huomaamattani tiettyjä haitallisia ajatus- ja toimintamalleja seuraavalle sukupolvelle. Asiaan ei auta mitään, vaikka perheessämme pyritään puhumaan asioista, eikä meillä käytetä päihteitä. Mitä sitten tapahtuu, kun yhtälöön lisätään täydellinen puhumattomuus ja päihteet. Eikä siinä, kuten jo aiemmin mainitsin, riippuvuuksia on monia muitakin. Joten minä esimerkiksi en voi valehdella itselleni että olisin aina läsnäoleva vanhempi. Tuppaa nimittäin välillä karkaamaan asia jos toinenkin riippuvuuden puolelle. Ainoa mikä estää täydellisen koukuttumisen asioihin, on se, kun tiedostan tuon kieltämisen mekanismin. Jos huomaan alkavani kieltää viettäväni liikaa aikaa esimerkiksi Somessa, voitte olla varmoja siitä että tuossa hetkessä otan siitä irtioton. Olkoonkin, että lähipiiri saattaa olla hienovaraisesti huomautellut asiasta jo pidemmän aikaa.

Mutta joo, kuten yleensä, niin nytkin. Kirjoitin tajunnanvirtaani. Toivottavasti ehkä hieman myös herätellen miettimään omaa itseäsi. Sillä aina kun paikannan itsestäni jotakin korjattavaa, on kenties hetken päästä lähelläni elävillä taas hitusen helpompaa.


Päihderiippuvuus - kiusaamisenkulttuuri osa 2: Häpeäsairaus  2

Matti Nykänen. Ihminen siinä missä minäkin.
Matti Nykänen. Ihminen siinä missä minäkin.

Senverran runsaan kiinnostuksen tuo aikaisempi kirjoitukseni asiaan herätti, että oli ihan pakko palata jatkamaan tästä aiheesta vielä kerran.

Moni kirjoitukseni kommentoija sivuutti hienosti ne kaksi tärkeintä pointtia, jotka kirjoitukseni oli tarkoitus nostaa esille. Päihderiippuvuuden ja kiusaamisen. Osa ei ymmärtänyt ollenkaan sitä, ettei tarkoitus ollut puolustella sinällään tuomittavaa tekoa, vaan herättää lähinnä keskustelua siitä, millätavoin meillä suhtaudutaan, lähes jokaista koskettavaan ongelmaan eli päihderiippuvuuteen. Jos jotakin tällä jo neljä vuosikymmentä erilaisia riippuvuuksia sisältäneillä matkallani olen saanut todeta, niin sen, että meillä Suomessa on yhä vallalla suunnaton häpeä suhteessa päihderiippuvuuteen. Ihan liian moni tietämättömyyttään ajattelee sen olevan pelkästään yksilön oma valinta. Siis jos ihminen käyttää ongelmallisesti päihteitä, niin kärsiköön seuraukset omissa nahoissaan, jos kerran on niin selkärangaton ettei niin vähäpätöiseen asiaan kykene kuin korkin kiinni jättämiseen. Mutta mistä tässä kokonaisuutena on oikeasti kysymys?

Kysymys tietämättömyyden lisäksi taitaa olla siitä, että meillä Suomessa on kasvanut ja kasvaa yhä sukupolvi joka toisaalta ihannoi päihteitä, mutta samalla kantaa sisällään suunnatonta häpeää asian tiimoilta.

Tuon häpeän ohjaamana todella moni ajautuu käyttämään päihteitä, helpottaakseen edes hetkeksi pahaa oloaan.

Mistä tiedän tämän? Omasta kokemuksesta. Niiden satojen, ehkä kenties tuhansien, saman kokeneiden ihmisten kautta, joita tässä matkallani olen saanut kohdata. Mutta tuosta häpeästä itselläni on tähän heittää varsin osuva kuvaus, omakohtaisella tasolla koettuna.

Olin vähän toisella kymmenellä, kun isäni, kuinka ollakaan alkoholisti, käytti päihteitä varsin meille tyypilliseen tapaan viikonloppuisin. Muistan yhä sen suunnattoman myötähäpeän, jota koin, ollessamme sukulaisten kanssa mökkeilemässä, isäni persoonan muuttuessa ihan toiseksi promillien noustessa sopivaksi. Eikä siinä, kaikki pitivät isääni hauskana seuramiehenä. Huumoriveikkona, joka sopivassa laitamyötäisessä osasi olla hetkittäin jopa hauska. Mutta tuossa yhtälössä muidenmuassa rakentui sisälleni eräs monista itselle haitallisista yhtälöistä. Häpeä liittyen päihderiippuvuuteen.

