Yhteiskunta

Viikolla Hesarin toimittaja Jukka Harju soitteli liittyen Venla Salmen (OPTULA) tuoreeseen tutkimukseen Nuorten rikoskäyttäytymisestä ja uhrikokemuksista. Katselin tunnin ajan tuloksia ja nostin niistä pyydetysti muutaman nuorisotutkimuksellisesti kiinnostavan esille Harjun soittaessa uudelleen. Huomioni tutkimuksesta olivat tietysti lyhyitä, jotta ne sopivat lehteen. Salmen tutkimuksen tulokset ansaitsevat kuitenkin vielä tässä pienen pysähdyksen.

Tutkimus oli siis 15-16-vuotialle suunnattu kysely, jossa kartoitettiin heidän tekemiä ja kokemia rikoksia. Suvereeni ykkönen tehdyissä rikoksissa oli nettipiratismi. Peräti 71 prosenttia oli lataillut musiikkia, pelejä ja muuta sälää. Riittävän suuri määrä, jotta voidaan puhua jo kansalais- tai sukupolvirikollisuudesta. Jälkimmäinen on selitysvoimaisempi.

Eräs myös tutkijoita askarruttanut kysymys on nykynuorten sosialisaatio, siis koko elämänsä digitaalisten härpäkkeiden kanssa eläneiden maailmankuva ja merkityksenanto sekä arvojärjestelmät. On pohdittu muun muassa sitä, kuinka perustavanlaatuisesti esimerkiksi internet lopulta vaikuttaa sosialisaation. Valmiita vastauksia on vaikea vieläkään tarjota, sillä nykynuoret ovat ensimmäinen todellinen digisukupolvi. Näin murroksen rajuutta vanhan analogisen ja uuden digitaalisen nuoruuden välillä voidaan arvioida luotettavasti vasta parinkymmenen vuoden kuluttua. Tällaisia tutkimustuloksia voi kuitenkin pitää jonkinlaisina heikkoina signaaleina. Ja silloinhan niillä pitää tutkijan spekuloida, harrastaa aikalaisdiagnostista pohdintaa.

Ei tarvita kummoista päättelykykyä näkemään Salmen tutkimuksen tuloksista, ettei bittien imeminen internetistä näyttäydy nykynuorille rikoksena - tai ainakaan kiinnijäämisestä ei olla kovin huolissaan (eikä tässä viittauksia tyttöön, isään ja muumitietokoneeseen). Miten siihen tulisi suhtautua? Ensin voisi kai todeta, ettei rikos vakavuudeltaan anna aihetta moraalipaniikkiin. Toisaalta muusikot, taiteilijat, pelintekijät ja monet muut toimijat elävät Teosto-maksuilla ja muilla vastaavilla. Piratismi onkin melkoinen nykyajan dilemma, sillä yksilölle se näyttäytyy marginaalisena ja harmittomana, kun taas yksilöiden muodostamana massana aiheuttaa melkoisia ansionmenetyksiä.

Ottamatta kantaa piratismin moraalisiin kysymyksiin tulee siitä mieleen kieltolain aikainen juopottelu ja trokaus. Ystäväni Antti Häkkinen on tutkinut viinatrokausta kieltolain aikaan ja kutsunut ilmiötä kansalaisrikollisuudeksi (tai kansanrikollisuudeksi). Kieltolain viimeisinä vuosina mukana oli aivan julmettu määrä kansalaisia. Ehkä nykypäivänä kannabiskokeilut voisivat myös rinnastua 25-34-vuotiaiden keskuudessa määrältään piratismiin - jälleen ilman moraalisia arvolausumia. Jos 40 prosenttia ikäryhmästä on tehnyt käyttörikoksen - siis joskus vetäissyt henkoset - ollaan tekemisissä kansalaisrikollisuuden kanssa. Toki kaikki mainitut ovat rikosten määriä lukuun ottamatta jokseenkin vertailukelvottomia.

Voiko Salmen tuloksista vetää sellaisen johtopäätöksen, että nuori sukupolvi on paatunutta ainesta. Ei tietenkään voi. Jokainen aika tuo nuorten ja vanhempienkin eteen ilmiöitä, joissa yksilön intressit eivät kohtaa lainsäätäjän tahtoa. Tilanteet ovat aina hankalia ja joskus (kuten kannabiksen kohdalla) niille ei löydy ratkaisua. Jäädään jonkinlaiseen välitilaan, jossa laki sanoo toista kuin yksilöiden toimintatavat - siis todellisuuden tapahtumat. Todennäköistä kuitenkin on, että jonkinlainen ratkaisu piratismiin löydetään aiemmin kuin kannabikseen.

Musiikkivalinta tälle viikolle? Jospa ottaisin Rolling Stone -lehden vuoden 2012 parhaaksi rankkaaman levyn, niin ei aina tule omaa matskua. Pannaan oikein live-version levyn nimikkokappaleesta: Wrecking Ball ja Bruce Springsteen!

Otsikon käsitteeseen olen törmännyt sen jälkeen usein, kun liikkuminen, liikunta ja urheilu tulivat osaksi tutkimusrepertuaariani. Aluksi luulin, että kyse on sarkastisesta nimityksestä urheilun parissa työskentelevistä ihmisistä. Vähän tiesin silloin.

Kyse on uskonnollisesta ilmiöstä - aatteellis-käsitteellisestä maailmankuvasta. Näitä henkilöitä löytyy ennen kaikkea urheiluliikkeen piiristä, mutta myös sen liepeiltä. On hyvin tärkeä alleviivata, että todelliset uskovaiset ovat äärimmäisiä harvinaisuuksia myös urheiluliikkeen sisällä. Mutta sieltä tarkasti etsivä voi löytää, jos osaa katsoa ja kuunnella.

Jottei kukaan käsitä väärin, ei urheilu-uskovaisella ole mitään tekemistä huippu-urheilijan, fanin tai liikuntaa innokkaasti harrastavan henkilön kanssa - ei myöskään yleistys kaikista liikunnan ja urheilun parissa työskentelevistä: This is a real Deal!

Kyseessä on yleensä puku päällä oleva keski-iän ylittänyt mieshenkilö. Toinen mahdollinen univormu on (kesällä) pikee-paita, polvi-shortsit ja nahkaiset lenkkarin kaltaiset kengät. Edelliset eivät vielä takaa mitään. Mikäli henkilön työhön kuitenkin liittyy sana urheilu tai liikunta, saattaa alkaa jo poltella.

