Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on vapaus.

Täällä pohjantähden alla.

Vasta kun riippuvuutta hoidetaan, ihminen voi löytää pimeyteensä valon.
Vasta kun riippuvuutta hoidetaan, ihminen voi löytää pimeyteensä valon.

Katsoin eilen illalle etukäteen Arman Alizadin Pohjantähden alla -ohjelman, päihderiippuvuutta käsittelevän jakson. Itse jo vuosia päihdetyön kentällä työskennelleenä sekä omakohtaisen liki 20v kestäneen päihdehistorian omaavana katsoin dokkarin, tullen todella surulliseksi. Jokaisen ohjelmassa esiintyneen addiktin taustalla on ainutlaatuinen ihminen, joka vain kaipaa tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin on.

Itse elin vuosikymmenen bentso- ja opiaattikoukussa, joten todellakin tiedän mitä on kun kroppa kirkuu huumetta. Eli uskon voivani vankan kokemukseni valossa kirjoittaa seuraavaa.

Minusta on äärimmäisen surullista se millaiseksi Suomen päihdehoito on tullut. Ihmisiä ei oikeasti hoideta, saati kohdata ihmisinä, vaan pyritään lääkitsemään mahdollisimman huomaamattomiksi. Ymmärrän kyllä et kyse on resursseista, mutta toisaalta itse tätä todella monisyistä ongelmaa sen eri puolilta tarkastelleena totean et se missä tässä tällä mallilla säästetään, kulutetaan toisaalla moninverroin.

Jos esimerkiksi minua ja perhettäni olisi autettu tällä nykyisellä mallilla, en usko että olisin enää elossa. Puhumattakaan siitä että lapseni olisi sijoitettu johonkin toiseen perheeseen. Se jos mikä maksaa ja paljon. Toisaalta nyt, kun perhettämme autettiin oikein, olemme voineet yhdessä vanhempina kasvattaa itse omat lapsemme ja sen lisäksi osaltamme auttaa muita, saman ongelman kanssa painivaa ihmistä.

Korvaushoito on tämänpäivän sana. Eikä siinä, onhan se tietty alkuun ihan hyvä vaihtoehto, jotta aktiivikäyttö ja siihen liittyvät haitat saadaan katki. MUTTA senjälkeen tulisi vieroittaa ihminen tuosta korvaushoidosta, samalla pureutuen riippuvuuden taustalla oleviin ongelmiin. Riippuvuus itsessään kun ei ole se ison ongelma, vaan oire jostakin isommasta ongelmasta. Nyt kun ihmisiä hoidetaan korvaushoitoon, jää itse ongelmat käsittelemättä, puhumattakaan siitä millaista ihmisen elämä noiden lääkkeiden alla on.

Itse aikanaan hain opiaatit ja bentsot milloin apteekista, milloin kotisairaanhoidosta, milloin terveyskeskuksesta, niin kokemuksesta tiedän miten orjuuttavaa tuo pitkittyessään pahimmillaan on. Fakta tuossa kuitenkin on se että ei väliä saako ihminen lääkkeensä apteekista, kadulta tai päivittäin jostain noudettuna, riippuvuus kyseiseen aineeseen säilyy.

Itse vuosikymmen sitten ajattelin tarvitsevani lääkkeitä lopun elämääni, toivathan ne minulle "normaalin" olon. Mutta vasta luopuessani lääkkeistä ja muista päihteistä, alkaen syventyä noiden riippuvuuksien taustalla olleisiin ongelmiin, aloin oikeasti ymmärtää sen kuinka kuutamolla kaikkineen olin vuosia ollut.

Tällä kirjoituksellani ei ole tarkoitus arvostella ketään. Saati parjata korvaushoitoa, vaan pikemminkin herättää ajatuksia siihen suuntaan, että nuo riippuvuudet on mahdollista selättää. Koskaanhan noista ei sinällään parane, mutta itse olen omassa ja monen sadan muun matkakumppanini elämässä saanut todentaa sen, että näistä sairauksista voi toipua. Parhaimmillaan siten että saa elää kaikinpuolin hyvää, tasapainoista ja ennenkaikkea vapaata elämää. Elämää, jossa ymmärrän näiden sairauksien kulkevan mukanani hautaan, mutta samalla elämää, jota nämä sairaudet eivät enää toisin kuin ennen määrittele.

Toivoisinkin että tämän luettuaan ihmiset hetkeksi pysähtyisivät pohtimaan korvaushoitoa hieman eri näkökulmasta. Mitä siitä tulisi, jos päihteettömän elämän sijasta, alkoholisteille tarjottaisiin lääkkeenä pari pulloa kossua päivä, tällätavoin ehkäisten viinan hankintaan liittyvää rötöstelyä.

Olen nimittäin matkallani saanut kulkea sellaisten ihmisten rinnalla jotka vuosia ovat olleet korvaushoidossa, lopulta haluten siitä lopullisesti vieroittautua ja voin sanoa että tässä tämän hetkisessä työssäni ei ole mitään parempaa hetkeä, kuin se, kun ensimmäisen kerran saa keskusteluyhteyden tuohon aitoon, kokonaan päihteettömään ihmiseen. Sillä tärkeintä kaikessa olisi aina kuitenkin muistaa se tärkein, kaiken tuon kasoksellisuuden taustalla oleva ihminen.


Häpeä kokemukseni.  3

Katse suunnattuna kaukaisuuteen, tässä hetkessä eläen.
Katse suunnattuna kaukaisuuteen, tässä hetkessä eläen.

Häpeä tunteena on tervettä, kuten meillä ihmisillä kaikki muutkin tunteet ovat. Vasta kun häpeätä joutuu kokemaan itsestään riippumattomista syistä, tuo tunne vääristyy kokemukseksi arvottomuudesta. Tai näin ainakin itselleni kävi.

Olen monella mittapuulla mitattuna tehnyt vähintäänkin kohtuullisen matkan oman minuuteni äärelle. Välillä itse kokien, välillä myös ulkopuolelta kuullen kommenttia, etteikö vähempikin riittäisi. Ei kohdallani riitä.

