Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on itsemyötätunto.

Kaikki on hyvin, vaikka kaikki olisi päin persettä.  1

Lopulta se, millainen silta on, ei ole ratkaisevaa. Ratkaisevaa on vain se, suostunko kulkemaan siitä yli.
Lopulta se, millainen silta on, ei ole ratkaisevaa. Ratkaisevaa on vain se, suostunko kulkemaan siitä yli.

”Asenne ratkaisee.” Eikä siinä, näinhän se todellakin on.

Elämisen tuoman tuskan keskellä tuota asennetta on vain hetkittäin lähestulkoon mahdotonta muuttaa. Lohdullista lopulta kaikessa kuitenkin se, että pahinkin tuska hellittää aikanaan. Jos ei muutoin, niin muuttamalla muotoaan.

Omassa elämässäni tuska on tasaisin väliajoin läsnäollut matkakumppani, jota taas kerran kokiessani huomaan, kuinka kerta toisensa jälkeen se pakottaa minut irroittamaan otteeni jostakin asiasta tai ihmisestä. Poikkeuksetta aina ohjaten minua kohti sitä missä minun kulloinkin kuuluu tällä elämänmittaisella matkallani kuljeskella ja kenen kanssa.

Huomaan taas kerran itsessäni sen, että tietty sisimpääni varastoitunut pelko aiheuttaa tahtomattani sen, että takerrun mitä erilaisimpiin asioihin. Rutiineiksikin noita joku kutsunee. Siltä, poikkeuksetta huomaan elämän puskevan minut vaikka väkisin irti noista, kohtaamaan tuota sisälläni asuvaa pelkoa.

Jokainen meistä varmasti jollain tasolla nauttii siitä, että elämässä on tietyt rutiinit. Eikä siinä, tuovatjab ne tiettyä tasapainoa ja turvaa arkeen. Haaste tullenee vasta silloin, kun itse elämä alkaa muotoutua noiden rutiinien kautta. Silloin elämä ei enää virtaa vapaana, ja yleisimmin tuolloin ihminen tavalla tai toisella kokee jonkin asteista puristusta sisällään.

Minulla itsellä yksi yleisin, itselle haitallinen toimintamalli ilmenee juurikin tuon tietyn puristuksen ilmaantuessa. Pyrin kuin vaistomaisesti heti eroon siitä, lisäämällä jonkin ns. rutiinin tehoa arjessa. Hyvin pian vain huomaten sen, että tuo tietty puristus vain lisääntyy. Mitä suuremmaksi paine käy, sitä tiiviimmin takerrun johonkin. Kunnes lopulta ”painekattila” viheltää ja tuossa hetkessä viimeistään havahdun omaan hulluuteeni asioissa. Hyvä että havahdun. Muutoin nimittäin kohdallani olisi pian vaara sortua vanhoihin, kokolailla itsetuhoisiin toimintamalleihin.

No mitä elämä tässä kaikessa paineistuksessa minulle nyt ajatellen sitten lopulta yrittää osoittaa? Sen ettei se välitä pienintäkään siitä, kuinka suunnattoman hienoja suunnitelmia minä pienessä päässäni kehitteien. Sensijaan elämä yrittää ohjata minua kohti omaa parastani. Huvittavaa sinällään kaikessa se, että poikkeuksetta tuo minulle paras on juurikin päinvastaista mitä itse itselleni parhaana sattuisin pitämään.

Ehkä tässä kaikessa piileekin tuon otsikon sisältämä salaisuus hyvään elämään. Juuri silloin kun kiroan jonkin asian menevän ihan päin persettä, voisin pikkuhiljaa opetella hyväksymään sen, että juuri tuolloin, tuollatavoin asioiden edetessä, se minulle parhain lopputulema kolkuttelee jo oven takana. Tähän saakka vain itse olen seissyt tuossa ovella tukkeena, kuvitellen kokolailla mestarillisesti muka tietäväni sen, millätavoin minkäkin asian tulisi milloinkin mennä. Mutta enhän minä todellakaan tiedä. Sillä juuri silloin kun koen kaiken murenevan, todellisuudessa ei murene lopulta kuin ne omat mieleni rakentamat kuvitelmat. Lopulta noiden murtuessa, se aidosti minulle paras, pääsee lopulta rakentumaan.

