Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on pelastustalkoot.

Itsekkyys, itsekeskeisyys ja omaneduntavoittelu.

Tunnelin päässä näkyy valoa, sikäli kun vauhtisokeudeltamme sen suostuisimme näkemään.
Tunnelin päässä näkyy valoa, sikäli kun vauhtisokeudeltamme sen suostuisimme näkemään.

Jokainen meistä lienee joskus istunut jossain kulkuneuvossa, katsellen ohikiitäviä maisemia. Hetken aikaa maisemia seuratessa, itselleni ainakin alkaa tulla pahaolo. Kun esimerkiksi automatkalla suostuu pysähtymään P-paikalle, saattaa huomata tavallisen näköisen metsäaukeaman näyttävänkin varsin rauhoittavalta, ellei jopa rauhoittavalta. Kun tuota näkymää malttaa hetken tarkastella, saattaa saada kokea jopa hetkellisen kiitollisuuden siitä että juuri tähän kohtaan matkantekoa malttoi pysähtyä.

Jotenkin nyt miettien elämässäni vasta totaalinen pysähdys auttoi avamaan silmäni näkemään elämän kauneutta, samalla huomioimaan ympärilläni olevia ihmisiä sekä ylipäänsä elämää. Aikaisemmin kun elämäni kulki kuin kiskoilla matkaten luotijunassa, jonka matkanteko sujui hetkittäin liiankin vauhdilla. Nyt miettien en edes lopulta tiennyt mihin olin matkalla. Ainoa minkä tiesin, niin tuonne jonnekin oli kauhea kiire päästä. Huvittavan tästä matkasta teki se, että kyse oli enemmänkin yhdestä samasta ympyrästä jota tuolla junallani kiersin, kuvitellen ennenpitkää pääseväni jonnekin aivan toisaalle.

Erehdyin eilen tutkailemaan netistä hieman näitä meidän kotomaamme talouslukuja. Oikeasti havahtuen siihen, kuinka kusessa todellisuudessa olemmekaan. Tuohon heijastaen ratkaisut joita tässä kaaoksessa pyritään tekemään, vaikuttavat jos mahdollista entistäkin naurettavimmilta. On kuin toisella kädellä pyytäisimme kauniisti almuja, saadaksemme kuitattua velkaa jota elämäntyylimme on saanut aikaan, noiden velkojen maksamisen sijasta, toisella kädellä pistäen nuo almut omaan taskuumme.

Mietin vakavasti eilen sitä mitä sitten tulisi tehdä. Vaikka tiedostankin sen ettei minun hartioillani lepää tämän maan tulevaisuus. Mutta toisaalta tämä vallalla oleva taloustilanne ei juurikaan poikkea omastani, jos nyt rahasummia ei aleta vertailla. Velaksihan on hirveän helppoa elää, niinkauan kuin sillä taataan tietynlainen valmiiksi hankittu elintaso. Ongelma muodostuu vasta siinä, aivan kuten omassa elämässänikin, tilanteessa jossa syystä tahi toisesta tulot eivät riitä kattamaan velasta aiheutuvia menoja. Loputtoman monet kerrat elämässäni olen pyrkinyt elämään itsekkyyttäni samalla tavoin kuin esimerkiksi tällä hetkellä päättäjät ja muu kerma pyrkii tätä ongelmaa ratkomaan. Hankkimalla tuohon velanmaksuun rahan joltain toiselta, ettei vain omaneduntavoittelun sokaisemana tarvitsisi luopua niistä eduista jota itse on jollain tavalla onnistunut itselleen haalimaan. Ainoa mikä tästä seuraa, on se, että luotijunan vauhti vain kiihtyy kiihtymistään, maisemien käydessä yhä epäselvemmiksi.

Lopulta, kuten omassa elämässäni totaalinen pysähtyminen on väistämätöntä. Se tapahtuuko se rauhassa jarruttaen, vaiko painovoiman pakottamana rytinällä, riippunee ainoastaa siitä, mitä me tuossa junassa matkaavat olemme yhdessä valmiita tekemään. Moniko meistä on valmis osaltaan keventämään tuon junan painolastina, luopumalla jostakin omastaan? On sitten kyse pienen ihmisen pienestä osasta tai ykkösluokassa matkaavan menestyjän painavasta pääomasalkusta. Kun jokainen meistä yhdessä kantaisi kortensa kekoon, tämä niinkutsuttu lama olisi ennemmin kuin huomaammekaan selätetty. Mutta tasan niinkauan kuin minä en ole valmis luopumaan omastani, sälyttäen vastuuni jollekulle toiselle, muutos siirtyy vain yhä kauemmas.

Nyt kysynkin, olemmeko yhdessä valmiita tekemään jotakin? Jos yksittäisten leikkausten (ja toisaalla tapahtuvien omien etujen korotusten) sijasta tekisimme kaikki yhdessä päätöksen luopua suhteessa samanverran omasta osuudestamme siitä mitä vuoden aikana tuloja saamme, uskoisin lisävelkaantumisen taittuvan hetkessä. Sillä jos meitä Suomalaisia on kaikkiaan kuutisen miljoonaa, ja esimerkiksi se jääkiekon MM-hurmoksen yhdistävä voima ja isänmaallisuus kanavoitaisiin tämän kansakunnan pelastustalkoisiin, uskoisin että hetkenpäästä olisimme maailmalla esimerkkinä siitä mitä pieni piskuinen kansa yhdistäessään voimansa, on valmis tekemään. Mutta tasan niinkauan kuin minä sysään vastuuta jollekulle toiselle, syyttäen tilanteesta Sipilää, Stubia tai vaikka sitä pikimustaa pakolaista, mitään hyvää ei tapahdu. Aivan samoin kuin jos etsimme tähän tilanteeseenne itsemme ulkopuolelta nopeaa ratkaisua. Ainoa mikä varmalla tapahtuu ennenpitkää on se, että tämä Pendolino jonka keulassa komeilee sinivalkoisin värein koristeltuna Suomi, päätyy lopulta savuavana kyljelleen. Tietty siinä vaiheessa viimeistään kysytään sitä yhteishenkeä matkan jatkamiseksi, mutta minä kysynkin nyt, tarvitseeko meidän ennen tuon yhteishengen löytämistä, saattaa tämä maa ja sen ihmiset kyljelleen. Mielestäni ei tarvitse.

P.s Minulle yksi rakkain harrastus on moottoripyöräily. Jos tuosta harrastuksesta luopuminen merkitsisi sitä että sen avulla ehkäisisin osaltani sen ettei nämä velat kaadu omien lapsieni, saati lastenlasteni maksettavaksi, olisin tuosta rakkaasta harrastuksestani heti valmis luopumaan. Odotin kärsivällisesti kaksi vuosikymmentä saavuttaakseni tuon unelman, mutta olisin heti valmis odottamaan seuraavat kaksi vuosikymmentä, jos sillä saataisiin aikaiseksi se tarvittava asenteenmuutos ja yhdessätekemisen meininki tänne maahamme. Tuo nimittäin merkitsisi samalla sitä että täällä eläminen tuon asenteenmuutoksen myötä muuttuisi huomattavan paljon mielekkäämmäksi. Kysy siis itseltäsi, mitä sinä olet valmis tekemään, tai mistä olisit juuri nyt valmis luopumaan. Ilman jostain irtipäästämistä kun tuskin on mahdollista tarttua mihinkään uuteen mahdollisuuteen.