Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on Suorittaminen.

"Hyvän" ja "huonon" päivän ero.  1

Olen tässä pitkään miettinyt itseäni sekä omaa suhtautumistani elämään ja erilaisiin olosuhteisiin nähden. Tullen huomaamaan kohdallani sen että päivillä sinällään ei niinkään ole suuria eroavaisuuksia, aivan kuten ei välttämättä olosuhteillakaan, vaan suurin ero löytyy siitä millä asenteella ja minkälaisten tunnetilojen ja ajatusten vallassa kyseisinä päivinä elämässäni operoin. Alla hieman enemmän aiheesta.

"Hyvä päivä."

Asenteen ollessa kohdillaan, oheisesta maisemasta päällimmäisenä tunteena nousee rauha ja kiitollisuus.
Asenteen ollessa kohdillaan, oheisesta maisemasta päällimmäisenä tunteena nousee rauha ja kiitollisuus.

Ollessani niinsanotusti piirulla elämäni suhteen, kaikki tuntuu varsin vaivattomalta ja helpolta. Kaikki kulminoituu kohdallani siihen, että kykenen luottamaan elämään, samalla luopuen valheellisesta hallinnanharhasta, jossa kuvittelen tarvitsevan ponnistella ja suorittaa lähes kohtuuttomasti, jotta elämä soljuisi vaivatta eteenpäin. Tuossa luottamuksen tilassa parasta on se, että tuolloin kykenen keskittymään hyvin pitkälti käsillä olevaan hetkeen ja mieleni oikeasti rauhoittuu, aistien virittyessä oikeille taajuuksilleen, kyetäkseni havainnoimaan ympäristöäni eräänlaisesta läsnäolontilasta käsin. Kiireettömyys kuvastanee parhaiten tuota tilaa. Sillä vaikka tällaisena päivänä kalenteri olisi tupaten täynnä ja puhelin sekä sähköposti kirkuisi punaisenaan, tuossa hetkessä eläminen auttaa keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, eikä ylimääräisiä häiriötekijöitä sinkoile päänsisällä edestakas. Toisaalta tuossa luottamuksessa on parasta se, että tuolloin turhat pelot eivät valtaa alaa, kuluttaen energiaa epäolennaisiin asioihin. Tuossa hetkessä esimerkiksi taloudelliset haasteet ovat vain etappeja, joita yksi kerrallaan tuosta hetkestä käsin eläen kohdataan. Ihmiset vaikuttavat ystävällisiltä ja helposti lähestyttäviltä ja itse koen olevani hyvin pieni osa todella suuressa kokonaisuudessa. Kun tuossa hetkessä elämä heittää jonkin tiukan haasteen, senkin kohtaamiseen löytyy tukku mitä erilaisimpia keinoja, asioista puhumisesta, asioiden kirjoittamiseen sekä pitkä liuta tuossa välillä.

Toisinsanoen elämä kantaa, ilman että minun tarvitsee kannatella elämää.

"Huono päivä."

Asenteen ollessa vinksallaan, kyseisestä maisemasta ei juurikaan positiivisia viboja löydy. Aurinkoisena päivänäkin vain kenkuttaa kun on kuuma ja aurinko paistaa silmiin niin että sattuu.
Asenteen ollessa vinksallaan, kyseisestä maisemasta ei juurikaan positiivisia viboja löydy. Aurinkoisena päivänäkin vain kenkuttaa kun on kuuma ja aurinko paistaa silmiin niin että sattuu.