Seuraavassa muutama vinkki urheilu-uskovaisten bongaamiseen. On muutama vuoren varma tunnistustapa täysivaltaisuuden varmentamiseksi. Niistä tehokkain on esittää väite: "suomalainen pitkänmatkan juoksu ei koskaan palaa kulta-aikaansa". Mikäli väitettäsi seuraa a) ensin naaman punoitus ja suuttumus, b) tilitys siitä, että vika on vain järjestelmässä, c) kova meuhkaaminen rahasta ja erityisesti sen puutteesta, d) kaikenlainen muu selitys paitsi sellainen, joka huomio maailman muuttumisen ja ihmisten, erityisesti nuorten, uudet kiinnostuksen kohteet, olet tavannut urheilu-uskovaisen.

VAROITUS! Hiihdosta älä puhu silloin mitään, sillä siihen urheilu-uskovaisen emotionaalinen suhde on niin ristiriitainen Lahden doping-jupakan jäljiltä (kyllä, edelleen), että seurauksia ei voi ennakoida.

Urheilu-uskovaisen löydettyäsi et ehkä heti ymmärrä, millaisen yhteiskunnallisen rariteetin olet kohdannut. Kyseessä on sinänsä harmiton lajityyppi. Maailmankuva muodostuu lähinnä 1900-luvun urheiluhistoriasta. Erityisen pyhää on aika 1920-luvulta 1980-luvun lopulle - siis ajanjakso, jolloin Suomi menestyi hiihdossa, yleisurheilussa ja muissa olympialajeissa. Sieltä nousevat myös urheilu-uskovaisten kaikki uskontoteemit.

Urheilu-uskovaisen maailmankuvassa hän seisoo edelleenkin Lahden kisamontussa odottamassa sinivalkoisten värien suksivan ensimmäisenä metsän siimeksestä Järvisen pipo päässä kohti maalia. Henkinen aika on pysähtynyt jokseenkin tismalleen Thomas Wassbergin ja Juha Miedon välisen sadasosan puoliväliin. Se hetki on urheilu-uskovaisen prisma ulkopuoliseen todellisuuteen. Sadasosan puolikas, joka erottaa taivaallisen riemun ja elämän traagisen todellisuuden.

Suomessa on varovaisesti arvioiden 300 täysveristä urheilu-uskovaista. Sosioekonomisesti he edustavat ylhäistä keskiluokkaa, sillä urheilun johtopaikoilla (joilla he vaihtelevat tiuhaan palleja) maksetaan täysin kohtuutonta palkkaa. Heillä on myös oma kielensä. Vaikken ole antropologi, olen onnistunut tekemään osallistuvan havainnoinnin keinoin joitakin tulkintoja.

Sanat ovat kyllä selvää suomea ja äännetäänkin ihan normaalisti, mutta merkitykset ovat täysin normaalista poikkeavia. Esimerkiksi lause, "tällä rahalla tuetaan lasten ja nuorten liikuntaa", tarkoittaa urheiluksi, että "nyt on aika nostaa palkkoja ja nimittää lisää johtajia". Myös sana "tulosohjaus" saa heidän kielessä oman merkityksen: "nyt on aika nostaa omia palkkoja ja nimittää lisää johtajia". Oikeastaan kaikki suomenkielen sanat, joiden konnotaatio edes ohuesti liittyy talouteen, tarkoittaa urheilu-uskovaisille: "nyt on aika nostaa omia palkkoja ja nimittää lisää johtajia". Jos urheilusta vastaava ministeri sanoo tuimaan sävyyn, että nyt on valtion tuissa saavutettu katto, tarkoittaa sekin: "nyt on aika nostaa omia palkkoja ja nimittää lisää johtajia". Kääntäjille simultaanitulkkaaminen urheilu-uskonnosta suomeen onkin helppoa, sillä merkityssisältöjä on suhteellisen vähän.

Vielä muutama kielioppiohje urheilu-uskovaisen tapaamisen varalle. Rakenteiden purkaminen suomeksi, tarkoittaa urheilu-uskovaiselle "lukuisten uusien työpaikkojen perustamista". Seuraava on erityisen tärkeää! Jos vahvan tutkimusnäytön mukaan jokin asia ei toimi, tarkoittaa se urheilu-uskovaiselle, että (...pitkä hiljaisuus...). Se ei tarkoita siis mitään, ei yhtikäs mitään, sillä urheilu-uskovaiset ovat täysin immuuneja tutkimustiedolle. Ei siis kannata ihmetellä, jos saat argumenttiisi täysin mielivaltaisen vastauksen. Älä siis perustele näkemyksiäsi urheilu-uskovaiselle, sillä mitä rationaalisempi perustelu, sitä huonommin he ymmärtävät.

Urheilu-uskovainen lukee äärimmäisen vähän, erityisesti oman alansa tutkimustietoa. Mikäli he kuitenkin äityvät lukemisen vaativaan toimeen, poikkeavat tulkinnat täysin tutkimuksen tekijän tuloksista. Urheilu-uskovainen "lukee" tutkimuksen, jossa osoitetaan tietyn tukimalli olevan täysin toimimaton. Kuitenkin viiden minuutin kuluttua haastattelussa he kertovat juuri samaisen tutkimuksen tukevan täysin kyseistä tukimallia. Jonkinlaista käänteislogiikkaa, johon osallistuva havainnointini ei ole vielä yltänyt. Sarkaa on siis minullakin vielä edessä.

Urheilu-uskovaisten maailma on kiehtova. Muun yhteiskunnan syy-seuraus -suhteet eivät päde heidän maailmankuvassaan. Tieteen korvaa päässä repeatilla soiva ääniraita, jolla selostetaan Lasse Virenin neljättä olympiakultaa. Rahalla on arvoa vain silloin, kun se on kohdennettu heidän henkilökohtaiseen käyttöön tai siihen utuiseen 1970-luvun lahden kisamontun pohjalla leijailevaan mielenmaisemaan.

Euroopan talouskriisi ei urheilu-uskovaisia huoleta, ei yhteiskunnan polarisaatio tai nuorten syrjäytyminen. Urheiluhistorian lisäksi ainoastaan Antti Ruuskasen olympiapronssi keihäässä - vain sillä on tällä hetkellä todellista merkitystä. Työpäivän haastavin tehtävä onkin muistaa missä on oma työhuone, sillä olympiadin aikana jakkaroita vaihdellaan niin tiuhaan, ettei aamulla voi mitenkään muistaa juuri sen päivän johtaja-alkuista työnkuvaansa.

