Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on hyväksyminen.
Seuraava

Luopumisesta.  5

Vanhan on kuoltava, jotta jotain uutta voi syntyä.
Vanhan on kuoltava, jotta jotain uutta voi syntyä.

"Luopuminen, oli sitten kyse läheisestä ihmisestä, omista unelmista tai muista minulle rakkaista asioista, sattuu. Silti, aina, elämä jatkuu.
"

Ajattelin kirjoittamalla taas kerran jäsentää itselleni joitain minulla tässä hetkessä päällimmäisenä sisälläni vellovista ajatuksista sekä tunteista. Luopuminen. Asia, jonka äärelle varmasti meistä jokainen joskus elämässään joutuu tai saa pysähtyä. Kun minä joudun luopumaan elämässäni jostakin, tarkoittaa se tänään ymmärrykseni mukaan sitä että tuosta asiasta tai ihmisestä irtipäästäminen on oven avaus jollekin uudelle elämässäni.

Muutokset sattuvat aina. Sitä enemmän, mitä tiukemmin olen tarrautunut kiinni johonkin ihmiseen tai asiaan elämässäni. Toisaalta lähes poikkeuksetta muutos aiheuttaa suunnattoman määrän pelkoa, vaikka kyseessä olisikin minulle positiivinen muutos. Kaikki uusi aiheuttaa huolta siitä, kuinka opin elämään uudella tavalla. Kipu ja pelko nousee siitä että olen tottunut johonkin vanhaan, hyväksi havaitsemaan asiaan elämässäni. Välttämättä se minkä minä koen olevan hyvää, ei silti läheskään aina sitä ole. Tästä minulla on lukematon määrä kokemuksia elämässäni. Aivan samoin kuin jostain ihmisestä luopumisesta. Olen elämäni aikana joutunut luopumaan todella monista minulle rakkaista ihmisistä, ymmärtäen vasta nyt sen, että suurin kipu näissä luopumisissa nousi siitä etten olisi halunnut vielä näistä ihmisistä irti päästää. Pakon edessä rautakin taipuu, sanotaan ja voi luoja että minä olen taipunut.

Nyt mietittynä, lähes poikkeuksetta jokainen näistä menetyksistä on kuitenkin antanut minulle jotakin uutta elämääni. Jos ei muuta niin oppia siitä etten voi omistaa ketään. Elämä on jokaisella meistä määritelty tietyn mittaiseksi, eikä sitä tosiasiaa muuta yhtään se vaikka kuinka yrittäisin taistella vastaan, saati ripustautua tuosta luopumisesta aiheutuvaan tuskaan ja suruun.

Ensimmäisen ison menetyksen koin jo lapsena, kun minun oli luovuttava minulle niin rakkaasta koirastani. Elämä on siinä ihmeellinen, että tänään minulla kotonani loikoilee kaksi juurikin samanlaista koirulia, jollaista tuolloin lapsena niin suunnattomasti jäin kaipaamaan. Seuraava suunnaton menetys tapahtui rakkaan pappani äkillisen poismenon kohdalla. Tuossa hetkessä minulla ei ollut minkäänlaista kykyä kohdata tuosta noussutta surua, vaan pakenin sitä suvereenisti päihteisiin. Samalla tavoin toimin avio-eron sekä samalle vuotta tapahtuneen läheisen ihmisen kuoleman kohdatessa. Mitä kipeämpää kävi, sitä sekaisemmaksi itseni tinttasin.
Seuraava luopuminen olikin odottamassa, kun kuljin loppuun tien jossa päivästä toiseen pakenin elämää jatkuvaan sekakäyttöön. Minun oli luovuttava päihteistä. Ihminen joka on monta vuosikymmentä paennut tunteitaan yrittäen hukuttaa ne viinalla, joutuu tekemään aivan samankaltaisen surutyön, kuin jonkun läheisen ihmisen kuollessa, luopuessaan tuosta niin rakkaasta aineesta. Parhaasta, ehkä ainosta "ystävästään". Tai niin minä ainakin jouduin tekemään.
Toisaalta juuri tuossa hetkessä koin tähänastisen elämäni suurimman menetykseni, isäni äkillisen itsemurhan tapahtuessa. Oikeastaan tuo menetys oli itselleni ehkä se karmaisevin, mutta toisaalta kaikkia menetyksiäni pohtien, eniten positiivista kasvua elämääni tuonut. Opinhan tuosta ensimmäistä kertaa elämämässäni kohtaamaan tunteitani pakenematta. Reilu vuosi myöhemmin, parhaan ystäväni juotua tuolloin itsensä hengiltä, minulla oli jo jonkinlainen keino kohdata tuosta äkillisestä menetyksestä aiheutunut kipu. Ei silti, toisen ihmisen kuolema on aina kipeää tekevä tapahtuma, eikä siihen koskaan voi millään tavoin oppia suhtautumaan oikein, mutta jo se että tuota tuskaa ei lähde pakenemaan, on mahdollisuus siihen, että tuo tuska ajanmyötä helpottaa.

Mitä luopumiseen noin muutoin tulee, niin viimeaikoina olen kokenut ääretöntä tuskaa siitä, että olen joutunut luopumaan unelmastani elättää perheeni, tehden sitä työtä jonka hyvin vahvasti omana kutsumuksenani koen olevan. Tai oikeammin, olen joutunut luopumaan tähän hetkeen siitä suunnitelmasta sekä aikataulusta, jonka itselleni tämän kyseisen asian tiimoilta tiedostamattani olin laatinut. Loppuelämähän minulla on aikaa tuo unelma elää todeksi, eikä sitä minulta tässä hetkessä kukaan ole ottamassa pois, vaikka juuri tässä hetkessä en tuota kykenekkään tänä päivänä todeksi elämään. Vaatii vain sen että kykenen hyväksymään tähän hetkeen vallitsevat olosuhteet ja parhaan kykyni mukaan mukautumaan niihin, jotta luopumisentuska ei ala nousta esteeksi tuon unelmani toteen elämisen estämiseen. Juuri tänään voin tehdä joitain pieniä asioita sen eteen, että jossain vaiheessa kun aika on kypsä, saan elää ja hengittää tuota kauan kaivannutta unelmaani lopulta todeksi.

