Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on kasvaminen.

Entä jos...

..kaikki on lopulta niinkuin kuuluukin olla.
..kaikki on lopulta niinkuin kuuluukin olla.

Entä jos? Oikeasti elämässäni kaikki asiat ovat juuri tässä hetkessä juuri sillä tavoin, kuin niiden kuuluukin olla.

Entä jos? Kaikki ne asiat, joiden koen olevan jollain tavoin niille kuulumattomilla paikoilla, olisivatkin juuri siten kuin pitääkin olla.

Entä jos? Ne ihmiset, jotka tähän hetkeen ovat elämässäni jollain tavalla vaikuttamassa, ovat elämässäni juuri siksi että oppisin taas jotakin itselleni tärkeätä.

Entä jos? Entä jos?

Minulle yksi suurimmista haasteista tällä elämänmittaisella matkallani, on oppia luopumaan niistä jo varhaisessa lapsuudessa, päähäni pinttyneistä ajatusmalleista. Siis juurikin niistä, joiden kautta tämän hetken elämä on lopulta paljon haasteellisempaa, kuin mitä se lopulta todellisuudessa edes on.

Kun jokin asia, tapahtuma tai esimerkiksi ihmissuhde tuo elämääni jotain haastetta, hetken tuota tarkasteltuani, suurin osa tuosta haasteesta kulminoituu oman mieleni tuottamiin ajatusrakennelmiin ja näistä juontui on tuntemuksiin. Mutta hetkittäin, kyetessäni laskemaan hartiat alas ja hyväksymään asian, tapahtuman tai ihmissuhteen olevan juuri tällähetkellä juuri tällätavoin, oma oloni helpottuu kummasti.

Entä jos minun elämässäni yksi tärkein oppi olisikin se, etten taistelisi asioita vastaan, vaan pyrkisin vain keskittymään itse elämään. Se kun lopulta kuitenkin jokainen päivä tarjoaa loputtoman määrän mitä erilaisimpia hyviä asioita, joista ammentaa voimaa.

Nyt miettien tuo mieleni tai pahemminkin oma järkeilyni on toiminut minulle kaikkien muiden riippuvuuksien ohella eräänlaisena selviytymiskeinona erilaisten myllerrysten keskellä. Kun kuvittelee hallitsevansa elämää, se ei läheskään niin paljoa pelota, kuin mitä sen hallitsemattomuus pelottaisi.

Mutta, entä jos? Kyse olisikin siitä, että kaiken tuon myllerryksen olisi tarkoitus ohjata minut lempeästi luopumaan tuosta hallinnasta tai sen kuvitelmasta. Pelottavaa? Todellakin.

Mikä elämässä lopulta sitten oikein pelottaa? Sen arvaamattomuus. Se, että se voi ihan minä hetkenä tahansa tarjoilla jotakin sellaista, mihin en ollenkaan ole varautunut.

Tuossa juuri kuvastuu konkreettisesti se, kuinka pelko huomaamattaan ohjaa ajatuksiani ja sen myötä myös toimintaani. Kun kuvittelen voivani jollain omalla toiminnallani ehkäistä tai ennakoida tulevaa. Mitä enemmän ennakoin, sitä enemmän lopulta tuo pelko ohjaa kaikkea elämässäni.

Jossain kohtaa kuvittelin löytäneeni uskon ja luottamuksen joka kantaa. Toisaalta totta, mutta toisaalta suuri osa tuosta oli yhä tuon pelon tuomaa hallinnan harhaa. Uskoa siihen, että elämällä tietyllä tavoin, vältyn kohtaamasta elämän raadollisuutta. Mutta eihän se niin toimi. Kuka meistä lopulta voi välttyä siltä, että elämä tavalla tahi toisella ravistelee ihmisen irti omasta mahtipontisuudestaan. Jos ei aiemmin, niin viimeistään siinä viimeisessä henkäyksessä, jossa ihminen lopulta tajuaa oman voimattomuutensa asioissa.

