Yhteiskunta

Keskustan puheenjohtajan Juha Sipilän kuiskaus urheilu- ja kulttuuriministeri, vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäelle osinkoverouudistuksen epäkohdista johti laajaan julkiseen keskusteluun. Julkinen keskustelu ja vahva poliittinen paine sai kuuden hallituspuolueen puheenjohtajat arvioimaan tehtyjä päätöksiä uudestaan.

Yhteisö- ja osinkoverouudistus oli vain yksi kärjistynyt ongelma hallituksen pohjattomassa ristiriitakaivossa. Sen sijaan sosiaali- ja terveydenhuollon (sote) rakenteiden uudistaminen on ollut tuomittu epäonnistumaan jo hallitusohjelman kirjoituksesta lähtien.

Ongelma 1, hallitusohjelman valuviat ja ministereiden erimielisyys

Kuntauudistuksen piti olla työväline sote-rakenteiden uudistamiseksi ja näiden kahden uudistuksen tuli kävellä rinnakkain kohti auringonlaskua.

Todellisuudessa nämä kaksi uudistusta ovat potkineet toisiaan nilkoille koko matkan ja sote-uudistuksesta on muodostunut työväline kuntauudistuksen edistämiseksi.

Hallitusohjelmassa linjataan, että sote-palveluiden järjestämis- ja rahoitusvastuu säilytetään kunnilla. Poikkeustapauksissa voidaan vaihtoehtona käyttää kuntien yhdessä muodostamia sote-alueita.

Kaikille on täysin selvää, että luonnollisiin työssäkäyntialueisiin perustuvia vahvoja peruskuntia, jotka täyttävät hallitusohjelman kriteerit, ei tule tähän maahan muodostumaan yhden käden sormia enempää. Ainakaan tällä vaalikaudella. Näin ollen erillisestä poikkeuksesta (sote-alue) on muodostunut poikkeuksen sijaan sääntö.

Kun sote-palveluita ei voida järjestää kuntaperustaisesti, hallitus on ajatunut sisäiselle törmäyskurssille, jossa kunta- ja sote-uudistus ovat joutuneet toinen toisiaan tukevista hankkeista toinen toisiaan talloviksi hankkeiksi.

Suurin osa kansanedustajista ei ymmärrä edes sosiaali- ja terveyspolitiikan alkeita. Ne harvat, jotka ymmärtävät, ovat yksi toisensa jälkeen vahvistaneet seuraavan kannon olevan hallituksen kaskessa:

A) Osa kokoomuksen ja demarien ministereistä haluaa edetä kuntauudistus edellä ja käyttää sote-uudistusta vain kiristysruuvina kuntaliitoksiin pakottamisessa. (Eli jos kunta x ei liity kunnan y kanssa, kunnalta x viedään pois oikeus sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämiseen, jolloin kunta x maksaa kunnalle y sote-palveluiden järjestämisestä, mutta kunnalla x ei ole vaikutusmahdollisuutta siihen, minkälaisia päätöksiä palveluiden järjestämisestä kunta y tekee.)

B) Osa kokoomuksen ja demarien ministereistä haluaa korjata sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteiden ongelmia ilman, että sote-uudistus uhrataan kuntauudistuksen alttarilla. (Eli kiinnitetään ensisijaisesti huomiota siihen, miten sote-pavelut voidaan järjestää koko maassa yhdenvertaisesti kaikille riittävän suurilla väestöpohjilla, jolloin tuleva kuntarakenne ei määrittäisi sote-palveluiden järjestämistapaa.)

Kun pääministeri- ja valtiovarainministeripuoleen välillä ja sisällä on ylitsepääsemättömiä linjaristiriitoja, on lopputulos nähtävissä loputtomana ongelmien suona, josta juuri kukaan ei ota enää selvää.

Ongelma 2, demareiden sote-linjaus johtaa palveluiden ulkoistamiseen

Olen hämmästellyt läpi uudistuksen sitä, että etenkin demarit ovat puolustaneet 20 000 ihmisen kuntien sote-palveluiden järjestämisvastuuta ja puhuvat samaan aikaan siitä, että sote-palveluita ei saisi ulkoistaa. Demarit siis vastustavat omaa linjaansa?

Jos sosiaali- ja terveydenhuollon toteuttamiseen vaadittu väestöpohja on liian pieni (20 000), kunta on nopeasti vararikossa eikä perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhdistämistä voida toteuttaa. Tällöin kunnat ja kuntapäättäjät ahdistetaan nurkkaan ja heidät pakotetaan käytännössä ulkoistamaan sote-palvelut. Yksityinen sosiaali- ja terveydenhuoltoa tarjoava yritys pystyy toimimaan samaan aikaan kymmenen kunnan alueella ja saa näin toiminnalleen riittävän (200 000) väestöpohjan.

Hyvä peruspalveluministeri, toivottavasti ymmärrät tämä yhtälön, ei pitäisi olla liian vaikeaa.

Jotta hallitusohjelman sote-palveluiden uudistamiselle asetetut tavoitteet voitaisiin toteuttaa, tulisi uudistukselle asettaa seuraavat poliittiset reunaehdot:

A. Perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välinen raja pitää poistaa

Kun perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito ovat saman järjestäjän vastuulla, palveluketjut saadaan saumattomiksi ja potilaiden pompottelu vähenee. Resursseja pystytään suuntaamaan perustasolle ja ennaltaehkäisyyn, mikä alentaa kokonaiskustannuksia.

B. Monikanavainen rahoitusjärjestelmä on purettava

Näin pitkiä leikkausjonoja ei kannata pitää yllä, kun sairaslomakustannuksia ei pystytä vyöryttämään toisen maksajan (Kela) piikkiin.

Julkinen raha pitäisi saada ohjattua julkiseen terveydenhuoltoon, etenkin heikossa hapessa olevaan perusterveydenhuoltoon. Nyt lääkärit ja resurssit ohjautuvat yksityiselle sektorille, työterveyshuoltoon ja sairaaloihin ja kunnat ovat perusterveydenhuoltonsa kanssa kusessa.

C. Sote-palveluista vastaavan järjestäjän täytyy olla riittävän suuri

Terveydenhuollon kokonaisuudesta vastaavan tahon on oltava riittävän suuri, jotta se kykenee vastaamaan sille annetuista tehtävistä. Väestöpohjan on oltava pääsääntöisesti 200 000 ihmistä tai enemmän. Näin myös vaativan tason hoidot ja ympärivuorokautinen päivystys on
järkevästi hoidettavissa.

Ongelma 3, poliittinen ohjaus ja asiantuntijatiedon ohittaminen

Ei ole mitään järkeä tehdä sellaista uudistusta, joka ei vastaa sille asetettuihin tavoitteisiin, purkaa nykyjärjestelmän toimivimmat osat (sairaanhoitopiirit), laittaa koko sote-kentän blenderiin, jonka jälkeen kukaan ei oikein ymmärrä kokonaisuutta eikä hahmota omaa paikkaansa siinä. Ja mikä olennaisinta, uudistus ei puutu sote-järjestelmän rahoituskysymyksiin.

Kaikkein hassuinta on, että toimiva sote-malli olisi kyllä mahdollista rakentaa jo nyt tehdyn työn pohjalta, jos hallitus ei olisi niin syvissä ristiriidoissa.

Peruspalveluministeri asetti 21.3.2012 niin kutsutun palvelurakennetyöryhmän selvittämään kolme vaihtoehtoista mallia suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamiseksi.

Palvelurakennetyöryhmä teki työtä käskettyä ja julkaisi jo 25.6.2012 väliraportin, jonka pohjalta tehtiin päätökset jatkotyön pohjaksi.

Palvelurakennetyöryhmän työ oli vahvasti poliittisesti ohjattua (tehtävänannossa oli määritelty hallitusohjelman kirjaukset, joiden pohjalta valmistelutyö on tehtävä)

http://www.stm.fi/julkaisut/nayta/-/_julkaisu/1814436

Palvelurakennetyöryhmä pääsi yksimielisyyteen jatkotyöstä, koska keskeiset kysymykset palveluiden järjestämisvastuista ja vaadittavista väestöpohjista jätettiin auki.

Entinen sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö, Kari Välimäki, jätti alkusyksystä 2012 "testamenttinsa" siitä, miten sote-uudistus tulisi tehdä ja jätti kansliapäällikön tehtävät.

