Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on päihdetyö.

Kunnioittaessani itseäni, kykenen kunnioittamaan myös muita.

Elämä näyttäytyy juuri niin kauniina, kuin millaisella mielentilalla sitä tarkastelen.
Elämä näyttäytyy juuri niin kauniina, kuin millaisella mielentilalla sitä tarkastelen.

Ylläoleva kuva on Peurunkajärven rannalta, paikasta jossa monesti työpäivän päätteeksi käyn päätäni selventäen mietiskelemässä.

Loputtoman monesti olen elämässäni todennut sen, että itsensä arvostamisen kautta löytyy itsensä kunnioittaminen ja sen myötä kunnioitus myös toista ihmistä kohtaan.

Miksi sitten kerta toisensa jälkeen palaan omavoimaiseen taisteluun? Ehkä se kuvastanee tätä kokonaisuutta jota elämäksi kutsutaan. Matka jonka tarkoitus tänään on minulle toimia kuin alustana josta kasvaa.

Ihmiselle joka on jo varhaisessa lapsuudessaan kasvanut käsitykseen, ettei ole minkään arvoinen, itsensä arvostamisen opettelu on työn ja tuskan takana. Jo pidemmän aikaa olen saanut tuota asiaa kohdallani tietoisesti opetella. Yhä enenemässä määrin ymmärtäen olevani tasan yhtä arvokas, kuin kuka tahansa toinenkin ihminen tai elävä olento. Eikä tätä arvokkuutta mitata rahassa, materiassa, saati työkentillä tahi harrastuksissa saavutetuilla asioilla. Tuo arvo on meissä jokaisessa syntyjään sisällä.

Silti, kerta toisensa jälkeen, elämä tarjoilee tilanteita joissa voin tuota itseni arvostusta mitata. Tässä mittarissa mitta-asteikkona toimivat toiset ihmiset ja heidän suhtautumisensa minuun. Älkääkä käsittäkö väärin, tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että sikäli jos joku ihminen ei syystä tahi toisesta tykkää minusta, olisin automaattisesti jotenkin huononpi arvoinen. Päinvastoin.

Itselleni tuo ajatusmalli kasvoi aikanaan juuri tuollaisenaan mittamaan arvostustani suhteessa itseeni. Tein vuosien ja vuosien ajan niska limassa työtä, että tulisin jokaisen ihmisen taholta hyväksytyksi. Toisin silti kävi. Lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, että vaikka kaikkien kanssa tulinkin toimeen, tuo hyväksyntä pahimmillaan vaati itseltäni niin paljon suoritteita tai mielipiteeni muuntelua, että jossain syvällä sisimmässäni koin olevani yhä täysin arvoton. Tottahan se olikin. Ei minun arvoni ole sidoksissa siihen, kuinka moni minusta tykkää tai on tykkäämättä.

Melkoinen määrä kipua piti kohdata, jotta opin ymmärtämään sen että tärkeintä kaikessa on se että itse tiedostan sisimmässäni milloin olen aidoimmillani, oma itseni. Sen jälkeen, niin hassua kuin se onkin, toisten ihmisten mielipide minusta menettää likipitäen kokonaan merkityksensä. Miksi? Sen vuoksi, koska tiedostaessani ohjautuvani syvältä sisimmästäni, ollen ihmisten kanssa operoidessani aidoimmillani, koen olevani juuri se ihminen joka minun tässä hetkessä tulee olla. Kohtelias, ystävällinen, kärsivällinen, ymmärtäväinen ja aito, rehellinen, oma itseni. Sen myötä tarve päteä poistuu.

Silti yhä, tasaisin väliajoin havahdun huomaamaan sen, että matka itseni arvostamisessa on yhä kesken. Tuskin koskaan täysin valmiiksi tulenkaan, mutta tänään jo tuo arvostaminen on siinä kuosissa, että kykenen kunnioittamaan itseäni ja sen myötä muita. Eläen hetken ja päivän kerrallaan siten ettei minun enää tarvitse piiloutua minkään valheellisen roolin tai selviytymisstrategian alle, vaan voin kohdata toiset ihmiset omana aitona itsenäni.

Se miksi yhä edelleen havahdun keskeneräisyyttäni pohtimaan, johtuu vain siitä yksinkertaisesta syystä, että väkisinkin saan hetkittäin ihmisiltä palautetta, etten ole toiminut, saati sanonut asioita siten kuten kyseinen ihminen olisi minun toivonut toimivan tai sanovan. Varsinkin tämä tässä hetkessä arjessani vahvasti vaikuttava päihdetyö ja sen kenttä on oiva paikka testata omaa itsensä arvostamista. Tasaisin väliajoin saan nimittäin ihmisiltä ns. "Rakentavaa kritiikkiä" työskentelystäni. Yleisimmillään tämä tapahtuu siinä hetkessä kun alan päästä liian lähelle ihmisen kipupisteitä. Siis niitä kohtia, joita kyseinen ihminen tiedostamattaan esimerkiksi päihteillä pakenee. Jos ihminen ei vielä tässä hetkessä ole valmis noita pisteitä kohtaamaan, minusta tulee samassa hetkessä pelottava, vaativa, ilkeä, vittumainen ja painostava ihminen. Huvittavan kohdallani tästä kokonaisuudesta tekee se, että tiedostan toimivani aivan samalla tavoin jokaisen kohtaamani ihmisen kanssa ja he jotka ovat noita kipupisteitään valmiit kohtaamaan, kuvaavat työskentelyäni rauhalliseksi, ymmärtäväiseksi, tsemppaavaksi, ammattimaiseksi ja pahimmillaankin oikealla tavalla haastavaksi.

Tästä päästääkin siihen kohtaan, jossa itseltäni kysytään sitä, mitä itsessäni tiedostan. Jos en tiedostaisi tarpeeksi, olisin yhä se sama heittopussi, joka esimerkiksi lapsuudessani sekä nuoruudessani olin. Heittopussi, jonka ihmisarvo rakentui puhtaasti toisten ihmisten palautteen varaan. Toisaalta tänään ymmärrän sen että mikäli yhä olisin se täysin ulkoaohjautuva ihminen, en tätä työtä jaksaisi viikkoa kauempaa tehdä, niin kuluttavaksi se lopulta kävisi.

Tänään sen sijasta kohtaan jokaisen ihmisen samalla tavoin avoimen ennakkoluulottomasti, yhtään toisen ylä- tai alapuolelle asettumasta. Keskittyen pelkästään kuuntelemaan tuota ihmistä ja sen jälkeen kertomaan sen mikä minun kokemukseni valossa, hänen tilanteessaan vaatii mielestäni korjausta. Tässä kohden omasta elämästäni kaikkine kommelluksineen on suunnattoman paljon hyötyä. Aivan samoin kuin matkastani minuuteeni. Tuon matkan kautta olen nimittäin saanut niin paljon eväitä reppuuni, etten aivan heti mene hiljaiseksi, olipa kyseessä olevan ihmisen elämässä meneillään mitä tahansa.

