Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on armo.

Ihmeellisiä kohtaamisia Vol. 2: Matkaopus sisäisen lapsen äärelle.

Polku jota tänään kuljen, opastaa minut väistämättä syvälle sisimpääni.
Polku jota tänään kuljen, opastaa minut väistämättä syvälle sisimpääni.

Elämä on seikkailu, sanotaan. Kohdallani voin satakymmenen prosenttisesti allekirjoittaa tuon lauseen. En osannut kuvitellakaan joskus kun toivottomuudessani yritin epätoivon vimmalla päättää kurjan, maallisen vaellukseni, mitä kaikkea elämä olisi varalleni suunnitellut. Tänään minulla on jo pienoinen häivähdyksenomainen visio siitä.

Kuten tässä jo useampaan otteeseen olen todennut, elän tässä hetkessä todeksi yhtä suurimmista unelmistani. Saaden tehdä työtä, jota koko pienestä sydämestäni rakastan tehdä ja jossa koen, että juurikin tuo seikkailu on tarjoillut minulle kokemukset, joista tässä työssä ennenkaikkea on suunnattomasti hyötyä. Päihdetyö. Kovasti aliarvostettu homma, jota ilman kuitenkaan nykyhetken kotimaassamme ei tultaisi toimeen. Lisäksi kun tässä hetkessä saan tätä työtä yrittäjänä tehdä, niin kaiken siihen liittyvän vastuun vastapainona on myös tiettyjä vapauksia, joista yksi suurimmista on tänään se, että voin itse määritellä omaa työaikaani ja sen vuoksi olenkin päiväni suunnitellut siten, että joka päivä minulla on hetki joko aamusta ennen töitä tai illasta töiden jälkeen, jolloin voin rauhassa ja kiireettä, ottaa aikaa luonnossa liikkumiseen tai vaikka vain hetkelliseen rauhoittumiseen siellä. Yöpyillessäni nyt säännöllisesti Peurungassa, tähän tarjoutuu varsin oivat olosuhteet. On vehreää luontoa, vesistöä ja mikä parasta, ennenkaikkea rauhaa nauttia siitä.

Mutta itse asiaan. Tämän aamun mietiskelyssäni, minulle tuli taas kerran yksi oivallus tästä kaikesta. Ihmellistä kaikessa se, kuinka oppiessani hiljentymään aidosti kuuntelemaan elämää, se opastaa minut oikeasti tärkeiden asioiden äärelle, ilman että minun tarvitsee näiden asioiden eteen ponnistella tai pinnistellä yhtään. Juuri tuosta hiljentymisestä johtuen, olen oppinut elämässä tähän hetkeen sen, että siihen ohjautuu joka päivä juuri niitä ihmisiä jotka minun on määrä matkallani kohdata. Ehkä nyt miettien, tässä kaikessa on vain kyse siitä, että kykenen luopumaan omista ennakkoluuloista ja -asenteista suhteessa toisiin ihmisiin ja sen myötä vapaudun asettamasta elämälle vaatimuksia sen suhteen, kenet haluan missäkin hetkessä kohdata. Kohtaan nimittäin joka päivä ihmisen ja ihmisiä jotka minun on matkallani tarkoitus kohdata ja jokaisesta kohtaamisesta kumpikin osa puoli saa juuri sen mitä siihen hetkeen kipeimmästi elämässään tarvitsee. Tietoisesti tai tiedostamattaan. Heti taikka myöhemmän ajankohdan oivalluksen saattelemana.

Matka totaalisesta yksinäisyydestä, armottomien sosiaalisten pelkojen alta tähän päivään ei todellakaan ole ollut kivuton. Mutta tässä hetkessä olen kiitollinen kaikesta. Onhan tuo kipu kuin kysynyt minulta olenko halukas kohtaamaan oman itseni vääristymät, suhteessa toisiin ihmisiin ja itseeni. Ollessani halukas ja suostuvainen, olen kuin palkkioksi omasta osuudestani saanut matkan, jollaista en villeimmissäkään unelmissani kohdalleni osannut kuvitella. Parasta tässä matkassa ovat kuitenkin ne ihmiset, jotka tuon varrella olen saanut ja saan yhä kohdata.

No sitten itse asiaan. Kaikesta tästä minulle nousi ajatus siitä että haluan antaa edes osan tästä kaikesta eteenpäin. Kuunnellessani sisintäni, sieltä nousi ajatus siitä, että nyt kun minulla on ollut ajankohtaista miettiä tuota suunnitteilla olevaa kirjaani, niin tähän projektiini liittyen, ajattelin järjestellä pari kokonaisuutta. Ensiksikin, ajattelin tiedustella tätä kautta kiinnostusta ihmisiltä osallistua omalla panoksellaan tuohon kirjaani. Tarkoitus olisi siis se, että tapaisin kirjaani liittyen tietyn määrän ihmisiä, joiden kanssa istahtaisin jossain sopivassa hetkessä kiireettä alas ja juttelisin elämästä. Näistä keskusteluista nousseista ajatuksista sekä tällä matkallani saaduista oivalluksistani kirjoittaisin sitten eräänlaisen matkaoppaan matkalle, jonka ainakin omakohtaisesti miettien koen olevan yhden tärkeimmistä matkoista mille ihminen voi elämässään tulla lähteneeksi. Matkalle kohti syvintä sisintään. Matkalle sisäiseen lapseemme.

Jos sinua siis on kiinnostanut lueskella kirjoituksiani tai muita ajatuksiani netissä ja koet että sinulla saattaisi olla jotakin mitä haluat kanssani matkallani jakaa, niin ottaisitko rohkeasti yhteyttä (info.mahdollisuus@gmail.com) niin voisimme jossain sopivassa hetkessä ottaa jonkun tunnin aikaa ja istahtaa alas juttelemaan elämästä. Voin vakuuttaa omien kokemusteni kautta sen, että mitä avoimemmin ja ennakkoluulottomammin tähän mukaan lähdet, sitä enemmän tuosta kaikesta voit kenties myös itsellesi saada.

Toinen tähän liittyvä kokonaisuus on muhinut pääsäni jo tovin aikaa. Nyt koen että se voisi olla osa tätä kirjaprojektiani. Olen nimittäin siinä onnellisessa asemassa elämässäni, että olen matkallani saanut riisua loputtoman määrän erilaisia valheellisia rooleja, joiden alle olen syystä tahi toisesta piiloutunut. Tästä riisuuntumisesta johtuvasta vapauden kokemuksesta, haluaisin myös antaa jotakin eteenpäin. Sen vuoksi toivoisin voivani järjestää, nyt aluksi niiden ihmisten kanssa jotka minuun yhteyttä ottavat, tilaisuuden jossa kokoonnuttaisiin jossain sopivassa hetkessä yhteen, tilaisuuteen jossa pääteema olisi aitous. Tilaisuus johon tullessa ihminen voisi luottaa siihen, että olipa kuka tai mitä tahansa, tuon yhden illan ajan hän voisi olla aidoimmillaan oma itsensä. Ihminen ihmisille.

Jotenkin kun olen matkallani oppinut luottamaan elämään, niin uskon vahvasti siihen että kun en tätä kokonaisuutta omilla aikatauluilla tai muillakaan vaatimuksilla pilaa, niin tästä tulee vielä kokonaisuus josta on varmasti monelle hyötyä. Ei vähiten minulle itselleni, sillä juurikin toisten ihmisten kautta olen pala palata saanut sen, mitä minulla tänään on. Vapaus elää ja olla.


Ihmeellisiä kohtaamisia.

Elämä on kaunis kuin keväinen maisema.
Elämä on kaunis kuin keväinen maisema.

Elämäni on kulkenut viime vuoden kuin omalla painollaan kohti hetkeä, jossa koen olevani itseni kanssa siinä määrin tasapainossa että voin kohdata lähes päivittäin uusia mielenkiitoisia ihmisiä. Saaden aina ja joka kerta noista kohtaamisista jotakin myös itselleni. Niin nytkin.

Olen siis viipyillyt työni puolesta Peurungassa jo kolmatta kuukautta. Työni kuvaan kuuluu jatkuvasti uusien ihmisten kanssa keskustelut. Tänään kun minun ei enää tarvitse ennakoida mitään tilanteita, saan kohdata jokaisen uuden ihmisen ilman minkäänlaisia ennakkoluuloja tai -asenteita ja tällä tavoin koen monin tavoin rikastuvani kokoajan.