Päättäessäni aikanaan ollen valmis tekemään mitä tahansa, ehkäistäkseni edessä häämöttäneen varman tuhoutumisen, mitä vuosia ja taas vuosia jatkunut itsensä pakeneminen lopulta toi, tulin astuneeksi tielle josta ei ole takaisin kääntymistä. Eipä silti. Tämä tieni on kaikesta raskaudestaan huolimatta ollut suunnattoman antoisa astella. Jokaisen kiven kääntäminen kun on osaltaan paljastanut jotakin itselleni suunnattoman arvokasta. Antaen samalla ymmärrystä suhteessa itseensä ja toisiin ihmisiin.

Tässä hetkessä, kaikkien palasten ollessa paikoillaan, huomaan elämässäni olevan taas tilaa yhden todella kipeän tunteen jäsentämiseen. Nimittäin juuri häpeän.

Ihminen joka kriittisimmät kasvunvaiheensa elää läpi kokien päivästä toiseen suunnatonta häpeää omasta itsestään, olemassaolostaan, joutuu vielä vuosikymmenienkin jälkeen hetkittäin palaamaan noihin tapahtumiin, ymmärtääkseen kokemansa paremmin. Onneksi tässä hetkessä elämä on kanssani siinä mielessä suostuvainen yhteistyöhön, että se järjestää minulle mitä ihmeellisimmillä tavoin mahdollisuuksia kohdata näitä aikanaan jopa traumatisoivia tunnetiloja. Niin nytkin.

Kuuntelin nimittäin tuossa eräänä päivänä töihin ajellessani Vesalan uutta biisiä. Ihmetellen sitä, kuinka niinkin tavallisin sanoin varusteltu kappale aiheuttaa minussa ensin kuin kaipuun kuolemaan. Kuunnellessani tuota kappaletta useamman kerran, nuo sanat avasivat minulle suunnatonta surua. Surua, jota en kuitenkaan kyennyt konkreettisesti kokien suremaan pois, sillä en yhtään tiennyt mistä noin vahva tunne kumpusi. Tai tiesin sen, että syvältä sisältäni, mutten tiennyt miksi.

Tässä sitten parina päivänä olen muutamissa tilanteissa ihmetellyt omia tunteitani tilanteisiin liittyen, kunnes ensin sain kiinni juuri häpeän olevan tuo tunne. Joitain aikoja tuota pureskeltuani totesin ihmetteleväni sitä mikä noissa tilanteissa minua itseäni hävetti. Lopulta saaden muistikuvan lapsuuden koulukiusaamiskokemuksesta ja siitä että vaikkei nykyhetken tilanne millään tavoin liittynyt kiusaamiseen, oli se kuitenkin tilanteena tietyllä tavoin sellainen joka aktivoi minussa nuo vanhat, syvällä olevat tunteeni häpeään liittyen.

Lopulta tänään ajellessani töistä kotiin, kuunnellen taas tuon kappaleen, sain kiinni tuosta suunnattomasta surusta. Osaten jo hieman sanoittaa sitä. Kuoleman kaipuu tuossa kappaleessa liittyy juuri aikaan jolloin olin lapsi ja rankasti koulukiusattu. Jatkuvat, joka päivä toistuvat suunnattomat häpeän kokemukset aiheuttivat minussa totaalisen arvottomuuden tunteen. Jopa niin voimakkaan, että halusin kuolla. Toisaalta kappaleesta noussut suunnaton suru liittyy siihen tosiasiaan, etten vielä tähän hetkeen ole päässyt kosketuksiin tuonne syvälle sisimpääni kätkettyyn suruun siitä kaikesta pahasta mitä täysin syyttä lapsuudessani jouduin kokemaan. Nyt sen on aika päästä vapauteen. Aivan samoin kuin minunkin tuosta tunteesta ja sen vaikutuksesta tämän päivän minuuteeni.

Tuo pikkupoika jota kohdeltiin kaltoin, on nimittäin kasvanut tässä matkanvarrella mieheksi, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja tiedostaa terveellä tavalla omat rajansa. Rajat joiden yli kukaan ei enää kävele. Olenhan pikkuhiljaa kääntänyt tuon suunnattoman arvottomuuden, terveeksi itsensä arvostamiseksi. Yhdeksi vahvaksi osaksi tämän päivän minuuttani ja sitä tietoisuutta joka tuolla sisälläni yhä olevalla pikkupojalla tänä päivänä on itsestään. Arvostetaan siis itseämme sen, ettemme polkisi omaa arvottomuuttamme peittääksemme toisia. Tänään on ehkä aika antaa surun tulla, jotta huomenna voisin hymyillä taas hieman aidommin.

Loppuun haluan todeta pienestä sydämestäni kiitokset sinulle Paula. Kappaleesi nimittäin liikutti sisintäni käsittämättömällä tavalla. <3


Järkeä vailla.

Kaiken tarkoitus usein verhoutuu kaiken tarkoituksettomuuteen.
Kaiken tarkoitus usein verhoutuu kaiken tarkoituksettomuuteen.

Minun elämässäni sekä tunteet että järki ovat näytelleet usein liiankin suurta osaa kokonaisuudesta.

Tunteet siinä mielessä, että olen syntyjäni saanut eräänlaisen yliherkkyyden jonka kautta elämäntapahtumat sekä ihmisten käyttäytyminen minua kohtaan ovat ohjanneet liiaksikin sitä näytelmää jossa olen mukana.

Toisaalta hyvin pitkälti tästä johtuen opin jo hyvin pienestä ratkomaan mitä erinäisimpiä ongelmakohtia elämästäni järjen avulla. Järki sinällään on ihmiselle hyvä työkalu, mutta liiaksi sen varaan elämää ja sen erilaisia tapahtumia rakentava tulee ennenpitkää kokemaan sen että liika järjenkäyttö kuihduttaa elämästä sen tärkeimmän, eli luottamuksen.

Luottamus kun on meille jokaiselle syntymässä jo valmiiksi sisälle ohjelmoitu ominaisuus, jonka varassa eläessämme, elämästä poistuu liika suorittaminen ja yksinyrittäminen. Olemmehan jo syntyessä riippuvaisia äidistämme ja siitä kuinka vanhempamme meistä huolta pitävät.