Sellainen on urheilu-uskovainen. Kuva jää hieman kirjoituksessa hieman yleisluontoiseksi, mutta tila näissä blogeissa on aina kortilla.

Biisisuosituksena Edu Kettusen Perseenlämmitin. Jostain syystä kirjoittamani teksti tuo juuri sen biisin mieleen!

Viimeaikaisessa keskustelussa on palloteltu ajatuksella, että ensimmäinen sairauspäivä olisi palkaton ja sen jälkeen työntekijälle maksettaisi alennettua korvausta. Keskustelun on Suomessa nostanut esiin Kokoomuksen puoluevaltuusto ja Elinkeinoelämän keskusliitto on tietysti kiihottunut ajatuksesta. Myös kuluneen viikon A-studion Talkissa aihe oli esillä.

TV-keskustelussa näkemykset törmäilivät. Elinkeinoelämän keskusliiton ylilääkäri Jan Schugk ja yrittäjä Harri Suutari puolsivat karenssipäiviä. Sen sijaan palkansaaja Riikka Suutari ja Insinööriliiton asiamies Elina Das Bhowmik esittivät napakoita vasta-argumentteja.

Keskustelun sisällön voi tiivistää siten, että yrittäjäpuoli argumentoi suomalaisten sairastavan kummallisen paljon ja työntekijäpuoli painotti karenssipäivien iskevän kovimpaan huonopalkkaisille aloille - olevan siksi kohtuuttomia. Agendalle nousi myös suomalaisten kummallisen alhainen kynnys "kokea" itsensä sairaaksi ja toisaalta huoli sairaana töihin menemisestä.

Keskustelun ulkopuolelle jäi eräs aivan keskeinen näkökulma. Karenssipäivien kannattajat argumentoivat näkemystään erityisesti alleviivaten sitä, ettei työnantajien ole järkevää maksaa työstä, jota ei sairauden vuoksi tehdä. Tästä voi päätellä, että karenssipäivissä kyse on nimenomaan tehokkaasta työajasta. Palkkaa maksetaan siis ainoastaan ajasta, jolloin työntekijä todella tekee työtä.

Kun tätä asiaa katselee työntekijän näkökulmasta, herää auttamatta kysymys: miksei palkkaa sitten makseta ylimääräisestä työstä? Siis ilmaiseksi tehdystä tehokkaasta työajasta. Nykyisen abstraktin työn yhteiskunnan olennainen piirre on työn tekeminen projekteissa ja hankkeissa. Työaika on tämänkaltaisen työn yhteiskunnassa toissijainen määre. Lähes jokainen tietotyöläinen tekee töitä huomattavasti yli palkallisen työajan.

Kun pomo sanoo sihteerille kello 16, että asian on oltava aamulla valmiina, ei vastaukseksi kelpaa: saanko työstä ylityölisää tai palkallinen työaika päättyi muuten juuri. Duuniin jäädään vaikka koko yöksi, jos työtehtävä sitä vaatii.

Tehokkaan työajan käyttö sairauspäivien karenssin perusteluna onkin täysin ontto. Abstraktin työn yhteiskunnassa ilmaisten ylitöiden ohessa työ seuraa kotiin ja viikonloppuihin. Ylityökorvauksia ei todellakaan makseta. Koska työntekijät suostuvat pelkällä kuukausipalkalla venymään jatkuvasti ilmaiseen työhön, ei tehokkaan työajan argumentti sairauspäivien kohdalla ole kestävä.

On kummallista, ettei Elinkeinoelämän keskusliiton ylilääkäri Jan Schugk muistanut olla huolissaan liiasta ilmaisesta työnteosta ja sen aiheuttamista terveyshaitoista. Syy saattaa tietysti piillä siinä, että Hippokrateen vala mennee EK:ssa jotakuinkin näin: "Elintapoja koskevia ohjeita tulen käyttämään sairaiden hyväksi kykyni ja harkintani mukaan: tulen torjumaan kaiken, mikä voi olla vahingoksi ja vääryydeksi (oma lisäys alkaa) Elinkeinoelämän keskusliitolle ja palkanmaksajille".

On hämmästyttävää, että työnantajapuoli kehtaa vaatia karenssipäiviä tällaisin argumentein. Jos asia todella etenee jonkun poliittisen toimijan agendalle (Kokoomuksella se on jo sinne mennyt), on työntekijäpuolen aika nostaa pöydälle tämä ilmaisen työn ylensyönyt kissa.

Olisi kiinnostava kuulla sekä terveyden että kustannusten näkökulmasta, miten jatkuvasti yli 60-70 tunnin viikkoja painavien yhtäaikaisesti pöytään lyömät ylityökorvaukset maistuisivat EK:lle - erityisesti sen ylilääkäri Jan Schugkille, joka niin tomerasti toteuttaa korkeaa lääkärin etiikkaa vaatimalla karenssipäiviä "tehottomista työpäivistä". Ehkä hän vastaisi, että ilmaisen työn tekeminen ja itsen täydellinen alistaminen työlle on terveellistä sekä takaa sisältörikkaan elämän ensimmäiseen alle 40-vuotiaana koettuun sydäninfarktiin saakka.

Pannaan suositukseksi Tom Russellin upea U.S. Steel - työn sankarien kunniaksi!

Homestead Pennsylvania, the home of the U.S. Steel
And the men down at the Homestead Works
Are sharing one last meal
Sauerkraut and kilbassa, a dozen beers or more
A hundred years of pouring slab,
They’re closing down the door
And this mill won’t run no more.

There’s silence in the valley, there’s silence in the streeets
There’s silence every night here upon these cold white sheets
Were my wife stares out the window with a long and lonely stare
She says “you kill yourself for 30 years but no one seems to care”

You made their railroads rails and bridges, you ran their driving wheels
And the towers of the Empire State are lined with Homestead Steel
The Monongahela valley no longer hears the roar
There is cottonwood and suemacway inside the slab mill door
And this mill won’t run no more.

Tänään Hesari kirjoitti pienen jutun alkoholimainonnan rajoittamisesta: suunniteltu muutos on vesittymässä. Mainonnan rajoittaminen on hiipunut unholaan hallituksessa ja alkoholimainontalaki tuskin astuu voimaan keväällä 2013.