Välimäen malli perustui 20-sotealueeseen ja viiteen erityisvastuualueeseen. 20 sote-aluetta ottaisivat hoitaakseen vastuukuntamallin kautta lähialueidensa sote-palvelut ja viisi erityisvastuualuetta hoitaisivat lähinnä tutkimus-, koordinaatio ja kaikkein haastavimpia erikoissairaanjoidon tehtäviä.

Henna Virkkunen (Ksml 26.8.), peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson ja sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (HS, 25.8.) väittivät, että sosiaali- ja terveysalueet ovat hallitusohjelman vastaisia.

Tämän kevään kehysriihessä hallitus esitti, että tulevaisuudessa Suomeen muodostetaan noin 20 sote-aluetta, pääasiassa vastuukuntamallin pohjalta. Jepjep.

Kuten ensimmäisen ongelman yhteydessä kuvasin, hallituspuolueiden välisiä ja sisäisiä erimielisyyksiä ei ole saatu sovitettu yhteen. Samaan aikaan käytetään todella voimakasta poliittista ohjausta siitä, minkälaisia linjauksia asiantuntijat saavat tehdä. Tämä johtaa hullunkuriseen tilanteeseen, joka puolestaan ei johda mihinkään.

Palvelurakennetyöryhmä jätti vuoden 2012 lopussa loppuraporttinsa, joka päätyi eriäviin mielipiteisiin. Useat palvelurakennetyöryhmän jäsenet ovat arvioineet, että Kari Välimäen lähdön jälkeen sosiaali- ja terveysministeriöstä on hävinnyt johtajuus, jonka tilalle on tullut ristiriitaisia poliittisia vaatimuksia, jotka ovat vaihtuneet vieläpä tiuhaan tahtiin.

http://www.stm.fi/julkaisut/nayta/-/_julkaisu/1848197

Palvelurakennetyöryhmää seurasi vielä viidelle erityisvastuualueelle lähetettyjen 15 selvitysmiehen raportti, joka luovutettiin 19.3. Peruspalveluministeri komeili joulukuun 2012 Kuntalehden kannessa ja sanoi ratkaisseensa sote-solmun. Parin sivun haastattelussa mainittiin vain yksi konkreettinen asia: UUSI TYÖRYHMÄ.

Jotain peruspalveluministerin kokonaiskäsityksestä kertoo se, että hänen mielestään sote-solmu aukaistaan ensin sillä, että asetetaan 15 selvitysmiestä erityisvastuualueille, ja sitten sillä, että selvitysmiesten loppuraportilla pyyhitään pöytää.

http://www.stm.fi/julkaisut/nayta/-/_julkaisu/1852761

Myös selvitysmiesten raportti oli tehty poliittisen ohjauksen alla ja se päätyi 34 sote-alueen ja viiden erityisvastuualueen malliin.

Hallitus päätti kuitenkin kehysriihessään, että 34 sote-aluetta on liikaa ja tiputti luvun noin 20-alueeseen.

Hallitus kuitenkin unohti sellaisen olennaisen seikan, että 20 sote-aluetta ei ratkaise väestöpohjaan pienuuteen liittyviä ongelmia, jos laajan sote-alueen sisällä voi olla 20 000 ihmisen väestöpohjalla hyrrääviä sote-palveluiden järjestämisvastuussa olevia toimijoita. Tällä tavoin ongelmat eivät poistu mihinkään ja luodaan vain yksi hallinnollinen taso lisää sairaanhoitopiirien tilalle.

Palvelurakennetyöryhmän väli- ja loppuraportin, Välimäen esityksen ja selvitysmiesten raportin pohjalta olisi mahdollista luoda toimiva sosiaali- ja terveyspalveluiden malli. Näyttää siltä, sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistaminen jää seuraavalle hallituskaudelle.

Sote-sanasto:

http://www.stm.fi/palvelurakenneuudistus/kasitteet

Alkaa poliitikkojen lausunnot meidän kansalaisten kyvyistä hämmästyttää yhä enemmän. Nyt vuoronumero tyhmien lausumien jonossa oli Päivi Räsäsellä. Hirvittävää arroganssia tulikin Jeesuksen mitalla.

Helsingin Sanomat julkaisi eutanasiaa käsittelevän mielipidekyselyn tulokset. Niiden mukaan 74 prosenttia kansalaisista pitää hyväksyttävänä kuolinavun tarjoamista potilaalle, jolla on parantumaton ja kuolemaan johtava sairaus.

Päivi Räsänen teki pika-analyysin tuloksista. Hänen mukaansa: "kansalaisten näkemys perustuu osin väärinkäsityksiin terveydenhuollon kyvystä auttaa saattohoidon aikana" (HS 7.4.2013).

On mahdotonta sanoa esittikö Räsänen lausuntonsa ministerinä, löyhemmin poliittisena toimijana vai lääkärinä. Oli lausujapositio mikä tahansa, on siihen sisältyvä ylimielisyys pöyristyttävää. Mikäli näkemys perustuisi tutkimustietoon kansalaisten eutanasiaa käsittävästä tiedosta, voisi Räsäsen päräytystä pitää sopivana - vaikka silloinkin muotoilu olisi voinut olla hieman asiallisempi.

Hesarin nettikeskustelussa tarjoillaan Jeesusta kavereineen Räsäsen näkemyksen selittäjäksi. Lienee kuitenkin kohtuullista toivoa, ettei enää vuonna 2013 sotketa nasaretilaisen jengiä 2000 vuoden takaa sosiaali- ja terveyspolitiikkaan. Itse näkisin, että kansalaisten mielipide on painava eikä sitä sovi ohittaa pitämällä meitä "tietämättöminä".

Eutanasiaan liittyy paljon sellaisia juridisia ja lääketieteellisiä haasteita, joihin en ole syvemmin perehtynyt. Sen verran kuitenkin tiedän, ettei Räsäsen esittämä terminaaliporukan nukuttaminen, sedaatio, ole mikään realistinen ratkaisu.

Myöskään kipulääkkeet eivät kaikesta kehityksestä huolimatta tuota kaikille lievitystä hirvittäviin tuskiin. On pohdittava sellainen malli, joka ajaa ensisijaisesti potilaan etua ja minimoi kivun ja tuskan. Lainsäädännön luominen on ehdottomasti paikallaan.

Uskonto on vaikuttanut kansalaisten moraaliin historian aikana lukemattomin tavoin. Se tekee niin vieläkin. Maallistunut suomalainen yhteiskunta ei kuitenkaan toimi enää pelkkien raamatun ohjeiden mukaisesti. No ainakaan minä en toimi. Hesarin kyselyn mukaan myös 74 prosenttia muista kansalaisista näyttää hyväksyvän kirkon opetusten vastaisen eutanasian tiettyjen ehtojen täyttyessä.

Päivi Räsäsen olisikin hyvä täsmentää, mistä positiosta hän esittää meidän kansalaisten olevan tietämättömiä ja kyvyttömiä arviomaan eutanasian oikeutusta. Raamatussa ei käsittääkseni mainita sen tarkemmin kehittyneistä kipulääkkeistä kuin sedaatiostakaan. Lääkärinä kommentti onkin ihan toinen, mikäli sen taustalla on tutkittua tietoa meidän kansalaisten tietämättömyydestä - vaan eipä taida olla.

Ministerinä taas Räsäsen näkemys on epäeettinen. Hän väheksyy kansalaisten kompetenssin itsenäiseen ajatteluun ja pitää meitä tiedollisesti dorkina. Demokratiassa ministerin pitäisi ymmärtääkseni kuunnella kansalaisten ääntä.

Mikäli Räsäsen näkemys on miksaus Jeesusta, lääkäriä ja ministeriä, on kyseessä melkoinen Narnia. Olemme kansalaisina tietämättömiä ja umpihölmöjä lääketieteen tarjoamien mahdollisuuksien suhteen. Mutta ennen kaikkea emme käsitä taivaallista totuutta, siis sitä metafyysistä läppää, jonka nasaretilaisen posse seuraajineen paalutti parituhatta vuotta takaperin ikuiseksi ja universaaliksi totuudeksi.

Tänään suosituksissa mennään Steve Earle biisin I ain't ever satisfied kyytiin. Steve hahmottelee biisissä omaa ensikohtaamistaan tuonpuoleisessa:

Last night i dreamed i made it to the promise land
I was standin' at the gate and i had the key in my hand
Saint peter said "come on in boy, you're finally home"
I said "no thanks pete, i'll just be moving along"

Jos hallituspuolueet toisivat ennen kehys- ja budjettiriihi- sekä hallitusneuvotteluita esiin omat esitykset avoimesti, minun ei tarvitsisi kirjoittaa tätä tekstiä. Jos näin toimittaisiin, kenenkään ei tarvitsisi spekuloida, kuka on kulisseissa sanonut mitäkin ja mistä syystä. Eikö olisi parempi keskittyä itse asiasisältöihin sen sijaan, että jahtaamme syväkurkkuja ja väittelemme siitä, kuka puhuu milloinkin totta.