Ehkä tuo ylläoleva kuva on hieman yliampuva tummuusessaan, mutta toisaalta se kuvateksteineen varsin hyvin kuvaa sitä mielentilaa, mistä käsin "huonona" päivänä tätä maailman menoa tarkastelen. Kaikki tuntuu kokolailla synkältä. Hyvin nukutun yön jäljiltä väsyttää edelleen armottomasti. Paikat on kipeänä ja pääkoppa tuottaa kuin liukuhihnalta mitä erilaisimpia itsesäälinsävyisiä ajatuksia siitä kuinka kurjaa ja raskasta tämä elämä kaikkineen onkaan. Olen väsynyt, mutta päässä sinkoilee sadattelua siitä kuinka loputtoman paljon asioita on vielä tekemättä. Noiden ajatusten ja tunteiden aallokossa, elämästä katoaa kiireettömyys. Samoin käy läsnäolon. Kalenterissa ei tarvitse tuolloin olla kuin yksi merkintä. Puhelin ja sähköposti voi huoletta olla mykkänä, kun tuo yksi asia muuttuu vuorenkokoiseksi suoritteeksi, itsesäälisten, uhriutuvien ajatusten säestäessä tekemistä sillä, kuinka yksinäinen olenkaan. Kuinka kukaan ei soita tai viestitä koskaan kun itse sitä kaipaisin. Aikaisemmin, ennen raitistumista vuodessa oli valehtelematta 365 "huonoa" päivää. Ei siis ihme että liki kuuden vuoden ajan ennen pohjani löytymistä vedin viinaa 24/7, kun elämässä ei ollut yhtään mitään. Raitistuttuani aloin tutustua itseeni uudella tavalla ja tässä hetkessä vaikka yhä tietyissä hetkissä on päiviä joita aikaisemmin pidin huonoina, nykyään jo ymmärrän sen ettei päivässä, saati olosuhteissa ole ollenkaan välttämättä vikaa, niinkään kuin siinä millä ajatuksin taikka minkä tunteiden kautta tätä elämää tarkastelen. Puhuminen tuossa tilassa on se vihonviimeinen asia, mikä mieleen tulee, mutta jo nykyään tuppaan kuitenkin jo jotakin kehnosta fiiliksestäni puhuvani ja tällä tavoin nämä päivät eivät enää jatku katkeamattomana ketjuna, vaan jossain kohtaa totean tehneeni tilanteen edellyttämät toimenpiteet, havahtuakseni huomaamaan sen kuinka lopulta hyvin minulla asiat elämässä onkaan. Edelleenkään en ole löytänyt päästäni sitä katkaisijaa mitä kääntämällä moodin saisi käännetyksi hetkessä, mutta sensijaan kärsivällisesti näiden tunteiden ja ajatusten alkulähteille samoillessani olen kerta toisensa jälkeen tullut toteamaan sen että nämä kaikenkaikkiaan ikävät olotilat aina haluavat kertoa minulle jotakin itsestäni ja toisaalta siitä, kuinka yksinäni taas yritän tätä elämäni tilkkutäkkiä virkkailla. Yleensä nimittäin kun itsellä on vallalla 'Kyllå minä yksin tämän hoidan"- tai "Minä haluan"-asenteet, lopputulos on ennenpitkää verrattavissa kaulaa myöten rämeisessä suossa tarpomiseen.

Tuolla suossa viimeinen ajatus on että elämä kantaa. Päällimmäisenä ajatuksena ennemminkin se että miksi hitossa minun pitää kantaa koko maailmaa.


Riittämättömyyden tunne ajaa suorittamaan elämää.  3

Elo tää juoksuhaudoissa on..
Elo tää juoksuhaudoissa on..

Pohtii yksinäisyydessä sitä, että mikäli en kelpaa ihmisille tällaisena, joksi viime vuosieni tutkimusmatkalla itseeni olen saanut kasvaa, millaisena sitten kelpaisin? Jos taas kelpaan muille ihmisille, miksi en riittäisi itselleni. Välillä tarvitaan raastavaa sisäistä tuskaa, jotta havahtuisin todellisuuteen, jossa tässä hetkessä kaikki on hyvin.

Elämän suorittaminen, mitä se kohdallani on?

Olen kasvanut perheessä, jossa tunneilmapiiri oli kovin epävakaa. Tänään ymmärrän sen olleen sitä, ettei vanhempani olleet saaneet kykyä käsitellä vaikeita asioita tavalla, jolla olisi varmistettunse että herkkä lapsi kuten olin, ei olisi joutunut kohtaamaan asioita ja tapahtumia, jotka nyt miettien lapsen ei tarvitsisi joutua kohtaamaan. Kasvoin ajatukseen, että aivan sama mitä teen, se ei ole kyllin hyvä.