Hyväksyminen lieneekin se tärkein asia, jonka kautta minä olen jokaisesta luopumisestani ylipääsemään. Sillä niin kauan kun en jotakin menetystä kykene hyväksymään, niin kauan tuo luopuminen tekee kipeätä. Mutta kyetessäni hyväksymään tapahtuneen todeksi, voin pienin askelin lähteä purkamaan tuosta nousseita tuntemuksia ja tällä tavoin kasvaa taas ihmisenä hieman.

Lopuksi totean vain sen, että kuten edellisessä postauksessani jo kirjoitin, ajatukset, tunteet ja näihin reagoituminen. Siinä monessa kohden se ongelmia elämääni tuova paketti. Jos nimittäin liikaa alan reagoimaan tiettyihin tunteisiini, kykenemättä niitä oikealla tavalla kohtaamaan, aiheuttavat ne minussa turhankin suuriin mittasuhteisiin kasvavia kiputiloja, jotka lopulta saattavat purkautua aivan väärässä paikassa aivan väärien ihmisten niskaan. Asioissa ja tilanteissa, joilla ei loppupeleissä ole mitään tekemistä alkuperäisen tunteen aiheuttaneen tilanteen kanssa. Tämän vuoksi pyrinkin päivittäin käymään läpi elämässäni erilaisia tunteita aiheuttavia tilanteita, jottei minun tarvitse reagoitua tilanteisiin jotka lopulta eivät omaan elämääni juurikaan edes liity. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon vaikka tämä viimeaikoina tapetilla ollut tasa-arvoinen avioliittolaki. Kuinkahan moni kyseiseen asiaan voimakkaasti reagoiva ihminen reagoituukin asiaa, jostakin aivan muusta asiasta nousevan tunnetilan saattelemana. Kun minä esimerkiksi olen kohdannut silmästä silmään omia pelkojani jo vuosien ajan, en koe minkäänlaista tarvetta alkaa reagoida asiaan, jolla ei loppupeleissä taida kovinkaan suurta osaa olla suhteessa omaan elämääni. Olen matkallani oppinut nimittäin suvaitsevaisuudesta sen, että siinä kohden kun koen tarvetta alkaa voimakkaasti hyökätä jotakin ihmistä, tai ihmisryhmää vastaan, on tuolla lähes poikkeuksetta taustalla pelko jostakin sellaisesta mitä omassa elämässäni en vielä ole uskaltanut kohdata.


Tunteet. Ajatukset.

Metsä. Paikka jossa löydän sisälleni rauhan.
Metsä. Paikka jossa löydän sisälleni rauhan.

Minun elämäni käsikirjoituksessa tunteet ovat näytelleet todella suurta roolia. Toinen pääosan esittäjä on ollut ajatukset. Tässä näytelmässä olennaisinta tähän päivään asti on ollut näiden kahden päätähden vaikutus minuun ja elämääni.

Olen tietoisesti etsinyt elämässäni paikkoja, joissa voisin edes hetkeksi aikaa rauhoittua. Käyn sisälläni suunnattomilla kierroksilla, samalla kokien totaalista uupumusta. Tilaa jossa ei jaksaisi tehdä yhtikäs mitään, Löytäessäni hetkeksi aikaa itselleni rauhoittavan olotilan, huomaan miettiväni sitä kuinka elämäni on kulkenut taas kerran siihen pisteeseen, jossa minun on todettava tilanne ja myönnettävä epäonnistuneeni. Nyt ongelmana vain on taas kerran tästä kaikesta nousevat tunteet sekä erilaiset itseäni mitätöivät tai syyllistävät ajatukset. Periaatteessa juuri ne samat jotka ovat aiheuttaneet niin paljon pahaa minulle elämässäni. Olipa elämäntilanteeni millainen tahansa, päänsisäinen maailmani saa minut sekoittamaan pelikorttini siten että päädyn aina samaan tuttuun ja turvalliseen kaaostilaan, josta poispääseminen vaatii suunnatonta kärsivällisyyttä sekä voimavaroja uudelleenrakennuksen toteuttamiseksi.

Kiitos aikaisemmin tapahtuneen rakennusprojektini, osaan nyt jo pohtia asioita hieman rakentavammin, ampumatta itseäni heti ensimmäisellä ajatuksellani. Yritän taas kerran miettiä kaiken tarkoitusta, silti ymmärtäen senkin olevan vain taas yksi järkeni tuottama kaavio jolla koitan saada jotain järkeä tähän kaikkeen.

Silti olen äärimmäisen kiitollinen monesta asiasta elämässäni. Hetkittäin peläten sitä etten kuitenkaan osaa arvostaa kaikkea tarpeeksi, samalla miettien sitä kuinka paljon minulla on loppuen lopuksi vielä mahdollisuus menettää.

Tänään liikkuessani totuttuun tapaani luonnossa, kuunnellen sen hiljaisuutta huomasin miettiväni sitä, kuinka äärettömän paljon läpi elämäni olen antanut valtaa omille ajatuksilleni ja tunteille, ollen hetkittäin totaalisesti niiden vietävänä. Miksi? Koska olen luullut olevani yhtä kuin ajatukseni, tunteeni. En ole. Ne ovat osa minua.

Nyt huomaan tietoisesti yrittäväni elää tässä hetkessä, vain leväten. Miettimättä, pohtimatta, analysoimatta. Vain ollen. Leväten. Keräten voimia.

Ajatuksia tulee ja menee. Ei minun tarvitse enää jokaiseen lähteä reagoimaan. Olen juossut niiden vietävänä jo ihan liiaksi asti. Tunteita tulee ja menee. Eikä sekään haittaa. Ongelma muodostuu vasta siitä, jos alan liiaksi reagoida omiin tunteisiini. Luoja tietää minun tunteeni olevan niin hyvässä kuin pahassakin äärimmäisen voimakkaita. Ei siis ihme että hetkittäin olen ollut totaalisen sekaisin niiden pyörityksessä. Nyt miettien taas kerran saan hieman järkeä entiseen järjettömään päihteiden käyttööni, aivan kuten kaikkeen muuhunkin riippuvaisuuskäyttäytymiseeni. Tunteet. Ajatukset. Siinä kaiken alku ja loppu.