Kun päätöksiä valmistellaan suljettujen ovien takana ja puolueet käyvät keskenään lehmänkauppoja, on lähes mahdotonta tietää, miten neuvotteluiden lopputulokseen on päädytty, kuka on kannattanut mitäkin asiaa ja millä perustein. Puhumattakaan siitä, että edes hallituspuolueiden kansanedustajat eivät tiedä ja ymmärrä, mitä hallituspuolueiden puheenjohtajat keskenään sopivat hyvin nopealla valmistelulla. Myös monet edustajat talousvaliokunnassa olivat käytäväpuheiden perusteella totaalisen pihalla siitä, mitä hallitus tuli päättäneeksi kehysriihessä.

Tiedon pimittäminen ja ristiriitaiset lausunnot mahdollistavat puolueille useiden rattaiden politiikan. Puolue voi laittaa aina sopivan paikan tullen sopivan profiilin omaavan edustajan lausumaan julkisuudessa sopivia asioita. Itse neuvotteluissa puolue saattaa tehdä täysin päinvastaista politiikkaa. Tästä esim. opintotuen uudistaminen oli vallan erinomainen esimerkki. Etenkin kokoomuksen ja demareiden eduskuntaryhmissä, joissa löytyy kantoja laidasta laitaan, tämä on normaali toimintatapa.

Mikä siinä on niin vaikeaa, että ei voida suoraan, rehellisesti ja avoimesti sanoa, mitä mieltä asioista ollaan ja miksi on päädytty kulloisiinkin lopputuloksiin. Jos puolueet ottaisivat vastuun kannoistaan ja tekisivät rohkeasti päätöksiä, saattaisi jokin hallituksen rakenteellisista uudistuksista joskus mennä jopa eteenpäin. Tällä hetkellä perussuomalaisten pelko on saanut etenkin demareille löysät niin pahasti housuun, että itse päätösten sijaan kaikki voimavarat keskitetään siihen, miltä päätökset näyttävät ja miten päätökset vaikuttavat seuraaviin galluppeihin.

Kokoomuksessa puolestaan pelätään uusia vaaleja alentuvan kannatusprosentin ja Himas-kohujen vuoksi kuin ruttoa. Vaikka kokoomus näyttää ulospäin aina fantastiselta, sisällä kuohuu. Tämän tietää myös Timo Soini, joka heitti vielä vettä myllyyn sanoessaan, että Männistön ja Stubbin perhelinja on syynä kokoomuksen kannatuksen sulamiseen. Kokoomuksessa on voimakas jako konservatiiviseen ja liberaaliin siipeen ja Katainen-Stubb-Virkkunen -troikan välit kokoomuksen kypäräpappi-siipeen ovat jäätävät.

Tuorein esimerkki suljetun politiikan ongelmista oli Demokraatti-lehden pääkirjoituksessa (5.4.), jossa itketään kuinka Paavo Arhinmäki varasti demareiden viestintäsuunnitelman ja teki ilmeisistä ongelmista julkisia.

"Lausuma tuli paperiin nimenomaan valtiovarainministeri Urpilaisen aloitteesta, sen esitteli hänen sijaisenaan ulkoministeri Erkki Tuomioja. Lausuma, kuten koko esitys eduskunnalle oli yksimielinen.

Tämän jälkeen kuitenkin vasemmistoliiton puheenjohtaja, kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki päätti ruveta politisoimaan ja keräämään irtopisteitä kahdella esiin nousseella virheellä. Ne olisi epäilemättä lausuman mukaisesti saatu korjattua myös kaikessa rauhassa ennen syksyn budjettia, johon vasta valmiita lakeja odotetaan."

Kuten sanottua, kukaan ei enää tiedä, mihin uskoa, joten kaikki puheenjohtajat viestivät omilleen sopivaa tarinaa, jotta pahimmalta likapyykiltä omien keskuudessa vältyttäisiin.

Otetaan kurkistus kehysriihivalmisteluun ja miltä yllä kuvatut pohdinnat näyttävät sen osalta.

Ennen kehysriihtä kävin monta lounaspöytäkeskustelua, joissa ihmeteltiin, miten näin ristiriitainen hallitus pystyy viemään kehysriihineuvottelut läpi yhdessä päivässä. Toki valmistelutyötä on tehty hallituksen puoliväliriihestä lähtien ja myös paljon ennen sitä, mutta merkittävimmät kysymykset ratkaistaan kokoomuksen ja demarien välisissä neuvotteluissa. Niistä ei hiiskuta ennen kuin on päätöksenteon aika. Esimerkiksi päätetty osinkoveromalli perustuu rakenteeltaan jo kolme vuotta vanhaan Hetemäen verotyöryhmän ehdotukseen. Kiista ei koske itse verorakennetta vaan siihen syötettyjä lukuja.

Eräs kansanedustaja totesi ennen kehysriihtä, että kokoomus ei tuo mitään esityksiä julki ennen kehysriihen neuvotteluita ja kovaa kyytiä on luvassa. No näin näyttää käyneen. Kokoomuksessa ja demareissa ilmeisesti pelätään sitä, että jos kaikki valmistelussa olevat asiat tuotaisiin hallituspuolueiden eduskuntaryhmien käsittelyyn hyvissä ajoin, ei päätöksiä saataisi tehtyä ja julkinen paine nousisi liian suureksi. Tämä linja johti kehysriihessä siihen, että ministerit, kansanedustajista puhumattakaan, eivät ole ymmärtäneet, mitä tuli päätetyksi.

Ymmärrän varsin hyvin sen, että hallituksen pitää näyttää aikaansaavalta ja tehdä rakenteellisia uudistuksia, jotta Suomi säilyy jatkossakin edullista lainaa saavana AAA-maana eikä kansainvälisten luottoluokittajien usko Suomen lainanmaksukykyyn ja kansantalouden myönteiseen kehitykseen horju. Paineet ovat kovat etenkin kun hallituksen kaikki suuret uudistushankkeet ovat pahasti vastatuulessa.

Mutta kuinka hyvin kiihdytyskaistapäätökset nyt valoivat luottamusta hallituksen toimintakykyyn? Kuinka paljon nyt nähdynkaltainen sähläys vahvistaa luottoluokittajien luottamusta Suomen talouspolitiikkaan.

Mitä kehysriihessä sitten tulikaan päätetyksi?

Hallituksen kehysriihessä päättämä yhteisö- ja osinkoverouudistuksen linja rapauttaa suomalaista veropohjaa, kiihdyttää pohjoismaista ja eurooppalaista verokilpailua sekä sotii pahasti yleistä oikeudentajua vastaan. Lisäksi päivitetytkin osinkoverolinjaukset lisäävät palkkatulojen muuntamista pääomatuloiksi korkean tuottoprosentin vuoksi.

Hallitus päätti laskea yhteisöveroprosenttia kertaheitolla 20 prosenttiin. Tämä maksaa 960 miljoonaa euroa. Uudistus rahoitetaan osittain 500 miljoonan euron lisäsopeutustoimilla. Loput 460 miljoonaa euroa rahoitetaan veropäätösten dynaamisten vaikutusten kautta. Tällä tarkoitetaan kansantaloudella muodostuvaa piristysruisketta muun muassa sen kautta, että yritysten into investoida ja työllistää kasvaa. Mitään muuta kehysriihen päätöstä ei perusteltu päätösten dynaamisilla vaikutuksilla.

Vaikka talouden dynaamisista vaikutuksista on kansainvälistä näyttöä, suurin osa suomalaisista taloustieteilijöistä suhtautuu joko hyvin varauksellisesti ja jopa huvittuneesti hallituksen tulevaisuuden uskoon, johon yhteisöveron alennuksen rahoittaminen perustuu. On toki toivottavaa, että yritykset alkaisivat päätösten myötä investoida ja työllistää enemmän, mutta tästä ei ole mitään takuita. Yleinen taloustilanne Euroopassa sekä positiivinen suhdannekehitys ovat paljon vartioina.

Eräs pitkäaikainen kansaedustaja naurahti eduskunnan saunassa, että hänen muistinsa mukaan vain oppositiopolitiikassa on ollut tapana puhua dynaamisista vaikutuksista, kun ei osata sanoa, miten ja millä rahoituksella haluttua politiikkaa pitäisi tehdä. Jepjep.