Kun sitten päihdeperheessä vallitsee kirjoittamaton kolmen kohdan laki: Älä puhu. Älä tunne. Älä luota. Kasvoin käsitykseen, ettei omista tunteista ole sopiva puhua kenellekään ja miksi olisin puhunut, enhän toisaalta tuolloin ymmärtänyt yhtään tunteitani, saati että olisin luottanut kehenkään puhuakseni niistä. Surullista tässä kaikessa oli se, että tuo isäni päihteenkäyttö oli vain pisara häpeän valtameressä, joka sisälläni velloi ja myrskysi. Kun sitten kasvoin nuoreksi aikuiseksi, tuo häpeä kohtaamattomana muovautui sisälläni huonommuuden kokemukseksi. Siis kokemukseksi siitä että olin huono ihmisenä. Tuon huonommuuden ajamana, yhä puhumatta, tuntematta ja luottamatta operoin elämän erilaisissa haasteissa ja kuinka ollakaan päihteet ja muut riippuvuudet toimivat oivana keinona luovia elämän karikoissa.

Tässä kaikessa unohtuu vain yksi tärkeä asia. Ihminen ei voi loputtomiin paeta omaa itseä, omia tunteita. Niin isälleni, minulle, kuin jokaiselle joka tuota yrittää, pää tulee vetävän käteen jossain kohtaa. Se missä kohden tuo tapahtuu, on riippuvainen monesta asiasta. Yksi tärkein asia on lähellä elävät ihmiset. Omalla kohdallani ympärilläni hääri joukko ihmisiä, jotka ymmärtämättömyyttään antoi vain lisää vauhtia tuohon karuselliin. Pelastaen minut loputtoman monta kertaa mitä erilaisimmista pinteestä. Miksi? Tyhmiäkö? Ei suinkaan, vaan saman häpeän alla eläviä ihmispoloja, jotka tekevät täysin päättömiä ratkaisuja, ymmärtämättä yhtään miksi näin toimivat. Sama häpeä heijastuu läpi yhteiskuntamme, riippumatta siitä onko ihmisellä päihderiippuvuus eli ei. Joilla on, häpeävät tilaansa. Jotka elävät ongelmaisen lähellä, häpeävät tuon ongelmaisen tilaa jne. Yksi oiva esimerkki mielestäni tuli esille tässä Sillanpään käryssä. Se kuinka helppoa omaa häpeää on siirtää toiselle, tehden hänestä naurunalainen. Samalla puolustellen tuota tekoaan mitä ihmeellisimpänä keinona muka havahduttaa pahantekijä kohtaamaan seurauksensa. Pöh, sanon minä. Jos tuo nimittäin olisi toimiva keino, ei meillä olisi päihdeongelmaa ollenkaan. Häpäisisimme vain julkisesti jokaisen joka ratista käryää.

Tästä päästään siihen karuun toteamukseen, että osa tuosta suunnattomasta häpeätaakasta purkautui kovin surullisella tavalla Sillanpää tapauksessa, olihan siinä oiva tilaisuus purkaa omaa huonommuuden kokemusta, siirtäen sitä tuon ihmisen huonommuudeksi. Ihan sama yhtälö toteutuu mäkilegenda Matti Nykäsen kohdalla. Ihmiset nauttivat Matin sekoiluista ja niiden lukemisesta, koska voihan siinä peilata hetken ihmistä, jolla menee huonommin kuin minulla itsellä. Surullista tässä yhtälössä se, että tuo sama joukko joka ylläpitää Matin päihteiden käyttöä, tulee huomaamattaan vain edesauttaneeksi kyseisen ihmisen alamäkeä. Päästämättä koskaan Mattia irti tuosta omasta karusellistään. Eihän Matti voi lopettaa juomista tai siihen liittyvää sekoilua, mistä me sitten kirjoittaisimme tai mihin me sitten siirtäisimme omaa häpeää. Tämä ohessa oleva Seiskan juttu on paras esimerkki siitä, kuinka asialla mässäillään ja toisaalta siitä kuinka taitava ihminen on omissa puheissaan kieltämään, vähättelemään ja valehtelemaan tilaansa. Jopa niin taitava, että ennenpitkää alkaa itsekin uskoa omiin puheisiinsa.

Ainoa mitä näillä muutamilla kirjoituksilla toivoisin herättäväni ihmisiä miettimään, on se, kuinka loputtoman suuri ongelma yhteiskunnassamme tuo häpeäsairaus lopulta onkaan. Tässä maassa tuskin on yhtäkään ihmistä, jota nämä riippuvuussairaudet eivät ainakin välillisesti koskettaisi. Sillä fakta on se, ettei kaikista häiriöityneissä perheissä kasvaneista lapsista tarvitse tulla päihderiippuvaisia, paetakseen omaa pahaa oloaan. Onhan meillä yhteiskunnassa huomattavasti suurempi joukko pakenijoita, joita vieläpä tsempataan pakenemisessaan, nimittäin työnarkomaani. Ihmiset, joille työ on elämää suurempi asia ja miksei olisi. Tekemällä riittävän paljon töitä, ei tarvitse kohdata omaa häpeää, saati huonommuuttaan. Tekemällä työtä, saa statusta ja glooriaa ja mikä parasta, aina jos jossain kohtaa nuo ikävät tunteet, kuten häpeä, nostavat päätänsä, meillä on todella suuri joukko ihmisiä joihin tuon oman huonommuuden tunteen voi kanavoida, vähempiosaiset.

