Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on kohtaaminen.
Seuraava

Masennuksesta ja paniikkihäiriöstä.  1

Tässä maisemassa on jotakin maagista.
Tässä maisemassa on jotakin maagista.

Ajattelin kirjoittaa kuluneen viikon pohdinnoistani. Istuskelin jälleen totuttuun tapaani Peurunkajärven rannalla, rauhoittuen. Jostain syystä palasin ajassa taaksepäin, aikaan jolloin sairastin vakavaa masennusta, ydistettynä jatkuvaan lamaannuttavaan paniikkihäiriöön. Oireyhtymä, jossa eläessäni koin elämän jatkuvana taisteluna. Taisteluna jossa kaikki tekeminen, jopa pelkkä oleminen tuntui kertakaikkisen uuvuttavalta.

Oireita ei nyt miettien yhtään helpottanut se, että yritin epätoivoisesti "lääkitä" oireitani päihteillä. Päihteiden osoittautuessa tehottomaksi, elämän tarjoillessa lisää vastoinkäymisiä konkurssin sekä avio-eron muodossa, hankin itselleni rauhoittavat sekä unilääkkeet. Noita sitten kun aloin käyttää yhdessä alkoholin kanssa, lopputuloksena oli niin käsittämättömän itsetuhoinen elämä, että nyt pitkän ajan päästä miettien en enää edes kykene kuvittelemaan millaista elämäni tuolloin oli.

Hyvin pitkäli jo pelkästään näistä selviytyminen, takaisin tasapainoiseen elämään, on asia jonka myötä koen pääsääntöisesti suunnatonta kiitollisuutta arjessani. Ihminen joka joskus on sairastanut masennusta, saati paniikkihäiriötä, tietää mistä puhun.

Jo pelkkä masennus, tarpeeksi pahaksi päästessään, lähestulkoon lamaannuttaa ihmisen tehden hänestä likipitäen toimintakyvyttömän. Kun tuohon lisätään vielä se että pelkästään paikoillaan oleminenkin pelottaa, puhumattakaan siitä että pitäisi johonkin mennä tai jotakin tehdä, uskonette kun totean tuon ajan olleen kaikkea muuta kuin ihmisarvoista elämää.

Nyt miettiessäni tätä hetkeä. Vapautta, jossa elän, voin käsi sydämellä todeta kokeneeni monintavoin ihmeen elämässäni. Vielä kun näihin sairauksiin lisätään 24/7 jatkuva päihteiden käyttö, on todellinen ihme että ylipäänsä elän, puhumattakaan siitä että elämäni on kaikinpuolin täysipainoista ja hyvää.

Matka tuolta pimeydestä ei ole ollut helppo. Välillä on pitänyt ponnistella kaikki voimansa, jotta postilaatikolla käyminen ei olisi jäänyt toteuttamatta. Toisaalta nuo jatkuvat pelkotilat olivat myös asia, joiden kohtaaminen oli hetkittäin likipitäen sietämätöntä. Ilman apua en olisi selvinnyt. Silti, nyt miettien tuolla pimeydessä eläessäni, en enää pahimmillaan edes uskonut että kukaan voisi minua oikeasti enää auttakkaan. Toisin kävi.

Kaikki hyvä alkoi siitä, että suostuin myöntämään sen että päihteet, joita hyvin vahvasti koin tarvitsevani, selvitäkseni edes jollain tavalla päivästä, olivatkin asia joka vain pahensi kaikkia oireita. Lopulta suostuessani päihdekuntoutukseen, jo 3kk kuntoutuksen aikana huomasin konkreettisesti sen kuinka alkoholi ja lääkkeet sekoittivat aivokemioitani, aiheuttaen vain jatkuvasti pahenevaa synkkyyttä ja pelkoa.

Lopulta kun kuntoutuksesa jätin taakseni sekä päihteet, että päihdyttävät lääkkeet, opetellen samalla hitusen luottamaan toisiin ihmisiin, pääsin aloittamaan varsinaisen matkan pelkojeni taustalla oleviin asioihin ja tapahtumiin.

Yhteensä vuoden ajan kestänyt tuki kuntoutukseen liittyen, oppiminen säännölliseen käymiseen vertaistuki ryhmissä sekä toisen vuoden raittiuden kohdalla startannut tiivis psykoterapia auttoivat suuresti. Silti nyt miettien läpikävin loputtoman määrän erilaisia tilanteita, joissa kohtasin kerta toisensa jälkeen mitä erilaisimpia pelkotiloja. Siedätyshoitoa todella.