Eli todellisuudessa kaikki on hyvin, vaikka kaikki olisi päin persettä. Sillä paradoksaalisesti juuri silloin kun kuvittelen omassa mielessäni kaiken olevan hyvin, suurella todennäköisyydellä asiat on oikeasti omaa parasta ajatellen ihan päin persettä.


Entäpä jos elämän ei tarvitsisikaan olla taistelua, saati selviytymistä.  1

Vahvinkin venyy vain tiettyyn pisteeseen, ennen katkeamista.
Vahvinkin venyy vain tiettyyn pisteeseen, ennen katkeamista.

Jokainen meistä varmasti jollakin tasolla, jossain kohtaa on taistellut elämässään. Kuka toimeentulosta. Kuka terveydestä. Kuka jostain äkillisestä menetyksestä aiheutuneesta tuskasta johtuen.

Kun elämässä on vallalla olosuhteet, jotka syystä tahi toisesta aiheuttavat mitä erilaisimpia, epämiellyttäviä ajatuksia sekä tunteita, yleisin reaktio ihmisellä lienee se, että alkaa kuin vaistonvaraisesti taistella noita asioita, ajatuksia tai tunteita vastaan.

Itse olen taistellut käytännössä jokaista noita edellä kuvaamaani tilannetta vastaan. Kuin pakonomaisesti pyrkien muuttamaan niitä. Aivan samoin koen taistelleeni lähestulkoot läpi elämän, aina vähänpäästä jotakin. Yksi varhain opittu malli, josta ajan myötä kasvoi sitä tuttua ja turvallista ja josta poisoppiminen on todellakin, helpommin sanottu kuin tehty.

Kun pitkään olin työttömänä, opiskelin 6 vuotta, uskoen että valmistuttuani saisin työllistetyksi itseni. Lopulta valmistuen kyllä, mutta työura koulutusta vastaavalla alalla jäi haaveeksi. Opin kylläkin tuossa vajaan kahden vuoden työnhakuprosessissa sen, etten väkisellä vääntäen onnistu itseäni työllistämään.

Sama oli terveyden saralla. Taistelinhan epätoivon vimmalla kaikkiaan 17 vuotta erilaisia riippuvuuksia vastaan, aivan samoin, kuin pakonomaisesti voittamaan viholliseni.

Isäni ja parhaan ystäväni itsemurhat saivat minut taistelemaan, ymmärtääkseni tapahtuneen järjettömyyden. Loputtuloksena kaikessa yksi ja sama. Väkisin vääntämällä ei minään asia muutu mieleisekseni.

Edelläolevat esimerkit on vielä suhteellisen helppoja ymmärtää, mitä tuohon taisteluun tulee, mutta todellinen haaste syntyykin siitä kun toteaa oman elämänsä olleen yhtä jatkuvaa loputonta taistelua sekä selviytymistä.

Nyt kun olen taas kerran saanut kokea eräänlaisen, kaikki voimat vieneen voimattomuuden, kykenen kenties hetkellisesti tarkastelemaan kokonaisuutta taas hieman etäämmältä. Mistä siis tuo jatkuva tarve taistella kaikkea ja kaikkia vastaan?

Tälle aamua, elämää mietiskellessä ihmettelin itseä taas kerran. Miksi ihmeessä, yhä vieläkin olen niin kertakaikkisen armoton itseäni kohtaan? Todeten jälleen kerran päätyväni saman toteamuksen äärelle. ”Kun sinun tulee ansaita oikeutus olemassaolollesi”.