Kuluneen parin viikon periodilla, tein poikkeuksellisesti yhteensä 10 päivän mittaisen työreissun. Nyt miettien tälläkin oli syvempi merkityksensä. Sikäli jos olisin toiminut samalla tavoin kuin aikaisemmin, että olisin neljän päivän jälkeen palannut muutamaksi päiväksi kotia, olisi minulta jäänyt kokematta kaksi ainutlaatuista kohtaamista ihmisten kanssa, joiden kanssa tuskin aivan heti olisin omassa käsikirjoituksessani osannut kuvitella polkuni risteävän. Ihmeellinen on elämä.

Nämä ihmiset olivat minulle monin eri tavoin opettavaisia. Ensiksikin siitä syystä, että kiitos vaihderikkaan menneisyyteni, ja sen pitkällisen purkamisen, elämäni on muodostunut tähän hetkeen sellaiseksi, että lähestulkoon 24/7 operoin erilaisten riippuvuuksien alla elävien ihmisten parissa. Jos ei muutoin, niin vapaa-ajalla itseeni syventyen. Yksi havahduttava asia näissä parissa kohtaamisessa oli se, että kumpikin, elämänpolulleni harhautunut ihminen ei omannut mitään kosketuspintaa mihinkään riippuvuuksiin, mutta silti koin että keskustellessamme elämästä, koin todella vahvoja samaistumisia, vaikkei kyseessä ollutkaan millään tavalla riippuvuuksiin liittyvät asiakokonaisuudet. Ehkä herättävin juttu kaikessa oli se, kun toinen näistä ihmisistä ääneen ihmetteli sitä, miksi aina ja jatkuvasti oleilen niin pirun vakavien asioiden äärellä. NIIMPÄ! Jäin nimittäin tuon keskustelun päätteeksi pohtimaan omaa itseäni, todeten tuon ihmisen, sen kummemmin tarkoituksella toteaman lausahduksen liikauttaneen syvällä sisimmässäni jotakin. TODELLAKIN! Minun on vihdoinkin aika hellittää. Ottaa rennommin.

Minun elämäni kun ei tässä hetkessä romutu siinä, vaikken alituisesti jäsentelisikään enää omaa itseäni ja elämää. Toisaalta, kun olen oppinut ajanmyötä siihen, että aivokapasiteettini, olkoonkin kovin vähäinen, on kokoajan ja jatkuvasti prosessoimassa jotakin itsestäni ja elämästä.

Taas kerran kiitollisena voin todeta tähän hetkeen oivaltaneeni kaksi minulle äärimmäisen tärkeätä asiaa. Ensimmäisenä sen, että olen kuin taas kerran pakomatkalla elämääni. Lähinnä tuon lähes pakonomaisen jäsentelyn ja järkeistämisen kanssa. Minulla ei tarvitse kohdata niitä syvimmällä sisälläni oleilevan, sisäisen lapseni kaikista kipeimpiä tunteita, kun kohtaamisen sijaan olen purkamassa ne samantien järkeni ja ajatusteni kautta atomeiksi. Juuri tuosta oivalluksesta johtuen, tein tietoisen päätöksen lopettaa kaikenlaisen jäsentämisen. Ajatusteni jatkuvan jakamisen ja keskittyä vain tuntemaan sen mitä sisimmästäni nousee. Joskin samaan hengenvetoon todeten armollisena itselleni sen, että sikäli kun nämä tunteet, vahvoja ja syvälle piilotettuja kun ovat, tuntuvat jossain hetkessä hajottavan minut, niin silloin voin periaatteistani sen verran höllätä, että jaan niitä jollekin lähimmälle ihmiselleni. Mutta tärkeintä tässä kaikessa se, että oivalsin jälleen kerran paenneeni itseäni taas kerran. Nyt sen oivallettuani, olkoon pakomatkani siltä osin ohitse.

Toinen näistä kohtaamisistani osoitti minulle todeksi sen, että suostuessani kulkemaan päivän kerrallaan luottaen Hyvän johdatukseen, saan tavata mitä ihmeellisimpiä ihmisiä matkani varrella, eikä minun tarvitse muuta kuin hiljentää vauhtiani sen, että huomaan sisälläni olevan intuitioni ja kuunnella sitä.

Kävelin nimittäin pari päivää sitten aamukahvilta hotellihuoneeseeni, kun käytävällä vastaan käveli eräs ihminen. Tuon ihmisen ei tarvinnut kuin hymyillä ystävällisesti ja toivottaa hyvää huomenta, kun kohta jatkaessani matkaa kohti hotellihuonettani, sisälleni tuli todella vahva olo siitä, että minun pitää tuota vasta kohtaamaani ihmistä lähestyä sähköpostilla. Niinpä tein työtä käskettyä, vaikkakin rehellisyyden nimissä järkeni huusi minun olevan totaalinen idiotti, mutta kuunnellessani sydäntäni totesin 'Lähetä'-nappia painaessani, että mitäs sitten, sittenpähän olen idiootti. Kuinka ollakaan, tuo ihminen vastasi viestiini ja kohta istuimme kahvilla jutellen elämästä. Tuo tapaaminen osoitti minulle konkreettisella tavalla sen, että kyetessäni luopumaan liiallisesta järjenkäytöstä, syventyen kuuntelemaan sisintäni, se kyllä opastaa minua päivittäin niissä toimissani, mitä milloinkin minun on omana osuutenani tehtävä. Toisaalta taas kerran, en edes tiedä kuinka monennen, kohtasin ihmisen jota en olisi aikaisemmin koskaan kuvitellut lähestyväni, sikäli jos edelleen eläisin omien ennakkoluulojeni, saati -asenteideni vankina. Tänään sen sijaan kun minulle jokainen ihminen on perusolemukseltaan ihminen, ilman sen kummempia pokkurointeja minkään sosiaalisen tai muunkaan statuksen suuntaan.

Koen suunnatonta vapautta saadessani elää tätä elämää, kohdaten ihmisen ihmisenä, ollen ihminen ihmiselle.


Hylätyksi tulemisen kokemus Vol. 2

Jäät lähtevät ja elämä jatkuu.
Jäät lähtevät ja elämä jatkuu.

Päätin palata tähän aiheeseen, sillä juuri nyt tämä tunne on oleillut luonani viime päivät. Jännä sinällään on ollut huomata sellainen asia, että vaikkakin olen omassa elämässäni tehnyt perusteellista inventaariota liki 10v ajanjakson, niin yhä vieläkin, sisältäni kumpuaa tunne joka esiin noustessaan tuntuu kuin rintani päälle pudotettaisiin tuhannen tonnin painoinen kivenmurikka.

Syy näihin tuntemuksiin avautui tälle iltaa. Olen nyt poikkeuksellisesti viipyillyt Peurungassa, tavallisen neljän päivän sijasta jo kohta seitsemän päivää ja siitä johtuen myös yksinään vietettyä aikaa on päässyt kertymään tavallista enemmän.

Jotta tämä kirjoitus ei menisi liiaksi synkistelyksi, niin tähän viikkoon mahtuu myös lukuisia äärimmäisen positiivisia asioita. Olen saanut taas tälle viikolle kohdata ihmisiä, jotka harhautuessaan elämänpolulleni, ovat lähes tietämättään tarjonneet minulle signaaleja syvimpiin tuntoihini.

Peurunkajärvi.
Peurunkajärvi.

Olen liikuskellut luonnossa, pohtien kiitollisena elämääni. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikka yhä tunteeni saattavat vyörytä voimalla ylitseni, kykenen ne kohtaamaan ilman että minun tarvitsee niitä lähteä tavalla tai toisellakaan karkuun.

Mutta tämä hylätyksi tulemisen kokemus. Kuten aikaisemmin jo kirjoitin, suurin osa näistä tunteista linkittyy lapsuuteeni, joskin osa on kokemuksia laajemmalti elämästäni ja tänään ymmärrän myös sen, että näiden tunteiden voima ei välttämättä olekaan niissä tapahtumissa joista nämä alkunsa saivat, vaan siinä, että olen tunteiltani kokolailla herkkä.