Loppuun peräänkuulutan pari asiaa. Edellisessä kirjoituksessani ei ollut tarkoitus diagnosoida kenenkään päihderiippuvuutta. Sen enempää kuin vähätellä sen seurauksia. Tarkoitus oli herättää keskustelua sairaudesta nimeltä päihderiippuvuus sekä siitä, kuinka hienosti omaa pahaa oloa voikaan kanavoida esimerkiksi julkisuudenhenkilöön joka mokaa.

Tämän kirjoituksen tarkoitus taas on yksiselitteisesti tämä. Päihderiippuvuus ei ole ihmisen selkärangattomuutta. Saati vastuuttomuutta. Kyse pohjimmiltaan on sairaudesta joka aktiivisena ollessaan muuttaa ihmisen persoonan ja ajatustavan totaalisesti. Aiheuttaen esimerkiksi sen, että mitä pidemmällä sairaus on, sitä kiivaammin siitä kärsivä ihminen tuota tilaansa kieltää, vähättelee, valehtelee ja pyrkii peittämään. Häpeän vallassa repien ympärillä elävät ihmiset kuolettavan karuselliinsä. Karuselliin, jossa lopulta kaikki tietää sen aiheuttaman pahanolon, mutta jossa kohta kukaan ei ymmärrä itsekään miksi toimii kuten järjetön, ihan samalla tavoin kieltäen, vähätellen, valehdellen ja pyrkien peittämään koko ongelman. Surullista tässä kaikessa se, että mitä useamman sukupolven yli tämä sairaus pyyhältää, sitä suurempi on häpeä ja huonommuus jonka seuraava sukupolvi saa perintönä kantaakseen. Perintö, josta kovin harva perillinen olisi halukas tappelemaan, sitä itselle saadakseen.

Minä astuin ulos kaapista oman riippuvuusproblematiikkani kanssa suunnilleen 5 vuotta sitten. Todeten hyvin pian, että tuolla teolla sain mahdollisuuden sanoittaa asioita, joita todella moni tänäänkin sisällään miettii ja pohtii, mutta joista, taas kerran, kiitos suunnattoman häpeän, ei uskaltaudu ääneen puhumaan. Sen vuoksi toivoisinkin, että osaltaan tämän kirjoituksen avulla, ihmiset uskaltautuisivat puhumaan ja kirjoittamaan kokemuksista liittyen päihderiippuvuuteen. Uskon nimittäin vahvasti niin, että mitä laajemmalla rintamalla tästä asiasta alettaisiin avoimesti keskustella, sitä vähemmän tarvitsisimme Matti Nykäsen tai Jari Sillanpään kaltaisia julkisuudenhenkilöitä tai heidän edesottamuksiaan pilkattavaksemme. Sillä lopulta tärkein asia meille jokaiselle on muistaa se, että meistä jokainen on lopulta ihminen. Arvokas, ainutlaatuinen, omana itsenään. Olkaamme siis kiusaamisen ja parjaamisen sijaa ihmisiä ihmisille.


Päihderiippuvuus - kiusaamisenkultturi  53

Jari Sillanpää. Ihminen siinä missä minäkin.
Jari Sillanpää. Ihminen siinä missä minäkin.

Alkuun totean, et kokolailla harvoin enää nykyään saan itseäni hermostumaan mistään, mutta nyt täytyy todeta se että kulunut vuorokausi ja se rummutus minkä Jari Sillanpään ratista käryäminen aiheutti, on saanut itseni ihmettelemään sitä mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?

Omasta kokemuksesta totean että tämä kaikki on juuri samankaltaista kiusaamista mitä itse aikanaan lapsuudessani koulussa ollessa koin. Suurimman ihmetyksen tässä kuitenkin aiheuttaa se että täysin tietämättömien lasten sijaan, kyse on meistä aikuisista ihmisistä. Siis ihmisistä jotka yritämme parhaamme opettaa lapsillemme ettei ole oikein kiusata ketään. No mitä itse samalla teemme? Lyömme heti toista, jos kyse on ihmisestä joka tahtomattaan on paljon julkisuudessa esillä.

Kuinka ymmärtämättömiä me lopulta olemme? Kyse on päihderiippuvuudesta. Sairaudesta, jonka alla eläessään, ihminen ei todellakaan ymmärrä niitä valintoja joita tekee. Mutta samalla totean myös tuohon sen, ettei se silti tee ihmisestä vastuusta vapaata. Jokaisella valinnallamme on seuraus ja siihen liittyvä vastuu. Sen vuoksi toteankin, et luojan kiitos lööpeissä ei hehkutettu sitä kuinka Jari ajoi kamapäissään hengiltä jonkun täysin viattoman koululaisen.