Kun lapsuudessa kasvaa käsitykseen siitä, ettei ole tuohon oikeutettu ja yleisimmät kommentit mitä ulkopuoleltaan saa, koskevat sitä että sinussa on jotain vikaa, jotain outoa tai jotakin peruuttamattoman väärää, ei ihme, että yhä vieläkin, elää etsien jatkuvasti jotakin vikaa itsestään.

Samalla vain kiihdyttäen tahtomattaan tuon oravanpyörän vauhtia, josta jo aikoja sitten toivoi pääsevänsä vapaaksi.

Kun oppii vihaamaan itseään ja kaikkea sitä mitä on, ei todellakaan ole helppoa löytää sitä kuuluisaa armollisuutta itseään kohtaan. Puhumattakaan siitä, että nykyaika ei katso kovinkaan suopeasti epäonnistujia. Itseänikin on viime vuosina melkoisen rankasti rangaistu yrittäjyyteen liittyvissä valinnoissani. Ei siis ihme, ettei oikein osaa vielä antaa itselleen anteeksi.

Hyvin vahvasti kuitenkin uskon siihen, että minun polullani on merkitystä. Kaikki se, mitä tälle polulle lopulta kuulukin, löytää kyllä paikkansa. Enkä epäile enää hetkeäkään, ettenkö jossain kohtaa tuota polkua huokaise taas kerran syvään, ymmärtäessäni kaiken tarkoituksellisuuden.

Nyt miettien elämä ei varmasti kenelläkään ole aina helppoa. Saati vaivatonta. Enkä minä edes sellaisesta haaveile. Lähinnä se mitä tässä kaikessa höykkyytyksessä olen oppimassa, on se, ettei elämän olekaan välttämättä tarkoitus olla yhtä ruusuilla tanssimista. Mutta sensijaan on ensiarvoisen tärkeätä oppia huomaamaan juurikin kaiken kivikkoisuuden keskellä kasvavat pienen pienet kukat. Ne kun ovat juurikin niitä, jotka tähän kaikkeen karuuteen luovat kangastuksen siitä elämän kauneudesta.

Itselle tähän hetkeen tärkeimmät asiat omassa elämässä olisivat ne, että oppisin tiedostamaan tietyt, tasaisin väliajoin esiintyvät toimintamallit, joilla omaa elämääni tahtomattani sabotoin, sekä ymmärrys siitä että aivan sanoin kuin kuka tahansa muu, myös minä olen pelkällä olemassaolollani arvokas ja ainutlaatuinen. Ilman että tuota arvostusta kokeakseen, tarvitsisi loputtomiin asti suorittaa, sännätä, rynnätä tai rymistellä. Saati että elämän tarvitsisi olla jatkuvaa, loputonta taistelua tai selviytymistä jostakin.

Opiskelussa siis hiljentyminen, pysähtyminen, kiireettömyys sekä näiden ympärille tiiviisti nivoutuva läsnäolo itselle. Olen arvokas. Juuri tällaisenaan. Aivan kuten sinäkin.


Päihdeongelma ja läheisriippuvuus - toinen toistaan tarvitsevat sairaudet.  1

Kuinka suunnattoman tärkeätä olisikaan ihmisen omalle hyvinvoinnille se, että ymmärrettäisiin ettei se tunne, jonka minä sinussa aktivoin, ole minun tunne, vaan sinun omasi. Se kertoo siis enemmänkin sinusta, kuin minusta.
Kuinka suunnattoman tärkeätä olisikaan ihmisen omalle hyvinvoinnille se, että ymmärrettäisiin ettei se tunne, jonka minä sinussa aktivoin, ole minun tunne, vaan sinun omasi. Se kertoo siis enemmänkin sinusta, kuin minusta.