Ihminen jonka sisälle kasvaa tunne, ettei hän kelpaa sellaisena kuin on, alkaa kuin automaationa rakentaa itselleen mitä erilaisimpia suojarakenteita, kyetäkseen ylipäänsä elämään. Kun näistä rakenteista sitten ajan saatossa tuleekin taakka, pitää niitä alkaa sitten yksi kerrallaan purkamaan. Työmäärä on kohdallani melkoinen, mutta silti koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että saan tätä matkaani tehdä. Vaikkakin rehellisyyden nimissä on todettava myös se, että joskus haikeana mietin sitä millaista elämäni olisi, ilman tuota jatkuvaa prosessointia. No, ehkä senkin aika koittaa vielä. Uskon nimittäin olevani jo aika lähellä aikaa, jolloin ilman sen erityisempiä ponnisteluita kykenen vain olemaan läsnä elämälle. Nyt vielä kun tuo läsnäolo vaatii erityistä huomiota, eikä suinkaan tapahdu aivan automaationa.
Viime päivät ovat olleet todella antoisia. Kipua ja tuskaa, mutta antoisaa sellaista. Kun ihminen lähestyy omaa syvintä sisintään, eli sitä puhdasta ja haavoittumatonta sisäistä lastaan, uskon että aletaan olla lähellä sitä mikä ihmisenä elämisessä itselleni on tärkeintä. Mutta, samalla äärimmäisen pelottavaa. Tuo osa minuuttani on nimittäin juuri se, jonka koskemattomuutta henkeni uhalla olen pyrkinyt varjelemaan. Joku on joskus sanonut, että päästäkseen kosketuksiin oman sisäisen lapsensa kanssa, ihmisen tulee löytää elämässään rakkautta ja turvaa. Juuri tuota olen viimeisten päivien aikana kokenut ja hassuinta tuossa on se, ettei tuo ole linkttyneenä kehenkään tiettyyn ihmiseen, vaikka tietyt ihmiset ovatkin juuri näitä asioita minulle tarjonneet. Silti huomaan että tunteet, jotka tuossa pienessä ihmisessäni on kätkettynä, ovat niin voimakkaita, etten aivan heti usko niihin pääseväni todella sisälle. Toisaalta, aikaa on. Minulla ei juuri nyt ole mihinkään kiire. Koen nimittäin juuri nyt niin, että minun tulee pakonomaisen jäsentämisen sijasta, jättää hetkeksi aikaa kaikki jäsentämisen yrittäminen ja keskittyä olemaan. Uskon nimittäin niin, että vain oikeasti olemalla läsnä itselleni, saatan vihdoinkin saada kauan kaipaamani yhteyden omaan sisimpääni.

Jollekulle nämä asiat saattavat olla sellaisia, jotka aiheuttavat ihmisessä lähinnä turhautuneen tuhahduksen siitä, millaisten asioiden äärellä ihminen voikaan viipyillä, mutta itselleni tämä on varmasti se yksi tärkein kohtaaminen koko elämäni aikana. Kun tämän yhteyden saan avattua, uskon saavuttavani jotakin sellaista, jota en koskaan enää uskonut saavuttavani, kun loputtomalta tuntuneen pakomatkani aikoinaan jo lapsuudessani aloitin.
Yksi esimerkki tästä on nimittäin se, että sitämukaan kun olen lähestynyt sisintäni, olen alkanut jatkuvan ruoskimisen sijasta sallimaan itselleni mitä erilaisimpia, hyviä asioita ja tämän uskon johtavan ajanmyötä siihen, että esimerkiksi lapseni kasvavat ajatukseen että itsensä arvostaminen on palkitsevampaa, kuin jatkuva itsensä rankaisu. Asia jonka vuoksi osaltaan tänäänkin tätä matkaani teen. En nimittäin mitään muuta elämältä niin paljoa toivo, kuin sen, että voisin omille lapsilleni antaa eteenpäin perintönä jotakin ihan muuta, kuin mitä itse aikoinaan olen omalta isältäni tahtomattaan saanut. Tästä johtuen koen matkallani olevan merkitystä, vaikka jostakusta toisesta se saattaakin monessa kohden tuntua sulalta hulluudelta.

Juuri nyt sisälläni on samanlainen rauha, kuin minkä toivon tästä kuvasta heijastuvan.
Juuri nyt sisälläni on samanlainen rauha, kuin minkä toivon tästä kuvasta heijastuvan.

Näillä miettein, kohti tulevan viikon haasteita ja mahdollisuuksia. Pidetään toisistamme huolta.


Hylätyksi tulemisen kokemuksesta hyväksymiseen.

Hyväksyminen muovaa elämänpolustani huomattavasti helppokulkuisemman.
Hyväksyminen muovaa elämänpolustani huomattavasti helppokulkuisemman.

Ihmiselle joka kasvaa kriittisimmät hetket lapsuudestaan ja nuoruudestaan kokien jatkuvasti toistuvia hylätyksi tulemisen kokemuksia, itsensä hylkääminen tulee kuin automaattisena jatkumona.

Aivan aluksi on todettava se, etten tällä kirjoituksellani ole etsimässä syyllisiä. Ymmärrän nimittäin tänään sen, että elämäni on kulkenut juuri siten kuin sen on ollut määrä kulkea, saadakseni elää tänään todeksi sitä suunnatonta vapauden tunnetta, minkä tuo hetkittäin vaivalloinen ja jopa kivulias matka on minulle tähän hetkeen suonut.

Olen elänyt erinäisissä vankiloissa lähestulkoon koko elämäni. Suurin osa noista vankiloista on nyt miettien itse rakentamiani, mutta toisaalta kuten totesin, ymmärrän tänään tarvinneeni kaiken tuon, ollakseni tässä hetkessä juuri tässä, juuri tällaisenaan.

Ihminen joka kokee tulleensa hylätyksi kerta toisensa jälkeen, tekipä mitä tahansa, tai yrittipä olla mitä tahansa, kasvaa käsitykseen ettei koskaan tule kelpaamaan kenelekään ja sen myötä, tarpeeksi kipua ja tuskaa sisälleensä padoten, päättää lopulta myös hylätä itse itsensä.

Minun kohdallani tuo itseni hylkääminen merkitsi konkreettisimillaan sitä etten enää välittänyt yhtikäs mistään. En edes siitä, elänkö vai kuolenko. Tänään kaikki tuo kauheus, jäsennettynä ja kohdattuna on kohdallani sellainen voimavara, jota kukaan ei pysty minulta pois ottamaan. Ymmärrän jopa sen, miksi aikoinaan, epätoivoissani löysäsin käteni ratista, ajaessani lähemmäs kahtasataa moottoritien väliseen pylvääseen. Tuossa hetkessä on sellainen tyhjyys, jota en enää koskaan usko kokevani. Toisaalta tuo tyhjyys konkreettisesti kuvastaa sitä tyhjyyttä, jota tuossa vaiheessa elämääni elin ja hengitin. Tuohon tyhjyyteen ei tuoneet täytettä edes läheiseni, vaimoni, saati kaksi pientä lastani. Ei kukaan.

Kuten arvata saattaa, tuosta hetkestä on tullut kuljettua melkoinen matka tähän päivään. Silti, niin hassulta kuin se saattaakin kuulostaa, ymmärrän tänään varsin kirkkaasti sen, miksi tieni on ollut kuvatun kaltainen. Tuohon matkaan nimittäin sisältyy niin suunnaton voimavara, jota tänään elämässäni joka hetki pystyn hyödyntämään suhteessa toisiin ihmisiin, ettei minun kauaa tarvitse miettiä sitä, miksi tuon pimeyden jälkeen olen löytänyt tieni takaisin valoon. Saan antaa sitä hyvää, mitä itse elämältäni olen saanut, nyt päivittäisessä elämässäni eteenpäin.

Toisaalta kuten aikaisemmin olen jo maininnut, on pieni Rinssessani myös yksi konkreettinen merkki siitä miksi vielä tänäänkin saan raittiina elää ja miksi en tuonne pimeyteeni hukkunut.

Toisaalta niin monesti kuin aikaisemmin koinkin hylätyksi tulemista, niin aivan yhtä monta kertaa viime vuosina olen saanut korvaavina kokemuksina kokea tulleeni hyväksytyksi omana itsenäni. Itseasiassa tässä hetkessä miettien, muutos parempaan tapahtui siinä, kun hyväksyin itseni ja vallitsevat olosuhteeni, alkaen haluta elämältä jotakin parempaa. Muutos on tapahtunut pikkuhiljaa, askelittain. Silti se on tapahtunut ja koska se on vienyt aikaa, niin juuri sen vuoksi tuosta muutoksesta on ajan saatossa kasvanut elämäntapa. Tapa, jolla eläessäni minun ei tarvitse hetkeäkään pelätä palaamista vanhaan, tuohoisaan pakenemiseen.