Mutta kaiken toiminnan kulminaatiopiste kohdallani on tietoisuus omasta arvostani. Arvostuksestani. Sillä ilman sitä hautautuisin toisten ihmisten ongelmien alle. Uupuen jo hyvin pian erinäisten ongelmien alle.

Tähän sisäiseen ääneeni luottaen taas huomen aamulle voin luottavaisin mielin suunnata kulkuni kohti tulevan viikon tuomia haasteita sekä mahdollisuuksia. Luottaen myös siihen, että nekin ihmiset jotka vielä tässä hetkessä lähestymiseni kokevat uhkaavana, päällekäyvänä, saavat tuosta hetkestä jos ei muuta niin sen tähän hetkeen tarvitsemansa sysäyksen miettiä elämäänsä kokonaisuudessaan uudessa valossa. Minä en silti muuta heidän elämäänsä, saati ota siitä vastuuta. Jokainen kun halutessaan itse muuttaa elämänsä. Sikäli kun on valmis tuon muutoksen vaatiman vastuun elämästään ottamaan.


Pelon ohjaama.

"Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan."
"Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan."

Olen tässä työreissuillani tavannut mitä erilaisimpia ihmisiä, samalla sivusilmällä seuraten eri medioissa vellovaa keskustelua pakolaisista sekä hallituksen leikkauksista. Todeten hyvin pitkälti omien elämänkokemusteni kautta sen kuinka suunnaton energialataus sisältyykään pelon tunteeseen. Lähes käsittämätön.

Asia jota kovin harva tulee huomanneeksi on se että pelon tunteen ohjaamana ihminen kuin huomaamattaan tulee toteuttaneeksi sen miltä toivoisi välttyvänsä.

Otetaan nyt sitten tarkasteluun kumpi tahansa edellä mainitsemistani asioista. No, otetaan molemmat.

Eikö ihminen joka pelkää jotakin, tule tuon tunteen vallassa tehneeksi jälkeenpäin miettien lähes käsittämättömältä tuntuvia peliliikkeitä. Jos minä esimerkiksi aikoinaan pelkäsin ihmisiä, aloin kuin vaistonvaraisesti ohjautua siten että pyrin minimoimaan mielikuvitukseni luomat uhkakuvat suhteessa muihin ihmisiin. Samalla varmistaen vain sen että ennenpitkää päädyin totaaliseen yksinäisyyteen. Josta käsin tarkasteltuna ystävällisinkin ihminen oli käsittämätön uhka tuolla valheelliselle turvalleni.

Nyt miettien, jos yhä eläisin noiden pelkojeni ohjaamana, varmistaisin kaikin keinoin sen ettei minun tarvitsisi kohdata tuota kuollakseni pelkäämää asiaa, eli toisia ihmisiä. Aivan samoin koen toimivani tilanteessa jossa esimerkiksi nämä paljon parjatut pakolaiset olisivat minulle uhka. Varjelisin henkeni kaupalla mielikuvitukseni luomaa turvallisuuttani, samalla vain varmistaakseni sen ettei koskaan tule koittamaan se hetki jossa joutuisin kohtaamaan tuon sisälläni vellovan pelon tunteen.

No mitä haittaa siitä olisi? Se että siinä samalla kaikessa yksinäisyydessäni tulisin estääkseni itse itseltäni mahdollisuuden tutustua mitä uskomattomampiin ihmisiin. Jos jotakin niin sen olen ihmispeloista erkaantuessani oppinut, että juuri ne ihmiset joita eniten pelkäsin, olivat niitä ihmisiä joilla tavalla tahi toisella oli eniten opetettavaa itsestäni. Tänään kun uskallan kohdata ihmisen ihmisenä, tulen lähes päivittäin oppimaan itsestäni jotakin. Jos siis vaihtoehtoina on elää pelon alla, kokien kaikki erilaisuudet uhkana tai elää pelon tunteesta vapaana, kohdaten erilaisuus mahdollisuutena, valintani tänään on vapaus. Pelko on nimittäin tunne minkä kanssa en kovin kauaa enää nykyhetkessä halua hengailla.

Entäs sitten pelko suhteessa näihin kaavailtuihin leikkauksiin? Kun itse olen pelännyt talouteni puolesta, olen sitä epätoivoisemmin toiminut, mitä enemmän tuo pelon tunne on talouttani varjostanut. Aivan samoin kuin ihmispelot, niin myös uhkakuvat talouteni osalta ovat asia josta vapautuakseni, minun on tullut kohdata se mitä kaikista eniten pelkäsin, eli talouteni romahtaminen. Kun viime vuonna jo toistamiseen elämässäni koin tuon, tulin todenneeksi sen että ensimmäiselle kertaa säntäsin suoraa pakoon kaikkea sitä vastuuta mitä tilanne toi. Tänään ymmärtäen tuon olleen yksinkertaisesti kyvyttömyyttä kohdata asioita ja ongelmia sellaisenaan. Pitkään vielä raitistuttuani sätin itseäni siitä etten tuolloin kyennyt enempään. Tänään jo katsellen tuota tuon hetkistä minääni jo huomattavasti lempeämmin ymmärtäen. Siitä huolimatta viime vuoden henkilökohtainen lama taloudessani ei tuntunut yhtään sen helpommalta kohdata, mutta aikaisempaan verraten nyt minulla oli työkaluja, resursseja sekä ennenmuuta toisia ihmisiä joiden avulla vältyin tuota pahaaoloa pakenemasta.

Kohtaamalla asiat sellaisenaan, tulin todenneeksi sen että vaikka kuinka epätoivoiselta tilanne jossain kohtaa näyttäisikin, kun rivakasti tartun toimeen, toteuttaen oman osuuteni asioissa, elämä kyllä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan, asioiden järjestyessä ajallansa.

Nyt mietinkin omassa elämässäni sitä, näihin hallituksen kaavailemiin leikkauksiin liittyen, että poteroitten kaivamisten, saati barrikaadien pystyttämisten sijasta keskitän energiani siihen mitä osaltani voin asioissa tehdä, jottei näitä leikkauksia tarvitsisi jatkossa ainakaan allekirjoittaneen edesottamuksista johtuen toteuttaa. Tiedostan nimittäin vastuuni asioissa ja siitä syystä koenkin että olisi varsin kohtuutonta kohdallani alkaa näitä ratkaisuja sättimään, sillä tavalla jos toisellakin koen olevani osa sitä kokonaisuutta johon nämä leikkaukset kohdistuvat. Nimittäin Suomen kansaa.

Nyt pyydänkin sinua pysähtymään hetkeksi pohtimaan sitä että minkä tunteen ohjaamana sinä tänään työskentelet? Jos suhtautumisesi toisiin ihmisiin on kovin negatiivinen, saati vihamielinen, niin kysy itseltäsi rehellisesti mitä pelkäät. Vastaus voi nimittäin olla kuten minulla aikanaan, avain vapauteen.

Kun ihminen elää tehden valintoja rakkauden ohjaamana, muut ihmiset, kuten myös vallitsevat olosuhteet ovat tuolta tunteesta käsin tarkasteltuna uhkien sijasta mahdollisuuksia. Siitä syystä tänään valitsen pelon sijasta rakkauden.

