Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on järkeily.

Ihmisen ikävä toisen luo.

”Etsivä löytää. Anova saa ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.”
”Etsivä löytää. Anova saa ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.”

”Ei mun takki kaipaa neulaa, ei lankaa, mutta sielu kaipais seuraa parempaa.
Ei näissä kapakoissa kuule runoa ei tankaa. Pelkkää juopunutta puheensorinaa. Nuo kasvot miestenhuoneen peilissä, joita tuijotan.
Ei ne minun oo vaan omaisuutta ryyppyporukan, Mutta yksi seikka tässä sentään lohduttaa, se että sinä olet voinut mua joskus rakastaa.”

Ihmisen ikävä toisen luo. Mistä tuossa ikävässä, kaipuussa, lopulta onkaan kysymys?

Olemme ihmisiä. Laumaeläimiä. Olentoja, jotka kaipaavat sisimmässään aitoa kohtaamista. Kokemusta siitä, että juuri minä, juuri tällaisenaan tulen nähdyksi ja kuulluksi.

Mikä sitten lopulta estää? Omasta kokemusvinkkelistä tarkasteltuna, minä estää. Seisoen itse omana esteenään. Muurina ja barrikaadina sille tärkeimmälle kokemukselle, jonka ihminen eläessään voi kokea. Olla olemassa jollekin kaikkine haavoineen, arpineen, rikkinäisyyksineen. Vain olla ja tulla hyväksytyksi juuri tällaisenaan.

Mikä se sitten tämä esteenä seisova ’Minä’ lopulta on? Ego. Mieli. Järki. Millä sitä nyt kukin haluaa lopulta kuvata. Kun selviää vastaus kysymykseen mikä, seuraavaksi herääkin kysymys miksi? Miksi minä itse seison oman onneni esteenä? Aiheuttaen lopulta sisimpääni lähes sietämättömän tuskantäyteisen ristiriidan. Sielu haluaa ja janoaa tulla kohdatuksi. Samalla ego/mieli/järki laittaa hanttiin sen minkä kerkeää. Pahimmillaan syöttäen automaattiaseen nopeudella mitä erilaisimpia järkeviä selityksiä sille, miksi en tarvitse ketään.

Tunteet. Kas siinä lopulta alkuperäinen syy/seuraus kaikessa.

Lähes poikkeuksetta, jokaisella meistä on jossain kohtaa elämänpolkuamme sattumia ja tapahtumia, joissa sisin kokemuksemme on se, ettemme syystä tahi toisesta kelpaa, saati riitä omana itsenämme. Tällaisenaan. Puhumattakaan siitä yhteiskunnasssa vallalla olevasta mentaliteetista, kun mikään ei riitä Jos yritän parhaani, mutten siitä huolimatta ole koko Universumin paras, en ole mitään. Oma paras ei vaan riitä.

Jos näitä kokemuksia kertyy jo lapsuudessa, lapsi suojautuakseen tuolta kaiken rikkovaksi traumalta, oppii perustelemaan itselleen, omalla järjellään asioita ja tapahtumia, pelkästään kyetäkseen hengittämään ilman totaalista lamaantumista. Kun noita kokemuksia sitten satelee tasaisen tappavasti, tuo samainen lapsi oppii mestariksi manipuloimaan omia tunteitaan. Ainoana päämääränä se, ettei lopulta tuntuisi miltään. Tuossa mitä erilaisimmat riippuvuudet ovat varsin otollinen maaperä.

Mutta ne tunteet. Ne ovat siinä ihanan inhottavia, että ne raivaavat tiensä näkyville tavalla tahi toisella. Keinolla millä hyvänsä. Mitä enemmän niitä yrität paeta, sitä rajummin ne riuhtoutuvat näkyville. Kunnes lopulta seisot totaalisen paljaana niiden edessä, rukoillen että sinulla olisi edes yksi sellainen ihminen, jolle voisit olla totta, juuri tällaisenaan.

Lohdutukseksi totean sen, että tuo yksi ihminen on olemassa. Matkallasi mukana kulkien. Kyse onkin vain siitä, että suostut luopumaan kerros kerrokselta niistä vuosien ja vuosikymmenten saatossa suojaksi ja selviytymiskeinoiksi rakentamistasi muureista, joiden alle olet hautautunut.

Pelko estää ihmistä olemasta sitä mitä aidoimmillaan on. Eikä ihme. Nykyaika kun keskittyy jatkuvasti määrittelemään enemmän ulkoisesti sitä, mitä kenenkin tulisi olla. Yritä siinä kaiken keskellä oppia hyväksymään itsesi, tällaisenaan. Onneksi elämä tietää meitä ihmisiä paremmin. Juuri siksi, juuri nyt, esimerkiksi minä voin todeta olevani juuri tällainen. Eikä enää toisten vaatimukset, saati mielipiteet juurikaan vaikuta siihen, millainen minun tulisi olla. Miksi? Siksi että olen läpi elämäni yrittänyt olla sitä, tätä ja vähän vielä tuotakin. Kelvatakseni tai riittääkseni jollekin. Ymmärtäen tässähetkessä sen, että elämä rakkaudellisesti pakottaa minut hyväksymään itseni tällaisenaan. Kun enää ei vain jaksa juosta. On pysähdyttävä, huomatakseen, että kaikki se, mitä tuolla armottomalla juoksemisella lopulta yritin tavoittaa, on läsnä tässä ja nyt. Itsessäni.


Rakkautta - sellaisena kuin minä sen käsitän.

Kun järki ei kykene selittämään, sydän ottaa vasta ensiaskeleitaan.
Kun järki ei kykene selittämään, sydän ottaa vasta ensiaskeleitaan.