Sopii kysyä, minkälaisessa suossa Suomi on, jos Ruotsi päättää alentaa yhteisöveroaan Suomen tasolle, työllisyysaste ja talouskasvu eivät kehity haluttuun suuntaan ja suuri osa yhteisö- ja osinkoverouudistuksen hyödyistä valuu ulkomaille.

Mitä osinkoverosta oikein päätettiin?

Hallitus päätti viheltää lähes kaksi viikkoa kestäneen kärsimysten tien ylimääräisellä hallituspuolueiden puheenjohtajien kokouksella, jossa haluttiin lopettaa osinkoverouudistuksesta käyty keskustelu ja korjata tehdyt kämmit.

Kehysriihessä siis sovittiin, että pääomatulojen osinkovero nousee aikaisemmasta 21-22,4 prosentista 30-32 prosenttiin. Tähän ei tullut muutosta, MUTTA:

Uudessa mallissa pörssiin listattujen yhtiöiden osinkoja verotetaan aikaisemman 100 prosentin sijaan 85-prosenttisesti, jolloin pääomatulojen osinkovero laskee 25,5-27,2 prosenttiin. Tämä oli kokoomukselle erityisen tärkeää, koska kokoomus joutui nielemään tappionsa etenkin pörssiin ulkopuolisten yhtiöiden osinkoveron kiristämisestä.

Kehysriihessä päätettiin, että pörssin ulkopuolisten yhtiöiden nettovarallisuusprosentti laskee 9 prosentista 8 prosenttiin. Valtiosihteeri Martti Hetemäki suositteli alun perin kehysriihessä 3,9 tuottoprosenttia, mutta Katainen ja Urpilainen valitsivat korkeamman tuottoprosentin, joka mahdollistaa suuremman osinkotuoton niille yhtiöille, joilla on paljon nettovarallisuutta. Hallituksen uudessa mallissa 8 prosentin ylittävältä osinkotuotto-osuudesta 85 prosenttia on veronalaista pääomatuloa.

Kehysriihessä päätettiin poistaa kevyemmän osinkoveron katto, 60 000 euroa. Hallituksen uudessa mallissa tämä katto palautettiin, mutta katto on 60 000 euron sijasta 150 000 euroa. Osinkoverokaton poistaminen oli kaikkein typerin yksittäinen teko kehysriihessä, sillä se mahdollisti lähes rajattoman osinkojen pumppaamisen alhaisella veroprosentilla (7,5-8 %) niille pörssin ulkopuolisille yhtiöille, joilla on pienen valtion verran nettovarallisuutta. Kevyemmän osinkoveron katto laskettiin hallitusneuvotteluissa 90 000 eurosta 60 000 euroon. Vihreillä, demareilla ja vasemmistoliitolla riittää seliteltävää ja kokoomus sai tässä selvän voiton.

Kehysriihessä päätettiin, että paljon nettovarallisuutta omaavien pörssin ulkopuolisten yhtiöiden osingoista 75 prosenttia on alhaisemman osinkoverotuksen piirissä (7,5-8 %) Tähän ei tullut muutosta hallituksen uudessa mallissa. Eli alle 150 000 euron osalta osinkoveroprosentiksi tulee 7,5-8 prosenttia, mutta 150 000 euron ylittävältä osalta 85 prosenttia on veronalaista pääomatuloa (30-32 %)

Huh, tätä tekstiä voisi jatkaa vielä vaikka kuinka paljon, mutta taidan lähteä eduskunnan salille kuuntelemaan uusimpia tunnelmia...

Printtasin viereeni akateemisen tutkaparini Hoikkalan kolumnin vuodelta 2008. Tekstin otsikko on: Kätevä Erkki. Tommi kertoo kolumnissa haluavansa olla "tavallinen suomalainen mies, jonka itsestään selviin valmiuksiin kuuluu milloin vain minkä tahansa pytingin rakentaminen ja pystyttäminen".

Kyse on siis kaihosta vanhempien sukupolvien analogisiin kädentaitoihin - kyvystä byggailla kaikkea pientä ja vähän isompaakin. Tommin tapauksessa kyse oli ennen kaikkea pihavajasta, jonka kanssa hän kohelsi ja sääteli menemään sekä yksin että minun avustamana, minun ansiokkaasti häiriten rakennusprojektia. Pihavaja kyllä nousi harjakorkeuteen, mutta taitaa ainakin osin olla vieläkin vaiheessa.

Nyt on Virtuaali-Erkin aika ja vuoro. Minä en kummemmin haikaile aiempien polvien analogisia kädentaitoja. Jos tulee tarve, faijani omaa suurmestari Dremel-Erkin kyvyt. Se on arvonimi, jonka Hoikkala on antanut yli 50-vuotiaille, jotka ihan oikeasti osaavat nikkaroida lähes kaikkea.

Niin, soitan siis faijan apuun ja homma hoituu. Oma kaihoni liittyy informaatioteknologiaan ja sen sovellusten hyödyntämiseen. Siksi haluaisin olla teknokompetensseiltani tavallinen suomalainen Virtuaali-Erkki. Sellainen mies, joka saa TV:n päälle ilman kolmea kaukosäädintä ja kymmenen johonkin muuhun tarkoitukseen suunnitellun nappulan painamista.

Virtuaali-Erkki on jamppa tai mimmi, jonka itsestään selviin valmiuksiin kuuluu kaikkien nykyteknologisten härvelien toimintaan saattaminen käden käänteessä. Tämä Erkki on uuden ajan ihminen, joka osaa virittää uuden laajakuvatelevision alle kolmessa minuutissa käyttökuntoon. Vieläpä niin, että siihen on liitettynä digiboksi, DVD-laite ja vanha VHS-systeemi. Myös kaukosäädin toimii siten, ettei aina telkkarin avaamisen jälkeen tarvitse mennä jotain kotikutoista kiertotietä katsomaan itse ohjelmia.

Eki hanskaa myös kännykkäteknologian. Hän ei uuden Sonyn puhelimen saatuaan heitä outoja heijastimia muistuttavia esineitä roskiin, vaan ymmärtää niiden olevan teknohärpäkkeitä, sellaisia, että kun laitat yhden autoon, vaihtaa puhelin autoon mennessä tiettyyn moodiin itsestään. Virtuaali-Erkki osaa myös asentaa wireless-modeemin (vai wifiksikö sitä nykyään kutsutaan) käyttöön. Tunnen omakohtaisesti yhden dosentin, joka on yrittänyt hommaa turhaan oman modeeminsa kanssa ainakin 10 kertaa. Ei se saatana vaan onnistu! Johto pitää tökätä aina koneen kylkeen.

Kannettavat ovat myös virtuaaliajan Erkin juttuja. Hän löytää kannettavalle tarkoitetun kaukosäätimen heti laitteen kyljestä, ei vasta viedessään konettaan tuhottavaksi. Kaiken maailman virustorjunnat ja muut päivitykset ovat Virtuaali-Erkille sormien napsautukseen vertautuva automaatio. Entäs erilaisten ohjelmien käyttö, kannettavan mahdolliset lisävarusteet ja hyvien (luvallisten) ilmaisohjelmien imurointi. Erkille ei käy niin, että koneella on lukuisia sellaisia ohjelmia imuroituna, jotka eivät ole koskaan edes-melkein-toimineet. Ainoastaan vieneet ihan "simona" levytilaa.

Erkki osaa myös navigoida liikenteessä sitä varten ihan varta vasten puhelimessa tai autossa olevalla laitteella. Hän ei yritä säätää navigaattoria 25 kertaa ja palaa pettyneenä toistuvasti printattuihin karttalehtisiin. Niiden kanssa pääsee perille, mutta hermo menee paperien lennellessä ympäri autoa.

Tiivistäen, haluaisin olla sellainen tavallinen suomalainen Virtuaali-Erkki, joka ei kaipaa jokaisen teknohäkkyrän hankittuaan henkilökohtaista asentajaa tekemään personoidut säädöt, joudu soittamaan kymmentä kertaa tekniseen tukeen ja lopulta tyydy käyttämään promillea laitteen ominaisuuksista.

En kuitenkaan ole muuta kuin Virtuaali-Erkkiyden prospekti. Kokelas, josta ei näytä tulevan teknoyhteiskunnan täysjäsentä tällä menolla koskaan. Niin epätoivoinen en vielä ole, että kääntäisin sisäisen minäni kaipauksen analogisiin käyttöliittymiin ja Kätevä-Erkkiyden sahanpuruisiin mielenmaisemiin.

