Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on itsekeskeisyys.

Päihderiippuvuus julkisuudessa. Sankarista sylkykupiksi.  1

Jere Karalahti
Jere Karalahti

Viimepäivinä mediassa on ollut paljon keskustelua Jere Karalahdesta, liittyen vasta julkaistuun kirjaan. En malttanut olla laittamasta omaa lusikkaa soppaani, onhan kyseessä kuitenkin asia josta itselläni, omien kokemuksieni valossa on liialtikin kokemusta.

Kun katsot oheisen videon, veikkaan hyvin suurella todennäköisyydellä sen, että sisälläsi herää eloon se pieni Leijona, joka tuon videon kuvaushetkellä ärjyen nosti Jere Karalahden yhdeksi suurista sankareista. Sankareista, josta tuossa hetkessä ei osannut kuvitellakaan tulevan tämän päivän sylkykuppia.

Jos aivan alkuun otetaan yhtälöstä kokonaan pois se, että kyseessä on yksi todella kovantason jääkiekkoammattilainen. Kysymys kuuluukin, mitä jää jäljelle?

Niimpä. Kovin vähän me nykyaikaiset citypiipertäjät annetaan arvoa tavallisille tallaajille. Siis juuri niille, joita me itse, halusimme tahi emme, kuitenkin olemme. Yksi itselleni tärkeä asia näissä julkisuus rummutuksissa tuppaa valitettavasti unohtumaan. Tämäkin kyseinen huippujääkiekkoilija, on lopulta yksi meistä, ihan tuiki tavallinen ihminen. Ihminen, jolla löytyy varmasti jos jonkinlaisia traumoja taustalta. Mitä me lopulta olemme häntä tuomitsemaan.

Tärkeintä olisikin aina näissä asioissa muistaa se että se tunne joka näistä julkisuudessa pyöritetyistä tapahtumista meissä herää, on lopulta tunne joka on meissä itsessämme, ei näissä henkilöissä, saati heistä lähtöisin.

Itse lähinnä surullisena seuraan näitä reposteluita eri medioissa. Surullinen olen siitä tavasta millä näitä asioita käsitellään. Kun nyt esimerkiksi Jeren kohdalla kenellekään tuskin jää epäselväksi se, että kyse on riippuvuussairaudesta, niin olisikin ensiarvoisen tärkeätä että muistaisimme sen, että tuo sairaus sairastuttaa sekä ongelmaisen itsensä ja myöskin jokaisen lähellä elävän.

Itse luin oheisen jutun, jossa Jeren ex-vaimo kertoi Jeren lähteneen raveihin, eikä koskaan palanneen. Todeten, että ihan tyypillinen päihdeongelmainen. Itsekäs, itsekeskeinen ja vain ja ainoastaan omaa etuaan ajatteleva. Silti, ennenkuin alamme tuomita ihmisen tekemisiä, puhumattakaan ihmisen tuomitsemisesta, meidän olisi hyvä ymmärtää hieman enemmän tätä kyseistä sairautta. Sillä tuskin kovin tasapainoinen ihminen tekisi tuollaisia katoamistemppuja. Varsinkaan, jos eläisi onnellisessa parisuhteessa.

Itse nykyisestä, 15 vuotta kestäneestä parisuhteesta, ensimmäisen 5 vuotta elin ja hengitin riippuvuuskäyttäytymistä. Sekoilin ja sikailin minkä kerkesin. Vain pyrkien edes hetkeksi helpottamaan jäytävää pahaaoloani. Ymmärtäen kyllä sen, että sekä itse että varsinkin perheeni kärsi tuosta aivan suunnattomasti. Mutta se sairaus. Se kun aiheuttaa ihmisellä täysin käsittämättömän pakkomielteen kyseisiä aineita kohtaan. Sen vuoksi sanonkin, että ymmärtämättä tätä sairautta, on täysin mahdotonta kyetä ymmärtämään siitä kärsivän ihmisen edesottamuksia. Siksi toivoisinkin, että ihmiset yhä enenemässä määrin tutustuisivat tähän sairauteen, nyt kun vihdoin tästä edes kaikenlaisen väärän häpeän vaivaamista sairaudesta ylipäänsä aletaan avoimesti puhua.

Jokainen meistä, jonkinlaisen riippuvuussairauden vaivaamasta ihmisestä on kuitenkin lopulta aivan tavallinen ihminen. Ihminen joka kaipaa tulla hyväksytyksi. Kaipaa, kuten sinäkin, kannustusta. Huomiota ja varsinkin sitä teoista riippumatonta arvostusta jota meistä jokainen jossain elämänsä vaiheessa kaiken suorittamisen keskellä toivoo edes hitusen saavansa.