Yksin en olisi selvinnyt, sen tiedän. Onneksi minun ei ole tarvinnut yrittääkään selvitä yksin. Sen jälkeen kun aloin haparoiden uskaltautua luottamaan toisiin ihmisiin, ihmeitä alkoi tapahtua. Tänään tiedostan itseäni jo sen, ettei enää aivan heti kukaan minun luottamustani voi pettääkään. Olenhan läpikäynyt elämäni siinä määrin avoimesti, ettei siellä enää ole mitään, minkä varjolla joku toinen ihminen voisi minua satuttaa.

Lopuksi haluan kertoa vielä sen, että koska yhä olen monin eri tavoin tunteiltani varsin herkkä, käyn hetkittäin yhä sitä sisäistä taistelua siitä, onko minulla oikeus hyvään elämään. Toisaalta sisin kertoo minulla olevan siihen aivan sama oikeutus, kuin kenellä tahansa, mutta toisaalta huomaan hetkittäin siitä nousevan syyllisyyden, sillä tiedän että on todella paljon ihmisiä joilla asiat eivät ole lähestulkoonkaan niin hyvin kuin minulla. Mutta kuten todettua, ei minullakaan aina ole ollut ja sen vuoksi juuri, annan itselleni luvan nauttia elämästä. Olenhan oman osuuteni verran tehnyt asioissa, korjatakseni elämässäni sen, mitä itse pystyin elämässäni muuttamaan. Muutoksen nyt miettien alkuunpani se oivallus, että mikäli haluan elämääni jotain parempaa, on minun luovuttava oman elämäni uhrina elämisestä.

Hyvää elämää, sitäpä sitä. Sisäinen maailmani on tasapainossa. Entiselle, masentuneelle ja paniikkihäiriöiselle ihmiselle tämä on suoranainen ihme. Tämän rauhan tunteen edelle ei elämässä mene mikään asia, ja vaikka yhä ymmärrän olevani monin tavoin se pieni lippalakkipäinen poika, joka suunnattomasti innostuu mitä erinäisimmistä asioista, ei mikään maallinen tule koskaan menemään tämän sisäisen maailmani kunnossapidon edelle. Kaikki muu onkin vain sitä kaikkea muuta. Jos muutaman esimerkin mainitsee, niin nautin suunnattomasti siitä, kun saan tänään toteuttaa sitä nuoruuteni haavetta, startaten auringon noustessa moottoripyöräni ja kurvata sillä kohti asfaltilla odottavaa jännitystä ja vapautta.

1100cc Kawasaki ZZR
1100cc Kawasaki ZZR

Kuten todettua, tämä on sitä minun sisäistä pikkupoikaa, mutta kuten todettua myös, sallin sen itselleni hyväksyen tämän olevan tässä hetkessä osa minuuttani. Minuutta, jota tänään kunnioitan ja arvostan.

Vielä kun tähän yhtälöön lisätään se, että kaikista hylätyksi tulemisen kokemuksista huolimatta, rinnallani askeltaa yhä se sama ihminen jonka kanssa tuolla sysimustassa pimeydessä ensimmäiset yhteiset vuotemme vietimme, niin ymmärtänette varmaan sen, että tuosta nousevasta kiitollisuudesta johtuen, haluan osaltani antaa tuolle ihmiselle nyt vaihteeksi jotakin. Osoittaakseni sen, kuin äärettömän paljon häntä kunnioitan ja rakastan. Tässä hetkessä tämä pieni ele on se, että otan rakkaani mukaan ensiviikon työreissulle ja majoitumme neljäksi päivää Peurunkaan, jossa luvassa on Haloo Helsingin keikka, kylpylää, hemmottelua, hyvää ruokaa ja rentoutumista. Siis paketti sitä, mitä parisuhteessa elävä, lapsiperheellinen ihminen kutsuu yhteiseksi laatuajaksi.

Haloo Helsinki Peurungassa 13.4.2015
Haloo Helsinki Peurungassa 13.4.2015

Lopuksi haluan kiittää yhdessä ja erikseen teitä jokaista joka tavalla tahi toisella elämäni matkalla on seuranani viipyillyt. Ilman teidän tukea, en olisi nimittäin selvinnyt. Kun ihminen uskaltautuu luottamaan toiseen ihmiseen, tapahtuu tuossa vuorovaikutuksessa jotakin ihmeellistä. Toisaalta oma elämäni tässä hetkessä on loputon sarja pienen pieniä ihmeitä.

Luonto on täynnä ihmeitä. Miksei siis ihmisen elämäkin.
Luonto on täynnä ihmeitä. Miksei siis ihmisen elämäkin.

Ihmeitä tapahtuu. Riittää kun uskon niiden tapahtuvan.


Hyväntekeväisyydestä.

Usko. Se riittää.
Usko. Se riittää.

Kuten aikaisemmin olen jo useaanotteeseen todennut, minun oli käytävä läpi maanpäällinen helvetti, löytääkseni tien elämään. Toisaalta, äärilaitaihmisenä huomaan yhä ajoittain sortuvani tähän toisesta äärilaidasta toiseen äärilaitaan sinkoilemiseen. Sen vuoksi pyydänkin hitusen ymmärrystä seuraavalle pohdinnalleni. Hyväntekeväisyys, mitä se minun kohdallani merkitsee?

Minulle aikaisemmin tuo asia oli täysin merkityksetön. Elinhän totaalisessa itsekkyydessä, itsekeskeisyydessä. Tilassa johon ei yksinkertaisesti mahtunut kukaan muu. Saati kenenkään toisen ihmisen tarpeet. Elin ja hengitin todellisuutta, jossa jokapäivä tärkeintä oli saada omat itsekkäät tarpeeni tyydytetyksi, keinolla millä hyvänsä.

Tuolla matkallani tulin satuttaneeksi lukemattoman määrän ihmisiä, mutta tänään miettien, ehkä kuitenkin mitä suurimmassa määrin, myös itseäni. Jossain sieluni sopukoissa nimittäin kokoajan kuitenkin tunsin, etten oikeasti ole pohjimmiltani ihminen joka ei välittäisi kenestäkään muusta kuin itsestään.

Lukematon määrä pettymyksiä ihmissuhteissa sekä toinen mokoma erilaisia riippuvuuksia opasti minut tielle joka oli tuhota minut alle kolmikymppisenä. Luojalle kiitos, hän näki minussa potentiaalia, vaikken itse enää uskonutkaan omiin kykyihini missään määrin.

Ääretön määrä tuskaa sekä suunnatonta pelkoa, ohjasi minut etsimään elämääni jotakin. Jotakin sellaista, minkä varassa hitaasti mutta varmasti kykenin opettelemaan pois tuosta kaiken tuhoavasta itsekeskeisyydestäni. No kuten arvata saattaa, ampuen aluksi toiseen ääripäähän, täydelliseen epäitsekkyyteen. Tilaan jossa eläessäni, pyrin vastavuoroisesti huomioimaan pelkästään toisten ihmisten tarpeet, samalla väärällä tavoin itseäni unohtaen. Huvittavin ylilyönti kuitenkin asioissa oli se, että tuossa samalla tulin unohtaneeksi ne itselleni tärkeimmät ihmiset. Eli ne, jotka kaikessa rakkaudessaan olivat vuosia kestäneet rinnallani, tarjoilipa se mitä tahansa. No kaikesta oppii.

Mutta itse asiaan. Hyväntekeväisyys on asia jota itse olen omassa elämässäni pohtinut todella pitkään ja hartaasti. Päättäen jo aikoja sitten, että kunhan minulla on elämässäni tilaisuus, omalta osaltani tuota asiaa toteutan. Vieläpä pyrkien toteuttamaan sitä, ehkä taas hieman liiankin konkreettisesti raamatun lausetta noudattaen: " Vaan kun sinä almua annat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee." Samalla silti ymmärtäen sen, että tuo on vain yksi monista ihanteista, joihin meidän ihmisten tulisi elämässään pyrkiä, silti tuota konkreettisesti koskaan saavuttaen.