Raitistuttuani löysin uudenlaisen tavan ajatella itsestäni, riippuvuuksistani. Samalla jäsentäen itseäni siinä määrin että tunteet eivät olleet enää yhtä suurta synkkää mössöä, vaan suru tuli suruna. Ikävä ikävänä. Ilo ilona jne. Kaikesta tästä rakentui hitaasti elämäntapa, johon ei kuulu pään sekoittaminen, saati sitä seurannut itsetuhoisuus.

Tätä kirjoittaessani taas muutama palanen pelissäni saa asettua paikoilleen. Aivan. Ajatuksieni ja tunteideni riepottelussa päihteet ovat olleet oiva keino hiljentää molemmat. Siihen nähden koen olevani äärimmäisen kiitollinen juuri nyt siitä ettei minun enää tarvi itseäni hiljentää. Sen sijaan kykenen hyväksymään itsessäni tähän hetkeen sen, että pääni tuottaa lähes taukoamattaan ajatuksia sekä tunteita, joihin jokaiseen aikaisemmin reagoituen, saatoin elämäni totaaliseen kaaostilaan. Toisaalta huomaan myös saavuttavani armollisuutta itseäni kohtaan kuluneen parin vuoden periodilla. En voi ruoskia itseäni siitä, että olen tässä hetkessä tilanteessa, jossa vasta nyt ymmärrän kaiken kaoottisuuden johtuvan omasta ajatusmaailmastani sekä tunteideni kirjosta. Opettelen hyväksymään itseäni, tällaisenaan. Taas kokolailla paljon itsestäni oppineena. Olen ihminen, joka tuntee suuresti. Ihminen joka ajattelee taukoamattaan. Toisaalta aikaisemmin ajattelin olevani puhtaasti addikti, joka ei voi koskaan luonteelleen mitään. Juuri nyt ymmärrän että olen paljon muutakin kuin addikti. Niin äärettömän paljon enemmän. Olen ihminen joka tuntee ja aistii asioita todella vahvasti, eikä se välttämättä ole ollenkaan niin paha asia kuin aikaisemmin olen kuvitellut sen olevan.

Loppupäätelmänä siis todettakoon se, että elämänpolkuni muuttuu huomattavan paljon helpommaksi kulkea, kyetessäni hyväksymään sen, että minun kuuluukin olla juuri nyt tässä, Tällaisenaan.


Onko homous oma valinta?  2

Matt. 7:1-2
Matt. 7:1-2

Ajattelin osaltani ottaa kantaa, tai paremminkin jakaa oman kokemukseni ja siihen perustuvan mielipiteeni tässä hetkessä vallalla olevaan keskusteluun tasa-arvoisesta avioliittolaista.

Kavoin isäsuhteessa, joka värittyi monilta osin isäni ennakkoluulojen pohjalle. Milloin mikäkin asia tai ihminen oli tuomittava sen pohjalta mitä milloinkin isäni ennakkoluulot sen määrittivät. Tietyssä vaiheessa nuoruuttani, huomasin tietoisesti, hiljaa, koska isääni niin suunnattomasti pelkäsin, mutta silti, kapinoida hänen periaatteitaan (lue ennakkoluulojaan) vastaan. Tästä seurasi ehkä ensimmäisen kerran elämässäni se ajatus, että alan omakohtaisesti ottaa asioista selvää, ennen kuin muodostaisin minkäänlaista mielipidettää kyseisestä asiasta.

Nyt miettien tuo toimintamalli on kuljettanut minut elämässä tähän hetkeen, hetkeen jossa kaikki mielipiteeni, ilmaisimpa ne tai en, perustuvat puhtaasti omiin kokemuksiini asioissa.

Isäni ei hyväksynyt homoja. Ei tummaihoisia. Eikä kyllä periaatteesta mitään mikä vähänkään poikkesi valtavirrasta. Eikä siinä, hän eli elämänsä tällä ajatusmallilla. Minä valitsin tietoisesti toisen tavan elää ja tuo tapa, kuten todettua on antanut elämääni äärettömän paljon.

Mutta itse asiaan. Homoliitot. Mikä niissä sitten on niin kamalan tuomittavaa? Itse en sinällään lähde tuota asiaa sen kummemmin avaamaan, kuin siitä kohdasta josta oman kokemukseni omaan. Olen tuntenut ja tunnen lukuisia homoja. Lesboja. Heteroista puhumattakaan. Itselläni on ystäviä jotka rakastavat samaa sukupuolta olevaa kumppaniaan. Joissain tapauksissa jopa siinä määrin, että jos pelkästään tuota rakkauden määrää käyttäisi mittarina, toivoisin itsekin olevani siinä tapauksessa homo. En ole ja hyväksyn itseni heterona, aivan samoin kuin hyväksyn ihmisen olipa hän homo, lesbo, bi, hetero, tummaihoinen, romaani, tai mitä tahansa. Kohtaan aina ensin ihmisen ihmisenä. Vasta kohdattuani aidosti tuon ihmisen, kykenen muodostamaan hänestä jonkinlaisen mielipiteen. Tästä johtuen en elä ennakkoluulojeni vankina ja toisaalta juuri tästä johtuen hyväksyn ilman minkäänlaista rajoitetta myös sen, että näille ihmisille sallittaisiin mahdollisuus samoin kuin muillekin tasa-arvoiseen avioliittoon.