Entä jos? Tätä kaikkea ei olisikaan tarkoitus yrittää ymmärtää. Hallita. Kontrolloida. Pakottaa johonkin tiettyyn muottiin.

Entä jos elämä juuri tässä, juuri tällaisenaan on juuri sitä, mitä sen kuuluukin olla.

Entä jos minä itse olen juuri nyt, juuri sellainen kuin minun kuuluukin olla. Entä jos minunkaan ei ole tarkoitus yrittää pakottaa itseäni mihinkään tiettyyn muottiin, tietynlaiseksi. Entä jos, kaikkine raadollisuuksineni, haavoineni ja arpineni olen juuri sitä mitä minun kuuluukin olla. Juuri niin ehyt tai rikkinäinen kuin minun on tässähetkessä tarkoituskin olla. Juuri niin pelokas tai luottava, juuri niin hapuillen tarrautuva tai levollisesti luottava kuin juuri nyt kykenen kussakin hetkessä olemaan. Juuri niin onnistuneen epäonnistunut tai heikkouksineen vahva.

Entä jos...


Yrittäjyys ohjaa pelosta luottamukseen.

Aurinko paistaa tähänkin risukasaan, ennenmmin tahi myöhemmin. Näin uskon.
Aurinko paistaa tähänkin risukasaan, ennenmmin tahi myöhemmin. Näin uskon.

Taidatte tietää sanontoja kuten: "Perse edellä puuhun" tai "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" tai miten olisi "Ahneella on paskainen loppu".

Nuo edellä olevat sanonnat ovat kaikuneet viime vuosina päässäni kokolailla monasti. Toisaalta olen moninaisten elämänvaiheideni kautta oppinut jo senverran armollisuutta itseäni kohtaan, todetakseni että tällä kirjoituksellani ei ole tarkoitus purkaa vihaa sen enempää yrittäjyyttä, itseäni, kuin yhteiskuntaakaan kohtaan. Harjoitin tuota kyseistä vihanpurkua jo useampia vuosia sitten kirjoittaessani tuolloin oheisen kirjoituksen.

Tämän, tämän päiväsen kirjoitukseni tarkoitus on lähinnä etupäässä toimia apuna oman päänsisäisen maailmani selkiyttämisessä, mutta toisaalta, jos joku samaa kokenut tästä kirjoituksestani jotakin elämäänsä poimii, se on tietysti vain ekstraa. Mutta itse asiaan..

Olen kuluneen neljä vuotta toiminut yrittäjänä päihdepuolella. Olkoonkin, että ensimmäisen kahden vuoden jälkeen yrittäjyys näytti sen nurjan puolensa siten että ehdin jo muutaman kuukauden ajan laittaa toiminimeni jäihin, ottaen suuntia elämässäni. Kuitenkin tuolloin elämä ohjasi minut nykyisiin hommiini Keski-Suomeen. Hommiin jossa nyt kuluneen parisen vuotta olen viikot reissannut, pitkälti toista tuhatta kilometriä viikossa, tehdäkseni työtä jota sinällään rakastan ja jonka jo tovin aikaa olen sisimmässäni kokenut kutsumuksekseni. Harmillista tähän hetkeen, tuo reilun parin vuoden takainen sukellukseni talouspuolella yrittäjyyteni kanssa, heijastuu yhä tähän päivään ja sen mitä taas tänään noita asioita useamman tunnin setvin, yhä vielä useamman vuoden eteenpäin. Mutta uskokaa pois, en minä tästä oikeasti valita. Ymmärsin tämän kaiken jo jokin aika olevan minulle vain kokolailla karvas oppi siitä, kuinka talouttaan tulee hoitaa ja vaikka yrittäjänä toimiikin, silti opetella pidättäytymään liian suurista riskinotoista talouteen liittyen.