Lapsi onkin oivallinen esimerkki puhtaasta luottamuksesta ja lopulta mitä lapsenomaisemmin omaan elämäänsä aikuisena kykenen suhtautumaan, sitä vapaammin saan elää ja hengittää elämässäni.

Jokaisella meistä on varmasti mitä erilaisimpia kokemuksia siitä, kuinka tuo luottamus petetään. Pahimmassa tapauksessa sisäämme rakentuu mitä traumatisoivin kokemus hylätyksi tulemisesta. Joskus jopa niin karulla tavoin, että tuo pieni lapsi sisällämme päättää ykskantaan olematta enää koskaan luottamatta kehenkään.

Näin minulle aikanaan kävi ja tuosta kaiken yliherkästi kokevasta lapsesta kasvoi kaiken loppuunasti järkeistävä aikuinen, joka päätti ennemmin kuolla yksin, kuin enää koskaan luottaa kehenkään.

Ei tuo päätös lopulta kauaskaan toteutumisestaan jäänyt, ainoa mikä kokonaisuudesta jäi uupumaan, oli se osa, jonka elämä minulle oli lopulta varannut. Asiat kun läheskään aina ei mene kuten minä, suuressa erinomaisuudessani olen itselleni ollut räätälöivä. Loputtoman monet kerrat olen nimittäin järkeni ajamana päätynyt tilanteeseen, jossa olen kiitollisena todennut, että onneksi suunnitelmani eivät ottaneet onnistuakseen. Olen nimittäin eräänkin kerran ollut liiankin fiksu omaksi parhaakseni.

Mitä enemmän olen viime vuosina oppinut luottamaan elämään ja sen ihmisiin, sitä vähemmän minun on enää tarvinnut ratkoa elämästä nousseita tunnetiloja yksin järkeni kanssa ja sen myötä elämästäni on rakentunut kokonaisuus, jota pääsääntöisesti tänään on nautinnollista matkata.

Luottamuksesta puhuttaessa on todettava yhden esimerkin avulla se, kuinka elämä tietää minua paremmin sen milloin aika on kypsä mihinkin. Esimerkkinä se että olen varmasti ainakin kuuden vuoden ajan aikonut ja hetkittäin jo yrittänyt kirjoittaa kaikesta kokemastani kirjan. Silti vielä sitä saamatta toteutettua. Nyt minulla on vahva intuitio siitä, että aika saattaisi lopulta ollakin kypsä. Ainakin kaikki olosuhteet siihen on olemassa. Ehkä tästä johtuen tämän postaukseni otsikko on kuvatunlainen. Siinä nimittäin "komeilee" kahdessa sanassa sekä kirjani nimi, että se kehys jonka varaan tuota alan nyt rakentaa. Kokonaisuuden punaisena lankana toimivien, tekstissä tummennettuna olevien aihealueiden nivoessa yhteen yhden tärkeimmistä löydöksistäni elämässäni. Rakkauden, jonka varassa eläessäni tunteet tulee ja menee, järjen vaietessa kunnioittamaan luottamuksen taustalta löytyvää elämänvoimaa. Voimaa jonka avulla ja jonka johdattamana tämäkin päivä muodostuu taas yhdeksi osaksi kokonaisuutta jota minun elämäkseni kutsutaan.

Nyt pyrin olemaan asettamasta mitään tiettyjä aikatauluja tai muutakaan vaatimuksia tämän kokonaisuuden toteutumiseen ja sensijaan keskityn kuuntelemaan sisintäni, kirjoittaen ulos vain sen mitä tuon hiljaisuuden taustalta on nouseva.

Ehkä tästä eteenpäin täällä on luettavissa se matka jota tälle päivää olen lähtemässä askel kerrallaan taivaltamaan. Pyrkien samalla luottamaan siihen että se minkä on määrä tapahtua, se tapahtuu aikanaan. Eikä siis siten, saati silloin kun itse sitä haluan.

Tietysti jos joku taho haluaa tätä kokonaisuutta kanssani alkaa kasailla, en minä hanttiin pistä. Eli edelleen minua saa tässä asiassa kuten muissakin asioissa lähestyä postitse info.mahdollisuus@gmail.com. Mutta aikaisemmasta poiketen kykenen silti luottamaan siihen että vaikkei mikään tietty taho ei tähän innostuisikaan, tämä tulee toteutumaan tavalla tahi toisella, ennemmin taikka myöhemmin.


Valosta pimeydessä.  2

Mitä kirkkaampi valo, sitä selkeämmin pimeys erottuu.
Mitä kirkkaampi valo, sitä selkeämmin pimeys erottuu.

Alkuun todettakoon se että minulle on tullut tähän hetkeen äärimmäisen tärkeäksi aamuisin viettää hetki herättyäni hiljaisuudessa, pohtien millä asenteella tämän päivän toivon aloittavani. Yleensä päällimmäinen tunne on kiitollisuus sekä siitä kumpuava kiireettömyys.

Nyt useampana aamuna olen todennut olevani tavallista negatiivisempi. Hetkittäin jopa suoraan sanottuna vittuuntunut. Taas kerran keskustelu luotto ystäväni kanssa avasi sisintäni sen että sain kiinni tuon negatiivisuuden alkulähteestä. Kyvyttömyydestä hyväksyä edelleen hetkittäin itsessäni esiintyvää pimeyttä.

Jokaisesta meistä löytyy sisältä valo. Hyvyys jonka ohjaamana kykenemme luopumaan kaiken tuhoavasta itsekkyydestämme. Itsekeskeisyydestä jonka vallassa ja ajamana minäkin vuosikymmeniä satutin itseä sekä siinä samalla jokaista joka elämässäni oli. Tuo suunnaton voima jyllätessään kun tuppaa imemään elämästä kaiken hapen. Sillä mitä enemmän ihminen tuon voiman ohjaamana itselleen elämässä haalii, sitä tyhjemmäksi hän lopulta sisimmässään itsensä kokee. Ei tarvitse kauaa seurata tämän maailman menoa tässähetkessä ymmärtääkseen minkä voiman vallassa ihmiset täällä operoivat. "Minulle kaikki heti ja moninverroin. Sama se muille, kunhan minulla on sitä, tätä ja vielä tuota."

