Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on Vertaistuki.
Seuraava

Masennuksesta, mielenterveysongelmista sekä ihmisten kohtaamisesta.

Jokainen meistä voi osaltaan tukea toinen toistaan.
Jokainen meistä voi osaltaan tukea toinen toistaan.

Ajattelin seuraavaksi kirjoittaa aiheesta, josta itselläni on matkanvarrella karttunut melkoinen määrä omakohtaista kokemusta.

Sen mitä omassa elämässäni vajaan parin vuosikymmenen ajan läpikävin eri asteisia masennuksia ja muita mielenterveydellisiä ongelmia ja mitä nyt kohta vuosikymmenen ajan olen itseni ja elämäni prosessoinnilla näistä asioista itsestäni saanut irti työstettyä, niin uskallan melkoisen suurella varmuudella väittää että suurin osa tämän maan ihmisistä jotka kyseisistä ongelmista elämässään tässä hetkessä kärsivät, olisi mahdollista auttaa takaisin tavalliseen elämään sikäli kun vain riittävästi aikaa ja voimavaroja kyseiseen asiaan haluttaisiin panostaa.

Pahimpaan aikaan elin pimeyttä, jossa postilaatikolla käyminen päivänvalossa oli liian suuri ponnistus tehtäväksi. Pelkäsin ihmisiä sekä elämää aivan liiaksi. Tuolloin suurin osa ajasta kului neljän seinän sisällä. Muistan loputtoman monet kerrat makoilleeni selälläni sängyllä tuijotellen kattoon ja miettien elämäni tarkoituksettomuutta, sitä kuinka mikään ei oikein tuntunut koskaan miltään. Tuolloin olin aivan varma ettei kukaan eikä mikään enää saisi minua palaamaan "normaaliksi ihmiseksi". Ihmiseksi joka kävisi töissä, hoitaisi asioitansa, puhumattakaan perheen perustamisesta tai sen myötä jonkun toisen ihmisen kasvattamisesta. Vielä tuolloin en kyennyt erottelemaan mitään tunteitani. Aina ja kaikkialla oli läsnä vain synkkä ahdistus. Tuolloin tärkein motiivini päivässä oli tavalla jos millä saada hetkeksikään aikaa tuo ahdistus siirretyksi syrjään. Laukkasin lääkäriltä toiselle. Saaden lähes joka kerta mitä mielenkiintoisimpia diagnooseja ja tietysti joka vaivaan mitä erilaisimpia lääkkeitä. Nyt kun mietin aikaa, jolloin vielä en käyttänyt lääkkeitä väärin, oli minulla silti, lääkärin määräyksestä sellaiset hevoskuurit, etten yhtään ihmettele sitä millaisena zompiena päivät läpi haahuilin. Tuohon yhtälöön kun lisätään päihteet, niin ei ole ihme ettei lääkkeet, saati "terapia" oloani parantanut. Laukkasin pahimmillaan vuosia "terapiassa". Lainausmerkit siksi, koska ihmiset joiden luona kävin, olivat yhtä pihalla asioissa kuin minäkin. He osasivat kyllä kuunnella, mutta koska jo tuolloin olin liiankin hyvä omaksi parhaakseni puhumaan, olin jo kovin varhaisessa vaiheessa onnistunut manipuloimaan heidät täyttämään tarpeen jota heiltä olin hakemassa. Luvan olla yrittämättä elämässä yhtään mitään.

Muutoksentuulet alkoivat puhaltaa vasta siinä tilanteessa, jolloin olin henkisesti ja fyysisesti niin loppu, että olisin ollut valmis osastohoitoon, jossa sinällään kyllä jatkuvasti tuolloin olinkin, mutta jossa en syystä tai kummasta koskaan paria päivää pidempään viihtynyt. En kai, kun ei siitä sinällään minulle mitään pysyvämpää apua koskaan ollutkaan.

Elämäni alkoi muuttua siinä hetkessä kun yhtälöön lisättiin oma halu taistella kohti parempaa huomista sekä apu, jossa tärkeintä oli se kuka minä kaikkien noiden diagnoosieni saati loputtomine vaivoineni todellisuudessa olin. Tuosta päivästä alkaa osapuilleen olla kohta 9 vuotta ja tässä hetkessä voin käsi sydämellä vannoa, etten koskaan olisi voinut villeimmissäkään unelmissani kuvitella mitä elämä minun varalleni oli vielä suunnitellut, sillä niin tyhjä ihmiskuori minusta oli vuosikymmenten aikana kuihtunut.