No nyt olen siis kiltisti maksellut velkojani kuluneen parin vuoden ajan, tehden siis viikot reissutyötä, samalla kärsien erilaisista syyllisyyksistä ollessani kuitenkin suurimman osan ajasta pois perheeni luota. Ihme sinällään, minulla on yhä senverran ymmärtäväinen perhe, että he ovat jaksaneet syyllistämisen sijaan tukea ja kannustaa minua eteenpäin.

Vaikeinta tähän päivään kohdallani on ehkä sen tosiasian hyväksyminen, että tietyt asiat ottavat järjestyäkseen todella pitkän aikaa. Toisten järjestyessä aivan muutoin kuin itse olisin toivonut. Mutta kun itsellä on menneisyydessä taakkana jo yksi konkurssi ja sitä seurannut 11v velkahelvetti, toivoisi jo että säntillisesti kuukausittain töitä tehden ja velkoja lyhentäen, asiat järjestyisivät ennen pitkää. Tänään vain vaikuttaa hetkellisesti hieman tavallista toivottomammalta. Sain nimittäin juuri tuossa verottajan taholta kuulla, että kiitos erinäisten sumplimisteni taloudenpidossa, on olemassa vaara että kyseinen taho voi halutessaan lopettaa koko yritystoimintani, olkoonkin että se olisi kannattavaa sekä tähän hetkeen ainoa tulonlähteeni. En nyt sinällään kirjoita tätä maalaillakseni piruja seinille, senverran paljon olen erinäisten kolhujen kautta saanut kasvattaa luottamusta elämää kohtaan, että lähes lapsenomaisesti luotan että tästäkin kaikesta selvitään kyllä tavalla tahi toisella eteenpäin. Juuri siten kuin on tarkoitus selvitä.

Lähinnä kait yritän epätoivoisesti kirjoittaa sanoiksi sitä suunnatonta tuskaa ja epätoivoa, jota hetkittäin koen, kun tuntuu siltä että vaikka kuinka tarkkana erilaisten menojen ja maksujen kanssa yrittäisikin olla, aina löytyy taho joka on hengittämässä niskaan, kuin todeten ettet sinä nyt tällä tavoin voi asioita olla hoitamassa. Toisaalta ymmärrän kaikessa sen opin, jota jokainen päivä yrittäjyyden saralla saan, mutta lähinnä kyseenalaistan hetkittäin vain sitä, miksi kohdallani kaikki oppi pitää juntata niin saakelin kivuliaasti kantapään kautta perille.

Laskeskellessani juuri tuossa aamutuimaan noita talouslukujani, totesin pettyneenä sen, että pahimmassa skenaariossa, joka siis oikeasti voi olla hyvinkin totta, olen kuluneen kahden vuoden työnteolla maksanut saman summan velkojani vähemmäksi, mitä pahimmassa tapauksessa ystäväni verottaja on nyt minulta penäämässä. Tyhmästä päästä kärsii, myös sanotaan ja minun kohdallani kait se on vain sitä että yhä edelleen pyrin yrittäjyyden saralla liiaksi taistelemaan asioissa yksin, vaikka apua tälläkin saralla olisi saatavissa. Noh, tuohon todettakoon että olen kyllä pyytänyt apuja useammilta tahoilta, mutta ehkä juuri tässä kohtaa ongelma onkin siinä, että tietyt asiat ovat ehtineet jo edetä siinämäärin pitkälle, ettei noista sinällään kullan kallista neuvoista juurikaan tähän hetkeen ole helpotusta tilanteeseeni tiedossa.

Yhä silti tänäänkin, kuten jo jonkin aikaa, ristin käteni, pyytäen ymmärrystä kaikkiin näihin haasteisiin, joita elämä minulle tälläkin saralla tarjoilee. Oma vaatimaton osani on taas kerran koukistaa oikealla tavalla nöyrästi polvia ja nöyrtyä sen tosiasian edessä, etten tässäkään asiassa tule selviämään ilman kolhuja. Parasta kaikessa kuitenkin se, että mitä enemmän minuun kohdistuu odotuksia tai paineita, sitä varmemmin tänäkin päivänä takerrun siihen tosiasiaan, että raittius on ainoa lähtökohta sille, että joku kaunis päivä tästä kaikesta tulen voittajana selviämään. Ilman raittiutta kun minulla ei tänäänkään ole mitään. Ei edes elämää.

