Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on hyvä olo.

Entäpä jos elämän ei tarvitsisikaan olla taistelua, saati selviytymistä.  1

Vahvinkin venyy vain tiettyyn pisteeseen, ennen katkeamista.
Vahvinkin venyy vain tiettyyn pisteeseen, ennen katkeamista.

Jokainen meistä varmasti jollakin tasolla, jossain kohtaa on taistellut elämässään. Kuka toimeentulosta. Kuka terveydestä. Kuka jostain äkillisestä menetyksestä aiheutuneesta tuskasta johtuen.

Kun elämässä on vallalla olosuhteet, jotka syystä tahi toisesta aiheuttavat mitä erilaisimpia, epämiellyttäviä ajatuksia sekä tunteita, yleisin reaktio ihmisellä lienee se, että alkaa kuin vaistonvaraisesti taistella noita asioita, ajatuksia tai tunteita vastaan.

Itse olen taistellut käytännössä jokaista noita edellä kuvaamaani tilannetta vastaan. Kuin pakonomaisesti pyrkien muuttamaan niitä. Aivan samoin koen taistelleeni lähestulkoot läpi elämän, aina vähänpäästä jotakin. Yksi varhain opittu malli, josta ajan myötä kasvoi sitä tuttua ja turvallista ja josta poisoppiminen on todellakin, helpommin sanottu kuin tehty.

Kun pitkään olin työttömänä, opiskelin 6 vuotta, uskoen että valmistuttuani saisin työllistetyksi itseni. Lopulta valmistuen kyllä, mutta työura koulutusta vastaavalla alalla jäi haaveeksi. Opin kylläkin tuossa vajaan kahden vuoden työnhakuprosessissa sen, etten väkisellä vääntäen onnistu itseäni työllistämään.

Sama oli terveyden saralla. Taistelinhan epätoivon vimmalla kaikkiaan 17 vuotta erilaisia riippuvuuksia vastaan, aivan samoin, kuin pakonomaisesti voittamaan viholliseni.

Isäni ja parhaan ystäväni itsemurhat saivat minut taistelemaan, ymmärtääkseni tapahtuneen järjettömyyden. Loputtuloksena kaikessa yksi ja sama. Väkisin vääntämällä ei minään asia muutu mieleisekseni.

Edelläolevat esimerkit on vielä suhteellisen helppoja ymmärtää, mitä tuohon taisteluun tulee, mutta todellinen haaste syntyykin siitä kun toteaa oman elämänsä olleen yhtä jatkuvaa loputonta taistelua sekä selviytymistä.

Nyt kun olen taas kerran saanut kokea eräänlaisen, kaikki voimat vieneen voimattomuuden, kykenen kenties hetkellisesti tarkastelemaan kokonaisuutta taas hieman etäämmältä. Mistä siis tuo jatkuva tarve taistella kaikkea ja kaikkia vastaan?

Tälle aamua, elämää mietiskellessä ihmettelin itseä taas kerran. Miksi ihmeessä, yhä vieläkin olen niin kertakaikkisen armoton itseäni kohtaan? Todeten jälleen kerran päätyväni saman toteamuksen äärelle. ”Kun sinun tulee ansaita oikeutus olemassaolollesi”.

Kun lapsuudessa kasvaa käsitykseen siitä, ettei ole tuohon oikeutettu ja yleisimmät kommentit mitä ulkopuoleltaan saa, koskevat sitä että sinussa on jotain vikaa, jotain outoa tai jotakin peruuttamattoman väärää, ei ihme, että yhä vieläkin, elää etsien jatkuvasti jotakin vikaa itsestään.

Samalla vain kiihdyttäen tahtomattaan tuon oravanpyörän vauhtia, josta jo aikoja sitten toivoi pääsevänsä vapaaksi.

