Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on näkymättömyys.

Riippuvuus selviytymiskeinona.

Elämää suuremmat oivalluksesi löytyy sisältäsi, ei tuolta jostain.
Elämää suuremmat oivalluksesi löytyy sisältäsi, ei tuolta jostain.

Kuinka moni meistä tulee ajatelleeksi sitä, että riippuvuus, koskipa se mitä tahansa, olisi ihmiselle eräänlainen selviytymiskeino elämän haasteellisuudessa.

Monelle meistä, joilla riippuvuus on lopulta vallannut koko elämän, tuo asia on jossain kohtaa aiemmin, toiminut eräänlaisena selviytymiskeinona oman tunnemaailman harhaisessa hallitsemisessa.

Itse aikanaan kontrolloin omia pelkojani päihteillä, lääkkeillä sekä uhkapelaamisella.

Päihteet esimerkiksi toimi jossain kohtaa tuoden tarvittavaa rohkeutta kohdata tilanteita, joista sosiaalisten tilanteiden pelkoni aktivoitui. Toisaalta, alkaessani käyttää erilaisia lääkkeitä, osa noista rauhoitti kummasti, eikä päihteen sijaan vaikuttanut käyttäytymiseeni niin räikeästi ulospäin näkyen.

Eikä siinä, nämä selviytymiskeinot palvelivat elämässäni todella monta vuotta, mutta kuin huomaamattaan samalla aiheuttaen sekä riippuvuuden että samalla myös oman tunne- ja ajatusmaailman muuttumisen. Ei siis ihme, että tässä on vuosia saanut kokolailla intensiivisesti pureutua omaan itseensä, löytääkseen taas ne aidot tunteensa sekä kaiken taustalla vaikuttavat aidot ajatusmallinsa.

Riippuvuudet sinällään eivät olisi välttämättä pahasta, mutta se huono puoli niissä on, että ne väistämättä sokeuttavat ihmisen itsensä, samoin kuin lähellä elävät ihmiset.

Läheiset sitäpaitsi yleensä kärsivät melkein enemmän kuin ongelmainen itse ja tuosta kärsimyksestä selvitäkseen, luovat omalta osaltaan samankaltaisia selviytymiskeinoja omassa elämässään.

Ei pelkästään se että omalla kohdallani aikanaan autettiin koko perhettä, vaan aivan samoin omassa työssäni, kohdatessani ihmisiä pyrin aina auttamaan koko perhettä, niin tässä kaikessa näkee varsin konkreettisesti sen, kuinka haastava kokonaisuus riippuvuusongelma kaikkineen lopulta on.

Siksi juuri ymmärrän ihmisiä, joilla yhä tänäänkin on vaikeata erkaantua jostakin jo itselle haitallisesta toimintamallista. Tarjoaahan tuo samalla yhä jotakin lohtua johonkin, tuon ihmisen elämässä. Erkaantuakaseen riippuvuudesta, ihminen tarvitsee jotakin uutta ja eheyttävää tuon aiemman tilalle. Lisäksi kaikessa äärimmäisen tärkeä rooli on ymmärryksessä sen suhteen, mitä erilaisia tunteita ja tilanteita omassa elämässään on tuon riippuvuuden avulla yrittänyt kontrolloida.

Riippumatta riippuvuudesta, ihminen pyristelee viimeiseen saakka vastaan sitä, että hänen olisi luovuttava tuosta itselle tärkeästä asiasta. Eikä sinällään ihme, onhan se jossain kohtaa tuottanut tiettyä mielihyvää, johon vielä liittyy esimerkiksi päihteiden suhteen harha siitä, että tuo ensimmäisillä kerroilla saavutettu euforia on yhä saavutettavissa.

Päihdeongelmainen kuvittelee pahimmillaan hautaan saakka hallitsevansa päihteiden käyttöä. Ymmärtämättä sitä, että kohtuukäyttö ei vain näissä ongelmissa ole yksinkertaisesti enää vaihtoehto. Kohtuukäyttö sinällään on käsitteenä varsin vekkuli. Minun mielestäni kun tuo toteutuu ainoastaan silloin, kun ihmisen ei tarvitse miettiä omaa päihteiden käyttöä ollenkaan. Verrattuna riippuvuuteen, ero on kokolailla konkreettinen. Sillä mitä syvemmällä riippuvuuden syövereissä ihminen sukeltelee, sitä enemmän hänen kaikki ajatuksensa pyörii tuon aineen ympärillä. Sen käytön, hankkimisen tai seuraavan käyttökerran suunnittelussa, puhumattakaan edellisten toteuttamiseen kuluvaa aikaa ja energiaa.