Päihderiippuvuus sairautena on kaikkineen haastava, sitä tuskin kukaan meistä kieltää. Toisaalta haaste tulee myös siitä, kun riippuvuuden lisäksi ihmisellä, joka riippuvuudesta kärsii, on loputon määrä mitä erilaisimpia elämänhallinan ongelmia.

Kun sitten tuohon yhtälöön lisätään vielä läheiset, ongelma on sen luokan katastrofi, ettei ihme, että ihminen, jos pian toinenkin kokee totaalista voimattomuutta näiden ongelmien äärellä työskennellessä.

Kaiken lähtökohta ongelman korjaamisessa on ihmisen omakohtainen halu lähteä kulkemaan kohti muutosta. Vasta tämän jälkeen voidaan ylipäänsä se, mikä tehtävissä on, tehdä. Muussa tapauksessa kun riippuvuudesta kärsivä ihminen tekee kaikkensa suojellakseen tuota mahdollisuuttaan käyttää esimerkiksi päihteitä.

Mielestäni yhä vieläkin meillä on aivan liian vähän tietoutta näissä asioissa. Aivan liian paljon tänäpäivänä päihdetyön monivivahteisella kentällä työskentelee ihmisiä, jotka tietämättömyyttään itseasiassa vain ruokkivat tuota riippuvuuskäyttäytymistä. Kaikki lähtökohtaisesti kun kulminoituu siihen yhtälöön, että kärsiessään jostakin pakonomaisesta riippuvuudesta, ihminen pakonomaisesti suojelee, salaa, vähättelee sekä valehtelee, saadakseen kiinnipitää tuosta epätoivon oljenkorresta.

Kun sitten ihminen esimerkiksi lähtee hakemaan apua ongelmiinsa, pääsääntöisesti lähtötilanne on se, ettei ongelmainen itse halua, saati kykene irtautumaan esimerkiksi päihteestä. Kun sitten tällainen kieltämisen tilassa oleva ihminen lähtee hakemaan apua, todella moni ammattilainen lähtee autuaan tietämättömänä eräänlaiseen piiripienipyörii-leikkiin tämän ihmisen kanssa. Milloin kyse on siitä, ettei juuri nyt voi kuvitellakaan että voisi jättää päihteet kokonaan. Milloin esimerkiksi talous on siinä tilassa, että kyllähän tuon päihteen voisi jättää, kunhan tuon talouden ensin saisi vain kuntoon. Joskus vika on parisuhteessa, perheessä, ihmissuhteissa tai muussa. Lopulta vika ei todellisuudessa kuitenkaan ole sen enempää edellä mainituissa, kuin ei tuossa ongelmaisessa itsessään. Vika on vain ja ainostaan tuossa sairaudessa, joka itsessään aiheuttaa kaikenlaista, täysin järjenvastaista toimintaa. Mutta tasan niin kauan, kuin tuota riippuvuutta itseään ei hoideta, on lähestulkoon se ja sama mitä muuta hoidetaan, ongelmat vain pahenevat pahenemistaan.

Tässä juuri tämänhetken päihdepolitiikan yksi suurin kompastuskivi. Kun ihmisten ongelmia pyritään hoitamaan pääasiassa kaikin muin keinoin, paitsi keskittymällä itse riippuvuuden hoitamiseen, jatkuvasti joka puolella on nähtävissä vain toinen toistaan huonommin voivia ihmisiä.

Yksi selkein esimerkki riippuvuuden pintapuolisesta hoidosta on esimerkiksi korvaushoito. Kun ihminen kärsii esimerkiksi opiaattiriippuvuudesta, hänet lähes ensisijaisesti ollaan ohjaamassa korvaushoitoon. Eikä siinä mitään, sikäli kun tuossa samalla ihminen saisi apua ja ohjausta riippuvuuteensa, jossain myöhemmässä vaiheessa tuosta hoidosta lopulta irtautuen, niin tuo hoito itsessään palvelisi tarkoitustaan. Sensijaan nyt, kun tuo hoito on ihan liian monelle eräänlainen päätepiste, jota edemmäs ei ole tarpeenkaan edes pyrkiä, itse riippuvuus, joka kaiken kaoottisuuden taustalla jyllää, jää lähes kokonaan huomiotta.