Lopulta 4v päihdekuntoutukseen lähtemisen jälkeen, elin tilanteessa, jossa yhä edelleen taistelin tietyllä tavoin erilaisia sosiaalisia pelkojani vastaan lähes päivittäin. Toisaalta tuossa hetkessä ammattikorkeakoulun opinnot takasivat sen, että sosiaalisista tilanteista ei ollut puutetta. Lopulta elämä alkoi tuntua jo liiankin taistelulta ja sen vuoksi, vaikka olinkin kuntoutuksesta lähtien elänyt ilman minkäänlaista lääkitystä, keskustelin puolenvuoden ajan erilaisten ammattilaisten kanssa siitä, olisiko minun tilanteessani jonkinlaisella mielialalääkityksellä mahdollista helpottaa olojani. Toisaalta en olisi halunnut aloittaa lääkitystä, mutta toisaalta kun vaakakupissa painoi myös se, että jatkuva taistelu uuvutti minua kokoajan, vaarana oli myös se, että saattaisin antaa väärällä tavalla periksi, heittäen kaiken ketuiksi, joten päätin kokeilla olisiko lääkkeistä kenties apua.

Nyt olen kiitollinen siitä, että aloitin tuon mielialalääkityksen. Se yhdistettynä jatkuvaan prosessointiin, sekä toisiin ihmisiin tukeutumiseen, auttoi minua nimittäin siinä määrin, että entinen jo yhtä ihmistä pelännyt ihmisraunio ajanmyötä kykeni pitämään kokemusasiantuntija luennon yli neljällesadalle sairaanhoidon ammattilaiselle. Tilaisuus, johon en ikinä olisi kyennyt pystyväni. Tuon tilaisuuden jälkeen olen yksi kerrallaan kohdannut mitä erilaisimpia pelkotilojani, lentokoneella matkustamisesta mitä erilaisimpiin konsertteihin ja voin sanoa että olen hitaasti mutta varmasti saanut kasvaa ihmisenä elämään, aivan kuten kuka tahansa muukin. Tehden asioita joita vielä reilu 6v sitten en koskaan enää kuvitellut kykeneväni tekemään.

Tämän kirjoitukseni tarkoitus on tuoda toivoa ihmisille jotka näiden ongelmien kanssa tässä hetkessä painivat. Toisaalta tuoden esille myös sen näkökulman, että kaikki lääkkeet eivät ole pahasta. Toisaalta tietenkään yksistään mikään lääke ei ketään paranna. Aivan samoin kuin ei pelkkä päihteistä luopuminenkaan. Mutta aivan varmasti jos ihminen kärsii masennuksesta ja paniikkihäiriöstä, niin sekä päihteet, että pelkkä, jatkuva, lisääntyvä erilaisten lääkkeiden syöminen vain pahentaa oireita.

Minun kohdallani yhdistelmä, jossa intensiivisesti kävin läpi elämääni. Vieroittautuen aluksi sekä päihteistä että kaikista lääkkeistä, mahdollistivat sen että minulle löytyi sellainen lääke joka yhä jatkuvan prosessoinnin ja erilaisten tilanteiden kohtaamisen kautta auttoi minua rakentamaan itselleni kokonaan uudenlaisen elämän.

Nykyhetkessä vain on se pienoinen ongelma näiden ongelmien ytimessä. Nimittäin liiallinen kiire hoitaa ihmisiä jotenkuten yhteiskuntakelpoisiksi. Itse kun työssäni panostan niin ajallisesti kuin muutenkin ihmisten kohtaamiseen, olen aitiopaikalta saanut kohta vuoden seurata sitä kehitystä, mitä rauhassa ja ajankanssa tehty työ näiden ongelmien alla elävissä ihmisissä aikaansaa. Tähän peilaten totean että uskon vahvasti siihen, että mikäli meillä laajemaltikin alettaisiin kiireen sijasta panostaa sekä päihde- että mielenterveyspuolella ihmisten auttamiseen, esimerkiksi masennuksen vuoksi sairaseläkkeelle jäävien ihmisten määrä saataisiin jo varsin lyhyessä ajassa kääntymään huomattavasti laskusuuntaiseksi.