Älkää käsittäkö silti väärin. En millään muotoa syyllistä vanhempiani vaikeuksista joita elämässä olen kohdannut. Päinvastoin, haluan vain omassa elämässäni pureutua mahdollisimman syvälle syihin ja olosuhteisiin, välttääkseni siirtämästä näitä tiettyjä sukupolvelta seuraavalle siirtyviä perintöjä.

Vanhempani rakastivat lapsiaan juuri niin paljon kuin kykenivät. Isäni halusi enemmän kuin mitään, myös minulle parempaa elämää kuin mitä itse oli elänyt. Valitettavasti hänen suustaan kuultuna "Rakastan sinua" tuli ulos, mennen syvälle sisimpääni pureutuen sanoina " Sinusta ei koskaan tule yhtään mitään"

Ihmiselle joka jumaloi isäänsä, nuo sanat kummittelevat sisimmässäni yhä edelleen. Aiheuttaen sen, ettei edelleenkään mikään riitä itselleni, tein sitten mitä tahansa. Yritän hallita elämää. Ohjailla kuin näytelmää, jossa tulisi olla erilainen loppu, mutta jossa aina esiripun laskeutuessa, jään samaan tyhjyyden tunteeseen, kysellen itseltäni itkien, miksi.

Ajoin itseni tuhon partaalle yrittäessäni saavuttaa jotakin, mitä elämässä ei saavuta, ellei pysähdy ja aloita matkaa itseensä. Elin vuosikymmenen yrittäen löytää onnea materiasta, rahasta. Tuhosin kaiken, saavuttamatta mitään.

Tänään ymmärrän tarvinneeni tuon juoksuhaudalta vakuttaneen laoputtomantuntuisen kujanjuoksun, päästääkseni irti siitä harhasta, että ihmisyyteni, saati onnellisuuteni olisi millään tavoin sidoksissa siihen, mitä maallista omistan.

Menetin kaiken, löytääkseni todellisen onnen. Sisäisen rauhan, itseni, olosuhteitteni sekä toisten ihmisten suhteen. Tänään tiedän mikä elämässä on tärkentä, mutta yhä uudelleen ajaudun suorittamaan elämää, pyrkien saavuttamaan jotakin, jonka tiedän pakenevan sitä kauemmas, mitä kovemmin sitä yritän tavoitella. Omanarvontuntoa, sitä en löydä tuolta jostain. Se on minussa. Valmiina puhkeamaan täyteen kukoistukseensa, kunhan minä tulen valmiiksi unohtamaan elämänhallinnan, suorittamisen, materian tavoittelun sekä ylipäänsä kaiken, mitä maalliseksi kutsutaan. Sisäinen tasapaino löytyy sisältäni, ei tuolta jostain. Valitettavasti minun vain tarvitsee yhä edelleen säntäillä päättömästi tuolla jossain, tullakseni itseni äärelle, löytääkseni sen mitä etsin. Rauhan. Onnen.

Olen saanut elämältä kaiken. Surullista ihmisyydessä vain on se jatkuva halu saada lisää, jotakin. En enää tarvitse mitään, minulla on jo kaikki. Tässä hetkessä. Ollessani läsnä itselleni. Tulen läsnäolevaksi muille ja sitä kautta tulen aina saamaan peilauksina toisista ihmisistä juuri sen mitä kulloinkin tarvitsen, eikä minun tarvitse tehdä muuta, kuin pysähtyä vastaanottamaan kuin lahjana kaikki se mitä elämällä on minulle annettavaa. Elämä.

Voin vain aavistella sitä, mitä suuresti kunnioittamani sotaveteraanit ovat joutuneet elämässään kokemaan ja vaikka hetkittäin elämä tuntuu siltä, kuin juoksisin henkensäkaupalla pitkin kujaa, jossa kuuluvat vain luotien vingahtelut, ymmärrän tänään sen, ettei se ole mitään siihen verrattuna, mitä nuo sankarit ovat meidän vapautemme eteen joutuneet aikoinaan kohtaamaan. Tuosta kunnioituksesta käsin, haluan omalta osaltani tänään tehdä kaiken voitavani, jotta omat lapseni ja lapsenlapseni saisivat minulta aikanaan perinnön, jota ei rahassa voida mitata, vapauden.

Olen vapaa. Olen kiitollinen.