Eli vaikka taas jälleen kerran huomaan seisovani kuin tienhaarassa, pohtien jälleen kerran sitä mihin suuntaan elämä minua tänään haluaakaan kuljettaa, voin pysyä hetken aikaa rauhassa paikoillani, uskoen ja luottaen siihen että lähdenpä sitten mihin suuntaan tahansa, siellä odottaa juurikin ne asiat jotka minulle on tähän hetkeen elämääni rakkaudella räätälöity.

Jos loppuun miettii hetken sitä, mitä tapahtui reilu 16v sitten ollessani yrittäjyyteni kanssa tuolloin lähestulkoon samankaltaisessa tilanteessa, niin onhan tässä kokolailla paljon opittu. Tuolloin kun ainoa vaihtoehto joka mieleen tuli, oli lähteä pakoon kaikkea vastuuta joka tuolloisen tilanteen selvittäminen olisi edellyttänyt. Ei siis ihme, että tuosta käynnistyi reilun 6v kestänyt kujanjuoksu kuoleman kanssa. Tänään voin löytää ainakin kiitollisuuden siitä ettei tuo tuolloin toteutunut pakeneminen ole enää tänään edes vaihtoehto. Tämän päivän raittiuden perusta kun on vain ja ainoastaan sata prosenttinen vastuunotto, totaalisen vastuunpakenemisen sijasta.

Isäni totesi minulle ollessani nuori, että kyllä se maailmanranta koulaa ja voi poijaat että tuon lauseen olen monen monta kertaa omalla taipaleellani kokolailla kipeästi todentanut.


Ihmisenä ihmiselle.

Seisoessani eräällä tavoin taas yhdellä rajapyykillä elämässäni, totean juuri tässä olevan hyvä olla.
Seisoessani eräällä tavoin taas yhdellä rajapyykillä elämässäni, totean juuri tässä olevan hyvä olla.

Paljon on tullut mietittyä ihmisenä olemisen syvintä olemusta ja ihan viime päivinä olen tullut siihen tulokseen, että niin kauan kuin muistan sen perustavaa laatua olevan oivalluksen, jonka vaiherikkaalla matkallani olen saanut kokea, elämä tuntuu joka hetki antavan minulle tarkoituksensa. Olemme täällä toisiamme varten.

Miksi sitten jatkuvasti tuntuu siltä kuin juoksisimme kilpaa keskenämme. On kuin yrittäisimme epätoivoin vimmalla saavuttaa jotakin suurempaa. Tuossa kisailussa vain tuppaa unohtumaan se, ettemme oikeasti ole täällä kilpailaksemme keskenämme, vaan oppiaksemme elämään sopusoinnussa itsemme ja sen myötä myös toistemme kanssa.

Mietitäänpä sitten ketä tahansa aikansa suurta ihmistä. Äiti-teresaa, Dalailaamaa tai ketä tahansa, joka on saanut kirjoitettua nimensä historiankirjoihin, on tämä ihminen ymmärtänyt ihmisyyden syvimmän olemuksen. Ei sillä ole lopulta mitään merkitystä, mitä ihminen elämässään saa itselleen haalituksi, kuin se mitä ihminen voi toisille ihmisille antaa. Miksi sitten elämme niin itsekeskeisessä maailmassa. Johtunee siitä että olemme unohtaneet sen tärkeimmän, eli toisen ihmisen huomioonottamisen.

