Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on kiitollisuus.

Uskosta elämään.

Tie. Totuus. Elämä.
Tie. Totuus. Elämä.

"Usko siirtää vuoria". Tuo lause on kovin konkreettisella tavalla syöpynyt alitajuntaani viimeisen kymmenen vuoden periodilla. Olen nimittäin tuona ajanjaksona saanut läpikäydä elämäni tuskaisimmat, mutta samalla myös vapauttavimmat taipaleeni, löytääkseni tien vapauteen.

Aikalailla päivälleen kymmenen vuotta sitten elin elämäni pimeintä aikaa, vaikka juuri valoisinta vuodenaikaa vietettiinkin. Erilaiset riippuvuudet ja niiden orjuudessa eläminen olivat nimittäin sysänneet minut niin sysimustaan pimeyteen, etten tuolta koskaan enää uskonut nousevani. Toisin kuitenkin kävi. Miksi?

Yksi suurimmista muutoksista tuolloin tapahtui ajatusmaailmassani. Kun ihminen herää päivystyksen tarkkailuosastolla, todetakseen juuri edellisenä yönä ajaneensa autolla niin lujaa kuin sillä pääsi, moottoritien kaistojen väliseen pylvääseen päättääkseen päivänsä, on melkoinen ihme että hän ylipäänsä tuon rysäyksen jälkeen herää, saati ilman minkäänlaista näkyvää vauriota. "Juopon tuuria", totesi silloin eräs hoitohenkilökuntaan kuulunut ihminen. "Varjelus", totean minä tänään. Tuolloin en vielä ymmärtänyt tuosta yhtikäs mitään, vaan sen sijaan allekirjoitin tuon hoitsun lausahduksen 110 prosenttisesti. Mutta toisaalta juuri tuosta rysäyksestä sai alkunsa eräs vapauttavimmista matkoista mitä neljän vuosikymmenen aikana elämässäni olen saanut tallustella. Tuskainen, mutta vapauttava.

Aloin nimittäin tuosta hetkestä alkaen pohtia elämääni hieman eri tavalla. Silti vielä usea itsemurhayritys tuli kokea, ennen kuin isäni yrityksen sijasta onnistuessaan tuossa, sain konkreettisesti kokea miltä läheisestä tuntuu läpikäydä tuo karmaiseva kokemus, kaikkine kysymyksineen sekä itsesyytöksineen.

Tänään ymmärrän myös sen, että isäni poismeno oli se viimeinen niitti, jonka myötä tulin halukkaaksi tekemään mitä tahansa, ettei omien lapsieni tarvitse kokea sitä suunnatonta surua ja tuskaa, minkä itse isäni poismenon myötä jouduin läpikäymään. Kaikella tarkoituksensa, sanotaan ja voi poijaat että minä allekirjoitan myös tuon lauseen omien kokemuksieni kautta. Ilman näitä kaikkea, en olisi se ihminen joka tänään olen. Niin hassua kuin se on, olen kiitollinen kaikesta siitä kivusta jonka elämässäni olen läpikäynyt ja yhä käyn. Tuo kipu nimittäin riisuu minusta vain sitä suunnatonta väärää ylpeyttä, joka estää minua luottamasta toisiin ihmisiin ja elämään.

Muistan elävästi sen, kuinka raittiuteni alussa läpikävin elämäni suurimmat pelkotilat. Olinhan kaiken tuon sisälläni vellovan pelon tuupannut vuosia taka-alalle juurikin mitä erinäisimmin keinoin, mitä erilaisimpien riippuvuuksien avulla. Enää minulla ei ollut muuta keinoa kuin kohdata se ja ehkä kuvainnollisinta tuon pelon määrälle on se, että loputtoman monet kerrat löysin itseni lattialta polviltani, itkien pyytämässä apua. Rukoilin, uskomatta yhtikäs mihinkään. Luin raamattua, samalla järkeistäen sen olevan täysin järjetöntä. Luin, rukoilin, rukoilin ja luin silti. Ymmärtämättä yhtään mitä hittoa olin oikein tekemässä. Tänään ymmärrän. Opettelin uskomaan johonkin. Onneksi opettelin.

Tuosta uskomaan opettelusta kasvoin nimittäin elämääni yksi suurimmista voimavaroista, jonka varassa tänäänkin tiedän voivani elää elämää, luottaen siihen että kaikki on hyvin. Niin hassulta, tai lapselliselta kuin tämä kaikki saattaakin tuntua, niin juuri tämä usko johonkin on asia johon en koskaan uskonut oppivani, mutta jonka myötä olen saanut kasvaa vapaaksi kaikista niistä orjuuttavista kieroumista, joita elämäni on ollut pullollaan.