Uskokaa pois, olen monin eri tavoin vielä keskeneräinen, keskenkasvuinen kakara. Lapsi joka ei osaa elää kuten toivoisi voivansa. Mutta silti, kiitos raittiuden, oman omalaatuisen uskoni elämään, tänäänkin saan tehdä jo automaatioksi tullutta itsetutkailua, jonka myötä jokapäivä havaitsen itsessäni mitä erilaisimpia puutteita. Parasta tässä matkassa on tänäänkin se, että ymmärrän meidän ihmisten toimivan toisillemme mitä mainioimpina peileinä tunteisiin, joita syystä tahi toisesta emme vielä itsessämme ole olleet valmiit kohtaamaan. Yksi konkreettinen esimerkki tästä oli kuluneella viikolla, kun löysin itsestäni surun tunteen, lukiessani sähköpostiini tipahtanutta viimeisintä kirjettä ystävältäni Jari Sarasvuolta, hänen Stronghold -hankkeeseensa liittyen. Tavoistani poiketen, en pitänytkään tuota tunnetta sisälläni, vaan jaoin sen nykyaikaan kuuluen, Twitterissä, kyseiselle ihmiselle, sen enempää miettimättä. Se hyvä mitä tuosta seurasi, olikin taas yksi mitä ihmeellisin asia. Minä nimittäin kasvoin lapsuuteni siihen käsitykseen, ettei omia tunteitaan ole lupa tuntea, puhumattakaan siitä että niitä kenellekään toiselle olisi kertomassa. Vaikka kyseisessä keskustelussa koinkin, etten läheskään tullut ymmärretyksi, niin silti ainakin itse sain taas kerran äärettömän paljon itselleni, tuosta suhteellisen lyhyehköstä dialogista mikä asian tiimoilta käytiin.

Ensimmäisenä oivalsin nimittäin sen, että kuin huomaamattani, otin minulle henkilökohtaisella tasolla äärimmäisen ison harppauksen eteenpäin. Kerroinhan jollekin ihmiselle aidosti sen, mitä sisälläni tunsin. Aikaisemmin kun olen tottunut pitämään ja patoamaan kaiken syvälle sismpääni, olipa asia tai tapahtuma tunteineen mitä tahansa. Vaikkakin kokonaisuutena tämä asia olikin varsin vähäpätöinen, se antoi minulle itsestäni myös toisen oivalluksen. Koin nimittäin tuon surun suhteessa itseeni ja omiin tekemisiini, enkä suinkaan, kuten ensin ajattelin, suhteessa Jarin edesottamuksiin.

Minä nimittäin olen jatkuvasti painiskellut sen asian äärellä, kun tänäänkin teen työtä, jossa sovellan parhaan kykyni mukaan omakohtaisia kokemuksia erilaisten riippuvuuksien orjuudesta vapautumisesta, ja kun olen tässä hetkessä lähes pakotettu pyytämään osasta näistä palveluistani yritykseni kautta rahaa, saadakseni osaltani perheelleni toimeentulon, niin välillä huomaan kokevani surua, syyllisyyttä ja tuskaa siitä, etten kykene tässä työssä toteuttamaan sitä samaa, mitä ensiksi kykenin liki 6v ajan tekemään. Vapaaehtoistyötä. Pyyteetöntä auttamista.

Ymmärränhän minä sen, että ihminen tarvitsee työtä ja toimeentuloa. Enkä minä enää jatkuvasti tämän asian äärellä märehdi, mutta tämä tapahtuma toi taas tämän tunteen esiin ja hyvä, sillä taas huomaan osaltani edenneeni tarvittavat askeleet elämässäni, kohti ihannetta. Ymmärsin nimittäin sen, ettei ole minun asiani puuttua, saati reagoitua siihen, mitä muut ihmiset elämällään tekee. Vaan sensijasta keskittyä omaan tekemiseeni, toteuttaakseni omassa elämässäni sen, mitä toisen ihmisen jossain kohden toivoisin toteuttavan.

Loppukaneettina totean vain sen, ettei minun elämässäni hyväntekeväisyys ole enää asia, jota minun erikseen tarvitsisi alkaa tekemään. Saati siitä itselleni mitään saamaan. Ymmärsin nimittäin sen, että parasta hyvää, suhteessa toisiin ihmisiin, voi tehdä niin monin erilaisin tavoin jokapäivä, ettei siihen tarvitse alkaa erikseen mitään tapahtumia, saati keräyksiä järjestämään. Riittää kun pysyttelen poissa entisestä itsekeskeisestä ajatusmallistani, huomioiden kaikki ne ihmiset jotka kuka missäkin vaiheessa elämääni, omalla polullani hetkisen viipyvät.

Lopuksi vielä haluan siteerata erästä raamatunlausetta, joka on puhutellut minua jo pidemmän aikaa:

Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta. Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi.


Väsymyksestä, uupumuksesta sekä omasta osuudesta.  2

John. 3:7-8
John. 3:7-8

Ajattelin kirjoittaa omakohtaisia kokemuksia liittyen viime päivien uutisiin ja siihen, kuinka tiukille ihminen toisaalta itse itsensä, mutta toisaalta myös nykyinen elämänmallimme ajaakaan.

Minä olen elämässäni saanut kokea ainakin oman osuuteni verran epätoivoa, totaalista toivottomuutta. Kun tuohon tunteeseen sukeltaa, ei maailmasta löydy asiaa joka toisi edes pienen valonpilkahduksen sysimustaan maisemaan. Itsemurhaa yrittäneenä, voin käsi sydämellä sanoa että tuossa hetkessä mikään ei merkitse mitään, on vain ajatus, tämän on loputtava. Samaan hengenvetoon totean surullisena sen, että tänäänkin ihan liian moni ajatuu tuohon mustaan aukkoon, tietämättä että siitä on ulospääsy.

Niin uuvuttavaa kuin viime vuosien taisteluni elämässäni on ollutkin, olen kuitenkin käynyt läpi sellaisen helvetin aikaisemmassa elämässäni, etten enää tuonne pimeyteen palaa. Voin varmuudella sen sanoa, koska minulle tuolta helvetistä lähti matkaevääksi sen tason luottamus elämää ja sen ainutkertaisuutta kohtaan, etten enää elämääni päästä siihen tilaan, jossa tuo piemys pääsisi yllättämään.

Tähän kohtaan kohdallani sopii erinomaisesti Samuli Edelmannin laulun sanat: "Ei mitään hätää, jos ei omat voimat riittäneet. Ei mitään hätää, se olen minä joka voin kuivata sun kyyneleet."

Toisaalta voin tähän kirjoittaa ymmärtäväni esimerkiksi sitä pienten lasten äitiä, joka totaalisessa epätoivossaan kokee ainoaksi vaihtoehdoksi tuhota oman ja samalla lapsensa hengen. Mitä tai ketä se auttaa, jos minä ymmärrän? Tämä on minun tapani käsitellä asioita joita en järjellä ymmärrä ja joita jos alkaisin järjellä pohtimaan, olisin pian tunteineni aivan totaalisen hukassa. Tämä ymmärtäminen, tai kuvaisiko tätä paremmin sana hyväksyminen juontuu aikaan, jolloin oma isäni teki itsemurhan. Tuon tapahtuman lopullisuus ja varsinkin sen käsittämättömyys oli oikeasti ajaa minut hulluuteen. Kaiken aina järkeistämänä ihmisenä, yritin tuota tapahtumaa jäsentää päässäni siten, että sen järjelläni pystyisin selittämään. En kyennyt. Olin tulla hulluksi. Tai ehkä tulinkin, monen mielestä. Löysin nimittäin tuossa ajankohdassa ensimmäisen palasen tämän hetkisestä luottamuksestani. Uskosta. Tuo luottamukseni ei selitä tätä tragediaa hyväksi, saati hyväksyttäväksi, mutta sitä ei olekaan tarkoitus selittää. Miksi yrittää selittää jotakin näin selittämätöntä. Sen sijaan, kun en kykene sitä ymmärtämään, saati selittämään, ainoa keino minun välttyä läpikäymästä käsittämättömiin mittasuhteisiin nousevaa tunnemylläkkää pääni sisällä, minun vaatimaton osani on parhaan kykyni mukaan hyväksyä sellaiset tapahtumat, joille en voi yhtikäs mitään.