Lopuksi taas palanen valmisteilla olevasta ooppuksestani:

Ihmispelot

Olen aina pelännyt jotakin. Eniten toisia ihmisiä. Luulotellen heidän ainoa motiivinsa olevan itseni satuttaminen. Vasta seistessäni oman elämäni savuavilla raunioilla, havahduin toteamaan sen ettei nämä muut ihmiset minua halunneet satuttaa, vaan minä itse. Toisin sanoen, eivät nämä ihmiset olleet koskaan olleetkaan minulle se todellinen uhka. Minä olin.


Egon vai sielun ohjaamana.

Suurin viisaus sisältää kysymyksen.
Suurin viisaus sisältää kysymyksen.

Monena iltana työpäivän jälkeen olen istunut hiljaisuudessa Peurunkajärven rannalla miettien elämää ja sen ihmisiä. Hetkittäin kokien todella suurta väsymystä, ymmärtäen sen olevan totaalista voimattomuutta suhteessa ihmisten pahaan oloon.

En voi sille mitään että toivoisin ihmisten ymmärtävän sen että vaikka tässä hetkessä kaikki näyttäisi kuinka synkältä, elämä voi yllättää positiivisella tavalla kun alan uskoa siihen. Mutta niin kauan kun koen etten voi elämässäni tehdä mitään asioidentilan muuttamiseksi, sama synkkyys vain jatkuu yhä syvempänä.

Olen tässä kaikessa miettinyt omaa osuuttani asioissa. En voi muuttaa toista ihmistä, saati hänen elämäänsä. Ainoa mitä asioissa voin, on pyrkiä kertomaan pitkälti omien kokemuksieni kautta sen ettei elämän tarvitse olla jatkuvaa piinaavaa taistelua.

Omalla kohdallani kaikki hyvä sai alkunsa siitä tosiasiasta että kohtasin oman voimattomuuteni suhteessa päihteisiin. Aivan samoin tässä hetkessä, hyvä elämässäni ottaa ohjat, kun totean olevani voimaton toisten ihmisten elämän ongelmissa. Jokaisella meillä on vapaus valita ja tuon valinnan myötä vastuu.

Ymmärrän tässä hetkessä kohdallani sen että mikäli alan elää oman itsekeskeisen egoni ohjaamana, alan samantien käsikirjoittaa omaa sekä toisten elämää hyvin pian väsähtäen totaalisesti. Onneksi tänään ymmärrän tuon väsymyksen alkulähteen ja sen myötä kykenen hellittämään ennenkuin tuo väsymys syvenee uupumuseksi. Uupumus elämässä kun juontuu siihen tosiasiaan että ihminen kuin pakonomaisesti yrittää hallita elämäänsä. Kokonaisuutta, joka kerta toisensa jälkeen osoittaa hallitsemattomuutensa.

Ratkaisu on olemassa ja Luojan kiitos erinäisten kipujen kautta olen oppimassa siihen etten enää aja itseäni umpikujaan, jossa ainoa vaihtoehto on hellittäminen. Tänään tuon umpikujan sijasta osaan hellittää jo aikaisemmin. Ymmärtäen tuon väsymyksen nousevan siitä etten enää elä kuten minun tulisi elää, vaan sen sijasta yritän elää kuten itse haluan.

Tehdessäni työtä erinäisistä päihdeongelmista kärsivien ihmisten parissa, tärkein asia joka minun tulee muistaa on se, etten minä saati egoni päätä sitä kuka raitistuu ja kuka ei. Tämä ei tietenkään poista sitä tosiasiaa ettenkö silti voi omaa osuuttani asioissa tehdä, mutta vastuun ottaminen toisen ihmisen elämästä ei ole osa sitä. Jos joku tietoisesti haluaa itsensä tuhota päihteillä, ei päätös ole todellakaan minun, saati vastuu sen seurauksista.

Tänäänkin kohdallani riittää se että tiedostan itsessäni olevan itsekeskeisen egon, joka kuin varkain yrittää vallata alaa, alkaen räätälöidä omaa sekä muiden elämää, aiheuttaen vain jatkuvia ongelmia. Egon sijasta kun annan sieluni ohjata tekemisiäni, elämä soljuu eteenpäin juuri niin kuin on parhaaksi. Aivan samalla tavoin työskentelen ihmisten auttamiseksi, mutta itsekeskeisyyden sijasta motiivina on puhtaasti lähimmäisenrakkaus. Asia jonka kanssa työskennellessäni en väsy saati uuvu taakkani alle, vaan osaan oikealla tavalla luovuttaa siinä kohden jossa oma osuuteni on päättyvä.

Ihminen joka elää egonsa johdattelemana ajattelee kykenevänsä hallitsemaan elämää ja sen tapahtumia. Siis kokonaisuutta joka likipitäen varmasti tavalla tahi toisella tulee ennenpitkää osoittamaan tuon olevan harhaa. Mistä tiedän? Siitä että vuosia ja vuosikymmeniä toistin samoja tuhoisia toimintamalleja, kuin mielenvikaisena odottaen erilaista lopputulosta, kunnes lopulta kivun käydessä sietämättömäksi, tulin havahtuneeksi harhasta jonka vallassa todella kauan elin.

Ei siis ihme että yhä vieläkin egoni yrittää ottaa vallan, mutta onnekseni tänään sieluni pysäyttää tuon yrityksen alkuunsa. Kun egon sijasta elän sieluni ohjaamana, elämä on seikkailu, jossa niin itselleni kuin muillekin lopputulos on rakkaudella räätälöity.


Irtipäästäminen.

Päästämällä irti asiasta johon olen takertunut, löydän rauhan.
Päästämällä irti asiasta johon olen takertunut, löydän rauhan.

Ajattelin kirjoittaa asiasta joka on vasta viimeaikoina omassa elämässäni osoittautunut onnistuvan, nimittäin irtipäästäminen.

Luoja yksin tietää kuinka ankarasti olen elämässäni taistellut itseni sekä mitä erinäisimpien asioiden kanssa. Uskon vahvasti etten todellakaan ole tässä asiassa mitenkään ainutlaatuinen. Meillä ihmisillä on ihmeellinen taipumus vaikeuttaa omaa elämäämme sekä omaa oloamme takertumalla asioihin, joiden järjestymiseen ei lopulta vaadittaisi muuta kuin irtipäästäminen.

Miksi sitten itse olen tietentahtoen vaikeuttanut elämääni. Uskon tämän kohdallani kumpuavan pelosta. Kun pelkään jotakin, takerrun yhä tiukemmin mitä erilaisimpiin asioihin, ihmisiin, vääriin toiminta- ja ajatusmalleihin jne. jne.

Miksi sitten on niin äärettömän vaikeata hellittää, löysätä, antaa periksi ja päästää irti? Omalla kohdallani kaikki nivoutuu siihen ajatusharhaan, että minun tulisi itse selvitä elämästäni yksin. Tästä johtuen luottaminen johonkin on äärimmäisen vaikeata. Hetkittäin liki mahdottomuus.