Millainen tuo riippuvuus sitten kokonaisuudessa on ja millaista hoitoa ihmisen olisi siihen hyvä saada.

Riippuvuus on oma itsenäinen sairaus, joka on ihmisessä olemassa jo valmiiksi, mutta joka aktivoituu esimerkiski ihmisen nauttiessa alkoholia tai muita päihteitä. Kun päihteistä tulee ihmiselle riippuvuus, tuo sairaus alkaa pikkuhiljaa, ihan huomaamattaan muuttaan ihmisen persoonaa, kokoajan vain vallaten enemmän tilaa ihmisen elämässä. Kun sitten tällainen ihminen käyttää esimerkiksi alkoholia vuosia tai pahimmillaan vuosikymmeniä, tuon aineen tarve aiheuttaa ihmisessä sellaisen määrän haitallisia ajatus- ja toimintamalleja, että niiden purkaminen muutamassa viikossa, saati kuukaudessa on täysin mahdotonta. No mitä tapahtuu ihmiselle, joka on korvaushoidossa. Tuo tarve vetää kamaa vaiennetaan, antamalla lääkettä, ettei ns. vieroitusoireita ilmaannu. Osalla noita ilmaantuu silti ja sen vuoksi näissä ilmeneekin enemmän tahi vähemmän oheiskäyttöä. Puhumattakaan siitä, millainen maailma huumeita käyttävän ihmisen ympäröi. Ilman tuosta maailmasta erkaantumista, kovin surullisen harva kykenee erkanemaan esimerkiksi oheiskäytöstä. Entä mitä tapahtuu näille kaikille vuosia ja pahimmillaan vuosikymmeniä rakentuneille, haitallisille ajatus- ja toimintamalleille. Ne jäävät olemaan ja elämään ihmisen elämässä. Aiheuttaen käytännössä juuri samankaltaista käyttäytymistä, kuin se että ihminen jatkuvasti käyttäisi päihteitä. Se miksi tätä hoitoa lähinnä suositaan, johtuu yksinkertaisesti siitä, kun lopulta kovien aineiden säänöllinen käyttö aiheuttaa jossain kohtaa erilaista rikollista toimintaa ja tuon ehkäisemiseksi on todettu että on paljon helpompi ja vaivattomampi rakentaa kokonaisuus, jossa kaikki ovat tyytyväisiä, kuin se että alkaa kasata sellaista koneistoa, jonka avulla jokainen apua tarvitseva saisi riittävän tuen tuosta pakonomaisuudesta irtautumiseen.

Kaksi isoa ongelmaa tässä lopulta kuitenkin väistämättä seuraa. Ensimmäisenä se, että päihderiippuvuus on lähes poikkeuksetta suurimmalta osin tunnepuolen sairaus. Kun ihmiselle annetaan lääkkeitä, joihin normaali kaduntallaaja kuolisi, ei voida olettaa, että tuo ihminen olisi kykenevä kohtamaan omaa tunnepuoltaa samalla tavalla kuin kokonaan päihteetön ihminen kohtaa. Toisaalta ei hänellä ole tarvettakaan. Kun tunnepuolella ei ilmaannu liikkeellepanevia myllerryksiä, ei yksikään ihminen ala kulkemaan kohti muutosta, kuin vasta pakon edessä.