Jatkan siis älypuhelimeni väärien objektien painelemista toivoen, että jonakin päivänä minäkin ymmärrän, mitä erilaisilla aplikaatioilla on tarkoitus tehdä. Siihen saakka olen väliinputoaja, Kätevä- ja Virtuaali-Erkkiyden varjoisessa välimaastossa elelevä suomalainen Kädetön-Erkki, ilman erityisiä menneen tai nykyisen vaatimia kädentaitoja.

Tätä kirjoittaessani päässä alkoi soida Dire Straitsin Money for nothing. Sitä täytyy siis suosittaa.

Opin aikanaan Juha Partasen luennolla yksinkertaisen, mutta paljonpuhuvan pelkistyksen julkisesta keskustelusta. Elettiin vielä 1990-luvun loppua ja luennon aihe oli "huumeet ja julkinen mielipide". Juha oli piirtänyt kalvolle ympyrän, jossa oli kolme sanaa: kansalaiset, media ja politiikka.

Kehä demonstroi sitä, miten huumekeskustelu oli jumittunut umpioon. Yksittäisen poliitikon lausuessa vähänkin konsensuksesta poikkeavaa huumeista, iski media siihen haukan lailla ja kansalaiset närkästyivät liberaalille poliitikolle. Kansalaisen aktiivinen toiminta huumekysymysten ympärillä nostettiin heti lööppeihin ja poliitikot huusivat huumemörköä kitarisat vilkkuen. Median kirjoittaessa jotakin liberaaliksi koettua ärähdettiin kiukkuisesti politiikan suunnalta ja kansalaiset lähettivät ärtynyttä palautetta moiseen koiruuteen syyllistyneelle lehdelle. Se oli kehä, josta ei ollut ulospääsyä.

Tuon kehän voi myös ajatella ilmapalloksi, jossa oli kolme venttiiliä. Kun jokainen venttiili oli tiukasti kiinni, sama ilma seisoi sisällä ja ummehtui. Näin kävi vielä tuohon aikaan monille yhteiskunnallisesti vaikeille aiheille: ne olivat suljettuina pallon sisään. Niistä sai puhua vain ummehtuneen konsensuksen hengessä.

Ihmisten käsitykset vaikeista asioista eivät noihin aikoihin suuremmin muuttuneet, sillä umpiossa konsensuksen härnääminen tiesi lähes poikkeuksetta ongelmia. Oli parempi olla hiljaa, sillä kukapa sitä varta vasten tarjoutuisi lihaksi poliitikkojen, kansalaisten tai median moraalisen närkästyksen piikkiin.

Jotain on kuitenkin muuttunut noista ajoista. Tapahtui teknologinen käänne. Voisiko samaa kehäajatusta hyödyntää kuvaamaan nykyaikaa? Tehdäänpä koe (en vastaa sen onnistumisesta).

Internet toi mukanaan sosiaalisen median. Kansalaiset muuttuivat median ja politiikan ohjaamista närkästysautomaateista mielipiteenmuodostajiksi. Pysähtyneisyys alkoi vuotaa mielipidepallon kansalaisventtiilistä uuteen sfääriin: sosiaaliseen mediaan. Siellä kansalaismielipide muuttui yhdestä kollektiivista mielipiteiden ja näkemysten kirjoksi.

Esimerkiksi huumekeskusteluun tuli aivan uusia sävyjä, tutkimustieto levisi kulovalkean tavoin ja ihmiset haastettiin muodostamaan omia mielipiteitään. Ne eivät olleet enää vain reflektioita median ja politiikan signaaleihin, vaan keskustelua, huutoa, raivoa, naurua, itkua, näkemyksiä, kokemuksia, räävittömyyttä ja paljon muuta. Vaikeiden yhteiskunnallisten asioiden käsittelyn dynamiikka muuttui. Uusi virtuaalinen areena toi mukanaan muutoksen, melko arvaamattoman sellaisen.

Katsotaan tässä muutosta vaikkapa peliteorian sosiaalisen aplikaation näkökulmasta. Yhden pelaajan lyödessä kortin pöytään, vaikuttaa se kaikkiin muihin pöydässä istuviin pelaajiin - jokainen on pakotettu miettimään uuden tilanteen mukaisen strategian. Kun kolmen kivijalan dynamiikassa - media, politiikka ja kansalainen - kansalaisventtiili alkoi vuotaa, pakotti se myös median ja politiikan vaihtamaan strategiaa. Piti etsiä uusi paikka yhteiskunnallisessa mielipiteenmuodostuksessa.

Esimerkki. Kun nykyaikana ilmenee poliittisen toimijan moraalisesti kyseenalainen teko, ei se enää jää vuosiksi paikalleen johonkin epämääräisen konsensuksen määrittämään nurkkaan. Teon paljastuminen käynnistää valtavan prosessin. Media aloittaa ampuen mahdollisimman tiheään täyslaidallisia - tulee osumia ja huteja, mutta hudit eivät tunnu haittaavan. Moraalisista ongelmista pitää repiä maksimaalinen hyöty todella, todella, todella rivakasti, ennen kuin ne vuotavat sosiaalisen median kansalaiskeskusteluun ja hajoavat myyntikelvottomiksi mielipiteiden kirjoksi.

Sosiaalisessa mediassa kulloinenkin tapaus joutuu kansalaisten tuomioistuimeen. Tarkemmin, pikatuomioistuimiin, sillä kyseenalaista tekoa tulkitaan, luetaan ja siihen reagoidaan tuhansin eri tavoin. Juuri siksi medialla onkin valtava kiire. Sen pitää kyetä nopeasti tuottamaan erilaisia puhetapoja ja tulkintakehyksiä sosiaalisen median kodinturvajoukoille. Tapahtuma täytyy kontekstualisoida, jotta somettajilla on riittävästi aineksia asian käsittelyyn, pohdintaan ja tuomioiden jakamisen.

Poliitikkojen kohdalla uusi asetelma hakee vielä itseään. Enää ei pelkkä medialle murahtelu tai kansalaisten komentelu johda kummoisiin tuloksiin. Poliitikoista on pikemminkin tullut riistaa ja heidän moraalinsa arvioinnista suosittu kansanhuvi. Toisaalta töppäilyä seuraava unohdus tulee selvästi aiempaa nopeammin. Viikko on aika tarkalleen se aika, jonka mokannut poliitikko jaksaa kiinnostaa mediaa - näin siis myös somen kansalaiskeskustelijoita.

Jos aiemmin vaikeista asioista kannatti mediassa vaieta, ovat ne nyt mediaa elättävää raaka-ainetta. Enää ei juurikaan ole tutkivaa journalismia, joka toisi epäkohtia esiin vahvaan näyttöön perustuen. Nyt jo huhut käynnistävät mediajahdin. Iltapäivälehtien tärkeimmäksi tehtäväksi näyttää tulleen kansalaisten keskustelukoneen ruokkiminen. Mikäli vähänkään palaneen käryä on ilmassa, kannattaa se heti uutisoida. Hyvässä lykyssä somemylly lähtee jauhamaan.

Kun Heidi Hautalan töppäys levisi julkisuuteen, alkoi toimittajien massamittainen liikekannallepano. Taistelua käytiin siitä, mikä lehti saa ensimmäisenä kaivettua esiin jotain uutta ja vielä paljastavampaa. Suurin voitto olisi ollut sellainen tiedonmurun, joka olisi osoittautunut Hautalan uran kuoliniskuksi. Se uutinen olisi jaettu Facebookissa 10 000 kertaa.

Näyttää siltä, että jokainen tunti kohujen paljastumisesta on medialle joko rahaa tai sen menetystä. Mikäli lisätietoa ei löydy nopeasti, tyhjenee keskustelu vuotavasta venttiilistä sosiaaliseen mediaan ja koko uutisen arvo katoaa. Somea pitää ruokkia nopealla tiedolla!

Hautalan tapauksessa riitti viikon raivokas rykäys ja sitten se oli hajonnut miljoonaksi mielipiteeksi - niin moneksi tulkinnaksi, ettei sitä käsittelevät mediakontribuutiot enää kiinnosta kansalaisia. Vain jokin tuore löydös, täysin uusi elementti, herättää enää suurempaa kiinnostusta.

Ihan valmis mediakenttä ei kuitenkaan Hautalan kohdallakaan vielä ole. Ensi viikolla napataan jäljellä oleva kiinnostus suoraan sosiaalisen median kansalaiskeskustelusta. Näin saadaan ylläpidettyä käsitystä siitä, etteivät kansan rivit ole vielä laantuneet.