Mitä tulee sitten vanhemmuuteen tässä asiassa, niin jaanpa tässäkin oman kokemukseni. Itse reilun 10 vuotta vanhempana eläneenä ja kuten todettua, lukuisia samaa sukupuolta olevia pariskuntia ystävänäni omaavana voin käsi sydämellä todeta, että mikäli ajatuksena on se, että lapsella on oikeus äitiin ja isään, niin aivan samoin voidaan sanoa lapsella olevan oikeus tasapainoiseen, rakastavaan ja turvalliseen kasvuympäristöön. Uskallan väittää kirkkain silmin, että juuri tässäkin hetkessä, melkoisen moni lapsi on vailla tätä tasapainoista kasvuympäristöä, vaikka kuinka saman katon alla asuu sekä äiti että isä. Joissain tapauksissa toivoisi jopa ettei näin olisi. Olisi nimittäin lapselle huomattavasti parempi. Sen vuoksi ihmettelen sitä keskustelua jota tämän asian vastustajat käyvät asian tiimoilla, mutta koska perustan oman elämän hyvin pitkälti hyväksymiseen, niin hyväksyn myös tämän asian vastustajien mielipiteen asioissa. Joskus vain oikeasti toivoisi sitä, että asioista ainakin omattaisiin jonkinlainen omakohtainen kokemus, ennen kuin annetaan omien ennakkoluulojen, saati -asenteiden muovata omaa ajattelutapaa kovin kriittiseksi.

Tuo kuva jonka tuohon ylös lisäsin, on siis raamatusta. Kirja johon ihmiset tykkäävät vedota aina kun käydään keskustelua näiden asioiden kohdalla. Minä koen omaavani sen verran kokemusta tuosta kirjasesta, että voin käsi sydämellä sanoa, että mikäli kaikkia tuon kirjan opetuksia alettaisiin käyttää pilkuntarkasti elämässämme, voisimme tuhota itse itsemme samantien, sen verran syntistä sakkia me ihmiset olemme kaikkityynni.

Mutta kuten todettua, pyrin elämään mahdollisimman rauhallista ja tasapainoista arkea, samalla osaltani parhaan kykyni mukaan tarjoten omille lapsilleni mahdollisimman rakkaudellisen ja turvallisen kasvuympäristön. Tästä johtuen, pyrin kasvattamaan lapseni suvaitsevaisuuteen. Siihen perustuen, että ensin on hyvä tutustua ihmisiin ja asioihin, ennen kuin alkaa niistä muodostamaan mielipidettä suuntaan tai toiseen. Isäni yksi rakkaimmista, minua eniten ärsyttäneistä fraaseista kuului: "Kyllä maailmanranta koulaa:" Vihasin tuota lausetta koko lapsuuteni. Ymmärtäen vasta tänään sen, kuinka totta tuo lause todellisuudessa kohdallani onkaan. Maailmanranta koulasi. Pojasta miehen. Ihmisen, joka on elämänsä polulla saanut kohdata lukemattoman määrän äärimmäisen hienoja ihmisiä. Näihin ihmisiin lukeutuu kaiken värisiä, kaiken kokoisia, kaiken sukuisia, kaiken maalaisia, kaiken uskontosuuntaisia ja kaikenlaisia ihmisiä. Yhteistä näissä kohtaamisissa on ollut se, että kun sysätään syrjään omat ennakkoluulot, niin loppupeleissä kohtaamisessa tapahtuu vain se, että kaksi ihmistä jakaa hetken samaa taivalta, saaden kumpainenkin jotakin toiseltaan matkaevääksi mukaansa. Toivoisinkin että ihmiset tuomitsemisen sijasta tutkisivat itseään. Sieltä syvältä sisimmästä meistä jokaisesta paljastuu se aito, välittävä ihminen. Ihminen joka ei ole itsekäs, eikä itseriittoinen. Ihminen, jonka perimmäinen kaipaus on tulla rakastetuksi omana itsenään. Olipa hän millainen tahansa. Niin kauan kuin me ihmiset rakastamme, niin kauan emme voi vihata.


Usko ihmeisiin.  6

Luonto on täynnä ihmeellisiä asioita.
Luonto on täynnä ihmeellisiä asioita.

Epätoivoisessa taistelussani pääsin unohtamaan sen todellisuuden, että jo pelkästään se että ylipäänsä olen hengissä on ihme. Lisäksi raitistumisen myötä elämässäni on tapahtunut lukuisia asioita, joita nyt miettien en todellakaan ole omaa erinomaisuuttani aikaansaanut.

Silti ihmiselle joka lähes koko elämänsä on pelännyt luottaa mihinkään, ihmeisiin uskominen on ensisijaisesti merkinnyt lapsellista haihattelua tai muuta taikauskoista hömppää.

Todellisuus on toinen. En minä esimerkiksi päättänyt enää siitä jäänkö henkiin, kun kännipäissään päätin rymäyttää autoni täydellä vauhdilla moottoritien kaistojen väliseen pylvääseen. Joku muu päätti, ettei aikani ollut vielä tuolloin lähteä, vaikka epätoivoissani sitä kuinka tuossa hetkessä toivoinkin.

Olen aikaisemminkin jo kertonut siitä, että tänäänkin aamulla katsoessani 6-vuotiasta pientä raittiuden ihmettäni, hänen innokkaana valmistautuessa edessä olevaan eskaripäivään, ei minun tarvitse miettiä miksi tuolloin syvimmästä pimeydessäni en itsetuhoisissa aikeissani onnistunut.

Toisaalta perheeni yhdessäolo, puhumattakaan siitä että rinnallani on elämän myrskyissä tarponut sama ihminen jo liki 13 vuotta, on sen suuruusluokan ihme että tiedostan etten tuotakaan asiaa ole elämääni käsikirjoittanut. Onneksi en. Olisin kuitenkin onnistunut vain sotkemaan roolitukset, puvustukset, lavastuksen jne.

Mutta vakavasti puhuen, heräsin tänään ihmettelemään yhtä ihmettä taas kerran.

Kuten todettua taistelin itseni totaaliseen uupumukseen kuluneen vajaan parin vuoden periodilla, yrittäen itse ohjata elämääni. Lopputulos liki katastrofaalinen.