Kun oppii vihaamaan itseään ja kaikkea sitä mitä on, ei todellakaan ole helppoa löytää sitä kuuluisaa armollisuutta itseään kohtaan. Puhumattakaan siitä, että nykyaika ei katso kovinkaan suopeasti epäonnistujia. Itseänikin on viime vuosina melkoisen rankasti rangaistu yrittäjyyteen liittyvissä valinnoissani. Ei siis ihme, ettei oikein osaa vielä antaa itselleen anteeksi.

Hyvin vahvasti kuitenkin uskon siihen, että minun polullani on merkitystä. Kaikki se, mitä tälle polulle lopulta kuulukin, löytää kyllä paikkansa. Enkä epäile enää hetkeäkään, ettenkö jossain kohtaa tuota polkua huokaise taas kerran syvään, ymmärtäessäni kaiken tarkoituksellisuuden.

Nyt miettien elämä ei varmasti kenelläkään ole aina helppoa. Saati vaivatonta. Enkä minä edes sellaisesta haaveile. Lähinnä se mitä tässä kaikessa höykkyytyksessä olen oppimassa, on se, ettei elämän olekaan välttämättä tarkoitus olla yhtä ruusuilla tanssimista. Mutta sensijaan on ensiarvoisen tärkeätä oppia huomaamaan juurikin kaiken kivikkoisuuden keskellä kasvavat pienen pienet kukat. Ne kun ovat juurikin niitä, jotka tähän kaikkeen karuuteen luovat kangastuksen siitä elämän kauneudesta.

Itselle tähän hetkeen tärkeimmät asiat omassa elämässä olisivat ne, että oppisin tiedostamaan tietyt, tasaisin väliajoin esiintyvät toimintamallit, joilla omaa elämääni tahtomattani sabotoin, sekä ymmärrys siitä että aivan sanoin kuin kuka tahansa muu, myös minä olen pelkällä olemassaolollani arvokas ja ainutlaatuinen. Ilman että tuota arvostusta kokeakseen, tarvitsisi loputtomiin asti suorittaa, sännätä, rynnätä tai rymistellä. Saati että elämän tarvitsisi olla jatkuvaa, loputonta taistelua tai selviytymistä jostakin.

Opiskelussa siis hiljentyminen, pysähtyminen, kiireettömyys sekä näiden ympärille tiiviisti nivoutuva läsnäolo itselle. Olen arvokas. Juuri tällaisenaan. Aivan kuten sinäkin.


Tärkeä mittari jaksamiseeni - Oma osuus.  3

Oletko huomannut luonnon kiirehtivän nopeuttaa kevään tuloa?
Oletko huomannut luonnon kiirehtivän nopeuttaa kevään tuloa?

Mielenkiinnolla olen viime vuosina saanut seurata ihmisten elämää, samalla pyrkien löytämään sen oman paikkani kaiken tämän kaoottisuuden keskellä. Hetkittäin jopa sen löytäen. Minunnäköiseni elämän.

Millainen se sitten on? Elämää, jossa ei ole kiire mihinkään. Elämää, jota ohjaa luottamus siihen että asiat tapahtuvat ajallaan, kiirehtimättä. Ajatus siitä, että olen lopulta kokolailla pieni ratas suuressa kokonaisuudessa, mutta samalla ymmärrys siitä että myös minulla on oma tärkeä osani tässä kaikessa.

Se hetki kun hyväksyy itsensä kaikkine säröineen, ilman vertaamista kehenkään, on hetki jossa kaikki on lopulta hyvin.

Aivan samoin on erilaisten olosuhteiden kanssa. Kun itselle rehellisenä kykenen toteamaan kiitollisena sen, että juuri nyt, tällaisenaan vallalla olevat olosuhteet ovat juurikin ne mitkä tässä hetkessä elämääni palvelevat minua eniten, voin syvään huokaisten todeta tarpeen pakonomaisesti yrittää muuttaa jotakin häviävän kokonaan.

Ei mitenkään helppoja juttuja ihmiselle, joka aina ja kaikessa on verrannut itseään muihin. Vieläpä niin, että riippumatta omassa elämässä olevista olosuhteista, kuvitellut että tuolla toisella on jotenkin helpompaa tai parempaa kuin minulla.