Onnekseni elämä tietää mikä minulle on parhaaksi ja tästä johtuen se kerta toisensa jälkeen tarjoaa minulle mahdollisuuden opetella tuota luottamusta. Tänään ymmärrän jo sen että liika tieto on itselleni pahasta. Jossain kohden se on auttanut minua ymmärtämään itseäni sekä elämää, mutta aivan näiden perustavaa laatua olevien asioiden äärellä se on enemmän haitta kuin hyöty.

Otetaanpa vaikka esimerkiksi rakkaus. Jos kuvittelen tietäväni mitä tuo elintärkeä asia elämässäni merkitsee, olen jo kadottanut kosketukseni siihen. Rakkaus mielestäni on asia jota ei voi määritellä. Se pitää kokea, tuntea, vastaanottaa ja antaa eteenpäin.

Toinen hyvin samankaltainen asia on nöyryys. Elementti jonka varaan rakennettuna elämä on varsin tukevalla ja vakaalla perustalla, mutta mikäli alan omilla aivoillani määritellä tuota asiaa, lipuu se samantien sormieni välistä kuin vesi.

Tässä juuri mielestäni kulminoituu yksi elämäni tämän hetken tärkein oivallus. Ei näitä meille jokaiselle elintärkeitä asioita ole tarkoitus määritellä, vaan pelkästään kokea, elää ja hengittää elämässämme.

Lopuksi vielä toinen esimerkki irtipäästämisestä. Olipa tämän hetken ongelmasi mikä tahansa, ylipainon tai riippuvuuden, työn tai talouden tai minkätahansa elämääsi "haittaavan" osion saralla, suuri palvelus jonka itsellesi voit juuri nyt tehdä on päästää siitä irti. Sillä minä esimerkiksi olen usean vuoden ajan taistellut takertuen talousongelmiini, ymmärtämättä yhtään sitä että mitä enemmän taistellen takerrun, sitä vähemmän elämä voi minulle sitä itselleni parasta antaa. Vasta kun luovutan näennäisen hallintani asioista, elämä tulee yli puolitiehen vastaan, antaen sekä suuntaviivat että voimavarat, joiden avulla asiat asettuvat uomiinsa juuri siten kuin itselleni parhaaksi on.

Kokeile ja tulet yllättymään siitä kuinka loppuenlopuksi pienillä ponnisteluilla nuo elämääsi ongelmia tuoneet asiat avautuvatkaan. Minä itse olen oman onneni esteenä. Ei elämä, saati muut ihmiset. Kokeile, sillä ainoa mitä tulet menettäneeksi uskaltautuessasi kohtaamaan pelkosi ja luottamaan, on se armottoman tuntuinen piina jota takertuminen elämääsi on tuonut.

"Hellitä hyvä hullu, hellitä."


Sananen yrittäjyydestä.

Elämässä, kuten yrittäjyydessäkin voi välillä ajautua karille. Silloin on hyvä tietää ettei ongelmista tarvitse selvitä yksin.
Elämässä, kuten yrittäjyydessäkin voi välillä ajautua karille. Silloin on hyvä tietää ettei ongelmista tarvitse selvitä yksin.

Kuten varmaan aikaisimmista kirjoituksistani on käynyt ilmi, olen vihdoinkin saanut elämässäni todella kauan kadoksissa olleen palasen paikoilleen. Nimittäin toimeentulon.

Ihmiselle joka suurimman osan elämästään on tehnyt tuttavuutta mitä erilaisten tahojen kanssa, yleisimmin istuen pöydän toisella puolen armotonta alemmuudentunnetta potien, kuin hattu kourassa pyydellen taloudellista apua, tämä käsillä oleva hetki tuntuu kerrassaan käsittämättömän hyvältä.

Pitkä matka on tullut kuljettua siitä ajasta, jolloin mitä erilaisimmat tuet olivat lähes ainoa tulonlähde jolla perheen elantoa varmisteltiin. Sen vuoksi voinenkin käsi sydämellä todeta, ettei sosiaalitoimen asiakkuus millään muotoa ole kadehdittava osa.

Kun yhtälöön vielä lisätään nippu orjuuttavia, tuhoavia riippuvuuksia, voidaan pitää pienoisena ihmeenä sitä että tätä kirjoitusta tässä kirjailen.

Suurin osa elämästäni sisältää pimeyttä, jota kovin harva sitä kokematon osaa edes kuvitella. Juuri siitä syystä heräsin tänään tunteeseen, että haluan osaltani tehdä jotain jolla edesauttaa toisia samassa tilanteessa tänäänkin eläviä löytämään edes pienen valonpilkahduksen elämäänsä. Minulle aikanaan nimittäin tuo hiekanjyvän kokoinen valopilkku aiheutti sen, että sain halun alkaa ponnistella osaltani sitä kohden, jotta saisin joskus nähdä enemmän valoa kuin tuota jatkuvaa pimeyttä.

Mutta asiaan. Raitistuttuani opiskelin 6v saadakseni itselleni ammatin jonka avulla saisin toimeentulon. Noh, sain kyllä ammatin, mutten toimeentuloa. IT-puoli kun oli juuri valmistumiseni kynnyksellä monin tavoin murroksessa, eikä kokematon nörtti ollut mitenkään kuuminta hottia tuolloin. Silti halusin tehdä jotakin muuta kuin nostaa tukia ja sen vuoksi pidinkin liki 1,5v vapaaehtoisena ATK-kursseja kuntani varttuneemmalle väestölle. Kurssit olivat menestys, mutta toimeentuloni yhä pohjautui erilaisille tukitoimille, enkä näinollen kokenut kuuluvani yhteiskuntaan sen täysivertaisena jäsenenä. Tiedän, vika oli omien korvieni välissä, mutta kiitos juuri tuon alemmuudentunteen, päätin kokeilla yrittäjyyttä.

Nyt miettien, tuohon hommaan ryhtyminen olisi vaatinut enemmän asioiden selvittelyä kuin suunnatonta tahtotilaa, sillä olisi vältytty kohdallani niin usein koetusta 'Pers edellä puuhun'-kiipeämisestä. Noh, kaikella tarkootuksensa. Paljon opin taas kerran.

Pitkä matka piti kulkea ennenkuin asiat aukesivat. Monta markkinointipuhetta tuli pidetyksi. Loputtomista yhteydenotoista puhumattakaan. Lopulta pitkällisten neuvotteluiden tuloksena sain erään suuren operaattorin kiinnostumaan yritykseni tarjoamista kurssituksista, joiden pääasiallinen kohderyhmä olisi siis juuri nämä varttuneemmat ihmiset.

Reissasin lukuisia kertoja suunnittelupalaveriin Helsinkiin ja kun olin aloitteleva yrittäjä, kaikki tämä tapahtui velkarahalla. Yrittäjyydessä on riskinsä. Kun sitten kaikki oli sovittu, salassapitosopimuksen allekirjoituksen myötä ajattelin taivaiden aukeavan. Toisin kävi. Yksi koemuotoinen kurssi, jonka jälkeen homma jäi odottamaan parempia aikoja. Lähes yhtä antoisaa kuin se 8 viikon rekryprosessi erääseen työpaikkaan, jossa pääsin kahden parhaan joukkoon, viimemetreillä vain kuullakseni kyseiseen positioon liittyvien projektien jäädyttämisestä ja sen myötä paikan täyttämisen tarpeettomuudesta.