Pitäisikö meistä jokaisen nyt mennä itseensä. Pysähtyä hetkeksi miettimään sitä millaisella asialla laskemme leikkiä. Kyse kuitenkin on tappavasta sairaudesta, joka hoitamattomana vääjäämättä aiheuttaa sairaudesta kärsivän ihmisen ennenaikaisen kuoleman. Puhumattakaan siitä, että tuossa samalla sairauden riehuessa aktiivisena, voi tahtomattaan aiheuttaa myös jonkun täysin viattoman ihmisen kuoleman.

Kun lähdetään leikkimään tällaisella asialla, mitä se kertoo minusta? Ehkä sen, että tässä on varsin mehukas mahdollisuus puolihuolimattomasti purkaa omaa pahaaoloaan jonkun toisen kustannuksella. Eikä siinä, olemme ihmisiä. Eikös sitä sanota, et vahingonilo on paras ilo. Mutta jos tuon ilottelun keskellä hetkeksi pysähtyy miettimään sitä mistä tässä ilottelussa oikeasti on kysymys, minulla itselläni ainakin nousee pelkästään jo myötähäpeä siitä, kuinka lapsellisia me aikuiset ihmiset olemme. Lyömme lyötyä, heti kun siihen näin oiva tilaisuus tarjotaan.

Omalla kohdallani kun olen saanut olla lyötynä, pieksettynä, parjattuna ja joka suunnalta kiusattuna, totean et tuo jos mikä aiheuttaa ihmisessä tarpeen paeta johonkin. Mitä erilaisimmat päihteet tarjosivat minullekin aikanaan pahimmillaan tai parhaimmillaan totaalisen unohduksen kaikesta. Harmi vaan kun tuon totaalisen unohduksen vallassa eläessä, ei toimi kovinkaan vastuullisesti. Itse aikanaan ajelin myös pilleripäissäni autolla. Nyt miettien kiitollisena sitä, etten vahingoittanut tuolloin ketään. Ei se silti tee tuosta teosta yhtään vähemmän tuomittavaa. Mutta ehkä se mitä tällä kirjoituksella haen tulee tässä. Jos jokainen meistä edes hetkeksi pysähtyisi miettimään sitä, mitä tällainen kiusaamisenkulttuuri meille ihmisille oikeasti, tässä puhumattomuudenkulttuurin valtaamassa maassa antaa? Lisää syytä voida huonosti? Lisää "syytä" käyttää jotakin päihdettä edes hetkeksi unohtaakseen sen, kuinka paha olla itsellä on?

Päihderiippuvuus on sairaus, siinä missä syöpäkin. Sen vuoksi ihmettelen meitä ihmisiä. Jos eilisessä ja tämänpäivän lööpeissä olisi kirjoitettu että Jari Sillanpäällä on parantumaton syöpä, millaisia ratkiriemukkaita meemejä tuosta olisikaan revitty.

Loppuun pyydän oikeasti pysähtymään kuuntelemaan tämän viime perjantaina Vain elämää ohjelmassa Jarin esittämän kappaleen. Voi olla, että huomaat saman kuin minä tätä katsoessani. Tuossa esiintyy mies, joka on todella surullinen sisällään.


Taistelusta rauhaan - Riittämättömyys.  4

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta  muuttaa mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

"Onnee hakee paljain käsin pimeästä. Haavat syvenee. Mut ei lakkaa eksymästä. Ei, ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka. On oleva sivullinen aina kuolemaansa saakka. On nähnyt omiensa kääntyvän. Sillan alle virtaavien jokien jäätyvän. Häntä on kivitetty rehtorin nähden. Nimitetty lennoksi tähden. Vaikka tietää pimeyden koittavan. Silti uskoo valon vielä voittavan.

Joka keinussa jumalten keinuu. Väliä taivaan ja helvetin heiluu. Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu kun keinuu. Joka selässä ristinsä kantaa. Kohtalon haltuun itsensä antaa. Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu."

Riittämättömyys. Pelko. Viha. Häpeä. Suru. Riittämättömyys.

Siinä tappava oravanpyörä, jossa olen juossut läpi elämäni. Ymmärtämättä yhtään, että siinä itse juostessani tulen samalla antaneeksi itse vauhtia tuolle loputtomalle pakenemiselle.

Mitä lopulta pakenen? Omaa itseäni. Omia tunteita. Kyllä, häpeäkseni myönnettävä, edelleen.

Vaikka olen saanut elämältä toisen mahdollisuuden, kiitos raittiuden ja sitä seuranneen matkan sisimpääni, yhä vieläkin nuo samat ikävät tunteet hetkittäin vainoavat minua.