Yksi suurin ongelma tässä kaikessa kuitenkin on. Läheiset. Nuo rakastavat ja huoltapitävät ihmiset, jotka vuodesta toiseen elävät tuon kaaoksen keskellä ja kuin huomaamattaan alkavat yrittää hillitä, hallita, kontrolloida sekä kytätä päihdeongelmaisen päihteenkäyttöä ja lopulta koko elämää. Mitäpä luulette, mitä tapahtuu tällaiselle läheiselle, kun päihdeongelmainen raitistuu. Läheinen jatkaa tasan samankaltaista kontrollia, mikäli ei itse hae apua omaan problematiikkaansa. Vyyhti on likimain mahdoton, vaikka päihderiippuvainen on juuri luopunut maailman rakkaimmasta aineestaan. Sekä ongelmainen että läheinen ihmettelevät yhteen ääneen sitä, miksi elämä ei ottanutkaan korjautuakaseen. Ei tietystikään, koska päihde oli vain oire, ei itse ongelma.

Tässä juuri se syy, miksi meillä tulisi muuttaa kokonaisvaltaisesti tätä nykyistä päihdehoitoa siten, että siinä huomioitaisiin yhä enemmän koko perhettä, eikä pelkästään ongelmaista itseään. Lisäksi jos ihminen ohjataan edelleen korvaushoitoon, tuon hoidon tulisi olla alkuunsa jo niin minimaalinen määrältään, että sillä lähinnä ehkäistäisiin ihmisen pahimmat vieroitusoireet, mutta ei vedettäisi ihmistä totaalisen turraksi. Lisäksi tähän kokonaisuuteen tulisi nivoa tiivistä terapiaa, vertaistukea, kokemusasiantuntijuutta, sekä mahdollisuuksien mukaan niin laajaa ja kattavaa moniammatillisuutta, että näiden ongelmien alla elävät ihmiset saisivat mahdollisimman laajaa ja monipuolista tukea tuolta kaaoksen keskeltä irtautuakseen.

Loppuun totean vain sen, että koska tiedän kuinka laajasta ongelmasta maassamme loputa onkaan kyse, on hyvin ymmärrettävää, että keksitään mitä erilaisimpia keinoja hillitä ja hallita ihmisten ongelmakäyttöä. Ongelma vain kun ei poistu sillä. Riippuvuus kun sairautena on sellainen, ettei siinä toimi mikään vähentäminen, saati kohtuullisuus. Jos toimisi, ei meistä kukaan tarvitsisi tuon taivaallista tukea. Sen kun vain päättäisi esimerkiksi hieman rajoittaa juomistaan.


Ihmisen ikävä toisen luo.  1

”Etsivä löytää. Anova saa ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.”
”Etsivä löytää. Anova saa ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.”

”Ei mun takki kaipaa neulaa, ei lankaa, mutta sielu kaipais seuraa parempaa.
Ei näissä kapakoissa kuule runoa ei tankaa. Pelkkää juopunutta puheensorinaa. Nuo kasvot miestenhuoneen peilissä, joita tuijotan.
Ei ne minun oo vaan omaisuutta ryyppyporukan, Mutta yksi seikka tässä sentään lohduttaa, se että sinä olet voinut mua joskus rakastaa.”

Ihmisen ikävä toisen luo. Mistä tuossa ikävässä, kaipuussa, lopulta onkaan kysymys?

Olemme ihmisiä. Laumaeläimiä. Olentoja, jotka kaipaavat sisimmässään aitoa kohtaamista. Kokemusta siitä, että juuri minä, juuri tällaisenaan tulen nähdyksi ja kuulluksi.

Mikä sitten lopulta estää? Omasta kokemusvinkkelistä tarkasteltuna, minä estää. Seisoen itse omana esteenään. Muurina ja barrikaadina sille tärkeimmälle kokemukselle, jonka ihminen eläessään voi kokea. Olla olemassa jollekin kaikkine haavoineen, arpineen, rikkinäisyyksineen. Vain olla ja tulla hyväksytyksi juuri tällaisenaan.