Jokaikinen kerta, kun itselläni on ollut vaikeuksia elämässä, tie noista vaikeuksista ulos on kulkenut jonkun toisen ihmisen kautta. Yksinäni en koskaan olisi selvinnyt mistään vastoinkäymisestä mitä elämä tielleni on tuonut. Toisaalta tänään ymmärrän sen, että kaikki nuo aikaisemmin vastoinkäymisinä tai ongelmina pitämäni tapahtumat elämässäni ovat olleet minulle vain eräänlaisina väylinä poisoppia itsekeskeisyydestäni sekä vääränlaisesta ylpeydestäni, aivan kuten suunnattomista ennakkoluuloistani ja niistä johtuvista peloista.

Mitä erilaisimpiin ihmisiin olen matkallani tutustunut, sitä enemmän olen elämääni työkaluja saanut. Olipa ihminen taustaltaan tai lähtökohdiltaan mitä tahansa, on hänellä jotakin aivan ainutlaatuista annettavaa matkalleni. Ymmärrän tänään sen, että mikäli olisin jättäytynyt esimerkiksi omien ennakkoluulojeni vangiksi, kärsisin vielä tänäänkin suunnattomista pelkotiloista suhteessa elämään ja toisiin ihmisiin. Tänään en enää pelkää itseäni, ihmisiä, saati elämää. Tänään sen sijaan saan elää vapaana ennakkoluuloista sekä erilaisista peloista. Elää, nauttien elämästä. Tänään en ole yksin.

Jos jotakin voisin elämässä, tältä matkaltani ihmisille antaa eteenpäin, olisi se ymmärrys siihen, että jokainen ihminen jonka elämänpolullamme edes hetken aikaa kohtaamme, on olemassa juuri tuossa hetkessä meitä varten. Aivan samoin, kuin me olemme tuossa hetkessä häntä varten. On omassa päätännässämme, otammeko tuon kohtaamisen mahdollisuutena, vai koemmeko sen uhkana. Itse oppiessani aidosti kohtaamaan ihmisen ihmisenä, olen tullut todenneeksi sen suunnattoman voimavaran, joka jokaiseen kohtaamiseen on kätkettynä. Olipa tämänhetkinen ongelmani elämässä luonteeltaan millainen tahansa, on olemassa ihmisiä, jotka omassa elämässään ovat jo samankaltaisen ongelman kohdanneet ja kulkeneet tuon ongelman läpi. Turvautuessani toisiin ihmisiin, omasta kulkemisestani tulee huomattavan paljon vaivattomampaa. Kyse on vain siitä, haluanko jatkaa elämääni omien ennakkoluulojeni vankina, taistellen jokaista ihmistä ja asiaa vastaan, vai haluanko luopua suojauksistani, etsien toisten ihmisten avustuksella vapautta elää. Tänään haluan vapautta ja sen vuoksi kohtaan ihmiset ihmisinä. En ennakkoluulojeni muodostamina uhkakuvina.

Meillä ihmisillä on vain joku ihmeellinen sisäsyntyinen taipumus etsiä äkillistä helpotusta johonkin ongelmaan, ymmärtämättä sitä, että juuri tuo toiminta on vain osa ongelmaa, ei sen ratkaisu.

Ymmärtäessäni tämän, olen tietoisesti alkanut edetä oikeasti asian kerrallan elämässäni, kohdaten tapahtumia ja asioita siten, että kaikessa on piilotettuna minulle kasvunavain. Niin kauan kuin otan erilaiset epäonnistumiset mahdollisuuksina kasvaa ja oppia uutta, eikä minuuteni määrittelevinä vastoinkäymisinä.

Halu kasvaa. Halu oppia. Halu elää. Siinä tämän päivän avaimet tasapainoiseen, hyvään ja onnelliseen elämään.

Kun siis tänään kohtaan uuden ihmisen, tervehdin häntä ilolla, sen sijaan että ensimmäisenä ajattelisin epäilevästi mitä tuokin ihminen minusta haluaa, saati ajattelee. Kun tiedostan sen mitä itse itsestäni ajattelen, se riittää.