Aikaisemmin minä pelkäsin "uskovaisia". Ajattelin nimittäin niin että he tartuttaisivat minuun tuon saman hihhuliuden, jollaisina heidät tuolloin, armottomien ennakkoluulojeni alla eläessäni koin. Vähänpä tiesin elämästä tuolloin, saati ihmisistä tai itsestäni.

Pitkä matka on tullut kuljettua noista päivistä, mutta jokainen askel on opettanut minulle jotakin. Tänään olen ainakin huomattavan paljon vähemmän ennakkoluuloinen, saati tuomitseva. Vaikkakaan minusta ei tullutkaan "hihhulia" jollaiseksi uskomaan oppiminen mielestäni tuolloin ihmisen tekisi. Pelkäsin myös uskoa sen vuoksi, että ajattelin sen automaattisesti merkitsevän sitä ettei enää sen jälkeen muuta tekisi kuin julistaisi Jumalan sanaa turuilla ja toreilla, saaden vain ihmisiltä paheksuvia katseita.

Ehkä moni minuakin tänään katselee paheksuvasti, vaikken juurikaan julista yhtikäs mitään. Pyrin sen sijaan elämään todeksi sitä rakkautta, minkä usko elämääni on tuonut. Vaikkein varsinaisesti hurahtanutkaan mihinkään. Ajattelin nimittäin niin, että ihminen parahtaen hurahtaa uskoon tai sitten ei ensikään ole uskossa.

Minä elän tänään uskossa. Olen elänyt jo useiden vuosien ajan, mutta hurahtamisen sijasta olen päivä päivältä enenemässä määrin kasvamassa siihen kiinni. Parasta tässä kasvussa on kohdallani se, että tuntiessani itseäni, tiedän että jos johonkin olisin hurahtanut, olisi se kohdallani kuihtunut yhtä nopeasti kuin kukoistikin, mutta hitaasti kasvaessa, muutoksista tulee kohdallani pysyviä.

No mitä tämä kaikki on elämääni sitten suonut? Elämän. Kaiken, enemmänkin. Ymmärryksen sekä kyvyn hyväksyä elämää, itseäni ja ihmisiä. Rakkauden, jollaista en edes tiennyt olevan. Vapauden kaikesta siitä suunnattomasta pelosta jonka alla vuosikymmeniä kipuilin. No mitä tämä kaikki on minulta "vaatinut"? Luopumista. Vain ja ainoastaan periksi antamista siitä, etten yksinäni selviä. Tuon luopumisen myötä myös yksinäisyys on poistunut elämästäni kokonaan. Olenhan nimittäin saanut opetella suvaitsevaisuutta, minkä myötä en enää koe tarvetta määritellä ihmisiä, vaan voin avoimin mielin aina tutustua uusiin ihmisiin ja sen myötä saada kokea taas yhä enemmän yhteenkuuluvuutta.

"Tavoitelkaa ensin Taivasten valtakuntaa, niin kaikki tämä teille annetaan." on lausahdus, jonka myös tänään allekirjoitan. Olen nimittäin saanut elämässä kaiken, mitä ikinä osasin unelmoida. Kaikki sisältää myös sen omasta itsekkäästä mielestäni ei niin mukavan, mutta juuri sen mitä milloinkin olen eniten tarvinnut vapautumiseeni oman mieleni vankilasta.

Jos joku tänään kysyy minulta mitä raittius kohdallani on, vastaan ykskantaan että vapautta. Sitä se nimittäin kaikkineen on. Vapautta olla. Vapautta elää. Vapautta uskoa. Vapautta rakastaa. Vapautta olla rakastettu.


Ihmeellisiä kohtaamisia Vol. 2: Matkaopus sisäisen lapsen äärelle.

Polku jota tänään kuljen, opastaa minut väistämättä syvälle sisimpääni.
Polku jota tänään kuljen, opastaa minut väistämättä syvälle sisimpääni.

Elämä on seikkailu, sanotaan. Kohdallani voin satakymmenen prosenttisesti allekirjoittaa tuon lauseen. En osannut kuvitellakaan joskus kun toivottomuudessani yritin epätoivon vimmalla päättää kurjan, maallisen vaellukseni, mitä kaikkea elämä olisi varalleni suunnitellut. Tänään minulla on jo pienoinen häivähdyksenomainen visio siitä.