Syykin on selvä. Tunteiden kohtaamattomuus. Olen loputtoman monet kerrat tässä matkallani, kiitos erinäisten rinnallakulkijoiden, saanut pysähtyä kokemaan noita itselleni jo varhaisessa lapsuudessa, osaksi identiteettiäni kiinnittyneitä tunteita. Silti yhä edelleen jollain tasolla noita vältellen. Elämä nimittäin on varannut matkalleni melkoisen nipun haasteita, joiden myötä nämä samat tunteet, kerta toisensa jälkeen palaavat vainoamaan minua. Viimeaikaisin ärsyke noille tunteille on ollut tämä viitisen vuotta jatkunut yrittäjyys. Yrittäessäni ansaita toimeentulon, elättääkseni perheeni, hetkittäin kokien melkoisia takapakkeja, noista aiheutuu tilanteita, joissa huomaan tiettyjen ihmisten kanssa palaavani tunnetasolla lapsuuteeni. Aikaan jolloin minusta johtumattomista syistä koin lähes jatkuvaa riittämättömyyttä itsestäni. Jatkuvaa pelkoa suhteessa toisiin ihmisiin ja itse elämään. Vihaa itseäni kohtaan siitä kun en osannut puolustaa itseäni. Häpeää siitä millätavoin annoin itseäni kohdella ja loputonta surua siitä millaista elämä oli. Noiden tunteiden vallassa eläessäni, ei ihme että tuo riittämättömyys juurtui selkäytimeeni. Sieltä se yhä tänäänkin häiriköi elämääni. Aiheuttaen mitä erilaisempaa, itselleni ja elämälläni haitallista ajatus- ja toimintamallia.

Olen nyt siis yli vuosikymmenen yrittänyt kohdata noita tunteita. Hetkittäin siinä jopa onnistuen. Kunnes taas kerran asioiden ollessa suurinpiirtein kunnossa, todeten tekeväni kerta toisensa jälkeen lähes käsittämättömältä tuntuvia ratkaisuja, joiden ohjaamana palaan takaisin tuohon toisaalta niin tuttuun ja turvalliseen, mutta toisaalta monin eri tavoin lähes tappavaan oravanpyörääni.

Kun kuuntelin tuota Jenni Vartiaisen versiota tuosta Cheekin Keinu kappaleesta, sisimpäni itki vuolaasti. Ensimmäistä kertaa ihmeellisen puhdistavasti. Ymmärsin nimittäin juuri tuossa sen, että tämä kaikki on kuitenkin lopulta minulle Rakkaudella räätälöityä. Minun ristini. Kyse kohdallani on enää siitä, että suostun sen nöyränä kantamaan. Vaipumatta epätoivoon, itsesääliin tai katkeruuteen siitä millaisen ristin olen osakseni saanut. Sillä jos jotakin, niin sen olen huomannut, että tämän ristini kantamiseen sisältyy vastuun lisäksi myös suunnaton vapaus. Vapaus puhua ja kirjoittaa asioista niinkuin ne kulloinkin on. Ihmiselle joka tuon ristin alle lähes musertui aikanaan, juuri puhumattomuuden vuoksi yksin taistellen, tämä tämänpäiväinen vapaus sanoittaa omia tunteita ja ajatuksia on sellainen armolahja, jonka varassa eläessäni, olisin valmis yhä uudelleen matkaamaan tämän hetkittäin lähes käsittämätöntä tuskaa tuottaneen ja yhä tuottavan Via Dolorosani vaikka hamaan hautaan saakka.

Se jos mikä nimittäin tällä taipaleellani on kristallinkirkkaasti piirtynyt verkkokalvoilleni. Kiitos tämän kärsimystentien, minä voin jo nyt todeta eläneeni todella antoisan ja vaihderikkaan elämän. Puhumattakaan siitä, jos tätä taivalta joku päivä saan taistelun tauottua muistella vanhainkodin kiinkustuolissa istuen.

Moni kysyy minulta jatkuvasti sitä, miksi pohdin asioita niin paljon ja hetkittäin jopa pakonomaisesti. Aikaisemmin minulla ei ollut yhtä selkeää vastausta tuohon annettavana. Mutta nyt sensijaan minulla on. Voin nöyrän kiitollisena todeta tämän kaiken olevan minun ristini ja minun vastuuni asioissa on suostua tämä mukisematta kantamaan. Lopuksi voin vailla katkeruutta todeta myös sen, että vaikkakin tämän raahaaminen joskus sapettaa ihan vietävästi, niin silti, yksi suurin siunaus tämän ristini raahaamisesta on se, että tätä raahatessani olen samalla saanut tutustua kerrassaan käsittämättömän hienoihin ihmisiin ja mikä parasta, yhä tänäänkin, kaikista haasteista huolimatta tai ehkä juuri siksi, saan heitä yhä kutsua hyviksi ystävikseni.


Elämänmittainen pakomatka.  1

"Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi, jotta kasvat vahvemmaksi ja vapaammaksi. Juokse henkesi edestä.."
"Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi, jotta kasvat vahvemmaksi ja vapaammaksi. Juokse henkesi edestä.."

Onko elämäsi hektistä? Jatkuvaa kiirettä? Tapaamisia, kokouksia, palavereita, kehittämiskeskusteluja? Vai ihan kaikkea muuta.

Olitpa kiireinen, uraa ja statusta tai brändiä luova uraohjus tai ihan vaan tavallinen, kiirettä kammoksuva ihminen, haastan sinut seuraavanlaiseen kokeeseen.

Pysähdy tietoisesti jossain sopivassa hetkessä viideksi minuutiksi hiljaiseen, rauhalliseen paikkaan, jossa ei ole yhtikäs mitään ärsykkeitä.