Matka on ollut monin paikoin äärimmäisen raskas, mutta jokainen raskas hetki on toisaalta kuin kysynyt minulta sitä haluanko jatkaa matkaani eteenpäin, vai palata takaisin samaan vanhaan synkkään tarkoituksettomuuteen. Yhä tänäänkin olen valmis ja halukas jatkamaan. Joskin samaan hengenvetoon on todettava se, että jo pidempään minun elämälläni on ollut tarkoitus ja päämäärä. Yksi päivä kerrallaan toisia ihmisiä palvellen eteenpäin matkaaminen.

Minun elämäni muuttui, kun sain mahdollisuuden ensikertaa elämässäni tulla kohdatuksi omana rikkirevittynä itsenäni. Kaikkine karvoineni. Sairauksineni. Traumaattisine kokemuksineni. Sain todella monipuolista, moniammatillista tukea, joka lähtökohtaisesti oli tarjolla heti kun itse sitä osasin itselleni olla vaatimassa.

Kuten todettua matka on vienyt aikaa. Aikaisemmin, minulle kaikki heti -ajatusmallilla eläneelle ihmiselle tämä on ollut monin tavoin kiduttavan hidas prosessi. Prosessi joka on samalla kasvattanut kärsivällisyyttäni, mutta myös toisaalta muovannut ajatusmaailmaani siinä, ettei elämässä todellakaan ole kyse siitä mitä kaikkea ihmeellistä ihmisen tulisi juuri nyt tällä sekunnilla saada, vaan päinvastoin niin että mitä pidempään ja hitaammin jotakin muutoksia elämässä tapahtuukin, sitä kannattavampia ja kauaskantoisempia vaikutuksia sillä minulle on.

Jos taas yhden toiveen elämässäni saisin esittää, niin sen että ihmiset lakkaisivat juoksemasta kuin riivattuina tavoitellen mitä ihmeellisimpiä asioita elämässä ja samalla vapautuisi aikaa siihen tärkeimpään, eli toisten ihmisten kohtaamiseen. Toisen ihmisen aidolla kohtaamisella on nimittäin aivan käsittämättömiä vaikutuksia elämässä. Jos minusta, totaalisesta, itsetuhoisesta sekopäästä kasvoi noiden kohtaamisten myötä itseään sekä toisia ihmisiä kunnioittava, tasapainoinen ihminen, niin uskallan väittää saman mahdollisuuden olevan jokaisen meidän ulottuvilla. Kyse on vain siitä mihin asiaan suurimmat voimavarat keskitetään. Jos ne keskitetään siihen, että ihmisille tuotetaan taukoamatta mitä nopeampia palveluita itsensä unohtamiseen, niin lopputuloksena syntyy itsensä unohtavia, totaalisessa merkityksettömyydessä eläviä sukupolvia, mutta jos samat resurssit valjastetaan toisista ihmisistä välittämiseen, niin jälkipolvista kasvaa itsestään ja toisista välittäviä ihmisiä joille tärkeintä ei ole se mitä elämässä voi itselleen haalia, kuin se mitä elämässä toisen ihmisen hyväksi voi tehdä.

Haluan tällä kirjoituksellani kenties herätellä jonkun ihmisen miettimään sitä, että josko tänään olisi se päivä jolloin olisi aika ottaa selvää siitä, mitä elämällä on juuri minun varalleni suunniteltuna. Voin vannoa, että sikäli kun mahdollisimman avoimin ja ennakkoluulottomin mielin tuolle seikkailulle on suostuva, ei kovinkaan kauaa tarvitse yksikseen matkata. Sillä hyvin pian tulet huomaamaan saman kuin minäkin, meitä epätoivossa tarpovia ihmisiä on todella paljon. Yhdessä saamme rakennettua meille kaikille toivon.


Vaikeneminen on kultaa - tuskin.

Joskus elämänpolku vaikuttaa kovin mutkaiselta.
Joskus elämänpolku vaikuttaa kovin mutkaiselta.

Tuo vanha sanonta vaikenemisesta on tuonut elämässäni varsin paljon tuskaa sisälleni. Kasvaessani lapsuuttani perheessä, jossa sanattomana sopimuksena toimi sääntö: Älä puhu. Älä tunne. Älä Luota. Ei siis ihme että vasta nyt vanhemmalla iälläni olen opetellut pois tuosta vaikenemisen laista.

Isäni yritti epätoivon vimmalla näyttää ulospäin että kaikki on hyvin. Eipä silti, hyvin hän siinä onnistuikin, mutta toisaalta joskin lapsuuteni koti oli monin tavoin hyvä, niin silti nuo tietyt negatiiviset asiat ja varsinkin niistä puhumattomuus toi herkälle lapselle kohtuuttomia paineita sisikuntaan.

Sen mitä tässä viime vuosina olen ihmisten kanssa jutellut, niin koen että meillä täällä pohjolassa tuo vaikeneminen on enemmän sääntö kuin poikkeus. Valitettavasti.