Kuten tässä jo useampaan otteeseen olen todennut, elän tässä hetkessä todeksi yhtä suurimmista unelmistani. Saaden tehdä työtä, jota koko pienestä sydämestäni rakastan tehdä ja jossa koen, että juurikin tuo seikkailu on tarjoillut minulle kokemukset, joista tässä työssä ennenkaikkea on suunnattomasti hyötyä. Päihdetyö. Kovasti aliarvostettu homma, jota ilman kuitenkaan nykyhetken kotimaassamme ei tultaisi toimeen. Lisäksi kun tässä hetkessä saan tätä työtä yrittäjänä tehdä, niin kaiken siihen liittyvän vastuun vastapainona on myös tiettyjä vapauksia, joista yksi suurimmista on tänään se, että voin itse määritellä omaa työaikaani ja sen vuoksi olenkin päiväni suunnitellut siten, että joka päivä minulla on hetki joko aamusta ennen töitä tai illasta töiden jälkeen, jolloin voin rauhassa ja kiireettä, ottaa aikaa luonnossa liikkumiseen tai vaikka vain hetkelliseen rauhoittumiseen siellä. Yöpyillessäni nyt säännöllisesti Peurungassa, tähän tarjoutuu varsin oivat olosuhteet. On vehreää luontoa, vesistöä ja mikä parasta, ennenkaikkea rauhaa nauttia siitä.

Mutta itse asiaan. Tämän aamun mietiskelyssäni, minulle tuli taas kerran yksi oivallus tästä kaikesta. Ihmellistä kaikessa se, kuinka oppiessani hiljentymään aidosti kuuntelemaan elämää, se opastaa minut oikeasti tärkeiden asioiden äärelle, ilman että minun tarvitsee näiden asioiden eteen ponnistella tai pinnistellä yhtään. Juuri tuosta hiljentymisestä johtuen, olen oppinut elämässä tähän hetkeen sen, että siihen ohjautuu joka päivä juuri niitä ihmisiä jotka minun on määrä matkallani kohdata. Ehkä nyt miettien, tässä kaikessa on vain kyse siitä, että kykenen luopumaan omista ennakkoluuloista ja -asenteista suhteessa toisiin ihmisiin ja sen myötä vapaudun asettamasta elämälle vaatimuksia sen suhteen, kenet haluan missäkin hetkessä kohdata. Kohtaan nimittäin joka päivä ihmisen ja ihmisiä jotka minun on matkallani tarkoitus kohdata ja jokaisesta kohtaamisesta kumpikin osa puoli saa juuri sen mitä siihen hetkeen kipeimmästi elämässään tarvitsee. Tietoisesti tai tiedostamattaan. Heti taikka myöhemmän ajankohdan oivalluksen saattelemana.

Matka totaalisesta yksinäisyydestä, armottomien sosiaalisten pelkojen alta tähän päivään ei todellakaan ole ollut kivuton. Mutta tässä hetkessä olen kiitollinen kaikesta. Onhan tuo kipu kuin kysynyt minulta olenko halukas kohtaamaan oman itseni vääristymät, suhteessa toisiin ihmisiin ja itseeni. Ollessani halukas ja suostuvainen, olen kuin palkkioksi omasta osuudestani saanut matkan, jollaista en villeimmissäkään unelmissani kohdalleni osannut kuvitella. Parasta tässä matkassa ovat kuitenkin ne ihmiset, jotka tuon varrella olen saanut ja saan yhä kohdata.

No sitten itse asiaan. Kaikesta tästä minulle nousi ajatus siitä että haluan antaa edes osan tästä kaikesta eteenpäin. Kuunnellessani sisintäni, sieltä nousi ajatus siitä, että nyt kun minulla on ollut ajankohtaista miettiä tuota suunnitteilla olevaa kirjaani, niin tähän projektiini liittyen, ajattelin järjestellä pari kokonaisuutta. Ensiksikin, ajattelin tiedustella tätä kautta kiinnostusta ihmisiltä osallistua omalla panoksellaan tuohon kirjaani. Tarkoitus olisi siis se, että tapaisin kirjaani liittyen tietyn määrän ihmisiä, joiden kanssa istahtaisin jossain sopivassa hetkessä kiireettä alas ja juttelisin elämästä. Näistä keskusteluista nousseista ajatuksista sekä tällä matkallani saaduista oivalluksistani kirjoittaisin sitten eräänlaisen matkaoppaan matkalle, jonka ainakin omakohtaisesti miettien koen olevan yhden tärkeimmistä matkoista mille ihminen voi elämässään tulla lähteneeksi. Matkalle kohti syvintä sisintään. Matkalle sisäiseen lapseemme.