Lopuksi muistutan vielä itseäni siitä, että oma osuus riittää tässäkin. Sen tehden, autan juuri niitä ihmisiä joita minun osuuteni on tarkoitus auttaa. Enempään en pysty, mutta toisaalta ei liene tarvekaan. Se millaisia muutoksia laajemmalla sektorilla tapahtuu, on niin monen asian summa, että yksi tällainen pieni ihminen ei juurikaan ihmeitä kuvittele siinä tekevänsä. Kun tämä pieni ihminen tekee niitä pieniä ihmeitä omassa elämässään, se silti riittää hurjan paljon pidemmälle, kuin se että lähtökohtaisesti luovuttaisi liian suurelta vaikuttavan kokonaisongelman edessä.


Omankokoiset saapikkaat.  1

Peurankajärvi auringon paisteessa.
Peurankajärvi auringon paisteessa.

Olen tässä viime päivät pohdiskellut sitä, kuinka monen mutkan, kiven ja kompastumisen kautta alan pikkuhiljaa oppia sallimaan itselleni sitä hyvää mitä elämä tähän hetkeen lähes päivittäin minulle tarjoilee. Aina ei nimittäin ole ollut niin.

Kun ihminen kasvaa käsitykseen, ettei hänellä ole oikeutta mihinkään hyvään elämässä, vaatii kokolailla paljon opettelua totuttaa itsensä siihen, ettei elämän tarvitse olla jatkuvaa tuskaista taistelua. Vaikka elämä tässä viime vuosina on monessa kohden tarjonnut minulle mahdollisuutta vain levittää siipeni, nauttien vapaasta liidosta, en aikaisemmin ole vielä kyennyt sallimaan tuota itselleni. Sensijaan olen tiedostamattani alkanut taistella asioissa, aiheuttaen mitä erilaisimmin tavoin tilanteen, jossa tuo tuttu ja turvallinen kaaos on ollut taas kerran läsnä.

Piinaavinta tässä kaikessa itselleni on ollut se, että samalla kun itse löydän itseni tuon kaaoksen keskeltä, totean lähellä olevien ihmisten kuin tahtomattaan joutuvan osaksi tätä taisteluani. Toisaalta, josko en aivan täysin vielä tänäänkään osaa arvostaa itseäni tarpeeksi, niin ehkä juuri ymmärrys siitä etten toistuvasti halua läheisilleni pahaaoloa aiheuttaa, tekee sen, että pyrin tuota hyvää opettelemaan myös itselleni sallivan.

Nyt oikeastaan ihan viime viikot ovat vasta olleet sellaiset, joissa toistuvasti olen löytänyt itseni olosta, jossa kaikki on hyvin. Todellisuushan kuitenkin on se, ettei minulta tässä hetkessä elämääni puutu yhtikäs mitään. Kaikki palaset ovat loksahdelleet pikkuhiljaa paikoilleen ja nyt kun sallin itselleni sen, etten tietentahtoen ala tuota palapeliä hajottaa, huomaan kokevani kaiken olevan hyvin, niin itselläni kuin ympärillänikin elävillä ihmisillä.

Yksi tärkein elementti kaikessa kuitenkin on se paljon mainostamani luottamus elämään. Eli tarjoilipa elämä mitä tahansa, kykenen luottamaan sen olevan tässä hetkessä itselleni parhaaksi. Juuri tällä hetkellä, vaikka hetkittäin vanha murehtiva minä yrittääkin vallata alaa, niin silti nykyinen luottamuksessa elävä minä, kuin tuuppaa tuon vanhan loppuunajetun minän sivuun, todeten että kaikki järjestyy. Minä nimittäin huomenna aamupäivästä istun palaverissa, jossa ratkaistaan se, saanko pidempään, kenties vuosien ajan jatkaa tätä tähän hetkeen useamman kuukauden ajan tekemääni, itselleni lähellä sydäntäni olevaa työtä. Uskon että saan, mutta toisaalta jos toisin on tarkoitettu, juuri nyt, tätä kirjoittaessani huokaisen syvään todeten luottavani siihen, että sen myötä luvassa on vielä jotakin parempaa.