Veikkaan, että mitä hektisempää elämäsi on, sitä pidemmän ajanjakson tämän kokeen onnistuminen kohdallasi edellyttää. Eli jos viisi minuuttia ei riitä, voit halutessasi venyttää harjoituksen kestoa haluamallesi tasolle. Senverran varoituksen sanaa, että tämä koe voi pahimmillaan muuttaa elämäsi suunnan. Näin ainakin omalla ja lukemattoman monella muulla on käynyt. Mutta älä säiky, suunta johon saatat lähteä kulkemaan, luo eteesi sellaista mitä et villeimmissä unelmissasikaan osannut uneksia. Elämän kaikkine väreineen.

Tämän harjoituksen tarkoitus kun on herättää sinut unesta. Siis siitä jota omaksi elämäksesi miellät.

Jos harjoitus kohdallasi onnistuu, sinussa herää jossain kohtaa tätä koetta mitä erilaisimpia tunteita ja ajatuksia. Tuo onkin tämän harjoituksen mielenkiintoisin osuus. Se millätavoin noihin tunteisiin ja ajatuksiin reagoit, kertoo nimittäin kokolailla paljon sinusta itsestäsi. Siis ihmisestä, jonka tulisi olla se tärkein asia elämässäsi. Sillä mitä tasapainoisempi ihminen olet, sitä todennäköisemmin myös lähelläsi elävät ihmiset voivat hyvin.

Omalla kohdallani aikanaan tämä harjoitus herätti lähinnä huvittuneen hörähdyksen. "Kaikenlaisia hörhöjä sitä onkin"-ajatuksen kera.

Mutta vasta kun oikeasti onnistuin pysähtymään itseni äärelle, säikähdin oikeasti kaikkea sitä, mitä sisältäni kumpusi.

Me ihmiset olemme nimittäin äärettömän hyviä, lähestulkoon mestarillisia itsemme pakenijoita. Ei meillä ole aikaa tällaiseen hömppään. Työt on tehtävä. Perhe elätettävä. Seuraava kokous valmisteltava. Ensiviikon aikataulutus luotava. Puhumattakaan siitä että pitäisi ehtiä viettää aikaa lasten, puolison ja ystävien kanssa. Harmi vaan että mitä kiireisimpinä itsemme pidämme, sitä vähemmän ehdimme aidosti olla läsnä missä, kenellekään ja vähiten omalle itsellemme.

Entä jos suostuu tekemään tämän kokeen? Entä jos jotakin nouseekin sisimmästäni? Entä jos se onkin jotain epämiellyttävää, jopa pelottavaa? Juuri silloin voit onnitella itseäsi. Olet nimittäin uskaltautumassa matkalle sisimpääsi ja se jos mikä luo pelkoa. Joissain meissä, itseni mukaanlukien lähes käsittämätöntä kauhua. Mutta usko pois, seisot portilla, josta kulkemisen avaimet löytyvät yllättävän läheltä. Nimittäin toisista ihmisistä. Yksin jääminen kun tässä kohden merkitsee vain väärällä tavalla itseensä käpertymistå ja taas omana kokemuksena totean, ettei se vie pitkälle. Tai vie se, juuri niin pitkälle kuin oma, erinomainen järkeilysi sinut kuljettaa.

Vasta uskaltautumalla puhumaan jollekin toiselle lajimme edustajalle, alkaa tapahtua ihmeitä. Tuo toinen ihminen kun voi pahimmillaan samaistua kokemuksiisi ja voitte yhdessä ajatuksia jakaen löytää voimavaran, jonka avulla selviää elämässä mistä tahansa. Vertaistuen.

Varaudu siihen, että mielesi syöttää ja tulee syöttämään loputtoman monta erilaista selitystä sille, miksi moista humpuukia ei omassa elämässäsi ole kannattavaa toteuttaa. Eikä siinä, jos tuntuu ettei nyt ole moisen humpuukin aika, jätä sikseen. Tämän harjoituksen äärelle kun voi palata aina, halutessaan.

Sinä itse kun et lopulta karkaa yhtikäs mihinkään. Et vaikka kuinka yrittäisit.


Tunteet on. Enhän ole tunteeton.  1

Kun hetkeksi maltan pysähtyä, huomaan ettei elämässäni ole asiaa mihin ei liittyisi tunteita.
Kun hetkeksi maltan pysähtyä, huomaan ettei elämässäni ole asiaa mihin ei liittyisi tunteita.

Aina hetkittäin huomaan jotakin liikahtavan sisimmässäni. Niin nytkin. Sen vuoksi taas kerran päätin käyttää yhtä itselleni tärkeintä keinoa asioiden jäsentämisessä, eli kirjoittamista.

Pitkä matka on tässäkin asiassa, kuten kaikessa muussakin elämässäni pitänyt kulkea jotta kirjoittamisesta on jäänyt pois kaikki turha suorittaminen. Kun voi vain hetkeksi asettua aloilleen ja antaa näppiksen laulaa, lopputulos on juuri sitä mitä sen juuri nyt tarvitsee olla, päästäkseni taas asioissa yhden askeleen verran eteenpäin.