Alkoholimainonta oli kovasti tapetilla edellisellä hallituskaudella, jolloin Kokoomus pelasi sen umpikujaan juuri vaalien alla. Ministeri Guzenina-Richardson alkoi ajaa mainonnan rajoittamista tarmokkaasti tämän hallituksen puitteissa, mutta taas asia on hävinnyt kuvasta. Kokoomus vastustaa ja SDP hieman empii. Kokoomuksen ohella Panimoteollisuus vastustaa.

Ulospäin ja mainontakeskustelua läheltä seuranneelle tilanne näyttää masentavalta. Erityisen surkealta alkoholimainontalain vesittyminen tuntuu, jos pään sisällä asuu edes pieni idealisti. Jotenkin sitä jaksoi uskoa, että nuorten alkoholin käytön ehkäisy ja vähentäminen olisi tällaisen politiikan ja bisneksen vastavuoroisen rintaruokinnan ulottumattomissa. Idealistin onkin tässä vaiheessa hyvä muistuttaa itseään siitä realiteetista, että nykyaikana tärkeää on vain se mikä näkyy viivan alla.

Sosiaali- ja terveyspolitiikan suunnan määritti tässä karusellissa alkoholiteollisuus Kokoomuksen lämpimällä avustuksella. Täytyy nostaa hattua panimoteollisuudelle ja hienosti näytellylle roolille. Hetken moni (minä mukaan luettuna) ihan vakavissaan uskoi, että Risikon edelliskauden kuprun jälkeen Guzenina-Richardson saisi jotain sosiaali- ja terveyspoliittista aikaan. Naiivia idealismia.

Tämä alkoholimainonta asia lienee sovittu jo Säätytalossa hallitusneuvottelujen yhteydessä. Panimoliitto ja Kokoomus löivät kättä päälle ja se oli siinä. Niin uusi laki kuin nuorten alkoholin käytön ehkäisy ja vähentäminen. Julkisuudessa voi sitten kukin näytellä haluamallaan tavalla, että "onpas jännään ja kovaa vääntöä tiukemman lain suhteen" ja "äkkiä pitäisi keksiä keinoja vähentää nuorten juomista". Samalla päihdejärjestöt ja asiantuntijat saavat intoiltavaa ja puuhasteltavaa neljäksi vuodeksi ja pysyvät poissa tieltä. Lopultahan laki kuitenkin "vesittyy".

Poliittinen muisti ja lupaukset ovat siis taas viime kauden lumia ja voidaan palata päiväjärjestykseen - siis siihen markkinaliberalismin ohjailemaan hyvinvointiin: hyvää sosiaali- ja terveyspolitiikkaa on se, että panimoteollisuuden kassakone kilisee mahdollisimman ahkeraan. Kaikki sellaiset alkoholinkäytön rajoittamiskeinot toki ovat sallittuja, jotka eivät suoranaisesti vähennä alkoholin myyntiä.

Ällistelisin, mutta jotenkin tällaiseen hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikkaan on ehtinyt viime vuosina jo turtua.

Viikolla uutisoitiin Taloustutkimuksen kyselyn tuloksia, joiden mukaan lähes puolet työssäkäyvistä pelkää palavansa loppuun. Ikäryhmässä 40-49-vuotta peräti 82 prosenttia kokee terveydentilansa heikentyneen työn vuoksi. Samanaikaisesti nuoret ovat kyselyissä raportoineet jo vuosia pelkäävänsä eniten jaksamista tulevassa työelämässä. Kuva työstä ei siis ole kovin ruusuinen kenenkään näkökulmasta.

2000-luvun alkupuolella käytiin vilkasta keskustelua pätkätöistä. Tuolloin tutkija Kari Paakkunainen lanseerasi käsitteen portfoliosukupolvi. Se on edelleen käypä käsite, kun etsitään työelämään liittyvän äärettömän kiireen ja kovan kilpailun syitä.

Nopeasti muuttuva työelämä perustuu monilla aloilla projekteihin. Ne tarjoavat töitä muutamasta kuukaudesta joihinkin vuosiin. Projektin päätyttyä on työntekijän siirryttävä seuraavaan. Yhtä paikkaa kiinnostavassa projektissa voi nykyisin hakea helpostikin 100-200 henkeä. Paikkaan valitaan se, jonka CV ja muut ansiot ovat parhaat - kenen portfoliossa on eniten monipuolista osaamista.

Käynnissä on syklinen prosessi. Lukematon määrä projekteja käynnistyy ja loppuu ja samalla suuri joukko pätkätyöläisiä etsii paikkaansa kierrossa. Jokainen tietää, että päästessään kiinni projektiin, täytyy tykittää täysillä. Jos osoittaa poikkeavaa kykyä, sitoutumista ja tarmoa, voi työnantaja jopa (tosin harvoin) vakinaistaa työntekijän. Vaikkei niin kävisikään, tykittämällä 12 tuntia päivässä saa omaan portfolioon lisää sivuja. Näin asema seuraavassa työnhaussa on muihin hakijoihin verrattuna astetta parempi. Syklissä on siis kyse kilpailusta, jossa palkintona on työ ja hyvällä tuurilla jopa itseä kiinnostava jobi, pätkän ajaksi.

Jos ja kun pohditaan sitä, mikä työelämässä pakottaa pistämään aivan kaiken peliin - oman terveydenkin uhalla - löytyy ainakin yksi iso vastaus portfoliopolven kilpailusta työmarkkinoilla. Tehokas, nopea, ylitöitä ilmaiseksi painava ja sitoutunut väsääjä on tietysti työnantajan unelma, mutta samalla työntekijä kuluttaa 100 prosenttisesti omia henkisiä ja fyysisiä resurssejaan. Työntekijä on myös eräänlaisessa kiitollisuuden velassa työnantajalle siitä, että juuri hänet valittiin satojen joukosta kahden vuoden projektiin. Täytyy osoittaa olevansa valinnan arvoinen.

Työnantajan vastuulla on katsoa, ettei ahkera väsääjä aja itseään loppuun. Paradoksi kuitenkin syntyy, kun työntekijä ei tee töitä ainoastaan työnantajalle, vaan pakertaa myös tietoisena omasta portfoliosta - siis siitä, että jokainen ylityötunti, ylimääräinen työtehtävä ja kaikki mistä saa merkinnän portfolioon, nostaa mahkuja seuraavassa työnhaussa. Pätkätyöyhteiskunnan sykli ruokkii näin useilta suunnilta työntekijää ylisuorittamaan.