Rakkaus, mitä se on? Siinä varmasti kysymys jonka äärelle meistä jokainen joskus pysähtyy. Kuten minä tälle aamua.

Kuten moni kirjoituksiani vähänkään lukenut tietää, olen saanut elämässäni kulkea varsin mielenkiintoisen matkan. Matkan, minkä aikana myös sellaiset tapahtumat, joita yleensä ihmiselämässä koetaan traumatisoivina, ovat myös ajan myöten muovautuneet tapahtumiksi, joiden taustalta on löydettävissä Rakkaus.

Kun ihminen menettää läheisensä itsemurhan kautta, tuntuu ensin ajateltuna ettei tuollaisessa tapahtumassa voi olla mitään rakkaudellista. Itse isäni ja parhaan ystäväni samalla tavoin menettäneenä koen asian tänään toisin. Kyse on lähinnä järjellisen ymmärtämisen sijaan hyväksymisestä. Molemmat menetykset tapahtuessaan kouraisivat minua todella syvältä. Ainaisena järkeistäjänä ajoin itseni hulluuden partaalle, kysellen miksi. Yrittäen löytää lähes epätoivon vimmalla syitä tapahtuneeseen. Tässä tullaan juuri yhteen suurimmista esteistä mitä itselläni hyväksymisen suhteen elämässä on ollut, eli jatkuva järkeily.

Tänään ymmärrän tuon järkeilyn olleen epätoivoinen yritys hallita hallitsematonta. Elämää ja sen tapahtumia.

Lukemattoman monet kerrat olen elämässäni tippunut polvilleni sen edessä. Yleensä tuo on tapahtunut silloin, kun järki ei enää kykene selittämään tapahtunutta. Aina ja joka kerta, tuon polvilleen tippumisen seurauksena on lopulta ollut hyväksyminen. Se hetki kun totean itselleni, et voi ymmärtää tätä kaikkea, miksi siis edes yrität. Tuon toteamuksen jälkeen, yleensä vasta viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia myöhemmin huomaan kokevani sydämessäni rauhan tuon tapahtuneen osalta. Tätä puhtaimmillaan kohdallani on hyväksyminen.

Hyväksyminen. Prosessi, joka edellyttää minulta nöyryyttä myöntää oma rajallisuuteni. Raadollisuuteni ihmisenä. Mutta kun minä haluan tietää! Ymmärtää! Kontrolloida! Hallita! Minä haluan!

Vasta loputtoman monien nöyryytysten jälkeen olen tullut hyväksymään myös sen etten voi hallita, saati kontrolloida edes tuota hyväksymistä. Puhumattakaan siitä että voisin suorittaa sen. Se tapahtuu kuin itsestään, kun sen aika on. Minun sinällään vaatimaton tehtäväni, oma osuuteni asioissa, on suostua puhumaan kokemastani. Kirjoittamaan niistä ja tällä tavoin kerta toisensa jälkeen suostua kohtaamaan oma rikkinäisyyteni ihmisenä. Vasta kun kaikki tapahtumaan liittyneet tunteet ovat saaneet tilaa tulla nähdyiksi ja kuulluiksi, vapauttava hyväksyminen tapahtuu. Kuin itsestään.

Kirjoitin muutama vuosi sitten muutamia sanoja rakkaudesta. Siten kuin tuon asian tuolloin olin saanut kohdallani kokea. Vapautuksen, jota ei voi, eikä toisaalta tarvikaan yrittää selittää sanoin. Järkeistäen. Vaan se pitää itse kokea.

Joku kutsuu sitä uskoon tuloksi. Toinen hurahtamiseksi. Kolmannen kirotessa minun parahtaneen piloille. Jokaisella näistä, kuten myös minulla on oikeus mielipiteeseeni. Tärkeintä tässäkin, kuten kaikessa on tuo samainen prosessi. Eli hyväksyminen.

Minulle Rakkaus tänään on pelkistettynä universaalia voimaa. Voimaa kohdata elämä ja sen ihmiset sellaisena kuin ne minulle tänään näyttäytyvät. Pääsääntöisesti kykenen kohtaamaan jo yhdeksän ihmistä kymmenestä rakkaudellisesti hyväksyen. Tuo yksi joukossa, on hänkin tämän hetken matkaani, rakkaudella räätälöity sanomaan ja tekemään juuri sen, mitä tässä hetkessä tarvitsen, kasvaakseni taas hieman tässä prosessissa. Tietysti kaiken hyvän lähtökohta, edellytys, on se että suostun tuon toisen ihmisen sijaan tarkastelemaan itseäni. Sitä mikä kohta minussa itsessäni aktivoituu, tuon ihmisen herättäessä minussa tuon tietyn tunteen.

Likipitäen jokaisessa ikävässä tunteessa, jonka joku toinen ihminen minussa herättää, on taustalta paikannettavissa pelko. Ei heti, eikä kenties päällimmäisenä. Mutta hieman pintaa raapien, lähestulkoot poikkeuksetta.

Mitä Rakkaus minulle sitten on. Rakkaus on yksinkertaistetulla pelkotettynä tila, jossa ei ole sijaa pelolle. Voima jonka varassa eläessäni kaikella ja kaikilla on tämän hetken elämässä paikkansa ja tarkoituksensa. Minulle Rakkaus siis aidoimmillaan on sitä kun kykenen katsomaan toista ihmistä lempeän ymmärtävästi, myös silloin kun näen hänessä oman rikkinäisyyteni.

Yksinkertaisesti. Rakkaus on.