Kun nyt näitä pohdin, huomaan vain vahvistuvani siinä ajatuksessa että tuo koulu oli tarpeen. Sain siinä nimittäin itselleni pari äärimmäisen kallisarvoista opetusta. Kärsivällisyys on todellakin hyve ja mikään ei ole niin epävarmaa kuin varma.

Seuraavaksi vaihdoin kohderyhmää. Olihan minulla repussa toinen valttikortti, nimittäin menneisyyteni. Aloin tarjota päihdepuolen palveluita. Töitä oli kuten pätkätyöläisellä konsanaan. Kuukausi siellä, toinen täällä ja kun perhettä pitäisi elättää, velkataakka kasvoi kasvamistaan. Eikä siinä, tein useamman arviointivirheen, sen autuaasti myönnän, mutta jälkiviisaus ei tässä hetkessä ihmeemmin auta. Vielä kun tähän yhtälöön lisätään pari sopimusta, jotka ensin allekirjoitettiin, vain kotvasen päästä peruen, ei ole ihme että tällä hetkellä olen melkoisen talousongelman keskellä. Melkoisen, mutten todellakaan kohtuuttoman, onhan minulla töitä. Asioilla on taipumus järjestyä ja niin todellakin uskon. Jos nimittäin en uskoisi, olisi aivan sama palata takaisin tukijonoon ja sen myötä keventää kohtuutonta vastuutaakkaa joka tällä hetkellä niskassani siihen verrattuna kulkua hidastaa. Viimeisin ja ehkä kokonaistilanteessa merkittävin kardinaalimunaus tapahtui viime syksynä. Minulla oli allekirjoitettuna ostopalvelusopimus firman kanssa, joka sittemmin meni nurin. Mutta tuossa hetkessä kaikki näytti vielä valoisalta. Ainoa mikä menoa haittasi oli jatkuvasti pyörivät kulut, joihin sitten erehdyin kerran ottamaan yhden pikalainan. Kohdallani lähes kaiken romuttava virhearvio. Tuosta nimittäin käynnistyi sellainen rumba, jonka pysäyttäminen oli lopulta lähes mahdoton. No kaikesta oppii, niin tästäkin. Olin nimittäin viime vuoden lopussa tilassa jollaista en ole sitten isäni itsemurhan kokenut. Talous koki lähes konkurssin, töiden loppuessa lyhyeen. Ensin meni luottotiedot, sitten lopetin firman ja totesin yhden 11v kestäneen velkahelvetin käynnistyneen uusiksi.

Elin 3kk työttömänä. Etsien kaikkeen kaaokseen rauhaa edes hetkeksi luonnosta. Pyrkien jollain solulla uskomaan asioiden järjestymiseen. Ette siis usko miltä tuntui saada sähköpostia jossa kysyttiin kiinnostusta alkaa tehdä päihdetyötä Keski-Suomessa. Sama paikka johon olin liki vuosi aikaisemmin lähettänyt esitettä, mutta josta ei juuri sen koommin ollut kuulunut mitään. Niin että kiinnostiko? No totta hitokseen kiinnosti!

Nyt olen siis reissannut puolisen vuotta arkipäivät pitämässä päihdepuolen avokuntoutusryhmää ja yksilöitä. Sopimus on ensikertaa pidempiaikainen. Vielä kun tuo yhteistyö poiki lisätuloja samalla suunnalla olevasta päihdeyksiköstä, niin ymmärtänette varmaan miltä tällaisesta entisestä, itsetuhoisesta sekakäyttäjästä tuntuu kun maanantai aamuna hyppää joko autonrattiin tai moottoripyörän selkään tietäen edessä olevan täysi viikko työtä, jota tänään pienestä sydämestä rakastaa. Puhumattakaan siitä että samainen ihminen vielä joitain vuosia sitten pelkäsi itseään, muita ihmisiä ja kaikenlaista matkustamista kuollakseen. Se on sitä markkinoimaani vapaudentunnetta parhaimmillaan.

Lopuksi haluan vielä jakaa tämän aamuisen pohdintani aloitteleviin yrittäjiin liittyen. Miksei voitaisi rakentaa sellaista kokonaisuutta, jossa tällä hetkellä työttömänä olevia ihmisiä tietoisesti opastettaisiin yrittäjyyteen. Kun sama energia mikä nyt keskitetään opiskeluun motivoimiseen, keskitettäisiin ihmisten tuuppimiseen yrittäjyyteen, niin voisi kotomaamme talous todellakin saada noususuhdanteen. Jos esimerkiksi ELY-keskuksen kautta järjestettäisiin polku, jonka kautta ihminen ensin löytäisi oman osaamisensa sekä vahvuutensa. Sen jälkeen käytäisiin läpi yrittäjyyden perusteet. Markkinoinnin salat. Kirjanpito ja muu byrokratia sekä ensimmäisen kriittisen 3v ajan ihmiselle maksettaisiin työttömyyskorvauksen sijasta yrittäjyysrahaa, niin uskon vahvasti siihen, että jo viiden vuoden päästä täällä olisi huomattavasti vähemmän työttömiä. Varsinkin jos tässä kokonaisuudessa hyödynnettäisiin meitä jo tiettyihin karikoihin purjehtineita merikarhuja, niin uusien kippareiden ei tieten tahtoen tarvitsisi enää samoihin matalikoihin itseään upottaa.

No-joo. Kaunis ajatus. Mutta toisaalta jos tällaista oikeasti alettaisiin kaavailla, niin enemmän kuin mielelläni omalla panoksellani olisin hetimmiten mukana.

Oma osuus. Sitä en tänäänkään asioissa aio unhoittaa. Sen muistaen voin nimittäin keskittyä tänään kotitöiden ohella perheeseeni, jotta taas huomenna työpäivän jälkeen Peurunkaan kurvatessani, minulla on porukka mitä kaivata.

Leppoisaa lepopäivää. Voikaatte hyvin.


Sananen itsensä arvostamisesta.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielenvapaus.
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielenvapaus.

Itsensä arvostaminen. Mitä se on? Onko se sitä että ostaa itselleen viimeisintä muotia olevia vaatteita? Tai vaikka uudenkarhean auton? Isomman asunnon? Kesämökin? Etelänmatkan? Voi hyvinkin olla. Sillä mikä minä olen sanomaan yhtenä ainoana totuutena sitä minkä itse koen omassa elämässäni olevan itsensä arvostamista. Ei se välttämättä siltikään kaikille se sama määritelmä ole.

Tässä ajatusmallissa elin pitkän aikaa raitistuttuani, ajatellen nimittäin niin että mikäli päihdeongelmista kärsivä ihminen ei tee samalla tavoin, tai vielä pahempaa ajattele kuten minä, hän tuskin selviää raittiiksi koskaan. Luojan kiitos enää minulla ei ole tuota pakkomiellettä. Tänään ymmärrän sen että jokaisella meistä on oma yksilöllinen tiensä, niin elämässä kuin esimerkiksi raitistumisessakin.