Paljon kasvua sekä kasvuun liittyy kipua on tullut vuosien varrella kohdattua. Tuo kohtaaminen juuri on se itselleni tärkein juttu kaikessa. Olipa kyse omasta itsestä, elämästä, toisesta ihmisestä, puhumattakaan omista tunteista mitä näihin edellä mainitsemiini liittyy.

Tässä kohtaa haluan pysähtyä hetkeksi noiden tunteiden äärelle. Olen nimittäin pitkään ajatellut olevani jotenkin erilainen. Jopa eriskummallinen, mitä noihin tunteisiin tulee. Lopulta huomaten kuitenkin ilokseni sen, etten lopulta kuitenkaan taida olla yhtään sen eriskummallisempi kuin kukaan toinenkaan. Jokaisella meistä on tunteet, halusimmepa sitä tahi emme. Se millä tavoin niiden antaa vaikuttaa omaan elämäänsä, lienee yksilöllistä, mutta omalla kohdallani todeten, juurikin nuo tunteet tekevät minusta ihmisen joka tänään olen. Niin hyvässä, kuin pahassakin.

Mutta miksi ihmeessä jokin noin arkinen, yleinen, jokaisesta meistä löytyvä ominaisuus on sitten kuitenkin jotenkin niin vähän esillä oleva asia? Tunteista kun meillä ei juurikaan koskaan puhuta. Tai jos puhutaan, niin pääsääntöisesti vain silloin kun jokin tuntuu hyvälle.

Fakta kuitenkin lienee se, että mitä enemmän uskaltautuisimme puhumaan kaikista tunteistamme suoraan ja avoimesti, sitä paremmin meistä jokainen sekä yksilönä, että me kaikki ihmisinä voisimme.

Totuushan on kuitenkin se, ettei elämässämme ole asiaa, tapahtumaa, saati ihmistä joka meissä jokaisessa ei herättäisi jonkinlaista tunnetta. Silti yhä edelleen pyrimme kaikin keinoin välttämään asiasta puhumista ja pahimmillaan jopa noiden tunteiden tuntemistakin.

Itselleni tämä varsin vaihderikas elämä on tarjoillut loistavan mahdollisuuden tutustua omiin tunteisiinsa. Tänään en ihmettele yhtään sitä, miksi kohdallani vaati vuosia ja taas vuosia sekä loputtoman määrän mitä erilaisimpia pakonomaisia riippuvuuksia, ennenkuin ymmärsin mikä kohdallani oli lopulta se perustavaa laatua oleva ongelma. Omien tunteiden kieltäminen. Luulin nimittäin että olen jotenkin epänormaali jos tunnen, saati näytän omia tunteitani. Sen vuoksi jouduin juoksemaan useita vuosia piinaavaa kujanjuoksua, yrittäessäni mitä erilaisimmin keinoin piilottaa nuo itsessäni, nyt miettien, juuri minut itsekseni määrittelevät tunteet olisivat pysyneet piilossa.

Yksi suurimmista vapauden kokemuksista elämässäni onkin ollut ja yhä on se, kun voin aivan rauhassa ja hyvillä mielin tuntea mitä milloinkin tunnen ja parasta kaikessa näyttää myös nuo tunteeni ulospäin.

Ihan liian paljon tänäkin päivänä ihmiset kärsivät sen vuoksi kun kuvittelevat ettei tunteista puhuminen ole sallittua. Jos joltakulta kysyy, miten menee, yleisin vastaus lienee tänään 'Ihan jees'. Hassua sinällään kaikessa se, et mitä enemmän minä olen uskaltautunut tuon toteamuksen sijaan, avoimesti kertomaan miltä minusta oikeasti tuntuu, sitä helpompi on tätä elämänpolkua tässä hetkessä ollut astella. Olisiko siis kenties aika alkaa opetella kohtaamaan omaa itseään ja omia tunteita. Kaikki hyvä saa alkunsa siitä, kun seuraavan 'Ihan jees'-toteamuksen sijaan kokeilee kertoa yhden aidon tunteen joka sisällä juuri siinä hetkessä on.


Riippuuvuus mielen sairautena.  1

Kun ihmisen mieli voi hyvin, ihminen voi hyvin.
Kun ihmisen mieli voi hyvin, ihminen voi hyvin.

Hieman jatkoa edelliseen kirjoitukseeni liittyen. Kuten aikaisemmin kirjoitin, uskon vahvasti siihen, että yksi suurin osa riippuvuuskäyttäytymistä, on selitettävissä sillä kuinka ihmisen sisällä on suuri määrä käsittelemätöntä tuskaa.

Sen vuoksi heitänkin seuraavan ajatuksen. Silti välttämättä sen olevan ainoa totuus tai muutoinkaan kirjoittamatta tätä siten, kuin itse ainoana tietäisin miten asiat on. Lähinnä tälläkin kirjoituksella, kuten kirjoituksillani yleensä, pyrin herättämään ihmisiä pohtimaan asioita hieman useammalta kantilta.