No tuo ihme tai itseasiassa useampi sellainen tapahtui kun otin vastuun epäonnistumisestani. Nostaen kädet ylös luovutuksen merkiksi. Halusin tienata elantoni ihmisten rinnallakulkijana. Joku muu vain tähän hetkeen oli erimieltä. Nimittäin kun luovuin yrittämisestä, melkein samana päivänä minua pyydettiin mukaan pariin ohjelmistoprojektiin, minkä myötä minulla on tiedossa nyt töitä pidemmäksi aikaa.

Parasta kaikessa se, että tuon luovuttamiseni myötä ehdin jo haudata muutaman ison unelmani tähän hetkeen, mutta taas joku toinen päätti toisin.

Kuten olen jossain kohtaa kertonut, olen lähes pari vuotta opiskellut Tommy Hellstenin Ihminen tavattavissa-koulutusohjelmassa ja ehdin jo luopua haaveestani saattaa tuo koulutus tähän hetkeen loppuun, koska se tietäisi vielä kahden vuoden opiskelua ja sen myötä lisää taloudellisia velvoitteita.

Nyt kuitenkin voin käsi sydämellä todeta luottavani intuitiooni siinä, että pyrin jatkamaan tuota koulutusta vielä tuon kaksi vuotta, luottaen siihen että asiat järjestyvät juuri siten kuin ne tässä hetkessä kohdalleni parhaaksi on järjestyäkseen.

Elämä on ihmeellistä. Ainoa mitä minun tulee tehdä on luopua asettamasta vaatimuksia sille ja keskittyä nauttimaan matkasta.

Herra, kädelläsi
asua mä saan,
turvallisin käsi päällä maan.
Siellä kaikki saavat
uuden sydämen,
rauhan annat haavat sitoen.


Väsymyksestä, uupumuksesta sekä omasta osuudesta.  2

John. 3:7-8
John. 3:7-8

Ajattelin kirjoittaa omakohtaisia kokemuksia liittyen viime päivien uutisiin ja siihen, kuinka tiukille ihminen toisaalta itse itsensä, mutta toisaalta myös nykyinen elämänmallimme ajaakaan.

Minä olen elämässäni saanut kokea ainakin oman osuuteni verran epätoivoa, totaalista toivottomuutta. Kun tuohon tunteeseen sukeltaa, ei maailmasta löydy asiaa joka toisi edes pienen valonpilkahduksen sysimustaan maisemaan. Itsemurhaa yrittäneenä, voin käsi sydämellä sanoa että tuossa hetkessä mikään ei merkitse mitään, on vain ajatus, tämän on loputtava. Samaan hengenvetoon totean surullisena sen, että tänäänkin ihan liian moni ajatuu tuohon mustaan aukkoon, tietämättä että siitä on ulospääsy.

Niin uuvuttavaa kuin viime vuosien taisteluni elämässäni on ollutkin, olen kuitenkin käynyt läpi sellaisen helvetin aikaisemmassa elämässäni, etten enää tuonne pimeyteen palaa. Voin varmuudella sen sanoa, koska minulle tuolta helvetistä lähti matkaevääksi sen tason luottamus elämää ja sen ainutkertaisuutta kohtaan, etten enää elämääni päästä siihen tilaan, jossa tuo piemys pääsisi yllättämään.

Tähän kohtaan kohdallani sopii erinomaisesti Samuli Edelmannin laulun sanat: "Ei mitään hätää, jos ei omat voimat riittäneet. Ei mitään hätää, se olen minä joka voin kuivata sun kyyneleet."

Toisaalta voin tähän kirjoittaa ymmärtäväni esimerkiksi sitä pienten lasten äitiä, joka totaalisessa epätoivossaan kokee ainoaksi vaihtoehdoksi tuhota oman ja samalla lapsensa hengen. Mitä tai ketä se auttaa, jos minä ymmärrän? Tämä on minun tapani käsitellä asioita joita en järjellä ymmärrä ja joita jos alkaisin järjellä pohtimaan, olisin pian tunteineni aivan totaalisen hukassa. Tämä ymmärtäminen, tai kuvaisiko tätä paremmin sana hyväksyminen juontuu aikaan, jolloin oma isäni teki itsemurhan. Tuon tapahtuman lopullisuus ja varsinkin sen käsittämättömyys oli oikeasti ajaa minut hulluuteen. Kaiken aina järkeistämänä ihmisenä, yritin tuota tapahtumaa jäsentää päässäni siten, että sen järjelläni pystyisin selittämään. En kyennyt. Olin tulla hulluksi. Tai ehkä tulinkin, monen mielestä. Löysin nimittäin tuossa ajankohdassa ensimmäisen palasen tämän hetkisestä luottamuksestani. Uskosta. Tuo luottamukseni ei selitä tätä tragediaa hyväksi, saati hyväksyttäväksi, mutta sitä ei olekaan tarkoitus selittää. Miksi yrittää selittää jotakin näin selittämätöntä. Sen sijaan, kun en kykene sitä ymmärtämään, saati selittämään, ainoa keino minun välttyä läpikäymästä käsittämättömiin mittasuhteisiin nousevaa tunnemylläkkää pääni sisällä, minun vaatimaton osani on parhaan kykyni mukaan hyväksyä sellaiset tapahtumat, joille en voi yhtikäs mitään.

Toisaalta tässä päästään kohtaan, jossa löydän oman osuuteni asioissa. Ne osat joille voin jotakin tehdä. Ensimmäisenä läheisimmät ihmiseni. Oma perheeni. Ehkä kivuliainta tässä kyseisessä tragediassa josta lehdestä luemme on se, että se voisi aivan hyvin tapahtua minulle ja minun perheelleni.
Itse olen reissannut ympäri Suomen viimeiset vuodet. Samalla kun vaimoni on uupumukseen asti pitänyt kotona kaikkea kasassa. Itsensä unohtaen. Yhtälö joka tästä seuraa, on hyvin pitkälti sen kaltainen että mikäli tuohon ei konkreettisesti jotakin muutosta tehdä, se saattaisi jossain kohtaa jomman kumman kohdalla aiheuttaa tuollaisen sysimustan pimeyden laskeutumisen elämään. Oma osuus. Eiliselle päivälle taas kerran istuskelin autonratissa liki 7 tuntia, pohtien siinä samalla elämääni, tullen siihen tulokseen, että nyt on konkreettisesti aika tehdä jotakin eikä vain puhua. Seuraava teksin pätkä kertonee miksi.