Ei silti, onhan olemassa tiettyjä hyväksi havaittuja keinoja kuinka tuon asian itselleen mahdollisimman vähin taisteluin voi saavuttaa, mutta enää minulla ei ole mitään pakkoa julistaa noita keinoja yhtenä ainoana totuutena, kuten ei mitään muutakaan. Koen saaneeni kasvaa ihmisenä siinä, että pyrin tänään enemmän elämään todeksi tiettyjä asioita kuin puhumaan vain niistä. Puhuahan moni meistä osaa, mutta se oikea tekeminen onkin sitten aivan eri asia.

Mitä tämä kaikki sitten liittyy itsensä arvostamiseen. Pohdin tuossa lähinnä sitä että aikaisemmin kun en osannut arvostaa itseäni, hain tuota arvostusta itseni ulkopuolelta mitä erinäisimmin keinoin. Yksi loputtoman monista keinoista oli tuo jatkuva, loputon julistaminen. Ajattelin nimittäin niin, että mikäli minä saisin omilla kokemuksillani jonkun ihmisen esimerkiksi raitistumaan, tämä ihminen varmasti arvostaisi minua ja sen myötä myös minä osaisin arvostaa itseäni ehkä enemmän. Kissan viikset!

Tänään ymmärrän nimittäin sen että vaikka millä tavoin olisin tuota arvostusta tuolta jostain etsinyt tai vaikka kerjännyt tai rukoillut, ei sitä keneltäkään muulta ihmiseltä itselleni olisi tippunut. Minun oli kuitenkin käytävä tässäkin asiassa vaikeimman ja kivuliaimman polun kautta, jotta tuo kipu pysäyttäisi minut olennaisimman asian ääreen, nimittäin itseni. Itsestäni tuo arvostus on lähtökohtaisesti kaivettava esiin. Kaiken sen paskan alta, joka matkan varrella tuon joskus olemassa olleen ominaisuuden on haudannut.

En nyt tiedä tarvinneeko tuota asiaa sitten sen kummemmin alkaa määritellä tai mittailla. Minkä verran sitä nyt on kertynyt tai millaista se on. Itselleni riittää se että osaan tässä hetkessä arvostaa itseäni siinä määrin että jatkuvan itseni tuhoamisen sijasta, haluan taistella sen puolesta että saan elää. Toisaalta kokolailla paljon tuohon arvottomuuden tunteeseen on nivoutunut mitä erilaisimpia suoritteita ja säntäilyitä. Ehkä myös sen itseäni arvostan, ettei minun enää tarvitse niin kamalasti touhottaa. Riittää kun aina päivän ajan teen osuuteni asioissa ja mihin se sitten aina riittääkin, riittää myös minulle.

Lopuksi kun totean vielä sen, että mikäli työtehtävääni ei kuuluisi niin vahvasti puhuminen, niin olisin kokolailla hiljaa. Olen nimittäin löytänyt myös tuon itsensä arvostamisen kautta hiljaisuuden. Ei kokoajan tarvitse olla äänessä, kuin todistellakseen omaa erinomaisuuttaan. Tai paremminkin hiljentääkseen sisällään kirkuvaa arvottomuuden tunnettaan.

Niin tai näin. Tuskin minä koskaan opin täysin hiljaa olemaan. Joku sisäinen tarve minulla on yhä esimerkiksi kirjoittaa näitä aatoksiani tänne nettiin. Joskin jonkin verran vähemmän kuin aikaisemmin. Johtuneko kylläkin siitä tosiasiasta, että minulla on vähemmän aikaa siihen, kun on enemmän töitä.

Opetelkaamme arvostamaan itseämme. Tulemme nimittäin huomaamaan sellaisen ihmeellisen seikan, että samalla myös muut alkavat arvostaa meitä, huomattavasti vähemmillä ponnistuksilla.

Peurunka vaikenee. Mutta vain hetkeksi. Voikaa hyvin.


Aihetta kiitokseen.

Sisälläni vallitsee juuri nyt samankaltainen tyyneys kuin Peurunkajärvessä.
Sisälläni vallitsee juuri nyt samankaltainen tyyneys kuin Peurunkajärvessä.

Niinhän siinä sitten kävi, että eilen aamupäivälle sain varmistuksen siitä että reissutyö jatkuu useamman vuoden ajan. Tämä kaikki on kohdallani sen verran uutta, etten vieläkään aivan täysin tätä kaikkea ole pystynyt käsittämään.

Ihminen joka on neljän vuosikymmenen ajan etsinyt omaa paikkaansa, tehden hyvin erimittaisia sekä erilaisia pätkätöitä, pääsääntöisesti joko ollen joutonomi tai opiskelija, joutuu hetken tuumaamaan tilannetta, jossa toteaa saavansa tehdä työtä jota oikeasti koko sydämestään rakastaa.

Toisaalta tässäkin, aivan samoin kuin elämässäni yleensä, minun tuli kulkea monta mutkaa saavuttaakseni tämän hetken. Toisaalta tänään ymmärrän kaiken tuon kiertelyn, kuin valmistaneen minua kohtaamaan tämä hetki. Ilman tuota säntäilyä, tuskin nimittäin kykenisin keskittymään tähän työhön sillä tavoin kuin mitä tässä hetkessä koen kykeneväni.

Olen elämässäni lähes poikkeuksetta etsinyt helpointa tietä onneen. Ymmärtämättä yhtään sitä, että juuri tuosta johtuen, onni on vain paennut luotani. Olen kuin sokkona säntäillyt edestakas, ajatellen että tuon seuraavan kulman takana tuo onni on.

Jotenkin nyt ymmärrän sen, ettei onni ole tuolla jossain, se on tässä ja nyt. Sisäistääkseni tuon asian, minun oli toistamiseen viime vuoden lopulla havahduttava tilanteeseen, jossa totesin olevani taloudellisesti umpikujassa. Pääsemättä enää mihinkään suuntaan. Vasta myönnettyäni hävinneeni tuon taistelun, kykenin luopumaan siitä lähes itsepintaisesta elämäni käsikirjoittamisesta, jonka seurauksena olin itseni tuohon umpikujaan kuin tahtomattani ajanut.

Vaikeuksien kautta voittoon-lausahdus ei voisi kohdallani osua enempää oikeaan. Juuri tässä hetkessä nimittäin istun kotini sohvalla, kuunnellen hiljaisuutta ja pohtien kiitollisena sitä, että mikäli mikään asia olisi elämässäni tullut minulle helpommalla, en tässä hetkessä osaisi sitä oikealla tavalla arvostaa.