Mikä se sitten tämä esteenä seisova ’Minä’ lopulta on? Ego. Mieli. Järki. Millä sitä nyt kukin haluaa lopulta kuvata. Kun selviää vastaus kysymykseen mikä, seuraavaksi herääkin kysymys miksi? Miksi minä itse seison oman onneni esteenä? Aiheuttaen lopulta sisimpääni lähes sietämättömän tuskantäyteisen ristiriidan. Sielu haluaa ja janoaa tulla kohdatuksi. Samalla ego/mieli/järki laittaa hanttiin sen minkä kerkeää. Pahimmillaan syöttäen automaattiaseen nopeudella mitä erilaisimpia järkeviä selityksiä sille, miksi en tarvitse ketään.

Tunteet. Kas siinä lopulta alkuperäinen syy/seuraus kaikessa.

Lähes poikkeuksetta, jokaisella meistä on jossain kohtaa elämänpolkuamme sattumia ja tapahtumia, joissa sisin kokemuksemme on se, ettemme syystä tahi toisesta kelpaa, saati riitä omana itsenämme. Tällaisenaan. Puhumattakaan siitä yhteiskunnasssa vallalla olevasta mentaliteetista, kun mikään ei riitä Jos yritän parhaani, mutten siitä huolimatta ole koko Universumin paras, en ole mitään. Oma paras ei vaan riitä.

Jos näitä kokemuksia kertyy jo lapsuudessa, lapsi suojautuakseen tuolta kaiken rikkovaksi traumalta, oppii perustelemaan itselleen, omalla järjellään asioita ja tapahtumia, pelkästään kyetäkseen hengittämään ilman totaalista lamaantumista. Kun noita kokemuksia sitten satelee tasaisen tappavasti, tuo samainen lapsi oppii mestariksi manipuloimaan omia tunteitaan. Ainoana päämääränä se, ettei lopulta tuntuisi miltään. Tuossa mitä erilaisimmat riippuvuudet ovat varsin otollinen maaperä.

Mutta ne tunteet. Ne ovat siinä ihanan inhottavia, että ne raivaavat tiensä näkyville tavalla tahi toisella. Keinolla millä hyvänsä. Mitä enemmän niitä yrität paeta, sitä rajummin ne riuhtoutuvat näkyville. Kunnes lopulta seisot totaalisen paljaana niiden edessä, rukoillen että sinulla olisi edes yksi sellainen ihminen, jolle voisit olla totta, juuri tällaisenaan.

Lohdutukseksi totean sen, että tuo yksi ihminen on olemassa. Matkallasi mukana kulkien. Kyse onkin vain siitä, että suostut luopumaan kerros kerrokselta niistä vuosien ja vuosikymmenten saatossa suojaksi ja selviytymiskeinoiksi rakentamistasi muureista, joiden alle olet hautautunut.

Pelko estää ihmistä olemasta sitä mitä aidoimmillaan on. Eikä ihme. Nykyaika kun keskittyy jatkuvasti määrittelemään enemmän ulkoisesti sitä, mitä kenenkin tulisi olla. Yritä siinä kaiken keskellä oppia hyväksymään itsesi, tällaisenaan. Onneksi elämä tietää meitä ihmisiä paremmin. Juuri siksi, juuri nyt, esimerkiksi minä voin todeta olevani juuri tällainen. Eikä enää toisten vaatimukset, saati mielipiteet juurikaan vaikuta siihen, millainen minun tulisi olla. Miksi? Siksi että olen läpi elämäni yrittänyt olla sitä, tätä ja vähän vielä tuotakin. Kelvatakseni tai riittääkseni jollekin. Ymmärtäen tässähetkessä sen, että elämä rakkaudellisesti pakottaa minut hyväksymään itseni tällaisenaan. Kun enää ei vain jaksa juosta. On pysähdyttävä, huomatakseen, että kaikki se, mitä tuolla armottomalla juoksemisella lopulta yritin tavoittaa, on läsnä tässä ja nyt. Itsessäni.