Asioista ajan myötä rakentuu vain upottava suo, josta läpi kulkeminen yksin on lähes mahdottomuus.
Asioista ajan myötä rakentuu vain upottava suo, josta läpi kulkeminen yksin on lähes mahdottomuus.

Asioista puhuminen nimittäin on parasta terapiaa, eikä vastapuolen todellakaan tarvitse olla terapeutti ammatiltaan, voidakseen toimia kuuntelijana.

Minä olen jo muutamia kertoja tässä uudessa elämäntavassani saanut mahdollisuuden puhua asioista joita pahimmillaan ajattelin säilyttää salaisuutena hautaan asti. Viimeisin tällainen itsensä purkaminen tapahtui vajaa viikko sitten, enkä osaa sanoin kuvata tuosta seurannutta helpotuksen tunnetta. Silti ihmettelen itseäni siinä, että aivan viimeiseen asti pidän ikäviä asioita sisälläni, aivan kuin puhumisesta nouseva häpeä olisi kaiken sen tuskan sisällä pitämisen arvoista. Toisaalta tiedostan osaavani rankaista itseäni mitä erinäisimmin tavoin, joista tämä puhumattomuus on vain yksi esimerkki. Saatan pitää asioita sisälläni, vaikka minulla olisi lukemattomia ihmisiä ja mahdollisuuksia puhua mieltä painavat asiat ulos. Lisäksi tiedostan sen, että meillä on vallalla ajatus, ettei toisia ihmisiä saa omilla murheillaan kuormittaa. Jännä sinällään on ollut huomata se, että kun uskaltaudun johonkuhun luottamaan ja puhumaan asioista jotka mieltäni painavat, myös tuo toinen ihminen saa samalla mahdollisuuden keventää taakkaansa ja näin kaksi ihmistä tukee toinen toistaan jakamalla taakkaansa keskenään. Vielä kun yleensä käy niin että omassa päässäni pyöriteltynä asiat saavat kohtuuttomat mittasuhteet, niin puhuminen palauttaa niihin suhteellisuudentajun.

Päänsisäinen maailma vaikuttaa äkkiä melkoiselta ryteiköltä.
Päänsisäinen maailma vaikuttaa äkkiä melkoiselta ryteiköltä.

Toivoisin tosissani että meillä alettaisiin enemmän palata entisiin hyviin aikoihin, jossa kylän ongelmat olivat yhteisiä, eikä ihmisten tarvinnut kantaa murheitaan yksin. Tänään kun ei enää juuri muuta kuin tervehditään naapuria, jos sitäkään.

Olen kokenut kuluneen viikon aikana suunnatonta vapautta. Kun taakka harteilta tipahtaa, on matkanteko huomattavan paljon vaivattomampaa, vaikkei ongelmat välttämättä kokonaan katoakaan, niin siitä huolimatta niistä puhuminen luo polkua josta kulkeminen on huomattavan paljon helpompaa.

Toisinaan polku jota askellan vaikuttaa varsin helpolta astella.
Toisinaan polku jota askellan vaikuttaa varsin helpolta astella.

Kun puhuin asioista joita patosin sisälläni todella kauan, oli kuin olisin havahtunut elämään aivan uudella tavalla. Asiat ja paikat joissa olin piinaavien murheiden vallassa kulkenut, näyttivät nyt ihmeellisen kauniilta. Lisäksi kun ymmärrän itseäni ja tilannettani nyt huomattavasti paremmin, minulta poistuu pakonomainen, epätoivoinen elämän ja asioiden kontrollointi, josta seurauksena minulle vapautuu aikaa ja energiaa pysähtyä ihmettelemään elämää ja sen monimuotoisuutta.

"Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, jotka hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa."
"Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, jotka hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa."

Minä osaltani pyrin tänäänkin siihen, että mikäli joku ihminen lähestyy minua halutakseen puhua minulle mieltään painavista asioista niin raivaan itselleni aikaa jotta voin kiireettömästi kohdata hänet ja sillä tavoin saada myös itselleni tuiki tärkeitä kokemuksia evääksi elämäni reppuun. Nykäiskää siis tänään jotakuta hihasta ja pyytäkää pysähtymään kuuntelemaan mitä teillä on sanottavana. Saatatte yllättyä iloisesti siitä mitä tämä luottamuksen osoitus teille kummallekin antaa. Siis kuljetaan yhdessä eteenpäin.


Kaikki me ihmiset olemme tasavertaisia. Vertaisia vertaistemme joukossa.  2

Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää. Katsoo kevääseen, seisoo erillään. Ja kestää joka tuulen ja sään.
Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää. Katsoo kevääseen, seisoo erillään. Ja kestää joka tuulen ja sään.