100 prosenttia työtehoa ei tarkoita vain sitä, että kaikki työaika kuluu työhön. Se kuvaa pikemminkin henkisten resurssien intensiteettiä, joka pannaan työhön. Suoritetaan koko ajan ja aivan täysillä. Näistä asetelmista ei ole vaikea löytää syytä työuupumukseen ja sen pelkoon. Työntekijöitä helpottavan ratkaisun löytäminen ei ole helppoa. Projektiyhteiskunnan syklit eivät oikein tarjoa muuta mahdollisuutta kuin kilpailla, tykittää ja kasvattaa portfoliota - siis polttaa vääjäämättä itseään (loppuun?).

Täytyy sanoa, myös itse tässä projektimaailman oravanpyörässä juoksevana, että puheet työhulluuden yhteiskunnasta osuvat aika nappiin. Eivätkä turhia ole myöskään väitteet suomalaista yhteiskuntaa kuvaavan käsitteen wellfare korvautumisesta termillä workfare.

Suositeltavaa (helposti saatavilla olevaa) luettavaa:
Hoikkala, T. & Salasuo, M. (toim.) (2006) Prekaariruoska? Portfoliopolvi, perustulo ja kansalaistoiminta (julkaisuun tästä): http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/prekaariruoska.pdf

Ja tietysti tekstiä melodisesti kuvittavaa musiikkia: Factory - Bruce Springsteen.

TV:ssä pyörii prostituutiokeskustelu. Siinä oikeusministeri Anna-Maja Henriksson perustelee seksin ostamisen kieltävää lakialoitetta seminaarilla - jonka hän itse järjesti. Anna Kontula esittää vasta-argumentteja tutkimustietoon nojaten, mutta ministeri kampeaa vastaan vedoten omassa seminaarissaan puhuneen Ruotsin oikeuskanslerin tarinoihin. Toinen ministerin vipuvarsi on ihmiskaupparaportti, joka käsittelee koko EU:ta. Jokin ei keskustelussa täsmää - tai monikin asia, jos ollaan rehellisiä.

Pahin pulma lienee, että Ruotsissa kiellettiin seksin osto ja ainoastaan lain läpi vyöryttäneet toimijat raportoivat sen toimineen. Akateemiset tutkimukset kertovat aivan toista. Tässä vaiheessa lienee hyvä lausua muutama vastaansanomaton fakta: a) ihmiskauppaa ei voi/saa hyväksyä ja sitä vastaan tulee taistella, b) ongelmien työntäminen maton alle ei poista niitä (koskaan), c) prostituutio on ja pysyy, halutaan tai ei.

Tätä samaa keskustelua prostituutiosta on käyty Suomessa pitkään ja hartaasti - semmoiset 20 vuotta. Tulokulma on hitusen vaihdellut, mutta tämä viimeisin pulina lienee vähintään kymmenes kerta pyrkiä hoitamaan asiaa kielloin. Keskustelu on aaltoliikettä, joka muutaman vuoden välein nousee identtisin argumentein esille ja laskee taas keräämään voimiaan tullakseen uudella energialla julkisuuteen.

Uudelleen ja uudelleen toistuvien argumenttien taustalla vaikuttaa olevan aina sama motiivi: moralismi ja paheksunta. Sellainen, jota nykyisin myös uusmoralismiksi kutsutaan. Todellisuudesta etääntyneiden poliitikkojen puuhastelua ylevien hyveiden hengessä, jotta saadaan kansaan ryhtiä ja moraalia. Sama ilmiö näyttäytyi Yhdysvalloissa jo 1980-luvulla, kun Alin vaimo Tipper Gore vaati aluksi tietyn musiikin kieltämistä kokonaan ja sittemmin levynkansiin K-18 merkintöjä (Kuuluisa Filthy Fifteen -lista löytyy netistä, siis biisit, jotka todella korpesivat Tipperiä ja muita täti-ihmisiä http://fi.wikipedia.org/wiki/Parents_Music_Resource_Center ). Mitään järkeä tai todellista hyötyä ei näistä eliitin maailmanparannusprojekteissa ole ollut, mutta kai sitä on jokaisen aikansa kuluksi jotakin keksittävä.

Yhdistävä tekijä näissä viritelmissä on, ettei moralisteilla ole ollut esittää vaateidensa tueksi mitään järkiperäistä näyttöä. Ei aiemmin eikä nyt. Lakiuudistusta vastustavilla tahoilla (asiantuntijat, tutkijat, pro-tukipiste tms., prostituoidut, asiakkaat ja ainakin ennen myös poliisi) on rekkalasteittain vankkaa tutkimustietoa, josta käy kiistatta ilmi, ettei asioiden kieltäminen poista niitä. Ei totisesti, varsinkin kun kyse on prostituutiosta (Tässä mieleni tekisi kirjoittaa ekskursio Coloradoon ja kannabiksen laillistamiseen, mutta tila ei riitä).

Voi sanoa, että tilanne näyttää ulospäin hupaisalta. Oikeusministeri järjestää seminaarin ja kutsuu samanmielisiä puhujia, joista kukaan ei ole tutkija tai asian erikoisasiantuntija. Seminaarilla halutaan puhaltaa tuulta sellaisen lakialoitteen purjeisiin, joka näyttää Suomen tippergorejen silmin moraalisesti ylevältä ja kuulostaa kaikin puolin kivalta. Kun mitään uutta ei (taaskaan) nouse esille, pakottaa se kysymään: kokeillaanko tässä sitä, olisivatko ihmiset edellisen vastaavan aallon jälkeen muuttuneet pragmaatikoista moralisteiksi tai tyhmiksi? Siis uskottaisiinko nyt moraalista ristiretkeä ja vakuuttelua vankan tutkimusnäytön sijaan? Riittääkö oma seminaari vakuuttamaan kansa? Eihän tämä ole taas todellista!