Eikä siinä, en minä tiedostaessani tuon, ole silti yhtään sen puhtoisempi pulmunen. Mutta koska kohdallani tuo itsekkyys oli tappaa, tulin pakotetuksi luopumaan siitä vähä vähältä.

Tässä hetkessä elämääni suurin haaste itseni kanssa kulminoituu siihen että ymmärtäessäni mitä olen, toivoisin kykeneväni olemaan jotain ihan muuta. Paavali sanoi jo raamatussa sen mitä itse tässä hetkessä kipuilen: "Se hyvä mitä minä haluan tehdä, sitä minä en tee, mutta se paha mitä minä en halua tehdä, sitä minä teen."

Olen saanut viimeisen vuosikymmenen aikana elämältä kaiken. Itseasiassa moninverroin. Aloitinhan rakentaa elämäni raunioita likipitäen tyhjästä. Pelkästä tomusta. Päästäkseni tähän päivään, päivään josta ei puutu mitään. Osaanko sitten kokoajan olla kiitollinen tuosta saamastani hyvästä? Paskat. Itsekkyyden vallatessa alaa, haluan lisää ja vieläpä moninverroin. Todellisuudessa en halua, mutta toisaalta en voi tuolle suunnattomalle sisäiselle pimeälle puolelleni siinä hetkessä mitään, kun se alkaa ohjata ajatteluani. Tai itseasiassa voin senverran, että aikaisempaa vastaan kapinointia ja sitä seurannutta yhä kiihtyvää pahaaoloa välttääkseni, pyrin vain toteamaan tilanteen, pyrkien olemaan reagoitumatta näihin ajatuksiini. Ennenpitkää ne vaimenevat.

Syy negatiivisuuteeni tässä kaikessa tulee tässä. Olen saanut siis nyt elää vuosikymmenen pakenematta elämää ja itseäni päihteisiin tai muuhunkaan kaiken tuhoavaan riippuvuuteen. Saaden siinä sivussa elämältä äärimmäisen paljon hyvää. Tänään tarjoilen vertaisryhmässä tavan mukaan kakkukahvit ja sekös minua ärsyttää. Niin hullulta kuin se ensilukemalta kuulostaakin, mutta syy tulee tässä. Ei se etten koskaan ole tykännyt olla huomion keskipisteenä niinkään ärsytä, kuin se että koen yhä hetkittäin olevani ihminen joka ei ansaitse kaikkea tätä hyvää, mitä elämä tarjoilee. Lähinnä siitä syystä, että vaikka pyrkimykseni onkin tänään elää hyvän ohjattamana, pyrkien osaltani tekemään hyvää, niin sisälleni sattuu, kun katson kaikkea sitä pahaa, mitä tässä vuosikymmenen raittiilla pätkällä olen elämässäni läheisilleni aiheuttanut. Syitä on loputtoman monia. Yrittäjyyden haasteista muihin epätoivoisiin selityksiin, mutta ollessani rehellinen itselleni, löydän tuon kaiken kaoottisuuden taustalta tuttuakin tutumman matkakumppanin. Kuinka ollakaan itsekkyyden. "Mutta kun minä haluan!!"

Tiedän silti nykyisen elämäntyylini olevan valovuosien päässä siitä itsekkyydestä jota päihteiden käytön aikaan elin ja hengitin. Mutta silti, yhä tuo "ystävä" minua tällä maallisella vaelluksellani kiusaa. Kuin muistutellen minua siitä mihin tuhontielle tulen lähteneeksi aina jos tuon vaikuttimen ohjaamana alkaisin elämääni elellä. Enää en halua ja siitä syystä tyydynkin tässähetkessä toteamaan tämän toverin olemassaolon, pyrkien hyväksymään tuon pimeän puolen itsessäni, silti alkamatta senkummemmin sen ohjailemana elää, enkä sen enempää sitä vastaankaan kapinoida. Sillä mitä kovemmin itsessä yritän jonkin puolen piilottaa, sitä varmemmin sen kanssa kasvokkain tulen joku päivä seisomaan.

"Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.


Kohtuuttomista vaatimuksista, rauhalliseen odottamiseen.

Mikään ei luonnossakaan kasva yhtään sen nopeammin, vaikka kuinka vaatisin.
Mikään ei luonnossakaan kasva yhtään sen nopeammin, vaikka kuinka vaatisin.

Olen tässä vaihteeksi havahtunut kipuilemaan keskeneräisyyttäni. Jälleen kerran todeten kärsimättömyyden vallanneen alaa. Odotusten muuttuessa vaatimuksiksi, sisäinen rauha katoaa. Luojan kiitos olen matkallani oppinut riittävien toistojen kautta sen että tämä kipu on jotakin sellaista jonka aikaisemman pakonomaisen pakenemisen sijasta, suostuttuani kohtaamaan, onkin luonteeltaan sellaista mikä on lopulta minulle hyväksi.

Tuskin kukaan meistä puhtaasti rakastaa kipua. Oli sen ilmenemismuoto millainen tahansa. Paitsi jos kyseessä on kaltaiseni masokisti, joka tasaisin väliajoin huomaa kipuilevansa, jollain kierolla tavalla tuosta kivusta nauttien. Mutta silti, saadessani jo hetkittäin, yhä enenemässä määrin nauttia täysin kivuttomastakin olosta, en enää läheskään niin hanakasti itse ole itselleni tuota kipua haalimassa.