Jospa siis seuraavan kerran kun tämänkaltaisia asioita käsittelevä juttu ilmestyy mediaan, ensimmäisen, kiihkeän reaktion sijaan, jokainen meistä pysähtyisi hetkeksi kysymään itseltään, miksi kyseinen ihminen voi niin huonosti, että lähtee sekoittamaan päätään tällaisilla aineilla. Fakta kun kuitenkin on se, että silloin kun ihminen edes suurinpiirtein on itsensä kanssa sinut, hän kykenee vallan hyvin elämään elämää, kohdaten sen haasteet pystypäin, ilman että heti ensimmäiseen tai edes kymmenenteen risaukseen tarvitsisi lähteä päätään sekoittamaan. Mistä tiedän? Kokemuksesta. Olenhan nyt reilun vuosikymmenen kohdannut elämää kaikkine sen eri väreineen päätäni sekoittamatta.


Itsekkyys, itsekeskeisyys ja omaneduntavoittelu.

Tunnelin päässä näkyy valoa, sikäli kun vauhtisokeudeltamme sen suostuisimme näkemään.
Tunnelin päässä näkyy valoa, sikäli kun vauhtisokeudeltamme sen suostuisimme näkemään.

Jokainen meistä lienee joskus istunut jossain kulkuneuvossa, katsellen ohikiitäviä maisemia. Hetken aikaa maisemia seuratessa, itselleni ainakin alkaa tulla pahaolo. Kun esimerkiksi automatkalla suostuu pysähtymään P-paikalle, saattaa huomata tavallisen näköisen metsäaukeaman näyttävänkin varsin rauhoittavalta, ellei jopa rauhoittavalta. Kun tuota näkymää malttaa hetken tarkastella, saattaa saada kokea jopa hetkellisen kiitollisuuden siitä että juuri tähän kohtaan matkantekoa malttoi pysähtyä.

Jotenkin nyt miettien elämässäni vasta totaalinen pysähdys auttoi avamaan silmäni näkemään elämän kauneutta, samalla huomioimaan ympärilläni olevia ihmisiä sekä ylipäänsä elämää. Aikaisemmin kun elämäni kulki kuin kiskoilla matkaten luotijunassa, jonka matkanteko sujui hetkittäin liiankin vauhdilla. Nyt miettien en edes lopulta tiennyt mihin olin matkalla. Ainoa minkä tiesin, niin tuonne jonnekin oli kauhea kiire päästä. Huvittavan tästä matkasta teki se, että kyse oli enemmänkin yhdestä samasta ympyrästä jota tuolla junallani kiersin, kuvitellen ennenpitkää pääseväni jonnekin aivan toisaalle.

Erehdyin eilen tutkailemaan netistä hieman näitä meidän kotomaamme talouslukuja. Oikeasti havahtuen siihen, kuinka kusessa todellisuudessa olemmekaan. Tuohon heijastaen ratkaisut joita tässä kaaoksessa pyritään tekemään, vaikuttavat jos mahdollista entistäkin naurettavimmilta. On kuin toisella kädellä pyytäisimme kauniisti almuja, saadaksemme kuitattua velkaa jota elämäntyylimme on saanut aikaan, noiden velkojen maksamisen sijasta, toisella kädellä pistäen nuo almut omaan taskuumme.

Mietin vakavasti eilen sitä mitä sitten tulisi tehdä. Vaikka tiedostankin sen ettei minun hartioillani lepää tämän maan tulevaisuus. Mutta toisaalta tämä vallalla oleva taloustilanne ei juurikaan poikkea omastani, jos nyt rahasummia ei aleta vertailla. Velaksihan on hirveän helppoa elää, niinkauan kuin sillä taataan tietynlainen valmiiksi hankittu elintaso. Ongelma muodostuu vasta siinä, aivan kuten omassa elämässänikin, tilanteessa jossa syystä tahi toisesta tulot eivät riitä kattamaan velasta aiheutuvia menoja. Loputtoman monet kerrat elämässäni olen pyrkinyt elämään itsekkyyttäni samalla tavoin kuin esimerkiksi tällä hetkellä päättäjät ja muu kerma pyrkii tätä ongelmaa ratkomaan. Hankkimalla tuohon velanmaksuun rahan joltain toiselta, ettei vain omaneduntavoittelun sokaisemana tarvitsisi luopua niistä eduista jota itse on jollain tavalla onnistunut itselleen haalimaan. Ainoa mikä tästä seuraa, on se, että luotijunan vauhti vain kiihtyy kiihtymistään, maisemien käydessä yhä epäselvemmiksi.