Tärkeintä tämän hetken työssäni on se, että olen oppinut kohtaamaan näitä ihmisiä, ihmisinä tämän sairauden takana. Minulle nimittäin jokainen ihminen jota päivässäni kohtaan, on arvokas sellaisenaan. Ilman että alkaisin määritellä häntä millään muotoa sen mukaan mitä tämä kyseinen, äärimmäisen haastava riippuvuussairaus hänessä tänään ilmentää. Ehkä juuri siksi, eilen illalle työstäni palautteita ihmisiltä lueskellessani, sain pyyhkiä kyyneltä silmäkulmastani useamman kerran. Ihmiset joiden kanssa viime kuukaudet olen työskennellyt, ovat palautteen perusteella kokeneet työskentelyni olleen hyödyllistä.

Ehkä tässä juuri kuvastunee se, että kun itse koen askeltavani tänään omankokoisissa saapikkaissa, kykenen kohtaamaan ihmisen ihmisenä. Ilman että minun tarvitsee missään kohtaa yrittää olla yhtään enempää, saati vähempää kuin tässä hetkessä olen.

Vapautta elää. Vapautta olla. Sitäpä sitä..


Ihmeellisiä kohtaamisia Vol. 2: Matkaopus sisäisen lapsen äärelle.  1

Polku jota tänään kuljen, opastaa minut väistämättä syvälle sisimpääni.
Polku jota tänään kuljen, opastaa minut väistämättä syvälle sisimpääni.

Elämä on seikkailu, sanotaan. Kohdallani voin satakymmenen prosenttisesti allekirjoittaa tuon lauseen. En osannut kuvitellakaan joskus kun toivottomuudessani yritin epätoivon vimmalla päättää kurjan, maallisen vaellukseni, mitä kaikkea elämä olisi varalleni suunnitellut. Tänään minulla on jo pienoinen häivähdyksenomainen visio siitä.

Kuten tässä jo useampaan otteeseen olen todennut, elän tässä hetkessä todeksi yhtä suurimmista unelmistani. Saaden tehdä työtä, jota koko pienestä sydämestäni rakastan tehdä ja jossa koen, että juurikin tuo seikkailu on tarjoillut minulle kokemukset, joista tässä työssä ennenkaikkea on suunnattomasti hyötyä. Päihdetyö. Kovasti aliarvostettu homma, jota ilman kuitenkaan nykyhetken kotimaassamme ei tultaisi toimeen. Lisäksi kun tässä hetkessä saan tätä työtä yrittäjänä tehdä, niin kaiken siihen liittyvän vastuun vastapainona on myös tiettyjä vapauksia, joista yksi suurimmista on tänään se, että voin itse määritellä omaa työaikaani ja sen vuoksi olenkin päiväni suunnitellut siten, että joka päivä minulla on hetki joko aamusta ennen töitä tai illasta töiden jälkeen, jolloin voin rauhassa ja kiireettä, ottaa aikaa luonnossa liikkumiseen tai vaikka vain hetkelliseen rauhoittumiseen siellä. Yöpyillessäni nyt säännöllisesti Peurungassa, tähän tarjoutuu varsin oivat olosuhteet. On vehreää luontoa, vesistöä ja mikä parasta, ennenkaikkea rauhaa nauttia siitä.

Mutta itse asiaan. Tämän aamun mietiskelyssäni, minulle tuli taas kerran yksi oivallus tästä kaikesta. Ihmellistä kaikessa se, kuinka oppiessani hiljentymään aidosti kuuntelemaan elämää, se opastaa minut oikeasti tärkeiden asioiden äärelle, ilman että minun tarvitsee näiden asioiden eteen ponnistella tai pinnistellä yhtään. Juuri tuosta hiljentymisestä johtuen, olen oppinut elämässä tähän hetkeen sen, että siihen ohjautuu joka päivä juuri niitä ihmisiä jotka minun on määrä matkallani kohdata. Ehkä nyt miettien, tässä kaikessa on vain kyse siitä, että kykenen luopumaan omista ennakkoluuloista ja -asenteista suhteessa toisiin ihmisiin ja sen myötä vapaudun asettamasta elämälle vaatimuksia sen suhteen, kenet haluan missäkin hetkessä kohdata. Kohtaan nimittäin joka päivä ihmisen ja ihmisiä jotka minun on matkallani tarkoitus kohdata ja jokaisesta kohtaamisesta kumpikin osa puoli saa juuri sen mitä siihen hetkeen kipeimmästi elämässään tarvitsee. Tietoisesti tai tiedostamattaan. Heti taikka myöhemmän ajankohdan oivalluksen saattelemana.