Päihteiden käytön sekä muiden tuhoisten riippuvuuksien jyllätessä elämässäni, vallalla oleva tunne oli jatkuva kärsimättömyys. Raitistuttuani aloin pienin askelin rakentaa itselleni kärsivällisyyttä. Pala palalta siinä hetkittäin jo onnistuen. Tänään tiedostan itsessäni sen että jo pääpiirteittäin omaan riittävän kärsivällisyyden elämään ja sen ihmisiin nähden, mutta suhteessa itseeni olen yhä kovin kovin kärsimätön. Kärsimättömyys asioissa kun kohdallani merkitsee lähes poikkeuksetta sen että asioista joita elämässä odotan, muovautuu kärsimättömyydessä vaatimuksia, jotka poikkeuksetta aiheuttavat vain itselleni ja sen myötä lähellä elävilleni kehnoa oloa. Silti, yhä edelleen tietyissä asioissa kivun on kasvettava riittävän suureksi, tullakseni valmiiksi luopumaan kärsimättömyyden luomista vastimuksistani. Kivun ollessa vielä siedettävää, yleensä vain takerrun tiukemmin asiaan johon jotakin muutosta olen tavoittelemassa. Vasta kun kipu yltyy sietämättömäksi, suostun irroittamaan otteeni ja takertumisen sijasta hölläämään, odottaen muutoksen tapahtumista omalla oikealla aikataulullaan.

Tähän ehkä parhaiten sopii seuraavanlainen esimerkki. Jos ajatellaan lapsen syntymää, niin luonto on määritellyt tuon prosessin kestoksi n. 9kk. Tuossa prosessissa ei auta yhtään vaikka kuinka minä kärsimättömänä vaatisin lapsen syntyvän nopeammin. Sillä loppupeleissä jos näin kävisi, lapsi olisi hyvin todennäköisesti syntyvä keskenkasvuisena, aivan kuten tässä hetkessä jos haaveilemani muutokset asioissa olisivat, sikäli jos tapahtuisivat oman vaatimani aikataulun mukaisesti.

Elämä on siinä ihmeellinen, että se tasaisin väliajoin johdattaa elämääni ihmisiä, joiden kautta huomaan ensin kipuilevani, mutta joista kipuiluni jälkeen muodostuu minulle äärimmäisen tärkeitä ihmisiä.

Ihan vasta sain tutustua erääseen tällaiseen peiliin (tunnet sydämessäsi piston, kun luet tämän) jonka kautta jo nyt, varsin lyhyen vurovaikutuksen kautta koen saaneeni elämääni enemmän eväitä kuin parhaimmillaan vuosien varrella olen esimerkiksi kirjoittamalla saanut. Parasta näissä keskusteluissa on se että ollessani rehellinen, vastapuolen ollessa samoin, asiat joita läpikäydään ovat kuin huomaamattaan sellaisia joiden kautta huomaan kipuilevani joskus jopa tavallista enemmän. Mitä suurempi kipu, sitä varmemmin tarpeellinen kasvu tapahtuu. Niin tässäkin.

Ongelma viime päivinä itselläni on ollut se että tiettyjen osien osalta toivoin muutoksien tapahtuvan huomattavasti nopeammin, kuin mitä minulle itselleni on hyväksi, mutta silti taas kerran totean odotusteni muuttuneen vaatimuksiksi ja sen myötä sisälläni vallitseva rauha on tipotiessään.

Onneksi tähän hetkeen elämääni kykenen läpikäymään näitä asioita puhumalla ja kirjoittamalla ja sen myötä taas tässä hetkessä totean astuvani askeleen taakse, pudottaen vaatimukseni alas samalla kuin hartianikin ja heti havaitsen hengityksen helpottuvan huomattavasti.

Elämä on varsin vekkuli seikkailu, sikäli kun mahdollisimman avoimin mielin suostun siinä seikkailemaan.

Rauhallista ja rakkaudellista Ystävänpäivää juuri sinulle! <3


Kiitollisuus raittiista elämäntavasta.

Playa de Ingles illalla.
Playa de Ingles illalla.

Miettiessäni vuosikymmenen takaista elämääni, en ihmettele yhtään sitä miksi kulunut viikko etelän lämmössä on pääsääntöisesti kulunut kiitollisuuden tunteessa.

Maailma on ihmeellinen paikka. Toisaalla ihmiset kulkevat selkäkyyryssä murahdellen, kun taas täällä ihmiset hymyilevät kokoajan, iloisen puheensorinan sekoittuessa mereltä tuleviin tuoksuihin. Toisaalta ymmärrän meitä pohjoisen pimeydessä eläviä ihmisiä sekä meidän melankolista suhtautumistamme. Toisaalta huomasin kaipaavani juuri tällaista iloisuutta.

Karuista maisemista huolimatta sielu hengittää suunnatonta kauneutta jota luonto tarjoilee.
Karuista maisemista huolimatta sielu hengittää suunnatonta kauneutta jota luonto tarjoilee.

Mutta itse asiaan. Ihmettelen lähes päivittäin sitä kuinka entisestä pelokkaasta, arasta ja sisäänpäinkääntyneestä ihmisestä kuoriutui ajanmyöten täysin päinvastainen poika. Poika joka elää ja hengittää elämäänsä uteliaan innokkaana kaikkea uutta kohdaten. Välillä hetkittäin jopa liiankin kanssa, mutta vain huomatakseen hetken kuluttua sen ettei sekään haittaa mitään.

Elämän ihmeellisyys.
Elämän ihmeellisyys.

Esimerkkinä innokkuudestani, nyt kun viimeisetkin pelonrippeet on karistettu niskasta, huomasin miettiväni jo tulevaa niin että tehdessäni tarmokkaasti työtä, saan itselleni ja perheelleni sen kautta tarjottua mahdollisuuden tutustua mitä ihmeellisimpiin asioihin ja paikkoihin mitä maa päällään kantaa. Hiljaa hyvä tulee, itselleni toistellen, karkaan unelmoimaan siitä että vielä joku päivä kirjoitan elämästäni muistelmat, istuskellen merenrantahuvilamme terassilla meren aaltoja kuunnellen. Herää pahvi! Toteaisi Huugo-peikko. Päiväunia on hyvä uneksia, silti säilyttäen terve realismi mukana. Minulla kun tuppaa hetkittäin hukkumaan kaikessa uneksinnassa tuo terve todellisuudentaju.

Joskus joku pienikin kaunis asia saa haukkomaan henkeä.
Joskus joku pienikin kaunis asia saa haukkomaan henkeä.