Lopulta, kuten omassa elämässäni totaalinen pysähtyminen on väistämätöntä. Se tapahtuuko se rauhassa jarruttaen, vaiko painovoiman pakottamana rytinällä, riippunee ainoastaa siitä, mitä me tuossa junassa matkaavat olemme yhdessä valmiita tekemään. Moniko meistä on valmis osaltaan keventämään tuon junan painolastina, luopumalla jostakin omastaan? On sitten kyse pienen ihmisen pienestä osasta tai ykkösluokassa matkaavan menestyjän painavasta pääomasalkusta. Kun jokainen meistä yhdessä kantaisi kortensa kekoon, tämä niinkutsuttu lama olisi ennemmin kuin huomaammekaan selätetty. Mutta tasan niinkauan kuin minä en ole valmis luopumaan omastani, sälyttäen vastuuni jollekulle toiselle, muutos siirtyy vain yhä kauemmas.

Nyt kysynkin, olemmeko yhdessä valmiita tekemään jotakin? Jos yksittäisten leikkausten (ja toisaalla tapahtuvien omien etujen korotusten) sijasta tekisimme kaikki yhdessä päätöksen luopua suhteessa samanverran omasta osuudestamme siitä mitä vuoden aikana tuloja saamme, uskoisin lisävelkaantumisen taittuvan hetkessä. Sillä jos meitä Suomalaisia on kaikkiaan kuutisen miljoonaa, ja esimerkiksi se jääkiekon MM-hurmoksen yhdistävä voima ja isänmaallisuus kanavoitaisiin tämän kansakunnan pelastustalkoisiin, uskoisin että hetkenpäästä olisimme maailmalla esimerkkinä siitä mitä pieni piskuinen kansa yhdistäessään voimansa, on valmis tekemään. Mutta tasan niinkauan kuin minä sysään vastuuta jollekulle toiselle, syyttäen tilanteesta Sipilää, Stubia tai vaikka sitä pikimustaa pakolaista, mitään hyvää ei tapahdu. Aivan samoin kuin jos etsimme tähän tilanteeseenne itsemme ulkopuolelta nopeaa ratkaisua. Ainoa mikä varmalla tapahtuu ennenpitkää on se, että tämä Pendolino jonka keulassa komeilee sinivalkoisin värein koristeltuna Suomi, päätyy lopulta savuavana kyljelleen. Tietty siinä vaiheessa viimeistään kysytään sitä yhteishenkeä matkan jatkamiseksi, mutta minä kysynkin nyt, tarvitseeko meidän ennen tuon yhteishengen löytämistä, saattaa tämä maa ja sen ihmiset kyljelleen. Mielestäni ei tarvitse.

P.s Minulle yksi rakkain harrastus on moottoripyöräily. Jos tuosta harrastuksesta luopuminen merkitsisi sitä että sen avulla ehkäisisin osaltani sen ettei nämä velat kaadu omien lapsieni, saati lastenlasteni maksettavaksi, olisin tuosta rakkaasta harrastuksestani heti valmis luopumaan. Odotin kärsivällisesti kaksi vuosikymmentä saavuttaakseni tuon unelman, mutta olisin heti valmis odottamaan seuraavat kaksi vuosikymmentä, jos sillä saataisiin aikaiseksi se tarvittava asenteenmuutos ja yhdessätekemisen meininki tänne maahamme. Tuo nimittäin merkitsisi samalla sitä että täällä eläminen tuon asenteenmuutoksen myötä muuttuisi huomattavan paljon mielekkäämmäksi. Kysy siis itseltäsi, mitä sinä olet valmis tekemään, tai mistä olisit juuri nyt valmis luopumaan. Ilman jostain irtipäästämistä kun tuskin on mahdollista tarttua mihinkään uuteen mahdollisuuteen.


Valosta pimeydessä.  2

Mitä kirkkaampi valo, sitä selkeämmin pimeys erottuu.
Mitä kirkkaampi valo, sitä selkeämmin pimeys erottuu.

Alkuun todettakoon se että minulle on tullut tähän hetkeen äärimmäisen tärkeäksi aamuisin viettää hetki herättyäni hiljaisuudessa, pohtien millä asenteella tämän päivän toivon aloittavani. Yleensä päällimmäinen tunne on kiitollisuus sekä siitä kumpuava kiireettömyys.

Nyt useampana aamuna olen todennut olevani tavallista negatiivisempi. Hetkittäin jopa suoraan sanottuna vittuuntunut. Taas kerran keskustelu luotto ystäväni kanssa avasi sisintäni sen että sain kiinni tuon negatiivisuuden alkulähteestä. Kyvyttömyydestä hyväksyä edelleen hetkittäin itsessäni esiintyvää pimeyttä.