Esimerkkejä tästä minulla on lukuisia. Vasta koettuani totaalisen yksinäisyyden, ymmärsin mikä käsittämätön voimavara aidot ystävät ovat. Vasta lähes menetettyäni toistamiseen pitkän parisuhteen, opin ettei parisuhde merkitse sitä että kaksi ihmistä sulautuu yhteen, eläen kuin symbioosissa. Parisuhde on kahden aikuisen ihmisen välinen side, jossa kumpikin on ja saa olla oma erillinen itsensä, silti ollen yhtä. Raha on ollut minulle aina vain väline, jolla tyydyttää pakonomaisia riippuvuuksiani. Tänään tuo asia on minulle ehkä jo enemmän sitä mitä sen oikeasti kuuluu olla, eli väline jolla ruokitaan itsensä sekä lapsensa, hankitaan katto päänpäälle ja vaatteita niskaan. Koti oli minulle aikaisemmin paikka, johon paettiin pahaa maailmaa, mutta tänään se on paikka joka on siellä missä sydämeni on. Eli toisin sanoen, reissussakin ollessani, kykenen kokevani olevani kotona, koska sydämeni ollessa mukana matkalla, on siellä mukana myös minulle rakkaat ihmiset sekä tämä aikaisemmin mainitsemani turvapaikka. Työ on ollut minulle aikanaan asia jota ihmiset pakosta tekevät ja sen vuoksi olen parhaan kykyni mukaan sitä yrittänyt vältellä. Tänään työ on minulle monin tavoin samaa kuin mitä oma osuuteni muutoinkin elämässä tässä hetkessä on, eli osaltani auttaa ja tukea ihmisiä löytämään elämässään se pikkiriikkinen toivonkipinä, minkä ohjaamina kuin itsestään se lähtevät kulkemaan kohti valoisampaa tulevaisuutta.

Olen saanut elämältä paljon. Itseasiassa kaiken. Toisaalta juuri se että koska tuo ei ole tullut helpolla, on ehkä juuri se syy, miksi tässä hetkessä tuota kaikkea niin suunnattomassa arvossa juuri pidänkin. Minulta ei puutu mitään. Kaikki se mikä elämässäni jollain tasolla odottaa korjaamista, on vain lista asioita, joiden korjaantumisen aika ei ole vielä käsillä. Silti tämä ei tarkoita sitä, etteikö kaikki korjaantuisi ja siihen luottaen voinkin hengittää syvään ja kiitollisena sitä tietoisuutta että kaikki on itseasiassa tässä hetkessä juuri oikealla paikallaan.

Lopuksi haluan toivottaa juuri sinulle oikein aurinkoista, siunattua keskikesän juhlaa. Minä rauhoitun nauttimaan tästä juhlasta perheeni kanssa. Tehden hyvin pitkälti niitä samoja arkisia askareita, mitä muinakin perjantai päivinä olen tottunut tekemään. Onhan elämä juuri nyt, ilman juhannustakin yhtä juhlaa.

Kiitos että kuljet matkallani mukana.


Omankokoiset saapikkaat.

Peurankajärvi auringon paisteessa.
Peurankajärvi auringon paisteessa.

Olen tässä viime päivät pohdiskellut sitä, kuinka monen mutkan, kiven ja kompastumisen kautta alan pikkuhiljaa oppia sallimaan itselleni sitä hyvää mitä elämä tähän hetkeen lähes päivittäin minulle tarjoilee. Aina ei nimittäin ole ollut niin.

Kun ihminen kasvaa käsitykseen, ettei hänellä ole oikeutta mihinkään hyvään elämässä, vaatii kokolailla paljon opettelua totuttaa itsensä siihen, ettei elämän tarvitse olla jatkuvaa tuskaista taistelua. Vaikka elämä tässä viime vuosina on monessa kohden tarjonnut minulle mahdollisuutta vain levittää siipeni, nauttien vapaasta liidosta, en aikaisemmin ole vielä kyennyt sallimaan tuota itselleni. Sensijaan olen tiedostamattani alkanut taistella asioissa, aiheuttaen mitä erilaisimmin tavoin tilanteen, jossa tuo tuttu ja turvallinen kaaos on ollut taas kerran läsnä.

Piinaavinta tässä kaikessa itselleni on ollut se, että samalla kun itse löydän itseni tuon kaaoksen keskeltä, totean lähellä olevien ihmisten kuin tahtomattaan joutuvan osaksi tätä taisteluani. Toisaalta, josko en aivan täysin vielä tänäänkään osaa arvostaa itseäni tarpeeksi, niin ehkä juuri ymmärrys siitä etten toistuvasti halua läheisilleni pahaaoloa aiheuttaa, tekee sen, että pyrin tuota hyvää opettelemaan myös itselleni sallivan.

Nyt oikeastaan ihan viime viikot ovat vasta olleet sellaiset, joissa toistuvasti olen löytänyt itseni olosta, jossa kaikki on hyvin. Todellisuushan kuitenkin on se, ettei minulta tässä hetkessä elämääni puutu yhtikäs mitään. Kaikki palaset ovat loksahdelleet pikkuhiljaa paikoilleen ja nyt kun sallin itselleni sen, etten tietentahtoen ala tuota palapeliä hajottaa, huomaan kokevani kaiken olevan hyvin, niin itselläni kuin ympärillänikin elävillä ihmisillä.

Yksi tärkein elementti kaikessa kuitenkin on se paljon mainostamani luottamus elämään. Eli tarjoilipa elämä mitä tahansa, kykenen luottamaan sen olevan tässä hetkessä itselleni parhaaksi. Juuri tällä hetkellä, vaikka hetkittäin vanha murehtiva minä yrittääkin vallata alaa, niin silti nykyinen luottamuksessa elävä minä, kuin tuuppaa tuon vanhan loppuunajetun minän sivuun, todeten että kaikki järjestyy. Minä nimittäin huomenna aamupäivästä istun palaverissa, jossa ratkaistaan se, saanko pidempään, kenties vuosien ajan jatkaa tätä tähän hetkeen useamman kuukauden ajan tekemääni, itselleni lähellä sydäntäni olevaa työtä. Uskon että saan, mutta toisaalta jos toisin on tarkoitettu, juuri nyt, tätä kirjoittaessani huokaisen syvään todeten luottavani siihen, että sen myötä luvassa on vielä jotakin parempaa.

Tärkeintä tämän hetken työssäni on se, että olen oppinut kohtaamaan näitä ihmisiä, ihmisinä tämän sairauden takana. Minulle nimittäin jokainen ihminen jota päivässäni kohtaan, on arvokas sellaisenaan. Ilman että alkaisin määritellä häntä millään muotoa sen mukaan mitä tämä kyseinen, äärimmäisen haastava riippuvuussairaus hänessä tänään ilmentää. Ehkä juuri siksi, eilen illalle työstäni palautteita ihmisiltä lueskellessani, sain pyyhkiä kyyneltä silmäkulmastani useamman kerran. Ihmiset joiden kanssa viime kuukaudet olen työskennellyt, ovat palautteen perusteella kokeneet työskentelyni olleen hyödyllistä.

Ehkä tässä juuri kuvastunee se, että kun itse koen askeltavani tänään omankokoisissa saapikkaissa, kykenen kohtaamaan ihmisen ihmisenä. Ilman että minun tarvitsee missään kohtaa yrittää olla yhtään enempää, saati vähempää kuin tässä hetkessä olen.

Vapautta elää. Vapautta olla. Sitäpä sitä..


Rakkaudesta luottamukseen.