Kuten jatkuvasti totean, niin totean nytkin sen, kuinka ihmeelliseltä tuntuukaan miettiä aikaa kun paniikkihäiriön ja syvän masennuksen kourissa eläessäni jo postilaatikolla käyminen oli viikon rankin suoritus. Nyt täällä vaimon kanssa oleillessamme olemme varmasti kävelleet yhteensä enemmän kuin mitä aikanaan vuoden aikana sain jalkaisin kuljetuksi ja parasta kaikessa se ettei missään kohtaa ole tarvinnut pälyillä ympärilleen yrittääkö joku anastaa jotakin.

Kotkankouluttajan esitys Palmitosparkissa.
Kotkankouluttajan esitys Palmitosparkissa.

Yhden päivän kulutimme kiertäen paikallisessa eläinpuistossa ja sanonpahan vain ettei sitä osannut kuvitellakaan millainen paikka paksujen kivimuurien sisään kätkeytyy. Jos joskus Kanarialle eksyt, niin paikka on tutustumisen arvoinen.

Suomalainen Ev.lut. kirkko.
Suomalainen Ev.lut. kirkko.

Löytyipä täältä Suomalainen kirkkokin, jossa oli hyvä käydä hakemassa hengenravintoa. Joskin kaikkineen koko saari sitä jo valmiiksi henkiikin.

Kuten aikaisemmin totesin, odotan innolla mitä kaikkea seikkailuja elämä onkaan kohdallemme varannut. Sellainen seikkailu tämä kulunut vuosikymmen on jo ollut, niin hyvässä kuin pahassakin. Parhaiten vieläpä niin että jopa pahassa on ollut lopulta kätkettynä jotakin itselleni tuiki tarpeellista ja hyvää.

Hotellimme sisäpiha.
Hotellimme sisäpiha.

Vaikka täällä varmasti ongelmitta viipymisilleen pidempäänkin, niin ilman yhtään haikeutta pakkaamme tälle iltaa kamppeet ja suuntaamme aamulla lentokentälle. Malttamattomana odottaen sitä hetkeä kun kotiin päästessämme lapset rientävät riemusta kiljuen vastaan.

Vapaus. Sitä se raitis elämäntapa parhaimmillaan tänään minulle on.


Vastoinkäymiset - avain muutokseen.  2

Jokaisella meistä on oma polkumme kuljettavana. Samoin myös vastuu siitä mitä matkalta opimme.
Jokaisella meistä on oma polkumme kuljettavana. Samoin myös vastuu siitä mitä matkalta opimme.

Näin uuden vuoden alkaessa, heräsin miettimään mennyttä aikaa. Aikaisemmin olen jossain kohtaa elämääni katkerana kironnut kaikkia niitä hukattuja vuosia. Sadatellen itseäni siitä, kuinka ihminen voikaan olla tyhmä, hukatessaan elämänsä tavoitellen jotakin sellaista, minkä jo hetken järjellä mietittynä ymmärtää olevan lähtökohtaisestikin saavuttamattomissa.

Asenteen ja ajatustavan muutos. Kas siinä yksi suurimmista hyvää tekevistä asioista elämässäni. Asia joka nyt miettien tulisi olla kohtuullisen vaivatta saavutettavissa, mutta joka toisaalta itselläni tapahtuakseen on vaatinut vuosien ja taas vuosien prosessin, yhdistettynä suunnattomaan määrään kipua. Kipu jota ensialkuun en ollenkaan ollut halukas kohtaamaan, mutta jonka pakenemisen mahdottomuuden todettuani osoittautuikin kultaakin kalliimmaksi matkakumppanikseni.

Voisin yleistää, että me ihmiset ollaan vekkuleita siinä että pelkäämme kipua. Pelkäämme elämän tarjoilemia vastoinkäymisiä. Epäonnistumista. En usko että kovinkaan moni meistä voi tuota vastaan väittää. Ainakaan sikäli kun osaa olla itselleen rehellinen. Minä nimittäin yhä löydän itseni säännöllisen epäsäännöllisesti murehtimasta tulevaa, vaikka kuinka ymmärtäisin tässä hetkessä kaiken olevan hyvin. Ehkäpä tuossa juuri on pelon yksi tarkoitus, pitää ihminen tietyllä tavalla tutkalla siitä että nyt asioiden ollessa suht hyvin, ei ehkä siltikään kannata kovin kummoisesti alkaa paukutella henkseleitään. Nöyryys, sopivassa määrin suhteessa elämään on hyvästä. Juuri siinä määrin, kuin se kohdallani on mahdollista, ilman että tietoisella tasolla alan ajatella olevani nöyrä. Tuo hetki kun nimittäin on osoittautunut kohdallani juurikin hetkeksi jolloin tuo yksi tämän hetkisen elämäni tärkein työkalu katoaa.

Mietin tässä aamutuimaan elämääni. Kaikkia niitä vastoinkäymisiä joita elämässäni tähän mennessä olen kohdannut. Ymmärtäen niiden olleen monin tavoin oppaana siihen, että löytäisin oman paikkani elämässä. Tavan jolla eläessäni mahdollisimman vähän satutan itseä sekä muita ihmisiä. Tästä pohdinnasta sai alkunsa myös hieman laajemman kokonaisuuden miettiminen. Jos minun kohdallani kaikki näennäiset epäonnistumiset, väärät valinnat sekä varsinkin kovin kivuliaat vastoinkäymiset ovat opettaneet ja opastaneet kulkuani omalla polulla, niin miksi ei sama voisi koskea muitakin ihmisiä. Sillä sitähän me kaikki perustukseltamme olemme. Vain ihmisiä.