Toisaalta tässä päästään kohtaan, jossa löydän oman osuuteni asioissa. Ne osat joille voin jotakin tehdä. Ensimmäisenä läheisimmät ihmiseni. Oma perheeni. Ehkä kivuliainta tässä kyseisessä tragediassa josta lehdestä luemme on se, että se voisi aivan hyvin tapahtua minulle ja minun perheelleni.
Itse olen reissannut ympäri Suomen viimeiset vuodet. Samalla kun vaimoni on uupumukseen asti pitänyt kotona kaikkea kasassa. Itsensä unohtaen. Yhtälö joka tästä seuraa, on hyvin pitkälti sen kaltainen että mikäli tuohon ei konkreettisesti jotakin muutosta tehdä, se saattaisi jossain kohtaa jomman kumman kohdalla aiheuttaa tuollaisen sysimustan pimeyden laskeutumisen elämään. Oma osuus. Eiliselle päivälle taas kerran istuskelin autonratissa liki 7 tuntia, pohtien siinä samalla elämääni, tullen siihen tulokseen, että nyt on konkreettisesti aika tehdä jotakin eikä vain puhua. Seuraava teksin pätkä kertonee miksi.

"Kun sä ajat autoa, kilometritolkulla, eikä kukaan vastassa kotona.."

Pelkään kuollakseni yrittäväni niin kovasti muuttaa asioita, että joku päivä kukaan ei olekaan kotona vastassa. Enkä valehtelamatta tässä hetkessä miettiessäni omaa itseäni, ihmettelisi vaikka tämä tilanne olisi jo tänään. Kuten sanoin, olen viime vuodet reissannut ympäriinsä. Ensin yhteensä 4 vuotta viikonloppuja opiskellen kaukana kotoota, yrittäen saada itselleni ammatin jonka turvin saisin itselleni töitä ja perheelleni elannon. No toisin kävi. Päivääkään en ole palkkatyötä tuon opiskelun ansiosta tehnyt.
Toisaalta juuri tuosta johtuen, ajauduin yrittäjäksi, vieläpä tälle päihdealalle töihin, reissaten nyt viimeiset 2 vuotta enemmän tai vähemmän edestakas. Silti saamatta perheelleni elantoa, tai muutakaan taloudellista turvaa. Sen sijaan elän jatkuvan stressin alla, ollen joko reissussa poissa kotoa, tai kotona ollen ajatuksissani jossain muualla.
Lopputuloksena siis elän tilanteessa jossa taloudellinen ahdinkoni on sitä luokkaa, että joka ikinen päivä ristin käsiäni rukoillen siihen muutosta, jotta jaksaisin jatkaa eteenpäin. Samalla kokien suunnatonta syyllisyyttä siitä millaiseksi oman ja perheni elämän taas kerran olen saattanut. Lopulta tullaan rakkaan vaimoni osuuteen. Hän on tämän kuluneen 6 vuoden aikana opiskellut itselleen ammatin. Saanut töitä. Pitänyt kodin kunnossa. Hoitanut kaikki 5 lasta. Käynyt läpi pari-kolme leikkausta. Kärsinyt kilpirauhasista johtuvaa väsymystä ja samalla kantanut vastuun taloudellisesta tilanteesta liki yksinään. Ei siis ihme, että ilman kilpirauhasen vajaatoimintaakin väsyttää kummasti. No nyt palataan siihen minun osuuteeni. Haluan muille hyvää. Haluan sitä niin paljon että se välillä sattuu. Kun tiedän millaista on taistella päihdehelvetissä ja millaista sieltä on kavuta ylös, haluan osaltani auttaa. MUTTA, minkä kustannuksella? Perheen? Oman terveyteni? Elämämme? Tuskin!

Joku joskus sanoi minulle ensimmäisen kerran lauseen: "Et voi antaa jotakin sellaista mitä sinulla itselläsi ei ole." Tämä on kohdallani totta tänäänkin. Aivan samoin kuin se, että vasta sitten kun minä voin hyvin, ihmiset ympärilläni voivat hyvin. Ja tähän aion seuraavana panostaa. Niihin ihmisiin jotka kuitenkin eniten merkitsevät minulle ja joiden hyvinvoinnista ensimmäisenä olen vastuussa. Minä itse ja perheeni. Haluan omalta osaltani olla tekemässä asioita siten, ettei ainakaan minun eikä perheeni tarina päädy tällaisen tragedian muodossa iltapäivälehtien lööppeihin.

Lopuksi vielä haluan sanoa sen, että jokainen meistä tavallaan käsittelee tai yrittäää käsitellä asioita joita ihmisen mieli ei voi eikä koskaan kykene ymmärtämään. Kuten aikaisemmin sanoin, minun tapani on pyrkiä hyväksymään asiat, joille en voi mitään, samalla yrittäen parhaani tehdä asioissa joille jotakin voin. Toisaalta jokainen meistä prosessoi näitä tapahtumia omalla kohdallaan, mutta olet sitten tässä hetkessä surullinen, vihainen, turhautunut tai katkera tällaisista tapahtumista kotimaassamme, pyri pysähtymään tuon olosi äärelle. Kysyen miksi minä tunnen näin tällaisen tapahtuman johdosta. Minä olen löytänyt itseäni juuri näiden kysymysten kautta. Kun reagoin joihinkin tapahtumiin vihalla, mitä se minusta kertoo. Kun jokin tapahtuma saa minut turhautumaan, kertoo se minusta.. jne. jne.

Loppupeleissä tätä perhettä, saati tämän perheen lähellä eläneitä tuskin lohduttaa reagoimme me tähän tapahtumaan miten tahansa. Ei näitä ihmisiä auta se että vihaamme epätoivoista äitiä. Suremme näitä pieniä ihmisiä ja heidän kohtaloaan. Olemme me katkeria siitä ettei kukaan taaskaan auttanut tätä perhettä aikonaan.
Ainoa mikä ehkä auttaa meitä ihmisiä noin yleensä, on se että pyrimme omassa elämässämme muuttamaan niitä asioita joille jotakin voimme tehdä, siten ettei tällaista tragediaa pääsisi tapahtumaan omalle kohdallemme, tai omassa lähipiirissämme. Kysy siis tänään aidosti itseltäsi, puolisoltasi, ystävältäsi tai joltakulta läheiseltäsi kuinka hän jaksaa ja mikä tärkeintä, varaa aikaa pysähtyä kuuntelemaan mitä hänellä on sinulle sanottavana.

Siunausta päiväämme. Varjelusta askeleihimme. Rakkautta elämäämme. Voikaa hyvin.


Oman keskeneräisyytensä hyväksymisestä.

Tällä tiettömällä tiellä..
Tällä tiettömällä tiellä..

Taas kerran olen tullut tilanteeseen, jossa järjellä ajateltuna koen aivan turhaa syyllisyyttä, mutta toisaalta en voi tunteilleni juuri nyt muuta kuin sen että hyväksyn ne sellaisenaan. Toisaalta tulevaisuutta ajatellen, olen opetellut kohtaamaan tunteitani siten, että sallin itselleni ne, mutta toisaalta pyrin aina pohtimaan sitä mistä mikäkin tunne alun perin on lähtöisin.

Esimerkkinä tämän hetkinen syyllisyys. Aluksi tuo tunne nousi siitä, etten jälleen kerran kyennyt pitämään aikomaani aikataulua ja siitä johtuen koen taas epäonnistuneeni. Onneksi tässä kohtaa asia ei ole mitenkään suuren suuri. Kyse on tästä omasta hassusta haasteestani, listata asioita joista olen kiitollinen. Kuten todettua, enää en halua alkaa väkisin suorittamaan asioita ja sen vuoksi tämä asia jäi tässä hetkessä vielä keskeneräiseksi. Toisaalta osa tuosta johtuu siitä, että juhlimme kahden pienimmän syntymäpäiviä ja tuosta johtuen aikataulu ei yhden päivän osalta pitänyt. Toisaalta minulla on taipumus asioissa äärimmäisyyksiin ja sen vuoksi yksi epäonnistuminen aikataulussa aiheuttaa sen, että seuraavaksi jätän asiat sikseen.