Olen ollut kaikkineen positiivisesti yllättynyt kaikesta palautteesta mitä aikaisemmassa postauksessani linkittämä juttumme on tuonut. Kuvastanee juurikin sitä, että näiden ongelmien kanssa painivia ihmisiä riittää ja että kuitenkin näistä ongelmista ei edelleenkään puhuta riittävän avoimesti.

Mietin tässä aamussa elämääni. Lähinnä siltä kantilta, kuinka rajoittunut ihminen ennen raitistumistani olin. Olin omien ajatuksieni ja ennakkoluulojeni vanki. Pelkäsin ihmisiä, luullen jokaisen heistä vain haluavan hyötyä minusta jotakin, hyljäten heti kun itsekkäät tarpeensa saisivat tyydytetyiksi. Tänään ymmärrän tuon pelon kummunneen omasta itsestäni. Omista itsekkäistä ennakkoluuloistani. Olin kasvanut ajatukseen, että minun tulee aina hyötyä jotakin toisista, eikö koskaan antaa toiselle yhtään mitään. Kuinka hukassa ihminen voikaan olla.

Tänään olen kiitollinen siitä reilun 15 vuoden sysimustasta helvetistä, joka riisui minut auttamatta alasti kaikista ennakkoluuloistani, katsoakseni toista ihmistä ihmisenä. Kohtaamaan toiset ilman minkäänlaisia varauksia. Hyväksymään ihmisen ihmisenä. Olemmehan oikeasti täällä ajassa toinen toisiamme varten. Emme kilpaillaksemme siitä kuka on paras missäkin, saati kenellä on eniten mitäkin.

Surullista sinällään on se kuinka nykyinen yhteiskuntamme on kasvanut tuohon kilpajuoksuun. Sen sijasta että tukisimme toinen toistamme, saavuttaen yhdessä enemmän, me tallomme toisiamme, yrittäen siten muka päästä korkeammalle, ehtiä enemmän, saavuttaa jotakin millä kuitenkaan ei ole yhtään mitään merkitystä oikean elämän edessä

Ymmärrän tänään elämää siinä, että me ihmiset tarvitsemme onnettomuuksia, sairauksia, jopa sotia, ymmärtääksemme kovin yksinkertaisen asian. Olemme ihmisiä, toinen toisellemme.

Ihmisen kohdatessa sairauden. Onnettomuuden. Läheisen kuoleman tai jonkin muun todella maailmaansa järisyttävän tapahtuman, avautuu näkemään sen mikä kuitenkin on ollut nähtävissä aina. Tarvitsemme toisiamme. Hyvä esimerkki tästä on alkoholismisairaus. Ihmisen löytäessä oman pohjansa, hän riisuutuu siinä määrin ennakkoluuloistaan että kykenee vastaanottamaan apua. Kuka mitäkin, mutta kuitenkin apua. Toiselta ihmiseltä. Tässä kohtaa minä ymmärrän omalla kohdallani riippuvuussairauksien siunauksen elämässäni. Ne riisuivat minut kaikista ennakkoluuloistani. Ei ole väliä kenen kanssa puhun. Sikäli kun sairaus koskettaa tavalla tahi toiselle molempien meidän elämää, syntyy ihmeellinen yhteys jonka avulla ymmärrämme toisiamme aivan uudella tavalla.

Olen saanut tavata aivan uskomattomia ihmisiä raittiilla taipaleellani. Ymmärtäen tässä hetkessä sen, etten ennakkoluuloiltani heitä olisi uskaltautunut kohtaamaan, ellei minulta ensin olisi ravistelemalla rikki revitty kaikkia mahdollisia kieroutuneita suojarakenteita joita elämäni aikana syystä tahi toisesta olin rakentanut.

Ei siis väliä oletko työelämässäsi johtaja vai siivooja. Uskonnoltasi ateisti tai buddha. Poliittiselta vakaumukseltasi Persu taikka vaikka mersu. Olet minulle tasavertainen ihminen jolla on aina jostakin elämän osakokonaisuudesta enemmän tietotaitoa kuin minulla. Miksipä siis emme istuisi alas jakamaan kokemuksiamme, saattaisimme molemmat pahemman kerran yllättyä siitä kuinka harmittavan paljon samankaltaisuutta meistä kaikesta erilaisuudesta huolimatta löytyykään.

Rakasta lähimmäistäsi, lienee tämän elämänmatkani tärkein opinahjo. Sitä siis opettelen tänäänkin, tämänhetkisen avoimuuden turvin. Kaikkea hyvää päivääsi. Siunausta askeleihisi. Voimia haasteihisi.


Seuraava