Luonnossa on voimavara, jonka löytää vasta pysähtymisen kautta.
Luonnossa on voimavara, jonka löytää vasta pysähtymisen kautta.

Olen onnellinen. Ei vähiten siksi että koen löytäneeni elämääni voimavaran jonka varassa matkanteko on kohtuullisen vaivatonta. Aina ei todellakaan ole ollut näin.

Minun tuli käydä elämässäni totaalisessa pimeydessä, kuin todetakseni vasta siellä etten yksinkertaisesti jaksa elämässä yksin.

Aikaisemmin olin kuin ohjelmoitu taistelemaan kaikessa ja kaikkia vastaan. Tai oikeammin koin että kaikki muut olivat minua vastaan. Todellisuudessa vain minä itse olin.

En kyennyt hyväksymään mitään, vähiten itseäni. Toisaalta pelkäsin kokoajan, mutta samalla yritin kaikin keinoin peittää pelkoni, näytellen vahvaa.

Tänään ymmärrän tarvinneeni kaiken tämän, kyetäkseni kohtaamaan elämän ja ihmiset sellaisenaan. Toisaalta nyt miettien suurin työ oli siinä että kykenin kohtaamaan itseni.

Ihminen joka kaikin keinoin yrittää epätoivon vimmalla juosta itseään karkuun, tuo kohtaaminen tapahtuu vasta pakon edessä. Näin kävi minullekin. Ensin tuli käytettyä kaikki mahdolliset muut vaihtoehdot, ennenkuin olin valmis vastaamaan elämän esittämään kysymykseen: Mitä pelkäät?

Itseäni pelkäsin. Todellista itseäni. Lähinnä siitä syystä ettei minulla ollut mitään tietoa siitä kuka tai mikä olin. Olinhan haudannut aidon itseni syvälle sisimpääni jo varhaisessa lapsuudessani. Tästä johtuen tarvittiin suunnaton määrä kipua ja tuskaa, jotta olin valmis luopumaan itseriittoisuudestani, kohdatakseni kaksi pahinta pelkoa elämässäni: Luottamuksen ja rakkauden. Asiat jotka minulta murskattiin jo ennenkuin ehdin kumpaankaan kunnolla tutustua.

Voitettu siis vain kuvitella miltä tällaisesta ihmisrauniosta tuntuu lähestyä toisia ihmisiä. Mutta tänään ymmärrän myös sen että ilman toisia ihmisiä, en koskaan olisi tullut tietoiseksi siitä mitä luottamus, saati aito rakkaus puhtaimmillaan merkitsevät. Nämä kaksi asiaa ovat nimittäin mielestäni juuri ne mitä ihminen kipeimmin elämässään tarvitsee. Samat kaksi, jotka saadessaan, ihminen toteaa ykskantaan saaneensa elämältä kaiken tarvitsemansa. Minä löysin pala palalta nämä asiat löytäessäni tieni vertaisteni joukkoon. Vertaistuki on ollut minun pelastukseni monessa. Porukka joka ensikertaa elämässäni sai minut kokemaan sen miltä tuntuu tulla hyväksytyksi omana itsenään.

Luottamus on nimittäin asia jonka varassa eläessään ihmisellä ei missään tilanteessa ole hätää. Rakkauden taas tuodessa jokaisen meidän kipeästi kaipaamamme turvan. Kun nämä kaksi elementtiä sitten yhdistyy, syntyy siitä yhdistelmä jota mikään mahti maailmassa voi murentaa.

Sen vuoksi ja juuri siitä syystä minä huomissa aamulle taas starttailen pyöräni, ajellen päiväksi päihdetyöhön, voiden luottaa siihen että vaikkakin kilometrejä kertyy nelisensataa ennenkuin illalle päädyn Peurunkaan olen ja tulen olemaan turvassa meninpä milloin ja mihin tahansa.

Miksi siis taistella, kun voi luottaen luovuttaa. Rakkaudessa kun ei ole sijaa sille pelolle jota tuo epätoivoinen, tuhoon tuomittu taistelu aiheuttaa.


Peurungassa pohdiskeltua

Kaunis näkymä hotellilta järvelle.
Kaunis näkymä hotellilta järvelle.

Ihmeellinen on elämä. Tällä ajatuksella varustettuna istuskelin hotellin järvelle viettävällä penkereellä, pohdiskellen elämääni.

Todella pitkä matka on tullut kuljettua, mutta juuri nyt kaikki tuo tuska mikä matkalleni on sisältynyt tuntuu tänään olleen tarpeen osatakseni arvostaa kaikkea sitä hyvää mitä elämässäni tänään on.

Kuten olen maininnut, työkuvioni yrittäjyyteni suhteen vakiintuivat. Kuljen nyt neljä päivää viikossa Jyväskylän liepeillä, tehden juuri sitä työtä mitä sydämestäni haluan tehdä. Päihdetyö. Tuo työ tänään sopii minulle kuin nenä päähän, kaiken kokemani jälkeen. Viimeistään tämän työn myötä olen ymmärtänyt kaiken kivun ohjanneen minua elämässä kohti tätä hetkeä. Hetkeä jossa elämäni palapelin viimeinenkin palanen asettui paikoilleen. Rohkenen todeta juuri nyt, ettei elämästäni puutu yhtikäs mitään.

Toisaalta kun asiat alkavat tipahdella kohdilleen, tuntuu kovin helpolta tehdä omaa osuuttaan asioissa, kun likipitäen kaikki mihin ryhdyn, osoittautuu onnistuvan.

Tämä työreissuilla majoittuminen on vain yksi esimerkki monesta. Kävin nimittäin ensimmäistä kertaa elämässäni Peurungalla parisen vuotta sitten, pitäessäni Pelirajat'on toimintaa liittyen kokemusasiantuntija luennon. Enpä olisi vielä tuolloin osannut aavistaa että elämä kuljettaa minut vielä joku päivä yöpymään säännöllisesti kyseisessä paikassa. Paikassa, jossa kaikki on tarjolla, mitä ihminen hotelliyöpymiseltään voisi kuvitella toivovansa. On aktiviteettia jokaiselle. Todella mukava henkilökunta sekä hyvää ruokaa. Kun päivän touhuilee päihdetyön kentällä, sopii enemmän kuin hyvin, kun istahtaa autoon ja ajelee reilun kolmevarttia yöpaikkaan, samalla ajatuksensa nollaten.

Itselleni arkirutiiniksi onkin muodostunut aamu-uinti, jonka jälkeen kun käy aamupalalla, onkin valmis päivän töihin. Työpäivän päätyttyä voi lepäillä, ulkoilla tai halutessaan mennä vaikka keilaamaan, kuntosalille tai kylpylään. Tähän kaikkeen kun lisätään se, että lähes viikoittain esiintyy joku tämän hetken valovoimaisista tähdistä Suomen musiikkitaivaalla, niin eipä ole pahaa sanaa sanottavana kyseisestä yöpaikasta. Lämpimästi suosittelen.

Eipä siis ihme, että taas huomen aamulle, starttailen tienpäälle todella hyvin mielin. Tästä on hyvä jatkaa.