Kun tasaisin väliajoin törmään erinäisiin kirjoituksiin nykyaikaisesta päihdetyöstä, niin ajattelinpa kirjoittaa oman kokemukseni asiasta.
Kun minä käytin loppuun kaikki aineet, jotka joskuskaan toivat minulle hetken helpotusta ahdistukseeni, pelkoihini tai muihin elämäni ongelmiin, tulin halukkaaksi yrittää mitä tahansa, jotta voisin kokea elämässäni edes hetkisen vapautta jota koko elämäni olin epätoivoisesti tavoitellut, silti sitä koskaan saavuttamatta.
Minun pelastukseni oli liki 9 vuotta sitten Minnesotamallinen kuntoutus, jossa 3 kuukautta viettäessäni, sain raotetttua sitä vuosikymmenien aikana rakentamaani suojamuuria, jonka läpi en koskaan kuvitellut ketään päästäväni. Onneksi päästin. Muutoin olisin kuollut yksinäisenä, tietämättä mitä elämällä parhaimmillaan on tarjota.
Mutta asiaan. Tässä hetkessä yhteiskunnassamme on vallalla joku ihmeellinen harhakuvitelma siitä, että niin kauan kuin ihminen ei ole tappamassa itseään tai muita, ei sinällään ole väliä, millaista elämää hän viettää. Tai sellaisen kuvan itse päihdetyössä toimiessani olen valitettavasti pääasiassa saanut. Nykyhetkessä kun suuntaus on se, että haittoja pyritään minimoimaan keinolla millä hyvänsä, ymmärtämättä yhtään sitä ettei se tule poistamaan koko ongelmaa. On kuin tekisi kotonaan suursiivousta, lakaisten kaikki roskat yhteen nurkkaan, peitellen ne sievästi jonkin viltin alle piiloon. Poissa silmistä, poissa mielestä.
Itse vuosikymmeniä itsetuhoisessa sekakäyttökierteessä eläneenä, tiedän millaista sokeutta omaa sairauttaan kohtaan niin ongelmaisessa itsessään, kuin myös lähipiirissä nämä aineet aiheuttavat. Minä esimerkiksi kirkkain silmin kuvittelin, ettei minun elämässäni ole mitään vialla, kunhan muut ihmiset ymmärtäisivät antaa minun rauhassa tasaisin väliajoin nollata pääni. Ongelma ei ollut itsetuhoinen päihteiden käyttöni, vaan puhtaasti se ettei lähipiirini hyväksynyt sitä. Liki kuukauden kuntoutuksessa ollessani tappelin vastaan kaikin mahdollisin keinoin ja varmasti jos minun kuntoutukseni olisi kestänyt 28 vuorokautta, en nyt tätä olisi tässä kirjoittamassa, niin totaalisen hukassa elämäni kanssa tuolloin olin. Onneksemme saimme yhtäjaksoisesti tuon laitoskuntoutuksen jälkeen yhteensä vuoden ajan tukea ja ohjausta raittiin, uuden elämän opettelussa. Ilman tuota tukea, en esimerkiksi alkumatkallani tapahtuneesta isäni itsemurhasta olisi pää selvänä yli mennyt.
Nyt kun olen tässä useamman vuoden ajan työskennellyt omalta osaltani auttaakseni ihmisiä uudelle elämänpolulle, olen tullut huomanneeksi saman kuin mitä itse omalla alkutaipaleellani totesin. Pitkään erilaisia päihteitä käyttänyt ihminen tarvitsee todella monipuolista ja moniammatillista tukea selvitäkseen kiinni elämään. Nykyään kun vain tuppaa vallalla olemaan se malli, jossa ihmisiä kierrätetään "säästösyistä" oman kunnan erilaisten palveluiden kautta takaisin käyttökentälle. On sitten kyseessä alkoholin katkaisuhoito tai huumevieroituksena markkinoitu korvaushoito. Tähän kohtaan todettakoon se, ettei minulla sinällään ole kumpaakaan hoitoa vastaan mitään, mutta jatkuvana "hoitomuotona" tällainen ei palvele loppupeleissä ketään. Se mistä tämän tiedän melkoisen varmalla kertoa, johtuu yksinkertaisesti siitä kokemuksesta jonka kuluneiden vuosien aikana olen niin omalla kohdallani kuin lukuisten erilaisten riippuvuusongelmien kanssa painivien ihmisten kanssa työskennellessäni saanut kokea. Silti näitä hoitoja vain yhä hanakammin markkinoidaan.
Ainoa oikea hoitomuoto erilaisille päihde- ja huumeongelmien kanssa eläville ihmisille olisi tarjota sekä katkaisuhoidon että vieroitushoidon lisäksi kokonaisvaltaista kuntouttavaa tukea, johon kuuluisi moniammatillisia ihmisiä, meitä omakohtaisen kokemuksen omaavia toipujia unohtamatta. Tällä tavalla hoidettaessa, ihminen irtaantuu addiktiivisesta persoonastaan, päästen tarkastelemaan sitä todellista ihmistä näiden lukuisten roolien alla. Tietysti, kuten minullakin, tämä ottaa aikansa, mutta toisaalta jos asiaa pohditaan puhtaasti taloudelliselta kantilta, niin veikatkaapa paljonko allekirjoittaneen perhe yksistään on yhteiskunnalle luonut säästöjä, muuttaessaan elämänsä totaalisesta tuhosta tasapainoiseksi lapsiperheen arjeksi. Lähtökohtaisesti kun meiltä oltiin ottamassa lapset huostaan ja minä olin kiikunkaakun heittämässä henkeni, niin tässä kohden kun elämässäni kykenen osaltani kasvattamaan lapsistani tasapainoisia aikuisia, niin uskoisin jo tuon olevan sellainen kapasiteetti, jonka soisi painavan vaakakupissa. Puhumattakaan siitä kaikesta välillisestä vaikutuksesta, mitä meidän seitsenhenkisen perheemme tukemisella on ehkäisty. En voi kuin ihmetellä sitä, miksi yhä nykyhetken päihdepolitiikassa harjoitetaan aivan liian lyhytnäköistä toimintamallia, eikä ollenkaan ajatella sitä kuinka paljon enemmän ihmisiä oikeasti voitaisiin oikeanlaisella hoidolla auttaa.
Kuten jo loputtoman monet kerrat olen todennut, en voi tehdä kuin oman osuuteni asioissa. Mutta sen sitten teenkin koko sydämelläni. Nyt kun taas vaihteeksi siihen tarjotaan mahdollisuus myös tuolla työrintamalla, niin aion osaltani työskennellä sen eteen että näiden ongelmien kanssa painivia ihmisiä ainakin pieni joukko olisi läsnäolevasti kohtaamassa ja auttamassa.
Kaikella on tarkoituksensa. Siinä lause jolla pyrin lohduttautumaan tässä kovin epätoivoisessa tilanteessa. Se että itse teen osuuteni, hyväksyen asiat joita minä en kykene muuttamaan ja muuttaen ne mihin voin vaikuttaa, saan aikaiseksi huomattavan paljon enemmän kuin se että olisin vihan vallassa säntäämässä barrikaadeille näiden asioiden puolesta. Rauhassa ja rakkaudessa on enemmän voimaa kuin suurimmassakaan sotajoukkiossa. Saattepa nähdä. :)