No sitten tämän kertaisen tunteen alkulähteille. Olin juuri äsken koirien kanssa iltakävelyllä, pohtien sitä miksi minun tunne-elämäni yhä on vielä kovin häilyväinen. Tästä johtuen aloin pohtia tätä syyllisyyttäni ja sitä miksi minun on äärimmäisen helppoa aloittaa aina uusia asioita, mutta liki poikkeuksetta saattaa niitä kunnolla loppuun. Palasin ajatuksissani lapsuuteeni, jolloin oivalsin seuraavan yhtälön. Lapsuudessa isäni tahtomattaan odotti minulta kaikessa täydellistä lopputulosta, silti juurikaan koskaan kehumatta tai kiittämättä oli lopputulos millainen tahansa. Tästä seurasi se, että yritin yhä vain kovemmin, päätyen totaaliseen väsymykseen suorittamiseni seurauksena. Tämä sama kaava pätee tänäänkin elämässäni, vaikkei kukaan toinen minulta enää vaatisikaan yhtikäs mitään. Minä itse vaadin ja aina jo lähtökohtaisesti kohtuuttomia. Missään asiassa normaali keskinkertainen ei ole mitään, vaan aina pitää pyrkiä mahdottomuuksiin. Täydellisyyden tavoittelu valmistaa minut varmuudella pettymykseen, josta seuraa vain lisää vaatimuksia ja lisää syyllisyyttä. Tästä johtuen minun on kohtuuttoman vaikeata tai liki mahdotonta saattaa mitään loppuun, koska mikään lopputulos ei ole koskaan riittävän hyvä.

Seuraavaksi palasin miettimään sitä, millä tavoin olen tietyissä ongelmissani päässyt eteenpäin ja tulin siihen päätelmään, että kaikki hyvä muutos saa alkunsa tiedostamisesta ja sitä seuraavasta hyväksymisestä. Nyt siis käsillä on hetki jossa kysytään sitä, että hyväksyn itseni juuri niin keskeneräisenä kuin tässä hetkessä olen. En saa aina asioita valmiiksi aikataulun mukaan, mutta silti se ei tarkoita sitä että olisin automaattisesti luuseri tai muutoin huono ihminen. Nyt opettelenkin siis siihen, että pyrin saattamaan loppuun asiat, menipä niissä sitten vaikka vuosi pidempään kuin aluksi olin ajatellut. Tällä tavoin vältyn epäonnistumisen kokemukselta ja sitä seuraavasta syyllisyyden tunteesta.

Ymmärtäisin vain sen, että minäkin olen hyväksytty ja rakastettu juuri tällaisena armottomana koheltajana kuin tässä hetkessä vielä olen. Minulla on oikeus epäonnistua asioissa, eikä se silti tarkoita sitä että olisin yhtään sen huonompi ihminen kuin kukaan toinenkaan.


Sananen kiitollisuudesta  3

Olen viime viikot huomannut eläneeni siltä pohjalta, että olen jatkuvasti ajatellut elämästäni puuttuvan jotakin oleellista. Jotakin sellaista, mitä ilman en kykene kokevani olevan tasapainossa. Eilisessä illassa oli hetkellisesti jotakin maagista. Koin hetken ajan elämässäni kaiken olevan juurikin oikeilla paikoillaan.

Käyn säännöllisesti vertaisryhmissä, joissa voin saman kokeneiden ihmisten kanssa jakaa omaa elämääni, saaden samalla heijastuksia omasta minuudestani. Huomasin toisia kuunnellessani kadonneni omien vaatimusteni alle. Oivalsin nimittäin tavoitelleeni jotakin sellaista mitä en tarvitse ollakseni onnellinen, alkaen samalla pitämään itsestäänselvyytenä kaikkea sitä mikä minulle on tässä hetkessä tärkeintä.

Tiedän että minulta ei tämän hetkisessä elämässäni puutu yhtikäs mitään sellaista, jonka vuoksi voisin ajatella olevani kykenemätön kokemaan kiitollisuutta. Joku heitti hyvän kysymyksen, mitä kiitollisuus sitten on?

Minulle kiitollisuus yksinkertaisimmillaan on selkeää tietoisuutta siitä kaikesta hyvästä mitä elämä on minulle siunannut. Kun saan kiinni tuosta olosta, kaikki tuntuu olevan oikealla paikallaan, ilman että minun tarvitsisi juuri nyt tehdä yhtään mitään. Eilen illalle oivalsin hakevani elämässäni taas jotakin sellaista, mikä varmasti asettuu aloilleen, kunhan ymmärrän lakata sitä kuin pakonomaisesti vaatimasta. Miten tähän päätelmään sitten päädyin?

Huomasin tuolla ryhmässä puhuvani siitä, kuinka päihteiden käytössä minun tuli päätyä totaaliseen umpikujaan, ymmärtääkseni sen, etten yksin kykene ratkaisemaan päihdeongelmaani. Sama kuvio toistui ja toistuu yhä erilaisten riippuvuuksien kohdalla. Kun ihminen on oman pakonomaisuutensa orjana, suhteessa johonkin aineeseen tai toiminnalliseen juttuun, hän ei ymmärrä omaa tilaansa, eikä sen vuoksi tule halukkaaksi muutokseen, ennen kuin tuo kyseinen ongelma aiheuttaa niin mittavaa kipua, että siinä pysyttäytyminen käy kipeämpää, kuin miltä muutoksen tuoma pelko kipuna aiheuttaa.

Olen kokenut tämän päihteissä. Lääkkeissä. Uhkapelaamisessa ja viime aikoina myös suhteessa omaan elämääni. Luoja tietää, olen yrittänyt kaikin käytettävissä olevin voimavaroin järjestellä elämääni, tullakseni toteamaan vain sen, etten tule siinä ikinä ominvoimin onnistumaan. Aivan samoin kun en onnistunut suhteessa riippuvuuksiini. Lisäksi jouduin aikanaan toteamaan saman suhteessa omiin suunnattomiin pelkotiloihini. Silti tässä hetkessä saan elää tätä päivää vapaana pelosta. Vapaana noista itseäni ja läheisiäni tuhoavista riippuvuuksista. Mitä tämä vapaus sitten minulta vaati? Sen tosiasian myöntämisen että tarvitsen näihin ongelmiini apua. Saman asian joudun myöntämään suhteessa omaan elämääni ja sen kaoottisuuteen nähden. Yksin en yksinkertaisesti saa elämääni järjeslelyksi. Tarvitsen siihen toisia ihmisiä ja oman ymmärrykseni mukaisen jumalan apua. Mutta aivan ensimmäisenä minun tulee pysähtyä paikoilleni. Sillä mitä kovempaa yritän juosta kiinni tuota tavoitettani, sitä kauemmas siitä näytän harhautuvan. Tuon pysähtymisen hetki on käsillä. Sen verran suurta kipua olen viime päivät saanut kokea. En enää yksinkertaisesti jaksa juosta. Haluaisin pysähtyä. Myöntää epäonnistuneeni. Nostaa reilusti kädet ylös, ja kyynelehtien huutaa että tarvitsen apua. Auttakaa hyvät ihmiset.

Tästä kaikesta seuraa seuraava ongelmani. Vääränlainen ylpeys. Ajattelen jo tätä kirjoittaessani sitä, kuinka kiittämätön olen, sillä monella muulla on asiat tässä hetkessä paljon huonommin kuin minulla. Silti sisälläni joku huutaa apua. Haluan vain yhtä asiaa elämässäni. Säännöllisen tulonlähteen, jolla saattaa oman talouteni tasapainoon. Sillä tiedän sen jälkeen kykeneväni auttamaan taas osaltani muita. Väsymykseni tai liki käsittämättömän tuntuinen uupumukseni juontaa siitä, että yritän auttaa muita, samalla ollen äärimmäisen huolestunut omasta tilanteestani. Jotenki vaivun johonkin ihmeelliseen epätoivoon asioissa. Toisaalta ymmärrän järjellä ajateltuna tämän johtuvan siitä, että ihmisen sietokyky on rajallinen. Kun yrittää yrittäjänä, todetakseen kaksi vuotta elämäänsä taaksepäin katsoessaan eläneensä käytännössä tuloitta, ei kait ole ihme jos puseroon hiipii jo hetkellinen epätoivo. Toisaalta yhden konkurssin ja velkahelvetin läpikäyneenä, en halua luovuttaa. Haluaisin vain tänään tehdä työtä josta suunnattomasti nautin. Ihmisten auttaminen erilaisissa elämänsä ongelmissa. Rinnallakulkeminen. Koen hyvin vahvana kutsumuksenani tämän rinnallakulkemisen. Koen että tämä on juuri sitä miksi minut tänne maailmaan alunperin luotiin. Miksi tämä ei voi tuottaa sen verran että tulisin toimeen. En enää nimittäin haaveile rikkauksista. Koen saaneeni niin monta lottovoittoa elämässä, ettei yksikään suurin Jackpot ole siihen verrattavissa.