Olen nimittäin tässä vuosikymmenen aikana saanut tutustua melkoiseen määrään ihmisiä, jotka kukin tahoillaan ja tavoillaan toteuttavat näiden sairauksien alla elävien ihmisten auttamistyötä.

Yksi surullinen yhtäläisyys heillä kaikilla on. Eräänlainen, lähes pakonomainen tarve todistella sitä, kuinka heidän toteuttamansa työmenetelmä on se yksi, ainut, ja oikea tapa lähestyä näitä ongelmia. Esitän tähän hetkeen kysymyksen: Entä jos näin ei olekaan? Mitä tapahtuu, jos ihminen joutuu kyseenalaistamaan omat toimintatapansa? Astumaan eräällä tavoin epämukavuusalueelle?

Yleisimmillään tuosta seuraa suunnaton määrä vastustusta. Mitä tiukemmin, jopa fanaattisemmin ihminen uskoo omaan tekemiseensä, sitä suurempaa vastarintaa hänestä nousee, jonkun räkänokan kehdatessa esittää että tuossa toiminnassa olisi jotakin vialla.

Mutta siitä itse asiaan. Riippuvuuksiin mielen sairautena. Omalla kohdallani olen siinä siunauksellisessa asemassa, että omalla taipaleellani elämä on katsonut tarpeelliseksi tasaisin väliajoin ravistaa minut irti mitä erilaisimmista rakennelmista, joita hallinnan harhoissa olen kyväillyt. Samalla osoittaen kerta toisensa jälkeen sen, että päihdetyössä tärkeintä on aina ja kaikessa ihminen. Ei siis se sairaus, jonka vallassa ihminen elää, saati lukemattomat oireet, joita tuo sairaus aiheuttaa. Ei. Vaan ihminen näiden takana. Se aito, herkkä, haavoitettu ihminen. Ihminen, joka kuollakseen kaipaa vain sitä, että joku oikeasti ymmärtäisi sen, ettei hän pahuuttaan tee, saati ole tehnyt kaikkia niitä kauheuksia joita hän tuon sairauden orjuuttamana on vuosien ja vuosikymmenten aikana itselleen ja rakkaille läheisilleen tehnyt. Pysäyttävintä tässä työssä kerta toisensa jälkeen on se hetki, kun kaiken tuon kaaoksellisuuden takaa paljastuu se lukemattomien roolien alle itsensä kadottanut ihminen. Yksi positiivisimmista palautteista mitä työssäni olen saanut, on se, kun ihminen kiittää suoraan sydämestään sitä kun ensimmäistä kertaa joku kohtasi hänet ihmisenä, ongelmaisen sijasta.

Haaste näiden sairauksien kanssa on lähinnä se, kun lähestulkoon kaikki jotka tämän äärellä toimivat, pyrkivät kilpaa vakuuttamaan toiset oman toimintansa oikeellisuudesta. Tässä kilpalaulannassa unohtuu vain se tärkein, ihminen joka apua on hakemassa. On lähes sama tilanne, kuin alkoholistiperheessä, missä kaksi vanhempaa riitelee siitä kuinka hänen mielestään toinen ei kasvata lapsia oikein ja loppupeleissä se joka eniten tästä kaikesta kärsii on juurikin tuo lapsi.

Olisikin äärimmäisen tärkeätä, että tämän jatkuvan kinastelemisen sijaan, voitaisiin avata oikeasti rakentavaa keskustelua siitä, millätavoin jo olemassaolevia palveluita voitaisiin yhdistää ja sen myötä käyttää mahdollisimman tehokkaasti näiden sairauksien alla elävien ihmisten sekä heidän läheistensä auttamiseen.

Jokaisella meistä on ainakin jollain tasolla itsessämme käsittelemättömiä tapahtumia ja tunteita. Mielen sairautta. Kun sitten ihminen näiden tiedostamattomien tapahtumien ja tunteiden ajamana lähtee ohjautumaan elämässä, elämä on jatkuvaa taistelua ja vääntämistä jos milloin mistäkin. Vain yhtenä esimerkkinä tästä, se mikä olisi oikea tapa lähestyä riippuvuussairauksien hoitoa.

Entäpä jos tuon vääntämisen sijaan, jokainen vääntäjä kääntäisikin katseensa omaan itseensä. Omaan tekemiseen. Siihen mitä siinä kenties voisi olla parannettavaa.

Sillä aivan samoin kuin aikanaan käytin päihteitä ja muita riippuvuuksia keinona hallita sisäistä kaaostani, lähestulkoot jokainen ihminen meistä luovii tätäkin päivää läpi, ainakin jollain tasolla pyrkien hallitsemaan omaa sisintään. Mitä enemmän sitä yrittää, sitä suuremmalla todennäköisyydellä jokin tekeminen tai toiminto alkaa lähennellä pakonomaisuutta. Aivan kuten riippuvuuksissa yleensä.