Sitten Hautala-pallo on tyhjä ja se viskataan sivuun. Alkaa odotus. Kuka tai mikä on seuraavan jahdin kohde? Toimittajat etsivät uhria ja somemylly kaipaa materiaa. Uhrin löydyttyä pallo pullistuu täyteen ja metsästys alkaa taas. Media kaivaa ja sosiaalinen media käy kuumana kuin hellankoukku. Poliitikot miettivät tapauskohtaisesti sitä, miten saisi yksittäisiä irtopisteitä tästä jahdista ja kuumentavat taholtaan purkautuvaa ilmaa. Syntyy epäsymmetrisiä ja vaikeasti hahmotettavia muotoja. Outoja kohuja, joiden tulkinta on vaikeaa.

Sitten tulee sunnuntai. Se on lepopäivä. Kaikille. Jahti on päättynyt ja tuomioita julistettu. Enää löytyy minun kaltaisiani hörhöjä, jotka hahmottelevat absurdeja kvasianalyyseja tapahtumista.

Muut suuntaavat katseen jo kohti tulevaa viikkoa, ehkä muutama poliitikko ja jokunen lehti ottaa vielä maanantaina jälkipoltoista muutaman irtopisteen tai -euron. Uusi jahti on valmis alkamaan.

Nyt äkkiä musaa soimaan! Kitkeriä hedelmiä 1980-luvulta!!!

Mieleni on sumea. Ehkä pikemminkin utuinen tai sumuinen. Aivoni käyvät autopilotilla. Toimin kuin ohjelmoituna. Olen välivaiheessa kovan suorittamisen aiheuttamien laskujen ja niistä palautumisen prosessissa.

Tämä on osa tutkijan psyyken kiertoliikettä. Henkinen tila on eksistentiaalisesti tylsistynyt ja tyhjä. Uuden luominen saa nyt odottaa. Kirkkaita ajatuksia on hyvin vähän ja normaalisti mielessä sinkoilevat ajatukset ovat ihan jumissa. Joku asiasta tietävä varmaan sanoisi, että kyseessä on mielen tapa levätä ja suojata aivoja ylikuormitukselta.

Istuin eilen kaikkiaan 10 tuntia kokouksissa ja kontribuutioni oli jotain vähäisen ja vielä vähäisemmän väliltä, melkein hävetti. Aika ajoin keräsin voimani ja lausuin jotain - siis vain jotain. Heti sanomani jälkeen tuntui, että esittämäni argumentti oli typerä tai turha. Kaikki energia kului läsnä olemiseen ja muiden keskustelun seuraamiseen. Sekin oli haastavaa. Tavallisesti olen kokouksissa aktiivinen ja innostunut. Vähintään nyt edes vittuuntunut, jos asia on tylsä. Nyt edes viimeeksi mainittu ei onnistunut.

Kaikki edellinen tietysti tietäen, että aivoitukseni eivät muutenkaan ole aina mitään teräviä - juuri nyt ihan latteita ilman mitään särmää. Tänään sain väkisin väännettyä muutaman ajatuksen, jotka pääsevät tämän tekstin kautta virtuaaliaalloille sumun keskeltä. Mitään hääviä ei kannata odottaa ja suosittelenkin lukemisen lopettamista jo tähän kohtaan.

Usein kuulee sanottavan, että viimeinen kuukausi tai vuosi on mennyt hujauksessa. Päivät toistavat itseään ja eilinen oli karikatyyri jokaisesta päivästä. Aamulla töihin mentäessä mieli asettuu asentoon "autopilot". Sitten tapa ja tottumus kuljettavat läpi työpäivän. Ihan loogista, jos tekee suorittavaa työtä, joka toistaa itseään. Ei se tietenkään ihan noin suoraviivaista ole, mutta hieman pelkistäen varmaan jotain tuon suuntaista. Suorittaminen voi olla tylsää, mutta siinä on myös etunsa.

Ihmiset, jotka suorittavat työnsä autopilotilla, säästävät energiaa ja aivoreserviä vapaa-aikaan ja muuhun luovaan. Heidän päivärytmissään lienee kaksi vaihdetta, joista ykkönen pistetään päälle aamulla ja kakkonen työpäivän päättyessä. Työ erottuu vapaa-ajasta niin fyysisesti kuin psyykkisesti. On työ ja vapaa-aika.

Yhteiskuntatieteilijän työn kummallisuus piilee siinä, ettei työtä ja vapaa-aikaa voi erottaa psyykkisesti toisistaan. No minä en ainakaan voi, ehkä joku toinen pystyy. Tapa nähdä maailma, ajatella, jäsentää, tulkita, työstää ja olla kiinnostunut kummallisista asioista ovat pysyvä osa pään sisäistä toimintaa. Vaihteistosta löytyy vain yksi vaihde. On myös "autopilot", joka luiskahtaa päälle lupaa kysymättä - itsellä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa sen toimintaan. Autopilotti on niin automaattinen, että mieli laittaa sen aina tarpeen tullen itsestään päälle.

Tuskatuttavaa on, ettei autopilottia saa pois päältä. Se kytkeytyy pois vasta sitten, kun ajatusakut ovat latautuneet täyteen. Mieli toimiikin alitajunnan ohjaamana. Kovan työrupeaman jälkeen, tässä tapauksessa kirjan tekeminen, alkaa pyytämättä tulevat laskut. Ensin tulee ihan täysi jumi, sitä seuraa autopilottivaihe ja lopulta luovuus ja aktiivisuus räjähtävät ajatuksiin. Ainakin aiemmin näin on käynyt.

Tutkimustyön kova ydin on itse tutkimuksen tekeminen. Ainakin minulla nämä mielen vaiheet ovat suoraan sidoksissa tutkimusten aloittamiseen, tekemiseen ja valmistumiseen. Väliaikana - siis autopilotilla mentäessä - tulee tehtyä paljon töitä, mutta ainakin subjektiivisesti koettuna kyse on puhtaasta suorittamisesta. Suorittaminen ei ole luova olotila, jolloin kokisi käyvänsä kaikilla sylintereillä - pikemminkin yhdellä puksuttaa menemään. Väärä vaihde on mennyt päälle.

Mikä tässä sitten pännii? No se, että luentojen pitäminen tai erilaisten lyhyempien tekstien tuottaminen - ajattelu - puoliteholla puksuttaen on äärimmäinen turhauttavaa. Haluaisin toimia täydellä kapasiteetilla - vaan en pysty. Kokemus tietysti auttaa, sillä tämän tekstin lisäksi ihan täyttä tuubaa tulee yleensä vain satunnaisina lusikallisina. Tasapaksua, siis omasta vinkkelistä, saa kyllä väännettyä kasaan, mutta koneesta lähtisi paljon enemmän irti. Mieli perkele on vaan päättänyt, että nyt olet jätkä autopilotilla ja ajattelu on usvaista hapuilua. Turhauttavaa - äärimmäisen turhauttavaa!!!

Henkistä ajelehtimista, hakemista ja etsintää. Sitä tämä on ennen seuraavaa aivomyrskyä, johon taas lataa kaiken energiansa, osaamisensa, ajattelunsa ja oppinsa. Sitä tässä nyt äärimmäisen kärsimättömänä odotellaan. Arvatenkin pääsen zonelle kesällä (ja se sitten lomasta) ja kirjoitan hihkuen, syksy menee hihkuen, talvi hihkuen ja vielä seuraava kesä viimeistellen. Sitten taas takaisin syklin laskuihin, autopilotille ja usvaan. Niinhän se menee. Omat syklinsä ne ovat tässäkin hommassa, mutta vaan kovin outotahtiset.

Olipas se melkoista, mutta roiskahti suoraan ytimestä. Oksensin tekstin ulos ja toivottavasti askelsin lähemmäs tämän zombie-vaiheen loppumista. Tästä eteenpäin pääsee vain kuuntelemalla Radio Nowheren. Tietoinen minä voi samalla huudella omalle pääkopalleni: is there anybody alive out there?

Kansalaisaloitteen oli tarkoitus lisätä demokratiaa ja osallistaa kansalaisia politiikkaan ja päätöksentekoon. Raikas henkäys aikaan, jossa erityisesti nuorten kiinnostus perinteiseen vaalikansalaisuuteen näyttää hapertuneen.