Ei voi mennä, eikä mene läpi. Kieltämällä seksin osto, menee ilmiö piiloon ja myyjien asema heikkenee. Se avaisi skenen parittajille ja myyjät eivät voisi enää tehdä työtään turvallisesti. Nyt suurin osa prostituoiduista keskustelee ensin ostajan kanssa esimerkiksi puhelimessa ennakkoon ja voi tsekata asiakkaan nimen numeropalvelusta. Vastaavia keinoja asiakkaan tietojen tarkastamiseen on useita, joka on mahdollista vain toiminnan ollessa laillista. Ostamisen kriminalisointi tarkoittaisi rikosta, jonka jälkeen aiemmin avoin transaktio muine akteineen tapahtuu täysin salassa - ostaja salaa henkilöllisyytensä. Myöskään poliisi ei pystyisi valvomaan syvällä piilossa tapahtuvaa toimintaa. Se puolestaan pikemminkin avaa kuin sulkee oven ihmiskaupalle. Piilossa voi parittaa halvalla riistettyjä ihmisiä, sillä vertaiskontrollia ei ole lainkaan. Kadulla tai kapakassa muut prostituoidut (kuten juuri tuossa takana pyörivässä A-studiossa) vinkkaavat epäilyttävästä toiminnasta. Vaan jemmassa kukaan ei näe mitään, kuule ketään tai vinkkaa kellekään.

Ihmiskauppaa vastaan taistelemiseen pitääkin keksiä muita keinoja - toimivia sellaisia. Tässä ei moralismi ja tippergoreilu riitä. Eikä riitä ruotsalaisten poliitikkojen tekemä "selvitys", jossa he vakuuttelevat lain toimineen länsinaapurissa. Ihme, että Anna Kontulan pokka pitää, sillä ei mene viesti perille, ei vaikka Anna rautalangasta vääntää.

Se on noin yleisemmälläkin tasolla sillä tavalla, ettei omanmielisen seminaarin avulla saa uskottavuutta tai omaa agendaansa läpi - ei, vaikka kuinka paheksuisi prostituutiota tai haluaisi häärätä. Samaa lakia ei myöskään kannata ruuvailla ihan joka toinen vuosi, sillä kolmen edellisen keskustelukierroksen argumentit ovat vielä hyvin ihmisten mielissä. Suustani meinaa tässä vaiheessa väkisin työntyä ulos lausahdus: kukkahattutädit puuhailevat - onneksi saan nielaistua lauseen takaisin, ettei se dokumentoidu tähän kirjoitukseen. Huh, huh, että oli lähellä. Ja kuin tilauksesta myös keskustelu TV:ssä päättyi juuri.

Laitan suositukseksi John Denverin biisin "Rocky Mountain High". Senaatin kuulemisessa aikoinaan muusikoiden puolesta Tipper Goren aloitetta vastaan puhui mm. John Denver. Al Gore johti kuulemista ja kertoi heti alkuun olevansa Denverin suuri ihailija. Denver aloitti puheenvuoronsa kysymällä, että tietääkö senaattori Gore biisin "Rocky Mountain High" kertovan kannabiksen käytöstä. Näin ei tietenkään asianlaita ollut, mutta Denver osoitti taitavasti sen, miten moraalinen paheksunta on pikemminkin kuulijoiden päässä kuin musiikissa itsessään ja samalla kuinka typerä tuolloinen ristiretki musiikkia vastaan oli.

Oletko sinä niitä tyyppejä, jotka siirtyvät työpaikasta toiseen ilman suurempaa vaivaa ja aina kutsusta? Vai kuulutko siihen tyypilliseen työnhakijaporukkaan, jotka joutuvat näkemään vaivaa löytääkseen unelmiensa työpaikan?

Rekrytoinnin ammattilaisen näkökulmasta ajattelin antaa teille työnhaun tuskaa tunteville muutaman perustavanlaatuisen vinkin.

1. Älä luota tuuriin työnhaussa.

Laiskat hakijat ja huonosti tehdyt hakemukset eivät saa armoa, ellet ole ainoa hakija prosessissa. Työnantajat eivät useimmiten kysele puuttuvien tietojen ja liitteiden perään. Jos ilmoituksessa on pyydetty palkkatoivetta, hakemus ilman sitä saattaa joutua ö-mappiin. Rekrytoijat eivät myöskään lue rivien välistä. Jos haluttu tieto ei hakemuksesta pomppaa silmään, siirryt ö-mappiin. Jos tehtävä aidosti kiinnostaa, ole huolellinen ja tee hyvä hakemus.

2. Sinulla on lupa olla kranttu!

Vietämme työpaikalla vähintäänkin sen 8 tuntia päivässä. Se on suurin osa valveillaoloajastamme. Kannattaa olla edes vähän kiinnostunut minkälaisten tyyppien kanssa meinaa päivänsä viettää. Tee hieman taustakartoitusta sinua kiinnostavasta yrityksestä, pongaa työntekijöitä LinkedIn:stä ja kysy minkälaista yrityksessä on olla töissä.

3. Saavutukset ja avainosaaminen on se mikä kiinnostaa

Älä kirjoita ympäripyöreitä työhakemuksia tai tee CV:stäsi listaa työpaikoista ja työtehtävistä. Tee vaikutus rekrytoijaan ja kerro mitä olet saavuttanut, mitä oppinut ja mistä erityisen kiinnostunut. Kun vielä osaat osoittaa miten näistä on hyötyä hakemassasi tehtävässä, olet ison askeleen lähempänä haluamaasi työpaikkaa.

4. Missä sinun mukavuusalueesi on?

Meillä jokaisella on oma, mieluisa tapa tehdä töitä. Toiset meistä nauttii siitä, että saa olla jatkuvasti tekemisissä muiden kanssa, toisille sosiaalinen kanssakäyminen on uuvuttavaa. Jollain on luontainen tapa hoitaa asiat annetujen ohjeiden mukaan, toiset taas haluavat miettiä vaihtoehtoisia tapoja ja kehittää uutta. Sinulle saattaa olla luontevampaa toimia ryhmässä ryhmän tavalla, kun minä taas omaan näkemyksiä ja mielelläni ajan niitä vahvasti läpi. On ihmisiä, jotka haluavat keskittyä työhönsä, hoitaa tehtävänsä ja lähteä kotiin, kun taas toiset saa vauhtiin hyvä ilmapiiri, yhteishenki, yhdessä tekeminen ja innostava esimies.

