Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on meditointi.

Entäpä jos elämän ei tarvitsisikaan olla taistelua, saati selviytymistä.

Vahvinkin venyy vain tiettyyn pisteeseen, ennen katkeamista.
Vahvinkin venyy vain tiettyyn pisteeseen, ennen katkeamista.

Jokainen meistä varmasti jollakin tasolla, jossain kohtaa on taistellut elämässään. Kuka toimeentulosta. Kuka terveydestä. Kuka jostain äkillisestä menetyksestä aiheutuneesta tuskasta johtuen.

Kun elämässä on vallalla olosuhteet, jotka syystä tahi toisesta aiheuttavat mitä erilaisimpia, epämiellyttäviä ajatuksia sekä tunteita, yleisin reaktio ihmisellä lienee se, että alkaa kuin vaistonvaraisesti taistella noita asioita, ajatuksia tai tunteita vastaan.

Itse olen taistellut käytännössä jokaista noita edellä kuvaamaani tilannetta vastaan. Kuin pakonomaisesti pyrkien muuttamaan niitä. Aivan samoin koen taistelleeni lähestulkoot läpi elämän, aina vähänpäästä jotakin. Yksi varhain opittu malli, josta ajan myötä kasvoi sitä tuttua ja turvallista ja josta poisoppiminen on todellakin, helpommin sanottu kuin tehty.

Kun pitkään olin työttömänä, opiskelin 6 vuotta, uskoen että valmistuttuani saisin työllistetyksi itseni. Lopulta valmistuen kyllä, mutta työura koulutusta vastaavalla alalla jäi haaveeksi. Opin kylläkin tuossa vajaan kahden vuoden työnhakuprosessissa sen, etten väkisellä vääntäen onnistu itseäni työllistämään.

Sama oli terveyden saralla. Taistelinhan epätoivon vimmalla kaikkiaan 17 vuotta erilaisia riippuvuuksia vastaan, aivan samoin, kuin pakonomaisesti voittamaan viholliseni.

Isäni ja parhaan ystäväni itsemurhat saivat minut taistelemaan, ymmärtääkseni tapahtuneen järjettömyyden. Loputtuloksena kaikessa yksi ja sama. Väkisin vääntämällä ei minään asia muutu mieleisekseni.

Edelläolevat esimerkit on vielä suhteellisen helppoja ymmärtää, mitä tuohon taisteluun tulee, mutta todellinen haaste syntyykin siitä kun toteaa oman elämänsä olleen yhtä jatkuvaa loputonta taistelua sekä selviytymistä.

Nyt kun olen taas kerran saanut kokea eräänlaisen, kaikki voimat vieneen voimattomuuden, kykenen kenties hetkellisesti tarkastelemaan kokonaisuutta taas hieman etäämmältä. Mistä siis tuo jatkuva tarve taistella kaikkea ja kaikkia vastaan?

Tälle aamua, elämää mietiskellessä ihmettelin itseä taas kerran. Miksi ihmeessä, yhä vieläkin olen niin kertakaikkisen armoton itseäni kohtaan? Todeten jälleen kerran päätyväni saman toteamuksen äärelle. ”Kun sinun tulee ansaita oikeutus olemassaolollesi”.

Kun lapsuudessa kasvaa käsitykseen siitä, ettei ole tuohon oikeutettu ja yleisimmät kommentit mitä ulkopuoleltaan saa, koskevat sitä että sinussa on jotain vikaa, jotain outoa tai jotakin peruuttamattoman väärää, ei ihme, että yhä vieläkin, elää etsien jatkuvasti jotakin vikaa itsestään.

Samalla vain kiihdyttäen tahtomattaan tuon oravanpyörän vauhtia, josta jo aikoja sitten toivoi pääsevänsä vapaaksi.

Kun oppii vihaamaan itseään ja kaikkea sitä mitä on, ei todellakaan ole helppoa löytää sitä kuuluisaa armollisuutta itseään kohtaan. Puhumattakaan siitä, että nykyaika ei katso kovinkaan suopeasti epäonnistujia. Itseänikin on viime vuosina melkoisen rankasti rangaistu yrittäjyyteen liittyvissä valinnoissani. Ei siis ihme, ettei oikein osaa vielä antaa itselleen anteeksi.

Hyvin vahvasti kuitenkin uskon siihen, että minun polullani on merkitystä. Kaikki se, mitä tälle polulle lopulta kuulukin, löytää kyllä paikkansa. Enkä epäile enää hetkeäkään, ettenkö jossain kohtaa tuota polkua huokaise taas kerran syvään, ymmärtäessäni kaiken tarkoituksellisuuden.

Nyt miettien elämä ei varmasti kenelläkään ole aina helppoa. Saati vaivatonta. Enkä minä edes sellaisesta haaveile. Lähinnä se mitä tässä kaikessa höykkyytyksessä olen oppimassa, on se, ettei elämän olekaan välttämättä tarkoitus olla yhtä ruusuilla tanssimista. Mutta sensijaan on ensiarvoisen tärkeätä oppia huomaamaan juurikin kaiken kivikkoisuuden keskellä kasvavat pienen pienet kukat. Ne kun ovat juurikin niitä, jotka tähän kaikkeen karuuteen luovat kangastuksen siitä elämän kauneudesta.

Itselle tähän hetkeen tärkeimmät asiat omassa elämässä olisivat ne, että oppisin tiedostamaan tietyt, tasaisin väliajoin esiintyvät toimintamallit, joilla omaa elämääni tahtomattani sabotoin, sekä ymmärrys siitä että aivan sanoin kuin kuka tahansa muu, myös minä olen pelkällä olemassaolollani arvokas ja ainutlaatuinen. Ilman että tuota arvostusta kokeakseen, tarvitsisi loputtomiin asti suorittaa, sännätä, rynnätä tai rymistellä. Saati että elämän tarvitsisi olla jatkuvaa, loputonta taistelua tai selviytymistä jostakin.