Nyt kuitenkin jotkut poliitikot lyövät kapulaa rattaisiin. Rinnastetaanko kansalaisaloite yhden vai yli sadan kansanedustajan aloitteeseen? Järjen ääntä edustavat pitävät itsestään selvänä, että kansalaisaloitteet tulee ottaa vakavissaan ja kunnioittaa kansalaisten ääntä.

Asia on demokratian kannalta iso. Yhden kansanedustajan aloitteeseen rinnastaminen tarkoittaisi käytännössä sitä, ettei juuri mikään aloite pääsisi eduskunnan käsittelyyn tai saisi painoarvoa. Mikäli rinnastus tapahtuisi lain hengessä yli sataan edustajaan, päätyisivät aloitteet aidosti politiikan agendalle.

Mikäli nyt peruutetaan ja kansalaisaloitteet jäävät turhaksi nimien keräilyiksi, ei niille voi kovin kummoista tulevaisuutta ennustaa. Kuka viitsii kerätä 50 000 nimeä, jos ne haudataan mappiin Ö homehtumaan? Voi myös kysyä miltä nyt näyttäisi, jos isoon ääneen mainostettu kansan uusi tapa vaikuttaa painetaan villaisella? Voin vastata jälkimmäiseen itse. Kiinnostus politiikkaa kohtaan laskisi entisestään ja etääntyminen vaalikansalaisuudesta vain lisääntyisi.

Kansalaisaloitteiden rinnastaminen yli sadan edustajan allekirjoittamaan aloitteeseen sotkisi pahasti politikointia. Se lienee todellinen pelko, joka vetää kriitikoiden suut mutruun Arkadianmäellä. helppo esimerkki: Kansalaisaloite alkoholin mielikuvamainonnan kieltämiseksi. Teollisuuden etuja eduskunnassa ajavat eivät voisi enää jumittaa lainvalmistelua ja käsittelyä nykyiseen tapaan. Aloite tulisi ohi bisneksen portinvartijoiden ja siitä jouduttaisiin ihan aidosti tekemään päätöksiä.

Tilanne on äärimmäisen kiinnostava. Kansalaisille on markkinoitu uutta tapaa osallistua politiikkaan, mutta monet eivät halua kansaa sotkemaan "maan tapoja" - erityisesti bisnesmaailman ja poliitikkojen/puolueiden välisiä kabinettisopimuksia.

Tämä päivä kuitenkin koitti. Ensimmäinen aloite tuli eduskuntaan ja nyt mitataan poliitikkojen aito kiinnostus kuulla kansan ääntä. Toivon kovasti, että kansan ääni saadaan kuulumaan ja otetaan kunnioittaen huomioon. Pelkään kuitenkin pahoin, että kansalaisaloitteet ovat liian suuri uhka politikoinnille. Aloitteet ja niiden merkitys leivotaan jollain pykälällä mitättömäksi ja syntyy närää, mutta se unohtuu pian politiikan nopeassa rytmissä. Vaan unohtuuko se kansalaisten luottamuksen ja demokratian kunnioituksen rytmissä?

Invisible, näkymätön, parempaa videota ja biisiä ei tämän pienen tekstin kontekstiksi löydy. Steve Earlen uusi single kertoo ihmisestä, jota ei nähdä, huomata tai noteerata. Hän on näkymätön ja hänen äänensä ei kiinnosta ketään.

Olemme saaneet kuunnella läpi viime syksyn ja alkuvuoden työnantajapuolen hurjia linjauksia. Sarjatulta tulee milloin Apuselta, Vartiaiselta, Häkämieheltä tai joltain muulta. On varmasti aika jonkinlaisiin muutoksiin työmarkkinoilla, mutta uhotessa pitäisi omien mattojen olla suorassa.

Samaan aikaan, kun työnantajien edunvalvojat nokittelevat, kuuluu eri yrityksistä kummia. Työntekijöitä kohdellaan täysin häikäilemättömästi. Tuttavapiiristäni löytyy pelkästään kuluneen kahden kuukauden ajalta useampia tapauksia, joissa työnantajat pyyhkivät ensin työntekijöillä lattiaa ja heittävät rätin sitten pois. Näistä lähtökohdista on kovin vaikea nähdä työntekijöiden olevan mukana näissä työnantajien eturyhmien talkoissa. Ilmassa on pikemminkin vihaa ja ällistystä kuin halua osallistua kansallisiin työtalkoisiin.

Yksi kaverini jutteli eräänä perjantaina kollegansa kanssa työpaikan ammattitaitoon liittyvistä haasteista. Esimies kuuli keskustelun ja pyysi saada osallistua jutusteluun - pyysi erityisesti saada kuulla työntekijöiden näkemyksiä, jotta yritystä voidaan kehittää. "Rakentavassa" hengessä juteltiin työn kipupisteistä ja erityisosaamisen puutteesta. Esimies kiitti keskustelusta ja lupasi parannuksia.

Parannus tulikin heti maanantaina, kun yrityksen johtaja ilmoitti kaverilleni, että käyty keskustelu on saatettu hänen tietoonsa. Kaverini sai 24 tuntia aikaa päättää, eroaako itse vai tuleeko irtisanotuksi seuraavana päivänä. Syyksi ilmoitettiin johdon luottamuspula, sillä esimies oli raportoinut perjantaisen keskustelun johtajalle vähemmän "rakentavassa" sävyssä. Mikään ei auttanut, kun toinen alkuperäinen keskustelija sai puolestaan ukaasin, että hänellekin tulee kenkää jos puuttuu millään tavoin menettelyyn.

Kaverini yritti selittää, että esimies nimenomaan pyysi parannusehdotuksia ja ongelmakohtien osoittamista. Kukaan ei vastannut, kuunnellut ja työkaveri oli saatu uhkailtua hiljaiseksi. Kaikkien puhelimet mykistyivät ja sähköpostit vaikenivat. Juristin kanssa käydyn keskustelun jälkeen kaverini irtisanoutui ja sai kolmen kuukauden palkan läksiäislahjaksi. Itsekunnioitus säilyi, mutta luottamus työnantajaan romahti täysin.

Toinen kaverini sen sijaan palasi töihin vakavan sairauden jälkeen. Halusi taas mukaan työelämään ja arkeen - kantaa kortensa kekoon. Ensimmäinen työpäivä alkoi pienellä yllätyksellä. Oman esimiehen sijaan vastaan tuli pari ison yrityksen johtajaa. Sen enempää kyselemättä ilmoittivat, että entisen päätetyön sijaan hän jatkaa vanhalla palkalla trukkikuskina. Kaverini ei ole eläessään koskenut trukkiin ja oli puulla päähän lyöty. Ei kai vakava sairaus voi johtaa tällaiseen? Ei hän tilannut sairautta, joka vei lähes hengen. Pyrkimykset konsultoida yrityksen työsuojeluhenkilöä torpattiin ja hommaksi määrättiin trukkikuski.

Kului pari päivää. Kaverini oli vielä sairauden jälkeen heikkona ja halusi vain töihin ja arkeen - päätti opetella trukkikuskin taidon. Yrityksen johdosta tuli kuitenkin viesti, että vanha työ on myös tarjolla, mutta neljänneksen aiempaa alhaisemmalla palkalla.

Trukkikuski vai vanha päätetyö alennetulla palkalla? Kaverini valitsi päätteen, sillä hänelle tärkeintä oli päästä taas työnsyrjään kiinni. Trukkihommissa olisi joutunut myös tekemään sellaista fyysistä työtä, jota hän ei sairauden heikentämänä olisi ehkä pystynyt hoitamaan.

Tavatessaan yrityksen johtoa kaverini olisi halunnut kysyä, onko tämä palkintalogiikka hänen sairaudestaan ja paluustaan töihin. Myös pahoitella itsensä ja sairautensa puolesta, ettei halunnut kuolla ja taisteli itsensä takaisin elävien kirjoihin, parani ja palasi töihin. Kaverini oli kuitenkin hiljaa, sillä pelkäsi mennettävänsä työt kokonaan. Laillista? Ei. Välittääkö kukaan? Ei. Nouseeko luottamus työnantajaan?

On absurdia kuunnella työnantajien edunvalvojien hurskastelua siitä, kuinka jokaisen tulisi nyt lähteä työtalkoisiin ja antaa periksi saavuttamistaan eduista - paitsi hyvätuloisten. Edelliset ovat kaksi pientä esimerkkiä siitä, kuinka työnantajat monissa yrityksissä saneeraavat ja alentavat kuluja ilman sen kummempia kansallisia talkoita. Pieniä ne eivät ole työntekijöille.