Voimme kyllä työskennellä epämukavuusalueellamme, mutta pidemmän päälle se käy raskaaksi. Se saattaa vaatia enemmän keskittymistä, rauhaa ympärille ja kuluttaa meiltä energian. Tarvitsenko ihmisiä vai rauhaa ympärilleni? Olenko tarkka ja laatuun keskittyvä vai motivoiko minua nopea matka maaliin, eli tulokseen? Onko minulle tärkeää vaikuttaa vai tuntuuko näkemysteni tarjoaminen epämiellyttävältä. On hyvä tunnistaa miten minä tykkään hommani hoitaa sillä se auttaa tekemään todennäköisesti parempia uravalintoja.

5. Markkinoi osaamistasi aktiivisesti -silloinkin, kun et ole työnhaussa

Arviolta 70% avoimista tehtävistä täytetään hiljaisesti. Rekrytoiva yritys käyttää verkostojaan, suhteitaan, työntekijöitään ja sosiaalista mediaa oikean osaajan löytämisessä ilman, että julkisesti ilmoittaa tehtävästä. Rekrytointi vie todella paljon aikaa ja kaikilla yrityksillä ei sitä yksinkertaisesti ole. Jos suurin osa paikoista täyttyy näin, työnhakijoina meidän kannattaa huolehtia siitä, että osaamisemme on helposti löydettävissä. Tähän sosiaalinen media, erityisesti LinkedIn, Twitter ja esimerkiksi SlideShare antavat hyvät välineet. Tuunaa profiilisi kuntoon, huolehdi osaamistasi kuvastavien avainsanojen käytöstä ja ole aktiivisesti läsnä keskusteluissa, joihin sinulla on osaamisesi puolesta annettavaa. Kopioi tämä URL: http://pinterest.com/pin/276056652129211050/ ja tsekkaa miten some voi auttaa sinua työnhaussa!

Menestys merkitsee ihmisille eri asioita. Yksilö antaa viime kädessä merkityksen saavutuksilleen. Liikemies, urheilija ja kotiäiti voivat olla saavutuksineen samalla viivalla, koska menestyminen on subjektiivinen kokemus. Monella meistä on unelmia, mutta valitettavan harva lähtee niitä tosissaan tavoittelemaan. Sen sijaan useimmilta löytyy mielipide aiheesta kuin aiheesta. Jos viikonlopun riennoista palatessasi kuulet taksikuskilta, että nyt kannattaa sijoittaa koko varallisuutensa eläkevakuutukseen, niin noudatatko kuljettajan neuvoa?

Menestyminen jättää jalanjälkiä, joita kuka tahansa samoista tuloksista unelmoiva on vapaa lähtemään seuraamaan. Historian saatossa kaikki haasteesi on jo ratkaistu, joten sinun täytyy ainoastaan selvittää henkilö, joka on ratkaissut omaasi vastaavan haasteen. Sen jälkeen yksinkertaisesti toistat samat asiat ja katsot ihmeen tapahtuvan. Useimmiten ihmisen tulee yrittää ratkaisua useita kertoja ennen onnistumista, mutta onnistuminen seuraa, kunhan jatkat yrittämistä ja opit läksysi matkan varrella.

Mentoreilla on ollut minulle henkilökohtaisesti suuri merkitys. Olen oman matkani varrella tavannut mahtavia ihmisiä ja oppinut valtavasti. Olen lisäksi säästänyt omaa aikaani käyttäessäni jo valmiina olevia menetelmiä ja osaamista. Koenkin saaneeni valmentautumiseen käyttämäni rahat moninkertaisena takaisin. Olen itse osallistunut valmennuksiin Suomessa, Jenkeissä ja ympäri Eurooppaa. Amerikasta lähtöisin olevat valmennusseminaarit sisältävät useimmiten olennaisimman tiedon ja työkalut valitusta aihealueesta. Valmennuksellinen metodi ei ole passiivisen luentomainen, vaan osallistava ja tehokas.

Jos haluat muuttaa unelmasi tavoitteeksi, kirjoita se paperille hyvässä mielentilassa. Olet silloin askeleen lähempänä tavoitteesi toteutumista. Seuraavaksi, selvitä henkilö tai henkilöitä, jotka ovat saavuttaneet samankaltaisen tavoitteen elämässään ja miten he sen tekivät. Voit myös ottaa yhteyttä henkilöön, jonka saavutuksia ihailet. Tasapainoiset ihmiset auttavat usein mielellään, koska heitäkin on autettu aikanaan. Seuraa menestyksen jalanjälkiä ja toteuta unelmasi.

Ensimmäisenä opiskeluvuonna yliopistolla ihmettelin, kun jotkut opiskelijat "opettivat" luennoilla opettajia. Noin kaksi viikkoa kuvittelin heidän olevan opintojen loppuvaiheessa ja kykenevän siksi oikein peruskursseilla kommentoimaan luentojen sisältöä. Sitten tajusin, että tyypit eivät tienneet asioista yhtään itseäni enempää. He halusivat päteä ja tuoda itseään esiin - "ollaan sentään yliopisto-opiskelijoita ja silloin täytyy alkaa heti tärkeillä". Kuukauden opiskeltuani huomasin, että nämä kommentoijat kuvittelivat aivan vilpittömästi kommenttiensa olevan muiden opiskelijoiden ja luennoitsijoiden silmissä älykkäitä.

Istuin yleensä luennoilla yksikseni sivussa ja hiljalleen totuin näihin "kolmen opintoviikon intellektuelleihin". Ensimmäisen kuukauden jälkeen heidän "opettaessaan" luennoilla koin lähinnä suunnatonta myötähäpeää. Viimeistään kolmannen opiskelukuukauden puolivälissä nuo pikkuvanhat pätijät alkoivat ihan suoraan sanottuna vituttaa. He häiritsivät luentoja ja puhuivat asioista, joista eivät ymmärtäneet mitään. Tämän viimeisen havaitsin, kun huomasin kommenttien olevan suoraan kurssien tenttikirjoista - tosin aivan toisin sisällöin. Tyypit siis lukivat kurssien tenttikirjoja ennakkoon ja heittelivät niistä virheellisiä sisältöjä ajatellen siten näyttävänsä erityisen päteviltä.

Ennen tätä viikonloppua en ollut koskaan kuullutkaan Saul Schubakista. Nyt nimen tuntee jokainen. Ensimmäisen Facebook-kommentin jälkeen ajattelin, että siinä on taas tyyppi, joka haluaa nopeasti julkisuuteen. Eräänlainen politiikan sovellus BB-talosta - joku tuntematon panee toista tuntematonta BB-talossa ja heti noustaan Johanna Tukiaisen potentiaaliseksi kruununperilliseksi.