Matka totaalisesta yksinäisyydestä, armottomien sosiaalisten pelkojen alta tähän päivään ei todellakaan ole ollut kivuton. Mutta tässä hetkessä olen kiitollinen kaikesta. Onhan tuo kipu kuin kysynyt minulta olenko halukas kohtaamaan oman itseni vääristymät, suhteessa toisiin ihmisiin ja itseeni. Ollessani halukas ja suostuvainen, olen kuin palkkioksi omasta osuudestani saanut matkan, jollaista en villeimmissäkään unelmissani kohdalleni osannut kuvitella. Parasta tässä matkassa ovat kuitenkin ne ihmiset, jotka tuon varrella olen saanut ja saan yhä kohdata.

No sitten itse asiaan. Kaikesta tästä minulle nousi ajatus siitä että haluan antaa edes osan tästä kaikesta eteenpäin. Kuunnellessani sisintäni, sieltä nousi ajatus siitä, että nyt kun minulla on ollut ajankohtaista miettiä tuota suunnitteilla olevaa kirjaani, niin tähän projektiini liittyen, ajattelin järjestellä pari kokonaisuutta. Ensiksikin, ajattelin tiedustella tätä kautta kiinnostusta ihmisiltä osallistua omalla panoksellaan tuohon kirjaani. Tarkoitus olisi siis se, että tapaisin kirjaani liittyen tietyn määrän ihmisiä, joiden kanssa istahtaisin jossain sopivassa hetkessä kiireettä alas ja juttelisin elämästä. Näistä keskusteluista nousseista ajatuksista sekä tällä matkallani saaduista oivalluksistani kirjoittaisin sitten eräänlaisen matkaoppaan matkalle, jonka ainakin omakohtaisesti miettien koen olevan yhden tärkeimmistä matkoista mille ihminen voi elämässään tulla lähteneeksi. Matkalle kohti syvintä sisintään. Matkalle sisäiseen lapseemme.

Jos sinua siis on kiinnostanut lueskella kirjoituksiani tai muita ajatuksiani netissä ja koet että sinulla saattaisi olla jotakin mitä haluat kanssani matkallani jakaa, niin ottaisitko rohkeasti yhteyttä (info.mahdollisuus@gmail.com) niin voisimme jossain sopivassa hetkessä ottaa jonkun tunnin aikaa ja istahtaa alas juttelemaan elämästä. Voin vakuuttaa omien kokemusteni kautta sen, että mitä avoimemmin ja ennakkoluulottomammin tähän mukaan lähdet, sitä enemmän tuosta kaikesta voit kenties myös itsellesi saada.

Toinen tähän liittyvä kokonaisuus on muhinut pääsäni jo tovin aikaa. Nyt koen että se voisi olla osa tätä kirjaprojektiani. Olen nimittäin siinä onnellisessa asemassa elämässäni, että olen matkallani saanut riisua loputtoman määrän erilaisia valheellisia rooleja, joiden alle olen syystä tahi toisesta piiloutunut. Tästä riisuuntumisesta johtuvasta vapauden kokemuksesta, haluaisin myös antaa jotakin eteenpäin. Sen vuoksi toivoisin voivani järjestää, nyt aluksi niiden ihmisten kanssa jotka minuun yhteyttä ottavat, tilaisuuden jossa kokoonnuttaisiin jossain sopivassa hetkessä yhteen, tilaisuuteen jossa pääteema olisi aitous. Tilaisuus johon tullessa ihminen voisi luottaa siihen, että olipa kuka tai mitä tahansa, tuon yhden illan ajan hän voisi olla aidoimmillaan oma itsensä. Ihminen ihmisille.

Jotenkin kun olen matkallani oppinut luottamaan elämään, niin uskon vahvasti siihen että kun en tätä kokonaisuutta omilla aikatauluilla tai muillakaan vaatimuksilla pilaa, niin tästä tulee vielä kokonaisuus josta on varmasti monelle hyötyä. Ei vähiten minulle itselleni, sillä juurikin toisten ihmisten kautta olen pala palata saanut sen, mitä minulla tänään on. Vapaus elää ja olla.


Ihmeellisiä kohtaamisia.  1

Elämä on kaunis kuin keväinen maisema.
Elämä on kaunis kuin keväinen maisema.