Loppuun olisi hyvä miettiä hetki sitä, miksi Jeppe esimerkiksi juo? Riippuvuus on yksi osa kokonaisuutta, mutta todellisuudessa vain oire jostakin syvemmällä olevasta ongelmasta. Ratkaisu mielestäni olisikin se, että me ihmiset aidosti opettelisimme kohtaamaan ensin itseämme ja sen myötä toisia. Kun itse raitistuin, lopetin holtittoman lääkkeillä leikkimisen tai kun erkanin pakonomaisesta pelaamisesta, kaikki nuo edelliset mahdollistuivat sen myötä kun sain ensikertaa elämässäni kokea tulleeni nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni. Tuo nähdyksi ja kuulluksi tuleminen kun käsitykseni mukaankin yksi tärkeimmistä asioista kenen tahansa meidän elämässä. Ilman tuota, hapuilemme läpi elämän, epätoivoisesti etsien hetken helpotusta raastavan kaipuuseemme joka sisällämme jäytää. Kun tuo tarve tulee täytetyksi, tarve esimerkiksi sekoittaa päämme päihteellä poistuu.

Varsin yksinkertaista, mutta samalla suunnattoman monimutkaista. Lähinnä siitä syystä että kovin harva meistä oikeasti ymmärtää sen, mitä aidoimmillaan toisen ihmisen kohtaaminen lopulta on. Sen vuoksi juuri koenkin oman elämäni varsin mielenkiintoisen haastavana, kun tuota itseni sekä senmyötä toisen ihmisen aitoa kohtaamista olen tässä vuosien aikana saanut opetella.


Näkymätön lapsi.

Polku jota kuljen, voi hetkittäin kadota näkyvistä. Mutta silti se on olemassa. Kuten minäkin.
Polku jota kuljen, voi hetkittäin kadota näkyvistä. Mutta silti se on olemassa. Kuten minäkin.

Otsikossa asia, minkä äärelle huomaan juuri nyt omassa elämässäni pysähtyneeni. Lapsi, joka monin eri tavoin koki ettei ole olemassa. Lapsi joka joutui itse keksimään mitä erilaisimpia keinoja vakuuttaakseen itse itsensä omasta olemassaolostaan.

Tuosta lapsesta on sittemmin kasvanut aikuinen, joka silti yhä edelleen kantaa sisimmässään julmettua taakkaa siitä että on olemassa. Silti, samalla kokien itsensä yhä edelleen tuona näkymättömänä lapsena. Lapsena joka pelkäsi kuollakseen yksinäisyyttä, mutta jonka ainoa selviytymiskeino kaiken kaaoksen keskellä oli vetäytyä totaaliseen yksinäisyyteen. Ei siis ihme että tuosta lapsesta kasvoi nuori ja lopulta aikuinen joka kuollakseen pelkäsi muita ihmisiä.

Suunnaton ristiriita sisällään tuo lapsi seikkaili elämässään etsien omaa paikkaansa tässä maailmassa. Silti aina poikkeuksetta kokien ettei kuulu mihinkään. Yhä edelleen löytäen eräänlaisen turvan siitä kun on ypöyksin jossakin. Toisten ihmisten satuttamisen ulottumattomissa.

Tänään tuo lapsi on aikuinen joka on totaalisen väsynyt pakenemaan muita ihmisiä ja samalla itseään. Niin väsynyt, että tätä kirjoittaessa miettii kiitollisena sitä, että kaikesta kaoottisuudesta huolimatta elämä itse on pitänyt huolta. Aivan kuten valmiiksi laaditun käsikirjoituksen mukaisesti kuljettaen ja johdattaen tätä pientä matkamiestä kohti tätä hetkeä. Hetkeä jossa kaikki turha lakkaa olemasta. Hetkeä, jossa viimein tuo pieni näkymätön lapsi raivaa itselleen tilaa tulla näkyväksi.