Lopulta väsyttäessäni itseni jatkuvaan kiirehtimiseen sinne, minne en kuitenkaan jatkuvasta kiirehtämisestä huolimatta koskaan tulisi pääsemään, päätin pysähtyä. Itseni äärelle.

Paljon puhutaan siitä, että on turha etsiä mitään hyvää itsensä ulkopuolelta, vaan kaikki tuo hyvä löytyy sisältäsi. Minä aikanaan haistatin pitkät moisille fraaseille. Ajatellen että ne ovat vain joidenkin pehmeäpäisten haihatteluja. Unelmia onnesta, jota minä tuolloin kieli vyön alla juosten tavoittelin tuolta jostain.

Ei silti, tuossa kaikessa kiirehtämisessä piili lopulta ratkaisu minun hyvään elämääni. Tuon jatkuvan uupumisen saattelemana aloin pohtia elämää ja itseäni aivan uudessa valossa. Oman osuuteni kautta. Ymmärtäen sen, että maailma ja sen ihmiset jatkavat kulkuaan ilman minuakin, mutta sen aikaa kun minä siinä matkassa kuljen, voin omalta osaltani pyrkiä kaiken kaoottisen kiirehtämisen sijaan pysähtyä tarkastelemaan itseä ja sitä mitä hyvää minulla kenties omalta osaltani olisi tähän varsin kaoottiseen maailmaan annettavana.

Kokolailla kenties pieni osuus, mutta silti, nyt miettien yllättävänkin merkityksellinen. Sillä mitä enemmän minä saan omasta itsestäni sekä tuon kaiken kiirehtämisen taustalta yhytettyä tiettyjä ongelmakohtia, sitä enemmän minulla oman kokemukseni kautta olisi myös näille toisille annettavana.

Kaikki kulminoituu omalla kohdallani siihen, kuinka hyvin tässä hetkessä kykenen luottamaan elämään itseensä. Silloin kun luotan, oma osuuteni on kokolailla pieni ja vaivaton toteuttaa. Kun taas jos luottamisen sijaan pelkään elämää itseä, oma osuuteni kasvaa pahimmillaan kohtuuttomiin mittasuhteisiin, elämän lopulta muodostuessa jatkuvaksi henkiinjäämistaisteluksi. Tässäkin siis kyse siitä, millätavoin sisäinen maailmani tänään makaa. On nimittäin ihan se ja sama, jos maailmassa on rauha, jos sisälläni on kolmas maailmansota meneillään ja sama toisinpäin.

Lopulta kun kuitenkin meistä jokainen jossain kohtaa pysähtyy miettimään mennyttä elämää ja omia aikaansaannoksiaan. Jos minä jo nyt voin todeta sen, että vaikken välttämättä mitään suurta, saati mullistavaa historiankirjoihin välttämättä olekaan kyennyt tekemisilläni jättämään, niin yhdestä asiasta olen varma. Esimerkiksi siitä, että omalla matkallani sysimustasta pimeydestä ja totaalisesta yksinäisyydestä, takaisin toisten ihmisten pariin, päivänvaloon matkatessani, olen omalta osaltani kohdannut ja koskettanut niin monen ihmisen elämää, että tälläkin hetkellä tiedän että moni minut tunteva ihminen tätä tekstiä lukiessaan voi hymyillen miettiä niitä hetkiä kun polkumme kohtasivat. Osa puhtaasti kiitollisena, osa kenties minua hieman outona pitäen. Eikä siinä, osa saattaa jopa kirota kohdanneeni minut, mutta yhtäkaikki, jokainen kohtaaminen on silti ohjannut jokaista meistä kohti parempaa ja eheämpää elämää. Tasapainoisempaa huomista, jossa ainakin hitusen verran enemmän jokainen meistä miettii oman elämänsä sijaan, kenties myös lähellään elävien elämää ja sitä millätavoin omalta osaltaan voisi kenties lähimmäisiään huomioida tai auttaa.

Elä ja anna elää. Lähimmäisenrakkautta. Sitäpä sitä.