Elämäni on kulkenut viime vuoden kuin omalla painollaan kohti hetkeä, jossa koen olevani itseni kanssa siinä määrin tasapainossa että voin kohdata lähes päivittäin uusia mielenkiitoisia ihmisiä. Saaden aina ja joka kerta noista kohtaamisista jotakin myös itselleni. Niin nytkin.

Olen siis viipyillyt työni puolesta Peurungassa jo kolmatta kuukautta. Työni kuvaan kuuluu jatkuvasti uusien ihmisten kanssa keskustelut. Tänään kun minun ei enää tarvitse ennakoida mitään tilanteita, saan kohdata jokaisen uuden ihmisen ilman minkäänlaisia ennakkoluuloja tai -asenteita ja tällä tavoin koen monin tavoin rikastuvani kokoajan.

Kuluneen parin viikon periodilla, tein poikkeuksellisesti yhteensä 10 päivän mittaisen työreissun. Nyt miettien tälläkin oli syvempi merkityksensä. Sikäli jos olisin toiminut samalla tavoin kuin aikaisemmin, että olisin neljän päivän jälkeen palannut muutamaksi päiväksi kotia, olisi minulta jäänyt kokematta kaksi ainutlaatuista kohtaamista ihmisten kanssa, joiden kanssa tuskin aivan heti olisin omassa käsikirjoituksessani osannut kuvitella polkuni risteävän. Ihmeellinen on elämä.

Nämä ihmiset olivat minulle monin eri tavoin opettavaisia. Ensiksikin siitä syystä, että kiitos vaihderikkaan menneisyyteni, ja sen pitkällisen purkamisen, elämäni on muodostunut tähän hetkeen sellaiseksi, että lähestulkoon 24/7 operoin erilaisten riippuvuuksien alla elävien ihmisten parissa. Jos ei muutoin, niin vapaa-ajalla itseeni syventyen. Yksi havahduttava asia näissä parissa kohtaamisessa oli se, että kumpikin, elämänpolulleni harhautunut ihminen ei omannut mitään kosketuspintaa mihinkään riippuvuuksiin, mutta silti koin että keskustellessamme elämästä, koin todella vahvoja samaistumisia, vaikkei kyseessä ollutkaan millään tavalla riippuvuuksiin liittyvät asiakokonaisuudet. Ehkä herättävin juttu kaikessa oli se, kun toinen näistä ihmisistä ääneen ihmetteli sitä, miksi aina ja jatkuvasti oleilen niin pirun vakavien asioiden äärellä. NIIMPÄ! Jäin nimittäin tuon keskustelun päätteeksi pohtimaan omaa itseäni, todeten tuon ihmisen, sen kummemmin tarkoituksella toteaman lausahduksen liikauttaneen syvällä sisimmässäni jotakin. TODELLAKIN! Minun on vihdoinkin aika hellittää. Ottaa rennommin.

Minun elämäni kun ei tässä hetkessä romutu siinä, vaikken alituisesti jäsentelisikään enää omaa itseäni ja elämää. Toisaalta, kun olen oppinut ajanmyötä siihen, että aivokapasiteettini, olkoonkin kovin vähäinen, on kokoajan ja jatkuvasti prosessoimassa jotakin itsestäni ja elämästä.

Taas kerran kiitollisena voin todeta tähän hetkeen oivaltaneeni kaksi minulle äärimmäisen tärkeätä asiaa. Ensimmäisenä sen, että olen kuin taas kerran pakomatkalla elämääni. Lähinnä tuon lähes pakonomaisen jäsentelyn ja järkeistämisen kanssa. Minulla ei tarvitse kohdata niitä syvimmällä sisälläni oleilevan, sisäisen lapseni kaikista kipeimpiä tunteita, kun kohtaamisen sijaan olen purkamassa ne samantien järkeni ja ajatusteni kautta atomeiksi. Juuri tuosta oivalluksesta johtuen, tein tietoisen päätöksen lopettaa kaikenlaisen jäsentämisen. Ajatusteni jatkuvan jakamisen ja keskittyä vain tuntemaan sen mitä sisimmästäni nousee. Joskin samaan hengenvetoon todeten armollisena itselleni sen, että sikäli kun nämä tunteet, vahvoja ja syvälle piilotettuja kun ovat, tuntuvat jossain hetkessä hajottavan minut, niin silloin voin periaatteistani sen verran höllätä, että jaan niitä jollekin lähimmälle ihmiselleni. Mutta tärkeintä tässä kaikessa se, että oivalsin jälleen kerran paenneeni itseäni taas kerran. Nyt sen oivallettuani, olkoon pakomatkani siltä osin ohitse.