Kiittämättömyydessäni tulen sortuneeksi syyttämään tästä kaikesta yheiskuntaa, kuin kysyen: Miksi yhteiskunnassa käytetään äärettömästi aikaa ja rahaa korjaten jotain mikä ei ole rikki ja rikkoen jotain joka on jo valmiiksi hajalla? Eikähän tuossa lauseessa sinällään ole piilotettuna se, miksi oma talouteni on tässä hetkessä totaalisessa kaaostilassa. Syy tahi syyllinen löytynee katsomalla peiliin. Myönnän. Olen syyllinen tähän. Mutta entä jos haluan kärsiä rangaistukseni. Sovittaa väärät valintani. Miksi minulle ei voida suoda siihen mahdollisuutta. Ja heti. :)

Tässä tullaan tähän kuuluisaan minulle kaikki heti ajatteluun, jonka seurauksena elämäni on ollut lähes poikkeuksetta jatkuvassa kaaostilassa. Sen hetken kun kykenen luopumaan omista kohtuuttomista vaatimuksistani, kaikki on hyvin. Aivan kuten tuo hetki eilisessä illassa. Hetki jolloin hyväksyn tämän olevan tässä hetkessä minulle oppi jonka tarvitsen, voidakseni taas jossain kohtaa olla jollekin toiselle kanssamatkaajalleni enemmän avuksi. Nyt kysytään vain kärsivällisyyttä, nöyryyttä ja hyväksymistä. Sillä asiat eivät järjesty yhtään sen nopeampaa, vaikka kuinka sitä kiukuttelemalla, lähes itkupotkuraivarein vaatisin. Ne järjestyvät juuri sen aikataulun ja suunnitelman mukaisesti, mikä minulle parhaaksi tässä hetkessä on. Senpä vuoksi minun olisi itseäni ja läheisiäni säästääkseni hyvä vain istahtaa alas, todeta vallitsevat olosuhteet. Pysähtyä miettimään mitä omalta osaltani voisin asioissa tehdä ja jättää loppu asioissa jonkin muun hallinnoitavaksi. Hellitä hyvä hullu, hellitä!!

Kiitollisuus on läsnä juuri tässä hetkessä. Avain kiitollisuuteen löytyy siitä että luovun omista kohtuuttomista vaateistani elämää kohtaan. Sen jälkeen kaikki on vain jotenkin niin paljon helpompaa.


Sananen armosta.

Eilisen Vain elämää jakson innostamana aloin taas saada kiinni elämäni tärkeimmästä asiasta, nimittäin armosta. Kun elin ja hengitin päihdehelvettiä, ainoa asia joka nyt mietittynä piti minut suunnilleen järjissäni erilaisten suunnattomien pelkojeni alla oli juurikin armo. Kun ihminen kokee tarpeeksi suurta kipua, hän tulee riisuutuneeksi kaikesta ennakkoluuloistaan sekä ylpeydestään elämää ja sen ainutkertaisuutta kohtaan. Elämäni tärkein oivallus tähän hetkeen on ollut se että koinpa elämässäni mitä tahansa, silti tuo asia varmistaa kohdallani sen, että kaikki kipu ja tuska on ollut sen arvoista.

Minulle asian sisäistäminen vaati liki parinkymmenen vuoden kipuilun. Silti yhä huomaan kuin automaattisesti ohjautuvani tekemään elämässäni valintoja, jotka ajavat minut tavalla tahi toisella totaaliseen umpikujaan. Tuolla seinää vasten seistessäni, koen kivun, jonka luulin sivuuttaneeni selvittyäni eroon päihdemaailmasta, mutta jonka toisaalta tänään ymmärrän tarvitsevani juuri riisuutuakseni kaikesta turhasta, keskittyen olennaisimpaan. Rakkauteen elämässäni.

Muistan lopun ikääni hetken, kun isäni oli päättänyt elämänsä oman käden kautta. Hautajaisissa seisoin hetken aikaa isäni avoimen haudan reunalla, katsellen alas monttuun, jossa isäni ruumis oli, kauniissa arkussa. Muistan tuon hetken siitä, kun tuo hetki toi minulle sisimpääni ensikertaa luottamuksen siitä, ettei elämä pääty kuolemaan. Kuolema on vain portti, josta kuljemme ajasta ikuisuuteen. Tuon ymmärtäminen vapautti minut suunnattomasta pelosta kuolemaa kohtaan, mutta toi samalla minulle luottamuksen ja uskon elämään.

Olipa taipaleesi täällä ajassa millainen tahansa. Teitpä elämässäsi mitä valintoja tahansa. Pärjäsitpä millä mittarilla miten tahansa, silti sinulle on tarjolla sama armo, kuin meille kaikille.

Minun elämäni perusta on tänään usko hyvään. Rakkauteen. Tuo usko sydämessäni kykenen elämään siten, etten tuhoudu enää taakkani alle elämässä. Joskus ihmisen on koettava kipua, ymmärtääkseen armon merkityksen elämässään. Kun armo murtautuu syvälle sydämeen, kipu helpottaa. Rakkaus osoittaa minulle kivun kautta sen omavoimaisen taistelun johon taas kerran olen tullut harhautuneeksi. Kun lakkaan taistelemasta, saan kokea rauhaa jossa voin huolettomana levätä luottaen siihen, että kaikki on hyvin.

Kipu on ollut minulle todella vaikea asia hyväksyä. Olen hyvin pitkään ajatellut, että elämän tulisi olla sellaista, ettei kipua tarvitsisi. Tänään ymmärrän sen, että kipu on osa elämää. Se kertoo minulle kyvyttömyyteni hyväksyä asioita sellaisena kuin ne tänään minulle tarjoillaan. Olipa elämässä tänään tarjolla mitä tahansa, minulle on myös samalla tarjolla työkalut selvitä siitä. Ihmiset joihin tukeutua, kunhan vain kykenen luopumaan vääränlaisesta ylpeydestäni pyytääkseni apua. Lakatakseni taistelemasta. Elääkseni, suorittamatta. Läsnäollen. Kokien elämän tällaisenaan.

Lopuksi haluan siteerata Toni Wirtasen uskomattoman kuvauksen armosta. Tässä kiteytyy kaikki elämäni ajalta sisältäneen kivun ydin. Kyky luovuttaa, ymmärtäen sen että taistelu vain viivyttää armoa josta osalliseksi pääsen heti kun vain kykenen luopumaan suojamekanismeistani, ottaen vastaan rakkautta.

Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää


"Ruskaa pakkasessa" - luonnon kauneutta kuvaten.  2

Terveisiä vain Usko Eevertti Luttiselle, tuolle hilpeän hauskalle pikkasen kappelin veikeälle veijarille.

No mutta asiaan. Olen taas viikon verran vieraillut täällä pohjoisen perukoilla, saaden tuta tämän hetkisen päihdeongelman karua todellisuutta. Ehkäpä juuri siksi haluankin hieman hakea vastapainoa tuolle karuudelle täällä uskomattoman kauniissa väriloistossa hehkuvasta luonnosta. Seuraavassa siis luvassa jälleen kerran kuvakavalkaadia tämänkertaiselta seikkailultani jylhällä jänkhällä. Pois alta risut ja männynkävyt, täältä tullaan rytisten.

Taas mennään, eikä meinata.
Taas mennään, eikä meinata.

Oli hauska huomata, kuinka heti alkuunsa aloin tavoilleni uskollisena suorittaa tätäkin taaperrusta, kunnes oireileva selkäni ilmoitti että mikäli haluan tepastella edes tovin aikaa, olisi hieman aika hillitä tahtia ja keskittyä olennaiseen, eli kauniin luonnon katseluun. Joten tästä alkakoon kuvien ilotulitus ja turhat höpinät sikseen. Olkaatte hyvät:

Lopuksi haluan muistuttaa itseäni siitä, että vaikka elämä monissa kohdin varsinkin minun kohdallani on melkoista tunteiden vuoristorataa, niin silti elämä ei ole joko tai, mustavalkoista. Elämä on kaunis seikkailu, josta on tarkoitus nauttia koko matkan ajan.