Syykin tähän on varsin selvä. Olen loputtoman kyllästynyt taistelemaan yksin asioissa. Samalla kaikesta sisintäni raastavasta tuskasta huolimatta hymyillen.

Elämä on rakkaudellisesti johdattanut minut helvetillisestä pimeydestä mitä erilaiset riippuvuudet elämääni lopulta toivat, kohti päivänvaloa. Tuon valon kirkkaudesta johtuen otti vain yllättävän paljon aikaa, että lopulta alan nähdä elämäni selkeän kirkkaasti. Olen nimittäin juurikin tämän näkymättömyyteni ohjaamana pyrkinyt tekeemään elämässäni kohtuuttoman suuria asioita, kuin ansaitakseni oikeutuksen omalle olemassaololleni. Lopputuloksena tajuten taas kerran sen, että nuo täysin käsittämättömän kokoiset vaatimukset itseni suhteen, ovat vain taas kerran tuoneet minut elämässäni umpikujaan. Siis siihen tuttuun ja kovin turvalliseen tien kohtaan, jossa toteaa ettei enää pääse eteenpäin. Taaksepäin kääntymisen ollessa yhtälailla mahdotonta.

Ainoa keino edetä, on vajota polvilleen, myöntäen taas kerran epäonnistuneeni. Onneksi tuo on tällaiselle luupäälle jo sitä paljon tuttu tila, ettei se enää juurikaan nosta vääränlaista syyllisyyttä, saati häpeää. Toisaalta tuntuu kokolailla vapauttavalta antautuen hellittää taistelusta, joka taas kerran on jatkunut liiankin pitkään. Taistelu, jonka tuoksinassa jo aikaa sitten ymmärsin, etten tule tästä selviämään voittajana, mutta jonka tuli kuitenkin jatkua juurikin tähän asti, jotta minusta katoaisi se vihonviimeinenkin väärä ylpeys avun vastaanottamiseen.

Entäs nyt? Saattaisi joku kysyä. Enpä tiedä, vastaisin kysyjälle. Sillä en oikeasti tiedä mitä tähän hetkeen minun olisi tärkeintä tehdä. Toisaalta paljon ihmisiä puhuttaessani, totean aina ihmiselle joka arpoo eri vaihtoehtojen kohdalla, osaamatta päättää minkä valitsisi, että silloin kun ei tiedä mitä tehdä, on parasta olla tekemättä yhtikäs mitään. Nyt tavoistani poiketen taidan noudattaa omaa neuvoani, pysähtyen tähän paikoilleni vain hetkeksi hengittelemään. Ehkä se seuraava askel avautuu, kun en enää vaihtisokeana säntäile päättömänä edestakas yrittäen vakuuttaa muita, saati itseä omasta olemassaolostani.

Hassu sinällään se, kun ymmärrän järjellä olevani oikeutettu omaan olemassaolooni ihan tällaisenaan, mutta sisimmässäni kokien etten sitä ilman kohtuuttoman suuria ponnistuksia kuitenkaan ole.

Lisäksi kun aivan vasta tajusin yhden haasteen itselleni rakentuvan siitä, että ilman toisia ihmisiä en olisi tässä, niin silti minun olemassaolo itsessään ei saa olla riippuvainen kenestäkään toisesta. Minun on sisäistettävä se, että olen itse olemassa, vaikkei kukaan toinen tuota minun olemassaoloani noteeraisikaan. Olen nimittäin myös aivan liian kauan elänyt elämääni toisten ihmisten kautta. Vieläpä näkymättömyyteni lisäksi sellaisen rajattomuuden riivaamana, että olen toisten ihmisten taholta saadakseni jotain, ollut valmis tekemään tuon eteen likipitäen mitä tahansa.

Ehkä juuri siksi, tuosta kaikesta uupuneena totean, että kuten aina ja kaikessa muussakin, totuus ei löydy tuolta jostain. Se löytyy vain ja ainoastaan syvältä sisimmästäni.

"Joskus on matkustettava todella kauas, vain nähdäkseen lähelle."