Jos siis tässä hetkessä sadattelet itsesi lisäksi esimerkiksi yhteiskuntamme valtaapitäviä, niin pysähtyisitkö hetkeksi miettimään sitä, että ehkäpä tämä tilanne joka tällä hetkellä yhteiskunnassamme vallitsee, onkin juurikin se minkä me Suomalaiset tarvitsemme, kokeaksemme riittävää kipua, tullaksemme halukkaiksi muutokseen jota parempi huominen meiltä edellyttäisi. Tuo muutos kun sinällään ei ala Tasavallan presidentistä. Pääministeristä. Saati Keskon pääjohtajasta. Vaan sinusta itsestäsi. Minusta itsestä. Meistä jokaisesta yhdessä ja erikseen. Mutta niin kauan kuin meillä on vain mahdollisuus syyttää kurjasta tilastamme jotakuta toista ihmistä, tuo muutos kärsivällisesti odottaa tapahtumistaan. Saattaapa se kaikessa viisaudessaan, aivan kuten omassakin elämässäni havahduttaa sinua huomaamaan itsensä, sopivalla määrällä niinkin epämiellyttäviä asioita kuin vastoinkäymiset ja niistä nouseva kipu. Ihminen kun kovin surullisen harvoin on valmis ottamaan muutoksen edellyttämiä askeleita, ennenkuin paikoillaan pysyminen tekee kipeämpää kuin liikkeelle lähtö.


Armon merkitys elämässäni.

"Armosta olette saaneet, armosta antakaa."
"Armosta olette saaneet, armosta antakaa."

Armo sanana on tässä hetkessä kärsinyt vahvan inflaation. Ihmiset hyvin harvoin miettivät koko sanaa, saati asiaa elämässään. Meillä on vallalla vahvojen ihmisten kesken oleva taistelu, jossa heikoilla ei ole osaa eikä arpaa.

Toisaalta tilanne aiheuttaa paljon surua ja kärsimystä mutta toisaalta ymmärrän kaiken tämän olevan tarpeen, jotta armo lopulta tulee ihmisen luo.

Omassa elämässäni moinen asia aiheutti vain paheksuntaa puhkuvan tuhahduksen kun joku onneton asiasta mainitsi kymmenisen vuotta sitten. Kulunut vuosikymmen kaikkine kipuineen onkin sitten riisunut minusta kaiken ylpeyden jotta tänään kohdallani ymmärrän tuon sanan sisältämän suunnattoman rakkauden.

Helpolla ei tullut muutos ajattelutavassani tässäkään asiassa. Ei vaikka armosta paljon puhutaan lahjana, jonka ihmisen tarvitsee vain suostua vastaanottamaan. Minä olin yksinkertaisesti liian ylpeä ja omavoimainen kyetäkseni pelkkään vastaanottoon. Ensin minun tuli menettää elämässä kaikki, vain sen vuoksi jotta havahtuisin omasta hallinnan harhastani. Minä kun aina luulin et ilman että itse teen, mikään ei tule tapahtumaan. Nyt miettien kaikki mitä elämässäni tässä hetkessä on, on puhtaasti armosta saatu, ei minun tekemänä.

Jos muutamia esimerkkejä kerron, niin aivan ensimmäisenä riippuvuudet. Taistelin lähes kuolemaan asti, kuvitellen että hallitsisin nuo asiat. Kun jouduin luopumaan hallinnasta, kuvittelin että taistelemalla pysyisin niistä erossa. Todellinen vapaus koitti vasta kun ymmärsin ettei minun tarvitse taistella päivästä toiseen päihteettä. Riittää kun luovutan pois hallinnan harhasta.

Aivan samoin oli työasioissa. Vuosia ja taas vuosia taistelin haluten järjestää työasiani, silti siinä kerta toisensa jälkeen epäonnistuen. Vasta kun totaalisen väsyneenä luovutin, nostaen käteni pystöön, asiat järjestyivät kuin itsekseen. Sama kuvio toistuu joka elämän osa-alueella, niin parisuhteesta, pelkoihin, kuin lapsista levollisuuteen. Mikään asia ei ole järjestynyt, ennenkuin olen suostunut luopumaan niitä järjestelemästä.

Tänään elän kaikinpuolin tasapainoista ja hyvää elämää. Puhtaasti armosta. En omaa erinomaisuuttani ja siihen peilaten uskon, että aivan samoin asiat laajemmallakin mittakaavalla tarkasteltuna järjestyvät kyllä, kunhan ihmisten kokema kipu käy sietämättömäksi ja sen myötä jossain kohtaa nöyrrytään toteamaan tappio siinä ettei näitä asioita onnistuttukaan järjestämään.

Emme tarvitse hallitsijoita. Tarvitsemme johtajia jotka johtavat sydämellä, eivätkä pelkän vallan sokaisemina. Muutosta odotellen, keskityn nöyränä omaan osuuteni. Vaikuttaen asioissa joissa omalla panoksellani vaikuttaa. Jättäen loput itseäni leveimmille hartioille.


Asenne ratkaisee.

Joskus elämä tuo polullemme esteitä, mutta se miten niihin suhtaudumme, vaikuttaa lopputulokseen.
Joskus elämä tuo polullemme esteitä, mutta se miten niihin suhtaudumme, vaikuttaa lopputulokseen.

Nyt miettien elämä on tarjonnut tielleni jos jonkinmoista kiveä, kantoa sekä kuoppaa. Kaikesta huolimatta yhä selkeämmin ymmärrän tänään sen että se miten asioihin itse suhtaudun, on hyvinkin oleellista.

Aikaisemmin elin monilla tavoin ajatellen olevani oman elämäni uhri, jolle vain syystä tahi toisesta tarjoillaan vastoinkäymisiä toisensa perään. Aina koin etten itse voinut asioissa mitään. Tottahan se toisaalta olikin tuossa hetkessä, lähinnä vääränlaisesta ajatusmallistani johtuen. En osannut ajatella tuolloin sitä kuinka näilläkin vastoinkäymisillä olisi minulle tarjolla jotakin hyvää.

Muutos alkoi siitä hetkestä kun totesin olevani totaalisen loppu kaikkien taakkojeni alla. Vasta tuolloin tulin halukkaaksi luopumaan omavoimaisuuden harhasta jonka vallassa tuonastisen elämäni olin elänyt ja joka lopulta uuvutti minut kokonaan.

