Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on Vain elämää.

Kivusta rakkauteen.

Juuri tässähetkessä, tänä lauantaisena aamuna sisälläni tapahtui jotakin käsittämätöntä. Samaan aikaan sisältäni syöksyi ulos suunnatonta surua, mutta samalla sisältäen sellaisen määrän kiitollisuutta, että hetken tuntui siltä kuin olisin taivaassa. Paikassa jollaiseksi olen sen jo kovin pienenä poikana, ensikerran menettäessäni itselleni rakkaan ihmisen, kuvitellut. Paikaksi jossa ei ole kipua. Paikaksi, jossa kaikki on hyvin.

Koin olevani tuolla. Samalla kuitenkin ollen tässä ja nyt, rakkaideni ympäröimänä.

Kaiken tuon sai aikaan Vain elämää sarjan jakso, jossa seurattiin Mikael Gabrielin päivää. Tuossa Lauri Tähkän esittämä, ylläoleva Kipua kappale ja varsinkin sitä edeltänyt keskustelu.

Minä olen elämässäni saanut kohdata kipua. Siinämäärin että ymmärsin luopua tyhmästä ylpeydestäni pyytäen apua, kun en enää yksin olisi jaksanut elää. Tuosta avunpyytämisestä pääsin matkalle, jolla olen oppinut puhumaan, kuuntelemaan, kirjoittamaan ja mikä tärkeintä tuntemaan kaiken sen mitä sisimmässäni tunnen ja koen. Ilman tätä olisin tuhoutunut. Senverran paljon nimittäin ehdin vuosien ja vuosikymmenten aikana erinäisiä kipuja sisääni padota. Ilman niiden ulospäästämistä olisin tullut joko hulluksi tai kuollut. Mutta suostuessani kohtaamaan nuo kaikki kivut, tulin ehkä hyvällä tavalla hulluksi, samalla syntyen kuin uudestaan.

Kaikki vanha sai jäädä. Kuolla. Onneksi. Sillä ilman kaiken vanhan, itselleni haitallisen, itseni tuhoavan kuolemista, olisin itse kuollut. Hieman huvittavaa kyllä, nyt miettien olinkin jo kuollut. Sisäisesti. Nyt miettien puistattaa ajatus siitä zompiesta, jollaisena vuosikymmen sitten täällä vaelsin. Zompiena, joka oli sisäisesti kuollut, mutta samalla lähes pakonomaisesti yrittäen tuhota sitä ulkoista mitä vielä oli jäljellä. Päihteet, lääkkeet ja sitä seurannut itsetuhoisuuskaan ei saanut minua silti tuhottua. Lopulta elämääni astui rakkaus. Asia joka ensin pelotti. Pelotti niin paljon että se lamaannutti minut. Onneksi pala palalta avaten sisintäni. Näkemään kaiken sen valon, miltä vuosien ja vuosikymmenten ajan olin silmäni ummistanut. Valon, jota seuratessa minulla on tänään hyvä olla ja elää. Tuo valo on rakkaus.

Nyt tuota ohjelmaa katsoessani pystyin kokolailla vahvasti samaistumaan moneen ikävään asiaan, mitä kyseinen päivän sankari oli elämässään joutunut kohtaamaan. Pahimpana kaikesta, puhumattomuus. Asia, joka ihmisessä on kuin syöpä. Pikkuhiljaa kovertaen ihmisen sisältä ontoksi.

Luojan kiitos tänään osaan puhua. Kirjoittaa. Tuntea. Tuosta nousevasta suunnattomasta kiitollisuudesta käsin pyrin osaltani murtamaan tuota puhumattomuutta. Yrittäen herätellä ihmisiä huomaamaan sen, että juurikin puhumalla asioista, pääsemme kohtaamaan niitä kipua aiheuttavia tunteita. Tunteita, joita kohtaamalla pääsemme vapauteen. Nauttimaan elämästä ja sen suomista hyvistä asioista.

Ilman rakkautta ei ole elämää. Siinä onnellisessa asemassa olen ollut ja yhä olen, että minulla on elämässäni ihmisiä jotka rakastavat ja joita minä rakastan. Jossain tuolla synkässä pimeydessäni en kyennyt noita ihmisiä huomaamaan, mutta vaikken minä heitä nähnytkään, he näkivät minut ja kipuni. Luojan kiitos että näkivät, sillä ilman heitä olisin kuollut.