"Kun sä ajat autoa, kilometritolkulla, eikä kukaan vastassa kotona.."

Pelkään kuollakseni yrittäväni niin kovasti muuttaa asioita, että joku päivä kukaan ei olekaan kotona vastassa. Enkä valehtelamatta tässä hetkessä miettiessäni omaa itseäni, ihmettelisi vaikka tämä tilanne olisi jo tänään. Kuten sanoin, olen viime vuodet reissannut ympäriinsä. Ensin yhteensä 4 vuotta viikonloppuja opiskellen kaukana kotoota, yrittäen saada itselleni ammatin jonka turvin saisin itselleni töitä ja perheelleni elannon. No toisin kävi. Päivääkään en ole palkkatyötä tuon opiskelun ansiosta tehnyt.
Toisaalta juuri tuosta johtuen, ajauduin yrittäjäksi, vieläpä tälle päihdealalle töihin, reissaten nyt viimeiset 2 vuotta enemmän tai vähemmän edestakas. Silti saamatta perheelleni elantoa, tai muutakaan taloudellista turvaa. Sen sijaan elän jatkuvan stressin alla, ollen joko reissussa poissa kotoa, tai kotona ollen ajatuksissani jossain muualla.
Lopputuloksena siis elän tilanteessa jossa taloudellinen ahdinkoni on sitä luokkaa, että joka ikinen päivä ristin käsiäni rukoillen siihen muutosta, jotta jaksaisin jatkaa eteenpäin. Samalla kokien suunnatonta syyllisyyttä siitä millaiseksi oman ja perheni elämän taas kerran olen saattanut. Lopulta tullaan rakkaan vaimoni osuuteen. Hän on tämän kuluneen 6 vuoden aikana opiskellut itselleen ammatin. Saanut töitä. Pitänyt kodin kunnossa. Hoitanut kaikki 5 lasta. Käynyt läpi pari-kolme leikkausta. Kärsinyt kilpirauhasista johtuvaa väsymystä ja samalla kantanut vastuun taloudellisesta tilanteesta liki yksinään. Ei siis ihme, että ilman kilpirauhasen vajaatoimintaakin väsyttää kummasti. No nyt palataan siihen minun osuuteeni. Haluan muille hyvää. Haluan sitä niin paljon että se välillä sattuu. Kun tiedän millaista on taistella päihdehelvetissä ja millaista sieltä on kavuta ylös, haluan osaltani auttaa. MUTTA, minkä kustannuksella? Perheen? Oman terveyteni? Elämämme? Tuskin!

Joku joskus sanoi minulle ensimmäisen kerran lauseen: "Et voi antaa jotakin sellaista mitä sinulla itselläsi ei ole." Tämä on kohdallani totta tänäänkin. Aivan samoin kuin se, että vasta sitten kun minä voin hyvin, ihmiset ympärilläni voivat hyvin. Ja tähän aion seuraavana panostaa. Niihin ihmisiin jotka kuitenkin eniten merkitsevät minulle ja joiden hyvinvoinnista ensimmäisenä olen vastuussa. Minä itse ja perheeni. Haluan omalta osaltani olla tekemässä asioita siten, ettei ainakaan minun eikä perheeni tarina päädy tällaisen tragedian muodossa iltapäivälehtien lööppeihin.

Lopuksi vielä haluan sanoa sen, että jokainen meistä tavallaan käsittelee tai yrittäää käsitellä asioita joita ihmisen mieli ei voi eikä koskaan kykene ymmärtämään. Kuten aikaisemmin sanoin, minun tapani on pyrkiä hyväksymään asiat, joille en voi mitään, samalla yrittäen parhaani tehdä asioissa joille jotakin voin. Toisaalta jokainen meistä prosessoi näitä tapahtumia omalla kohdallaan, mutta olet sitten tässä hetkessä surullinen, vihainen, turhautunut tai katkera tällaisista tapahtumista kotimaassamme, pyri pysähtymään tuon olosi äärelle. Kysyen miksi minä tunnen näin tällaisen tapahtuman johdosta. Minä olen löytänyt itseäni juuri näiden kysymysten kautta. Kun reagoin joihinkin tapahtumiin vihalla, mitä se minusta kertoo. Kun jokin tapahtuma saa minut turhautumaan, kertoo se minusta.. jne. jne.

Loppupeleissä tätä perhettä, saati tämän perheen lähellä eläneitä tuskin lohduttaa reagoimme me tähän tapahtumaan miten tahansa. Ei näitä ihmisiä auta se että vihaamme epätoivoista äitiä. Suremme näitä pieniä ihmisiä ja heidän kohtaloaan. Olemme me katkeria siitä ettei kukaan taaskaan auttanut tätä perhettä aikonaan.
Ainoa mikä ehkä auttaa meitä ihmisiä noin yleensä, on se että pyrimme omassa elämässämme muuttamaan niitä asioita joille jotakin voimme tehdä, siten ettei tällaista tragediaa pääsisi tapahtumaan omalle kohdallemme, tai omassa lähipiirissämme. Kysy siis tänään aidosti itseltäsi, puolisoltasi, ystävältäsi tai joltakulta läheiseltäsi kuinka hän jaksaa ja mikä tärkeintä, varaa aikaa pysähtyä kuuntelemaan mitä hänellä on sinulle sanottavana.

Siunausta päiväämme. Varjelusta askeleihimme. Rakkautta elämäämme. Voikaa hyvin.


Oman keskeneräisyytensä hyväksymisestä.

Tällä tiettömällä tiellä..
Tällä tiettömällä tiellä..