Jokaisesta meistä löytyy sisältä valo. Hyvyys jonka ohjaamana kykenemme luopumaan kaiken tuhoavasta itsekkyydestämme. Itsekeskeisyydestä jonka vallassa ja ajamana minäkin vuosikymmeniä satutin itseä sekä siinä samalla jokaista joka elämässäni oli. Tuo suunnaton voima jyllätessään kun tuppaa imemään elämästä kaiken hapen. Sillä mitä enemmän ihminen tuon voiman ohjaamana itselleen elämässä haalii, sitä tyhjemmäksi hän lopulta sisimmässään itsensä kokee. Ei tarvitse kauaa seurata tämän maailman menoa tässähetkessä ymmärtääkseen minkä voiman vallassa ihmiset täällä operoivat. "Minulle kaikki heti ja moninverroin. Sama se muille, kunhan minulla on sitä, tätä ja vielä tuota."

Eikä siinä, en minä tiedostaessani tuon, ole silti yhtään sen puhtoisempi pulmunen. Mutta koska kohdallani tuo itsekkyys oli tappaa, tulin pakotetuksi luopumaan siitä vähä vähältä.

Tässä hetkessä elämääni suurin haaste itseni kanssa kulminoituu siihen että ymmärtäessäni mitä olen, toivoisin kykeneväni olemaan jotain ihan muuta. Paavali sanoi jo raamatussa sen mitä itse tässä hetkessä kipuilen: "Se hyvä mitä minä haluan tehdä, sitä minä en tee, mutta se paha mitä minä en halua tehdä, sitä minä teen."

Olen saanut viimeisen vuosikymmenen aikana elämältä kaiken. Itseasiassa moninverroin. Aloitinhan rakentaa elämäni raunioita likipitäen tyhjästä. Pelkästä tomusta. Päästäkseni tähän päivään, päivään josta ei puutu mitään. Osaanko sitten kokoajan olla kiitollinen tuosta saamastani hyvästä? Paskat. Itsekkyyden vallatessa alaa, haluan lisää ja vieläpä moninverroin. Todellisuudessa en halua, mutta toisaalta en voi tuolle suunnattomalle sisäiselle pimeälle puolelleni siinä hetkessä mitään, kun se alkaa ohjata ajatteluani. Tai itseasiassa voin senverran, että aikaisempaa vastaan kapinointia ja sitä seurannutta yhä kiihtyvää pahaaoloa välttääkseni, pyrin vain toteamaan tilanteen, pyrkien olemaan reagoitumatta näihin ajatuksiini. Ennenpitkää ne vaimenevat.

Syy negatiivisuuteeni tässä kaikessa tulee tässä. Olen saanut siis nyt elää vuosikymmenen pakenematta elämää ja itseäni päihteisiin tai muuhunkaan kaiken tuhoavaan riippuvuuteen. Saaden siinä sivussa elämältä äärimmäisen paljon hyvää. Tänään tarjoilen vertaisryhmässä tavan mukaan kakkukahvit ja sekös minua ärsyttää. Niin hullulta kuin se ensilukemalta kuulostaakin, mutta syy tulee tässä. Ei se etten koskaan ole tykännyt olla huomion keskipisteenä niinkään ärsytä, kuin se että koen yhä hetkittäin olevani ihminen joka ei ansaitse kaikkea tätä hyvää, mitä elämä tarjoilee. Lähinnä siitä syystä, että vaikka pyrkimykseni onkin tänään elää hyvän ohjattamana, pyrkien osaltani tekemään hyvää, niin sisälleni sattuu, kun katson kaikkea sitä pahaa, mitä tässä vuosikymmenen raittiilla pätkällä olen elämässäni läheisilleni aiheuttanut. Syitä on loputtoman monia. Yrittäjyyden haasteista muihin epätoivoisiin selityksiin, mutta ollessani rehellinen itselleni, löydän tuon kaiken kaoottisuuden taustalta tuttuakin tutumman matkakumppanin. Kuinka ollakaan itsekkyyden. "Mutta kun minä haluan!!"

Tiedän silti nykyisen elämäntyylini olevan valovuosien päässä siitä itsekkyydestä jota päihteiden käytön aikaan elin ja hengitin. Mutta silti, yhä tuo "ystävä" minua tällä maallisella vaelluksellani kiusaa. Kuin muistutellen minua siitä mihin tuhontielle tulen lähteneeksi aina jos tuon vaikuttimen ohjaamana alkaisin elämääni elellä. Enää en halua ja siitä syystä tyydynkin tässähetkessä toteamaan tämän toverin olemassaolon, pyrkien hyväksymään tuon pimeän puolen itsessäni, silti alkamatta senkummemmin sen ohjailemana elää, enkä sen enempää sitä vastaankaan kapinoida. Sillä mitä kovemmin itsessä yritän jonkin puolen piilottaa, sitä varmemmin sen kanssa kasvokkain tulen joku päivä seisomaan.

"Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.