Tänään luin tämän Saulin blogin Suomen Kuvalehden verkkosivuilta. Tietty happamuus halpamaisesta tavasta nousta politiikan keskiöön muuttui vilpittömän paljaaksi sääliksi. Hänen tekstinsä on lapsilisä-argumentteineen niin alkeisajattelua, ettei sitä voi järjellisesti edes kommentoida. Mieleeni tulivat heti nämä ensimmäisen opiskeluvuoteni pätijät ja mestaroijat. Vertaaminen heihin on kuitenkin kohtuutonta, sillä he häiritsivät vain yhtä luentoa. Ajatusten tasolla mennään kuitenkin hyvin lähellä - eikä kyse edes ole tuosta "heikompi aines -käsitteestä".

Saul kirjoittaa loukkaantuneena blogissa: "Moni on tehnyt mauttomia natsivertauksia ulostuloni johdosta". Sitten hän esittää ilmeisesti jonkinlaiseksi poliittiseksi keskustelunavaukseksi tarkoitetun näkemyksen lapsiperheille suunnatuista avustuksista ja tuista. Ajatuksissa ei ole mitään tolkkua, logiikkaa tai yhtenäistä punaista lankaa - ei edes sinistä, jos kokoomuksessa niin halutaan. Saulin ajatukset ovat kuin 4-vuotiaan yritys selittää maailmakaikkeutta. En tunne Hankenin opetuksen tasoa, mutta yhteiskuntapolitiikan osalta se vaikuttaa tuottavan jonkinlaisen vakavan regression.

Bloginsa Saul lopettaa toteamalla, että hänen esittämänsä tärkeän asian nousemisen julkisuuteen on ollut kaiken loan arvoista. Juuri tässä on koko Saul Schubakin ajattelun perustavanlaatuinen virhe: hän ei parka itse ymmärrä, ettei ole nostanut mitään tärkeää aihetta julkisuuteen. Hän on esittänyt vain täysin irrationaalisia kommentteja ja sekavaa älämölöä sosiaalipolitiikkaan liittyen. Argumentit eivät nouse mistään tai palaudu mihinkään. Ne ovat vain epäselvää semanttista hälyä äärimmäisen huonoihin sanavalintoihin yhdistettynä. Kontulan ostarin kuppiloissa kuulee merkittävästi sofistikoituneempia poliittisia analyyseja.

Saul Schubak on syyllistynyt vain yhteen asiaan. Hän ei ole oivaltanut, ettei hänellä ole mitään annettavana sosiaalipoliittiseen keskusteluun. Se, ettei hän ole tätä yksinkertaista asiaa oivaltanut, implikoi vahvasti sitä, ettei hänen ajattelunsa varaan tulevaisuudessakaan mitään poliittista kontribuutiota laske Saulin itsensä lisäksi kukaan. Uhoa pojalla voi riittää vielä hetken, mutta tämän viikonlopun verbaalisella erektiolla ei päästä edes politiikan mattinykästen joukkoon - nekin paikat vaativat minimissään kyvyn edes yhteen oivallukseen.

Klamydia - Niilo Ahkio:

Tuo tuleva kaupunginvaltuutettu
tuo rehevä vanha muheva kettu
sympatiat heville
ja hatkan polkkaa leville
Lordi on selättänyt Arja Korisevan

Niilo se paskat piittaa
kintaallansa viittaa

Niilo hiillostaa vasemmistoa huudattaa
painu vittuun sorvari mä oon porvari
Niilo hiillostaa vasemmistoa huudattaa
painu vittuun sorvari mä oon porvari

Tuota Niilon sapluunaa
tuo epäkesko Heino seiniin duunaa
Minä olen tärkeä ei paljoo löydy järkeä
Ei kai sen väliä kun tekstiä piisaa vaan

Toisinaan syrjäytymistä ylidramatisoidaan. Myönnän itsekin syyllistyväni siihen aika ajoin. Ironista asiassa on se, että valtaosa maailman väestöstä elää todella kurjissa oloissa. Länsimaiset ihmiset kärsivät harhasta, että muuallakin maailmassa arki koostuu sushi-illallisista, luomupunaviinistä ja hotjoogasta. Totta puhuen katukuvassamme ei näe oikeasti köyhiä ihmisiä juuri lainkaan. He, jotka ovat kadulla, ovat siellä ainakin osittain omasta halustaan. Tämä kirjoitus jatkaa syrjäytymistä käsittelevien blogien sarjaa.

Helsinkiläisen yhteistyökumppanini naapurissa asuu pari kappaletta nuoria alisuoriutujamiehiä. Tarkka lukumäärä ei ole kuulemma tiedossa, koska nuorukaisia (ja ajoittain nuoria tyttöjä) ravaa ovesta yhtenään. Parikymppiset nuoret miehet jäivät asumaan asuntoon yksinhuoltajaäidin muutettua miesystävänsä luokse. Kun äiti lähti lätkimään, pojat alkoivat keskittymään ympäri viikon olennaiseen, eli pelaamaan Xboxia, ryyppäämään, käyttämään piristeitä ja skippaamaan tylsät velvollisuudet. Jaa, että mistäkö tiedän? Pojat ovat tiettävästi kommunikoineet elämäntapansa laadun tehokkaasti - niin, että naapuritkin kuulevat.

Poikien pelaillessa kalsarit jalassa Xboxia, globaalit markkinat pitävät huolen monien suorittavien töiden siirtymisestä halpatyövoiman maihin. Maailman voimasuhteiden muutos ja länsimaiden ylivelkaantuminen pakottavat myös Suomen valtion järjestämään hyvinvointipalveluitaan uudelleen. Kehityskulkua jarruttaa väliaikaisesti puoluekentän vasen laita, mutta suunnitelmataloudella ei kumota globaalin markkinatalouden lainalaisuuksia. Suomen on reagoitava muuttuviin olosuhteisiin. Näin ollen, jokaisen terveen työikäisen on kannettava kortensa kekoon. Sivistysvaltiona Suomen on toki turvattava palvelut mm. vanhuksille, lapsille, nuorille ja vammaisille.

Yhteiskunnan pitää ilmoittaa, että vapaamatkustajien bileet on ohi. Vastikkeettoman rahan jakaminen tulee lopettaa. Ylimääräistä rahaa ei ole. Alisuoriutujat eivät kerrytä yhteistä hyvää ja ovat viime kädessä taakka meille kaikille.