Taas kerran olen tullut tilanteeseen, jossa järjellä ajateltuna koen aivan turhaa syyllisyyttä, mutta toisaalta en voi tunteilleni juuri nyt muuta kuin sen että hyväksyn ne sellaisenaan. Toisaalta tulevaisuutta ajatellen, olen opetellut kohtaamaan tunteitani siten, että sallin itselleni ne, mutta toisaalta pyrin aina pohtimaan sitä mistä mikäkin tunne alun perin on lähtöisin.

Esimerkkinä tämän hetkinen syyllisyys. Aluksi tuo tunne nousi siitä, etten jälleen kerran kyennyt pitämään aikomaani aikataulua ja siitä johtuen koen taas epäonnistuneeni. Onneksi tässä kohtaa asia ei ole mitenkään suuren suuri. Kyse on tästä omasta hassusta haasteestani, listata asioita joista olen kiitollinen. Kuten todettua, enää en halua alkaa väkisin suorittamaan asioita ja sen vuoksi tämä asia jäi tässä hetkessä vielä keskeneräiseksi. Toisaalta osa tuosta johtuu siitä, että juhlimme kahden pienimmän syntymäpäiviä ja tuosta johtuen aikataulu ei yhden päivän osalta pitänyt. Toisaalta minulla on taipumus asioissa äärimmäisyyksiin ja sen vuoksi yksi epäonnistuminen aikataulussa aiheuttaa sen, että seuraavaksi jätän asiat sikseen.

No sitten tämän kertaisen tunteen alkulähteille. Olin juuri äsken koirien kanssa iltakävelyllä, pohtien sitä miksi minun tunne-elämäni yhä on vielä kovin häilyväinen. Tästä johtuen aloin pohtia tätä syyllisyyttäni ja sitä miksi minun on äärimmäisen helppoa aloittaa aina uusia asioita, mutta liki poikkeuksetta saattaa niitä kunnolla loppuun. Palasin ajatuksissani lapsuuteeni, jolloin oivalsin seuraavan yhtälön. Lapsuudessa isäni tahtomattaan odotti minulta kaikessa täydellistä lopputulosta, silti juurikaan koskaan kehumatta tai kiittämättä oli lopputulos millainen tahansa. Tästä seurasi se, että yritin yhä vain kovemmin, päätyen totaaliseen väsymykseen suorittamiseni seurauksena. Tämä sama kaava pätee tänäänkin elämässäni, vaikkei kukaan toinen minulta enää vaatisikaan yhtikäs mitään. Minä itse vaadin ja aina jo lähtökohtaisesti kohtuuttomia. Missään asiassa normaali keskinkertainen ei ole mitään, vaan aina pitää pyrkiä mahdottomuuksiin. Täydellisyyden tavoittelu valmistaa minut varmuudella pettymykseen, josta seuraa vain lisää vaatimuksia ja lisää syyllisyyttä. Tästä johtuen minun on kohtuuttoman vaikeata tai liki mahdotonta saattaa mitään loppuun, koska mikään lopputulos ei ole koskaan riittävän hyvä.

Seuraavaksi palasin miettimään sitä, millä tavoin olen tietyissä ongelmissani päässyt eteenpäin ja tulin siihen päätelmään, että kaikki hyvä muutos saa alkunsa tiedostamisesta ja sitä seuraavasta hyväksymisestä. Nyt siis käsillä on hetki jossa kysytään sitä, että hyväksyn itseni juuri niin keskeneräisenä kuin tässä hetkessä olen. En saa aina asioita valmiiksi aikataulun mukaan, mutta silti se ei tarkoita sitä että olisin automaattisesti luuseri tai muutoin huono ihminen. Nyt opettelenkin siis siihen, että pyrin saattamaan loppuun asiat, menipä niissä sitten vaikka vuosi pidempään kuin aluksi olin ajatellut. Tällä tavoin vältyn epäonnistumisen kokemukselta ja sitä seuraavasta syyllisyyden tunteesta.

Ymmärtäisin vain sen, että minäkin olen hyväksytty ja rakastettu juuri tällaisena armottomana koheltajana kuin tässä hetkessä vielä olen. Minulla on oikeus epäonnistua asioissa, eikä se silti tarkoita sitä että olisin yhtään sen huonompi ihminen kuin kukaan toinenkaan.


Koulukiusaamisesta terveen itsetunnon rakentumiseen.

Terveen itsetunnon rakentuminen kohdallani vaatii melkoisen kivikasan kääntämisen. Eipä silti, mitä kauemmin aikaa muutos ottanee, sitä pysyvämpää siitä on lopputulemana.
Terveen itsetunnon rakentuminen kohdallani vaatii melkoisen kivikasan kääntämisen. Eipä silti, mitä kauemmin aikaa muutos ottanee, sitä pysyvämpää siitä on lopputulemana.

Tämä päivä on ollut tapahtumiltaan sellainen, että olen huomannut elämässäni vallitsevan vankkumattoman luottamuksen siihen, että asiat järjestyvät kyllä, kunhan oman osuuteni verran asioissa olen valmiina tekemään. Tämä luottamus kuljettaa minut vaikeidenkin asioiden yli, tasan niin kauan kuin olen valmis tuohon luottamukseen kiinnittymään. Luottamus on kohdallani uskoa Hyvän olemassaoloon, tässä muutoin niin kaaottisessa maailmassa.

Jännä tässä luottamuksessani on se, että se on vankkumaton silloin, kun kyseessä on jonkin toisen ihmisen asiat, mutta omalla kohdallani sama luottamus muuttuu säröilevän hauraaksi, lähinnä siitä syystä, etten osaa yksinkertaisesti erottaa omassa elämässäni olevissa ongelmakohdissa omaa osuuttani kyllin selvästi, vaan alan kuin vahingossa taistella asioissa ja asioita vastaan.