Jos sinua siis on kiinnostanut lueskella kirjoituksiani tai muita ajatuksiani netissä ja koet että sinulla saattaisi olla jotakin mitä haluat kanssani matkallani jakaa, niin ottaisitko rohkeasti yhteyttä (info.mahdollisuus@gmail.com) niin voisimme jossain sopivassa hetkessä ottaa jonkun tunnin aikaa ja istahtaa alas juttelemaan elämästä. Voin vakuuttaa omien kokemusteni kautta sen, että mitä avoimemmin ja ennakkoluulottomammin tähän mukaan lähdet, sitä enemmän tuosta kaikesta voit kenties myös itsellesi saada.

Toinen tähän liittyvä kokonaisuus on muhinut pääsäni jo tovin aikaa. Nyt koen että se voisi olla osa tätä kirjaprojektiani. Olen nimittäin siinä onnellisessa asemassa elämässäni, että olen matkallani saanut riisua loputtoman määrän erilaisia valheellisia rooleja, joiden alle olen syystä tahi toisesta piiloutunut. Tästä riisuuntumisesta johtuvasta vapauden kokemuksesta, haluaisin myös antaa jotakin eteenpäin. Sen vuoksi toivoisin voivani järjestää, nyt aluksi niiden ihmisten kanssa jotka minuun yhteyttä ottavat, tilaisuuden jossa kokoonnuttaisiin jossain sopivassa hetkessä yhteen, tilaisuuteen jossa pääteema olisi aitous. Tilaisuus johon tullessa ihminen voisi luottaa siihen, että olipa kuka tai mitä tahansa, tuon yhden illan ajan hän voisi olla aidoimmillaan oma itsensä. Ihminen ihmisille.

Jotenkin kun olen matkallani oppinut luottamaan elämään, niin uskon vahvasti siihen että kun en tätä kokonaisuutta omilla aikatauluilla tai muillakaan vaatimuksilla pilaa, niin tästä tulee vielä kokonaisuus josta on varmasti monelle hyötyä. Ei vähiten minulle itselleni, sillä juurikin toisten ihmisten kautta olen pala palata saanut sen, mitä minulla tänään on. Vapaus elää ja olla.


Toisten auttaminen.

Jokainen askel, jokainen porras, jonka elämässäni luottavaisena eteenpäin astun on tae siitä että määränpää lähenee.
Jokainen askel, jokainen porras, jonka elämässäni luottavaisena eteenpäin astun on tae siitä että määränpää lähenee.

Joskus elämä näyttää nurjan puolensa. Tai ainakin itse harhautuu näin ajatellen kokemaan sen. Moniko meistä lie kykenee elämään elämänsä siten, ettei jossain kohtaa joutune toteamaan sen ettei asiat mene kuten elokuvissa, eikä tapahtumat menekään siten kuin itse itsellemme parhaaksi näemme. Silti, entä jos asiat menevätkin juuri niin kuin on parhaaksemme tarkoitettu.

Olen viime päivinä pysähtynyt miettimään omaa taivaltani hieman tarkemmin. Paljosta, todella suunnattoman paljosta saan tänään olla kiitollinen. Vaikka samaan hengenvetoon toteankin sen, ettei elämä minunkaan kohdallani läheskään aina ole tarjoillut sitä mitä itse olisin toivonut, saati kovinkaan helpolla. Mutta, koska jostain kumman syystä olen tullut suostuvaiseksi luopumaan tuhoon tuomitusta taistelustani kaikkea ja kaikkia vastaan, kyeten samalla luopumaan suurimmasta osasta vääränlaista suojaustani, olen saanut kokea sen miten ihmeellisellä tavoin toisten ihmisten tuki saa vaikealtakin vaikuttavat tilanteet tuntumaan huomattavan paljon helpommilta kohdata.

Tässä kohden totean sen, etten minäkään tästä yksin taistelustani vapaaehtoisesti halunnut luopua. Tuskan oli käytävä kohdallani monin eri tavoin sietämättömiin mittasuhteisiin, ennen kuin sain tuon halukkuuden. Sen jälkeen jokainen askel jonka tuon luopumisen jälkeen olen ottanut, on ollut edellistään helpompi.

Kirjoitan ja puhun paljon toisiin ihmisiin luottamisen puolesta. Lähinnä siitä syystä, että olen nyt kuluneen vuosikymmenen aikana saanut elämässäni ja itsessäni parsittua kasaan kaiken sen mitä kolmessa vuosikymmenessä tuhoutui, kasvaessani taistelemaan yksin. Ei siis toisiin tukeutuminen voi olla kovinkaan tuhoisaa.