Mitä tapahtuu, jos viimeisetkin moraalin rippeet hukanneille yrityksille annetaan lisää siimaa? Miten yksikään työntekijä voi suostua palkanalennuksiin tai muista eduista luopumiseen, kun heitä riistetään jo nyt kiristyksellä ja uhkailulla?

Suomalaisten työmarkkinoiden remontin pohja on pettänyt jo ennen sen käynnistymistä. Työnantajat ovat jo aloittaneet omatoimiset "neuvottelut", mutta niissä on vain yksi osapuoli. Samaan aikaan hallitus perää työmarkkinajärjestöiltä nopeaa tulosta ja palkkaratkaisua.

Matot ovat pahasti vinossa, ne kannattaa suoristaa jos aikoo saada ajatuksilleen minkäänlaista kannatusta. Englanniksi tämän voi lopettaa näin:

There's foxes in the hen house
Cows out in the corn
The unions have been busted
Their proud red banners torn
To listen to the radio
You'd think that all was well
But you and me and Cisco know
It's going straight to hell
(Steve Earle 1997, Chrismas in Washington)

Taas kohisee jääkiekon ympärillä. Lippujen ylihinnoittelu vaihtui ensin kaukaloväkivaltaan, josta siirryttiin kannabiksen kautta päähän kohdistuneisiin taklauksiin. Mikä tekee kiekosta niin houkuttelevan kohteen medialle? Yritän seuraavassa katsoa medialogiikkaa ikään kuin poikkileikkauksena kohujen sivuprofiilista. En ota kantaa yksittäiseen kohuun sen enempää.

Ensin kohuun tarvitaan jokin elämänalue, joka kiinnostaa ja koskettaa ihmisiä, herättää suuria tunteita, mutta ennen kaikkea myy lehtiä. Kovasti auttaa, jos mukana on jollain tavoin lapsia ja nuoria, sillä huolen voidaan katsoa koskevan myös heitä. Se antaa uutisoinnille tärkeää lisäpotkua.

Seuraavaksi tarvitaan tietysti tapahtuma tai tapahtumia, jotka käynnistävät reaktioiden sarjan mediassa. Nykyaikana kyse on todella laajasta uutisoinnista, sillä nettiuutisointi mahdollistaa yksittäisen tapahtuman tai tapahtumien laajan ja monipuolisen käsittelyn. Ihmiset reagoivat uutiseen monin tavoin, mutta jääkiekon kohdalla tyypillistä on ollut moraalinen närkästys - juuri moraalinen reagointi on aivan keskeistä näissä jääkiekkokohuissa.

Sitten tulee toimijan, tässä tapauksessa jääkiekkoliiton vastauksen vuoro. Tämä kohta on kriittisin uutisoinnin kannalta. Mikäli toimija pystyy artikuloimaan toiminnalleen perusteet, esittää ratkaisumalli ongelmaan tai omaa muutoin yhteiskunnallista herkkyyttä, voi alkaneen mediavyörytyksen katkaista. Se vaatii kuitenkin kompetenssia lukea vallitsevaa ilmapiiriä ja kykyä rakentavaan dialogiin median kanssa. Alkaneen moraaliurakoinnin liekit voi vielä sammuttaa.

Kaksi sanaa tiivistää jääkiekon kohdalla paljon: ylimielisyys ja kömpelyys. Toimittajat tietävät jo valmiiksi, että Kummola kumppaneineen on täysin pihalla mediayhteiskunnan logiikasta. Ei siis tarvitse edes vaania kulman takana kameran kanssa, koska jääkiekkoliiton kriisiviestinnän taso on aivan järkyttävän huono. Joku kävelee kameran eteen sanomaan poikien aivoriihessä pohdittua vastausta, joka on aina täysin riittämätön vastaamaan keskustelun loimuun.

Koska palo ei suinkaan sammu, vaan kömpelö ja ylimielinen reagointi ovat pikemminkin bensaa liekkeihin, saa julkinen keskustelu entistä laajemmat mittasuhteet. Ja taas joku jääkiekon herraseurueesta lausuu uusia hölmöyksiä ja palo kiihtyy entisestään. Lopulta on vaikea enää tulkita, puhutaanko itse tapahtumasta vai vedätetäänkö jääkiekkoliittoa sen ylimielisyyden vuoksi. Itse väittäisin molempia.

Hiljalleen kohu hiipuu, mutta uutta odotellaan jo vesi kielellä. Odottaminen tuottaakin toistuvasti tulosta, sillä jotain hässäkkää kiekossa tapahtuu kiihtyvällä tahdilla. Kiihtyvä tahti palautuu sekä kiekkoväen huonoon julkisuuden hallintaan että kummolalaiseen ylimielisyyteen. Edellisistä johtuen media pääsee tarttumaan toistuvasti kiinni toinen toistaan huonompiin jääkiekkoliiton ulostuloihin. Jääkiekon tapahtumista kannattaa tehdä iso juttuja, sillä bensiinin kaataja ilmaantuu aina lajin sisältä nostamaan uutisen (toimittajien puolesta) kansalaisten moraalisen närkästyksen aiheeksi. Ja se myy!!!

Jäljelle jää kysymys ja lämmin suositus. Kysymys kuuluu seuraavasti: onko katastrofaalinen mediakompetenssi jääkiekkoliiton tietoinen strategia saada lajille näkyvyyttä niin hyvässä kuin pahassa - siis pitää laji jatkuvasti näkyvillä ilman markkinointia? Tämä on täysin mahdollinen strateginen valinta, jolla pidetään jääkiekko jatkuvasti yhteiskunnallisen keskustelun ytimessä. Samaa metodia hyödyntää pienemmässä mitassa Vesa Keskinen Tuurin kyläkaupan kohdalla, menestyksellisin tuloksin. Jotain samaa Kalervossa ja Vesassa muutoinkin on, en osaa tarkemmin eritellä mitä.

Mikäli taas toiminta ei ole tietoista, siis tarkoituksellista haluttomuutta sammuttaa moraalileimahduksia, niin hankkikaa nyt herran jumala joku medialukutaitoinen henkilö hoitamaan suhteita julkisuuteen. Lajin imagoa äijäilynä ei voi venyttää loputtomiin, sillä ennen pitkään moraalinen närkästys saattaa aiheuttaa sellaista tuhoa, jonka korjaamiseen eivät enää riitä Kummolan älähdykset. Kun leikki tulella, sormet voivat palaa - joskus käy vielä paljon huonommin.

Suositeltavaa luettavaa jääkiekkoliiton väellä: Berger & Luckmann Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Sillä pääsette jo pitkälle!

Tähän henkeen sopii Billy Joelin We didn't start the Fire.

Janottaako? Ota pikavippi. Näin pikavippifirmat ovat mainostaneet tämän vuoden kesän kynnyksellä päättyvän kultakautensa aikana. Alan isot pelurit ovat tehneet huipputulosta pienen ihmisen kustannuksella.
Jatkossa liiketoiminta tulee keskittymään kulutusluottoihin, eli yli
2000 euron lainatuotteisiin.

Eduskunnan oikeamieliset voimat saavuttivat erävoiton pikavippiyhtiöistä asettaessaan pikavipeille korkokaton. Korkokatto tarkoittaa sitä, että jatkossa ko.lainatuotteiden todellinen vuosikorko saa olla enintään 50% + Suomen korkolain mukainen viitekorko. Toisin sanoen, jos rahoitat baari-iltasi 100 euron pikavipillä, maksat jatkossa takaisin enintään 150€. Tämä lakimuutos käytännössä lopettaa pienten pikavippifirmojen toiminnan.

Lakimuutos on kaksiteräinen miekka. Tämän ovat havainneet myös päättäjämme eduskunnassa. Lakimuutoksella on tendenssi ajaa kuluttajat tarvetta suurempien lainatuotteiden pariin. Toisalta pikavipeissä ja kulutusluotoissa pitää olla huomattava korko, jotta ne eivät näyttäydy houkuttelevana kuluttajan silmissä.

Jatkossa sinä, arvoisa lukijani, voit vivuttaa ravintolailtasi uusiin svääreihin. Valmennuksissamme olleet tietävät, että vivun käyttäminen moninkertaistaa lopputuloksen. Jatkossa voit hankkia avaimet käteen- periaatteella mm.moninkertaiset maksuvaikeudet, moninkertaisen krapulan ja moninkertaiset osingot kulutusluottofirmojen omistajille.

Vai olisiko sittenkin syytä tarkastella omaa ymmärryksen tasoa?
Kansanedustajat? Anyone?