Koulukiusaaminen, kuten aikaisemmassa kirjoituksessani kerroin, mursi minut ja luottamukseni ylipäänsä mihinkään. Sen vuoksi voinen olla varsin tyytyväinen jo tämän hetkisestä luottamuksesta elämässäni, sen verran pohjamudista sitä aikoinaan olen ryhtynyt rakentamaan. Toisaalta ainoa mikä tässä asiassa enää on vialla, on luottamus omaan itseeni. Mikä on kyllin hyvää minun tekemänä, mikä liian vähän. Kuten todettua, toisten ihmisten elämän ollessa kysymyksessä, osaan hellittää, tehden selkeästi sen minkä koen osuuteni asioissa olevan ja sen jälkeen hellitän hetkessä luottaen siihen että asia järjestyvät juuri niin kuten niiden on parhaaksi järjestyvän.

Esimerkkinä tästä voinen kertoa sen, että pari postausta takaperin kirjoittamani lastensuojelutapauskin järjestyi kuin itsestään, kun olin oman osuuteni asioissa tehnyt ja hellittänyt vastuun lopputuloksesta hieman suuremmille hartioille kuin mitä omani ovat. Tuon kyseisen perheen lapset eivät joudu eroon vanhemmistaan, ja tärkeimpänä kaikesta, pienimmäinen ihminen saa jatkaa entisessä kunnassa, entisen koulun oppilaana, sillä hänet väliaikaisesti sijoitetaan lähisukulaisen huomaan, jotta varmistutaan vanhemman halusta rakentaa elämänsä raittiin päivän varaan. Lopputulema kaikkineen siis lähtötilanteeseen verrattuna varsin mainio.

No sitten tähän päivän polttavaan aiheeseeni, eli koulukiusaamiseen. Olen tänään pohtinut asiaa varsin paljon ja löysinkin yhden tärkeän pointin, miksi tätä asiaa tulee kohdallani vielä perinpohjaisesti tonkia, nimittäin itsetuntoni. Tai paremminkin sen puuttuminen.

Koulukiusaaminen tuhosi hyvin varhain itsetuntoni totaalisesti. Sittemmin loput siitä murskaantui päihdehelvetin pyörteissä, josko sitä aitoa itsetuntoa koskaan oli kehittynytkään. No nyt sitten kun sitä vuosien varrella olen yrittänyt parsia kasaan, niin tänään huomasin siinä olevan yhden perustavaa laatua olevan ongelman. Nimittäin sen, että kun koin totaalisen pohjani henkisesti ja fyysisesti elämässäni, olin pakotettu etsimään itseni ulkopuolelta jotakin voimaa jonka turvin kykenin jälleenrakennusprojektiini ryhtymään. Löysin tuon voiman ja toisaalta tuo samainen voima on tuo alussa kuvaamani luottamukseni perusta, mutta ongelma on ainoastaan siinä, että antautuessani täysin tuon voiman ohjattavaksi, tulin astuneeksi polulle, jossa minun on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää sinällään mitään positivista suhteessa itseeni. Jos joku kehuu minua tai muuten antaa positiivista palautetta minulle, kuin automaattisesti ajatukseni kääntää tuon palautteen suoraan tuon oman voimani suuntaan, sillä sieltä kaikki hyvä elämässäni kuitenkin on viime vuosien aikana alkunsa saanut.

Nyt päättämällä päätin, alkaa keräillä palasia terveestä itsetunnosta. Pyrkien hyväksymään itseni juuri tällaisena kuin olen. Kaikki kun alkaa siitä että kykenee ensin hyväksymään vallitsevan tilan, ennenkuin pystyy lähtemään kulkemaan taas eteenpäin. Haluan ajatella itsestäni joku päivä että minä itsenäni riitän. Joskus olen jo luulotellut näin ajattelevani, mutta todellisuudessa tuohon ajatukseen on ollut naamioituna se, että minä riitän oman ymmärrykseni mukaiselle jumalalle, mutten niinkään itselleni. Ilman että riitän itselleni, minun on kovin mahdotonta riittää kenellekkään muullekaan. Nyt haluan siis tietoisesti opetella tuota riittävyyden tunnetta rakentaa. Uskon vakaasti siihen, että halu parempaa auttaa minua sen, että saan kalliisti tarvitsemiani korvaavia kokemuksia, aina sitä mukaan kun olen valmis niitä vain vastaanottamaan. Minun suurin ongelmani kun aina on ollut äärilaidasta toiseen säntäily asioissa, joten sen vuoksi on kuin olisin viime vuosien aikana tanssinut nuoralla, jossa toisella puolen on totaalinen mitättömyyden tunne suhteessa itseensä, toisen puolen ollessa sairaalloista narsismia. Kuten arvata saattaa nuoralla kävely vaatii harjoitusta, jotta siinä onnistuu pysymään ja tätä harjoittelua olen enemmän kuin halukas alkamaan harjoittaa.

Onneksi elämäni on tänään täynnä ihmisiä, jotka parhaimmillaan tahtomattaankin peilaavat minuuteni, valaisten omat ongelmakohtani ja sen vuoksi uskon vahvasti siihen, että tämän kyseisen ongelman rakentuminen eheämmäksi ei välttämättä viene loputtoman paljon aikaa. Kuten todettua, tietyissä asioissa osaan luottaa siihen, että oman osuuden tekeminen riittää.

Lopuksi täytyy todeta se, että vaikkakin hetkittäin koen liiaksikin koukuttuvani tähän kirjoitteluun, varsinkin tuolla sosiaalisen median puolella, niin siellä vasta oikeasti onkin minulle varsin vahva kasvun mahdollisuus. Siis tasan niin kauan, kuin uskaltaudun jatkamaan sitä aitona omana itsenä siellä olemista. Välillä minulla tulee tietyissä asioissa niin loistavia ylilyöntejä, että itseänikin huvittaa, mutta onneksi ymmärrän sen vain merkitsevän sitä, että aikaisemmin mainitsemani nuoralla pysyminen on päätynyt epäonnistumiseen, lopputuloksen ollessa joko totaalista itsensä mitätöintiä, tai toisessa äärilaidassa, lähes katkeran suoloista narsismia. Tässähän tätä opettelua taas hetkeksi aikaa riittänee. Eipähän pääse missään kohtaa elämä käymään tylsäksi. :)


Seuraava