Haparoiden aloin lähestyä muita ihmisiä, vaikka se aluksi pelotti melkeinpä enemmän kuin se että olisin lopullisesti tuhonnut itseni. Silti päivä päivältä. Kokemus kokemukselta aloin huomata tuon kaiken antavankin elämääni juuri niitä voimia mitä tuossa hetkessä kipeästi tarvitsin.

Pala palalta luottamus kasvoi ja samalla opin aina jotakin itsestäni sekä elämästä. Jotakin sellaista jonka avulla aina seuraava päivä oli edellistään helpompi kohdata.

Lopulta tullaan tähän päivään. Päivään jossa tiedostan olevan kaikki se mitä elämässä tänään tarvitsen. Silti, yhä tänäänkin olen sen saman kysymyksen äärellä kuin tuolloin vuosia sitten, päätyessäni totaaliseen umpikujaan elämässäni. Kysymys kuuluu yhä, haluanko taistella elämässäni ja asioissani yksin, vai luovutanko oikealla tavoin tuosta jo loputtoman monet kerrat toivottomaksi todenneestani taistelusta, turvaten toisiin ihmisiin.

Tähän hetkeen totean etten halua enää taistella. Haluan luovuttaa ja samantien kun tuo ajatus ja asenne päähäni asettuu, huomaan helpotuksen hiipivän sisimpääni. Minun ei tarvitse jaksaa yksin.

Se millaisena tämän päivän polkuni edessäni avautuu, vaikuttaa ehkä eniten se, pyrinkö tarpomaan tuolla polullani yksin vai huolinko siihen rinnalleni astelemaan myös muita ihmisiä.
Se millaisena tämän päivän polkuni edessäni avautuu, vaikuttaa ehkä eniten se, pyrinkö tarpomaan tuolla polullani yksin vai huolinko siihen rinnalleni astelemaan myös muita ihmisiä.

Kaiken tarkoituksesta.  3

Kaiken tarkoitus kätkeytyy kaiken tarkoituksettomuuteen.
Kaiken tarkoitus kätkeytyy kaiken tarkoituksettomuuteen.

Tuo ylläoleva kuvateksti tuli ajatuksenkaltaisena mieleeni muutamia päiviä takaperin, istuessani illalla työpäivän jälkeen totuttuun tapaani hotellin terassilla, katsellen Peurunkajärven tyyntä vedenpintaa.

Tavoilleni uskollisena laitoin kyseisen lauseen testiin, haastaen ihmisiä miettimään kyseisen lauseen sisältöä.

Jännä havainto sinänsä oli se, kuinka lähes poikkeuksetta ihmiset kokivat lauseen sisällön äärimmäisen negatiivisena. Esimerkiksi töissä ihmiset joiden kanssa päihdeongelman äärellä työskentelen, vertasivat lauseen sisältöä samaan, kuin lause kuuluisi: "Millään ei ole mitään väliä."

Äkkiä miettien, näin saattaisikin olla. Onhan tarkoituksettomuus sanana äärimmäisen negatiivinen lataukseltaan.

Niin hassulta kuin se ensivaikutelmana saattaa kuulostaa, minä itse koin hyvin vahvan positiivisen latauksen kyseisen ajatuksen iskeytyessä tajuntaani. Toisaalta ymmärrän ihmisiä jotka kokevat lauseen toivottomana, mutta itselleni positiivisuus lauseessa verhoutuu seuraavanlaiseen kokonaisuuteen.

Olen lähes koko ikäni miettinyt elämää ja sen tarkoitusta. Hetkittäin liki pakonomaisesti pyrkien ymmärtämään sen. Varsinkin raitistuttuani, alkaessani kaivautua syvälle sisimpääni, oma järki on monta kertaa pyrkinyt jäsentämään myös sellaista mikä sinällään ei ole ihmisen järjellä pääteltävissä.

Varsinkin nyt miettien kaksi suurinta asiaa raitistumisprosessini alkuvaiheessa toivat likipitäen tuskanhien otsalleni kun pyrin niitä järjelläni pohtimaan. Ensimmäisenä isäni kuolema. Sen merkitys. Nyt miettien asia josta pitkälti sain haluni alkaa opetella elämään raittiina. Toisaalta tuo menetys, niin äkillinen ja lohduton kun oli, liikautti minut etsimään elämääni jonkinlaista syvempää lohtua. Omanlaistani hengellisyyttä.

Oikeastaan isäni menetys ja sitä seurannut hetkellinen toivottomuus, oli liikkeellepaneva voima alkaa etsiä jotakin ihmismielen ulkopuolella olevaa voimaa elämääni. Tämä johtuu lähinnä siitä että likipitäen hulluuteen asti yritin järkeistää isäni kuolemaa, siinä koskaan onnistumatta. Kuin luonnollisena jatkumona tuolle, aloin järkeistää omaa pelonsekaista Jumala-käsitystäni. Nyt miettien hyvällä tavoin tullen "hulluksi". Sen verran että olin halukas luopumaan jatkuvasta järkeistämisestä asioissa joilla ei järjen kanssa ole yhtikäs mitään tekemistä.

Kohta 10v myöhemmin, ymmärrän et tämä kulunut vuosikymmen kaikkine haasteineen on ollut se aika, minkä minulta vei luopua lopusta järkeistämisestä asioissa. Tästä kaikesta johtuen tuo Kaiken tarkoitus-lause sisältää itselleni suunnattoman määrän lohtua ja sen myötä helpostusta. Minun ei tarvitse yrittää ymmärtää elämää. Riittää kun elän sitä. Toisaalta minun ei myöskään tarvitse enää jatkuvasti yrittää ymmärtää itseäni, omia ajatuksiani, päätelmiäni saati analysointejani. Riittää kun hyväksyn ne osaksi ominta itseäni.

Lopuksi siis yksinkertaistaistettuna tuon lauseen merkitys itselleni, omaan elämääni. Kaiken tarkoitus kätkeytyy siihen tosiasiaan, että kaikella on tarkoituksensa, varsinkin niillä asioilla joihin oma vajavainen käsityskykyni loppuu. Yleensä tuossa kohden ajattelen ensimmäisenä niin, ettei millään ole mitään merkitystä. Siis juuri niissä asioissa, joilla todellakin on tarkoituksensa.