Toinen näistä kohtaamisistani osoitti minulle todeksi sen, että suostuessani kulkemaan päivän kerrallaan luottaen Hyvän johdatukseen, saan tavata mitä ihmeellisimpiä ihmisiä matkani varrella, eikä minun tarvitse muuta kuin hiljentää vauhtiani sen, että huomaan sisälläni olevan intuitioni ja kuunnella sitä.

Kävelin nimittäin pari päivää sitten aamukahvilta hotellihuoneeseeni, kun käytävällä vastaan käveli eräs ihminen. Tuon ihmisen ei tarvinnut kuin hymyillä ystävällisesti ja toivottaa hyvää huomenta, kun kohta jatkaessani matkaa kohti hotellihuonettani, sisälleni tuli todella vahva olo siitä, että minun pitää tuota vasta kohtaamaani ihmistä lähestyä sähköpostilla. Niinpä tein työtä käskettyä, vaikkakin rehellisyyden nimissä järkeni huusi minun olevan totaalinen idiotti, mutta kuunnellessani sydäntäni totesin 'Lähetä'-nappia painaessani, että mitäs sitten, sittenpähän olen idiootti. Kuinka ollakaan, tuo ihminen vastasi viestiini ja kohta istuimme kahvilla jutellen elämästä. Tuo tapaaminen osoitti minulle konkreettisella tavalla sen, että kyetessäni luopumaan liiallisesta järjenkäytöstä, syventyen kuuntelemaan sisintäni, se kyllä opastaa minua päivittäin niissä toimissani, mitä milloinkin minun on omana osuutenani tehtävä. Toisaalta taas kerran, en edes tiedä kuinka monennen, kohtasin ihmisen jota en olisi aikaisemmin koskaan kuvitellut lähestyväni, sikäli jos edelleen eläisin omien ennakkoluulojeni, saati -asenteideni vankina. Tänään sen sijaan kun minulle jokainen ihminen on perusolemukseltaan ihminen, ilman sen kummempia pokkurointeja minkään sosiaalisen tai muunkaan statuksen suuntaan.

Koen suunnatonta vapautta saadessani elää tätä elämää, kohdaten ihmisen ihmisenä, ollen ihminen ihmiselle.


Tunteiden kohtaaminen.  1

"Ei polku tää vie mihinkään, nyt sen nään kun vihdoin silmät aukaisen. Niin usein pettää itseään.."
"Ei polku tää vie mihinkään, nyt sen nään kun vihdoin silmät aukaisen. Niin usein pettää itseään.."

Olin lukevinani jostain että kaikenlaiten hyvinvointikeskusten ja -valmentajien rinnalla olisi hyvä olla olemassa pahoinvointikeskuksia ja -valmentajia.

Jäin miettimään tuota asiaa ja ajattelin lähinnä omakohtaisten kokemusteni kautta sitä kuinka hyvä tuollainen paikka olisikaan olemassa. Paikka jonne ihminen voisi mennä sisään, voiden luottaa siihen että tulisi nähdyksi ja kuulluksi juuri sellaisenaan kuin on.

Toisaalta erinäisten hyvään oloon tähtäävien valmentajien, treinereiden ja mentoreiden ohessa tulisi olla myös sellaisia jotka oikeasti auttaisivat ihmisiä kohtaamaan omat tunteensa erinäisten pahojen olojen tai ahdistusten taustalla.

Kun ihminen saa mahdollisuuden kohdaten läpikäydä tunteensa, hän alkaa väistämättä voimaan hyvin. Mutta mikäli tuo pahoinvointi sivuutetaan, pyrkien suoraan hyväänoloon, seurauksena on hetkellisen helpotuksen jälkeen entistä pahoinvoivampi ihminen.

Mietinkin tässä alkaa lanseerata pahoinvointivalmentajan palveluita. Ajanmyötä joka paikkakunnalle tällaisen pahoinvointipaikan perustaen. Ei yhtään hullumpi idea ainakaan näin ensiajatuksella, vai kuinka? :)

Nyt vaan kaikki porukalla kohtaamaan omia tunteitamme, säästelemättä.


Seuraava