Opiskelussa siis hiljentyminen, pysähtyminen, kiireettömyys sekä näiden ympärille tiiviisti nivoutuva läsnäolo itselle. Olen arvokas. Juuri tällaisenaan. Aivan kuten sinäkin.


Laidasta laitaan, äärilaitaan.

Epätoivosta toivottomuuden kautta kohti toivoa.
Epätoivosta toivottomuuden kautta kohti toivoa.

Olen ääräilaita ihminen. Tunteiltani, ajatuksiltani, kaikelta. Sahaan elämässäni läsnäolosta poissaoloon. Onnistumisesta epäonnistumiseen. Pelosta luottamukseen. Toivosta epätoivoon. Empatiasta itsekkyyteen. Auttamisesta totaalisen avuttomuuteen. Kaikessa ja kaiken aikaa äärilaidasta toiseen.

Tänään on ollut ehkäpä raittiin elämäni raskain päivä henkisesti. Onneksi. Sillä tänään koin niin ääretöntä epätoivoa, että mikäli olisin entisellä itsetuhoisella ajatusmallilla varustettu, olisin vetänyt kunnon rännin, päätyen tuhoamaan itseni. Onneksi en enää ole. Silti tuo edellinen lause kuvannee sitä tunnetilaa jonka vallassa päivää olen läpi hengitellyt. Mutta.

Nykyään, kun minut valtaa totaalinen epätoivo, on kuin jostain ihmeen kautta minuun ottaa yhteyttä ihmisiä, jotka tuovat elämääni tuon kaipaamani valonpilkahduksen, josta ajanmyötä alkaa kasvaa johtotähti elämässäni. Niin tänäänkin. Toisaalta parisuhteeni on taas kerran osoittanut vahvuutensa. Mitä tiukemmalle elämä menee, sitä vahvemmaksi suhteemme muodostuu. Vaikkakin välillä, kiitos sulkeutuneisuuteni tuskan ollessa suurimmillaan, vaikutamme vaimoni kanssa varsin etäisiltä. Yksi lause saattaa silti murtaa kaiken tuon etäisyyden. Äärilaitaa siis tässäkin, kuinkas muuten.

No mutta asiaan. Koen läpikäyneeni tässä viime aikoina sellaisen henkisen helvetin, etten enää raitistuttuani kuvitellut itse itseäni moiseen ajavan, mutta toisin kävi. Uskon vahvasti tänään siihen, että kaikki kipu on tarpeen, mutta toisaalta alan epäillä itsessäni olevan jonkin verran masokistista luonteenpiirrettäkin seassa. Sen verran monen erilaisen myllyn läpi olen elämässäni itseni raapinut. En silti valita. Antoisaahan tämä kyllä on, joskin pirun raskasta. Kenties jossain vaiheessa tästä kaikesta kuoriutuu se hyvä tekevä armollisuus itseäni kohtaan ja sen myötä myös jatkuva myllytys taukoaa. No sitä kohden ainakin nyt olen tietoisesti pyrkimässä.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, tarkoitukseni on pysähtyä itseni äärelle. Toisaalta minun ongelmani aina kulminoituvat monin eri tavoin sinkoileviin ajatuksiini ja niihin reagoitumiseen. Nyt miettien, ainoa ajanjakso elämässäni, jolloin olin suhteellisen tasapainoinen, liittyy siihen kun tietoisesti pyrin omanlaiseni meditoinnin kautta hiljentämään pääkoppani usean kerran päivässä. Kaikki sujui tuolloin hyvin ja mikä tärkeintä itse voin todella hyvin. Mutta kuten aina, tuota ei kauaa kestänyt, koska minun on aina ollut kovin hankala sallia itselleni hyvää oloa ja kohta olinkin säntäämässä päättömästi seuraten omia sairaalloisia ajatuksiani. Nyt on siis aika jättää jäsentelyt, säntäilyt ja ajatusten analysoinnit. Pyrkien hakemaan joka päivä sopiva rauhallinen hetki, jolloin voi antaa aikaa vain itselleen, hiljentymiselle ja ajatusten nollaamiselle.

Olen äärettömän surullinen siitä, että minulle rakkaimmat ihmiset jatkuvasti joutuvat minun vuokseni kärsimään, mutta toisaalta lohduttaudun tässä hetkessä sillä ajatuksella että ollessani kuosissa olen varsin rakastettava persoona. Tuskin kai nämä ihmiset muutoin minusta niin tosissaan tykkäisivät. :)

Niin hullulta kuin se juuri nyt vaikuttaakin, uskon yhä siihen että asiat järjestyvät kyllä. Niin kauan kun osaltani keskityn vaikeina aikoina vaikka pelkästään hengittämiseen, muu elämä kyllä pitää itsestänsä huolen. Mitä vähemmän ajattelen, sitä enemmän kykenen olemaan oikeasti läsnä tässä hetkessä ja sen kautta enemmän saan oikeasti oikealla tavalla aikaan omassa elämässäni.

Nyt silti annan itselleni aikaa ja vaatimuksista vapaata tovin aikaa. Se kun tuo mieleni loihtii jo pelkästä vapaaehtoisesta auttamisesta itselleni kohtuuttomia vaatimuksia, niin nyt toisten auttaminen ja kaikki muukin säntäily saa vähän aikaa olla. Kukaan tuskin kun kuolee siihen, jos minä hetken aikaa pidän kaikesta lomaa.