Toisaalta olen elänyt monin tavoin onnellisten tähtien alla, saaden apua jos joltakin ihmiseltä, jos minkälaiselta taholta, mutta samalla tässä hetkessä uskon, etten ole niin erikoinen epeli, etteikö nuo samat instanssit tarjoilisi sitä samaa apua jota itse sain, kunhan tuota apua vain ihminen nöyrtyy pyytämään ja ennenkaikkea vastaanottamaan.

Ihminen voi elää läpi elämänsä taistellen. Sitä tuskin kukaan olisi minultakaan kieltänyt. Nyt miettien on kovin surullista, kuinka loputtoman moni tänäänkin tuota yksinäistä taisteluaan jatkaa, turvautuen samalla mitä erilaisimpiin, itselleen tuhoisiin keinoihin, kestääkseen elämän suomat haasteet, totaalisen yksin. Ei elämän tarvitsisi olla jatkuvaa taistelua, eikä siitä ole tarkoitus selvitä yksin. Lopussa kun kukaan ei ole ojentamassa minkäänlaista kunniamerkkiä siitä kuinka hienosti ja hyvin onnistui välttämään toisten ihmisten tuen.

Kuten todettua, minä pyrin tänään elämään luottamuksessa. Luottaessani toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan, elämä antaa kohdalleni juuri ne oikeat vaikeudet, jotka tässä hetkessä tarvitsen matkallani. Mitä suurempia haasteita, sitä enemmän minun tulee kyetä luopumaan vääränlaisesta ylpeydestäni ja ennakkoluulojeni luomista peloista suhteessa toisiin ihmisiin. Kipu hellittää sen mukaan, kun uskaltaudun asioista toisille ihmisille puhumaan. Älkääkä kuvitelkokaan että tuo luottamus tuli minulle helpolla. Kuten totesin, tuskan oli ensin käytävä sietämättömäksi. Jossain kohtaa sen yhä tulee käydä, jotta palaan siihen toteamukseen, että jaettu taakka on helpompi kantaa.

Menetin viime viikolla taas yhden ystävän päihteille. Kaveri oli rakentanut itselleen sellaiset suojamuurit, että vaikka vain hitusen tuosta suojauksesta koin onnistuvani omien kokemusteni kautta murentaa, sain huomata sen, kuinka äärimmäisen herkkä ja hauras ihminen siellä pohjimmiltaan oli. Mutta kuten totesin, joskus ihminen ei osaa luopua suojauksistaan, vasta kun viimeinen matka on aluillaan. Surullistahan se on. Äärimmäisen surullista. Mutta samalla kovin ymmärrettävää. Kukaan toinen ihminen kun ei voi toiselle tuota ojentaen antaa. Voi vain pyrkiä kulkemaan rinnalla, tarjoten auttavan kätensä, tuohon käteen tarttumisen vastuun ollessa tällä toisella ihmisellä. Silti, tänäänkin, yhä ponnekkaammin olen tuota auttavaa kättä tarjoamassa. Jokaiselle jonka näen yksinään elämässään taistelevan. Luoja tietää että minä taistelin.

Huomenna taas istahdan pyörän selkään, ajellen nelisen tuntia työmatkaa, kypäräni sisällä elämääni miettien. Ollen varma siitä, että taas illalla päästessäni alla olevan järven rannalle istuskelemaan, niin tiedän ettei minun tarvitse kiitollisuutta elämääni etsiä. Ei Peurungasta, saati Perusta. Tuo kiitollisuus kulkee matkallani mukana. Onhan se osa minuuttani, tänään, tässä ja nyt.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, oikein aurinkoista ja rauhallista äitienpäivää jokaiselle äidille!

Peurunkajärven rannalla.
Peurunkajärven rannalla.

Omien tunteiden kohtaaminen.

Luonto ei nuku, vaikka kuinka uneliaalta näyttäisikin.
Luonto ei nuku, vaikka kuinka uneliaalta näyttäisikin.

Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, olen paennut itseäni ja elämääni todella pitkään. Vasta kun tuo pakeneminen alkoi tuoda suuremmat tuskatilat kuin mitä asioiden kohtaaminen toisi, tulin halukkaaksi lopettaa pakenemisen.

Tuosta ajankohdasta tulee ensi vuoden alussa kuluneeksi yhdeksän vuotta. Tuon yhdeksän vuoden aikana elämä on tarjoillut minulle kipuja, joiden ohjaamana olen ollut halukas vastaanottamaan kaiken mahdollisen avun minkä tukemana olen saanut läpikäydä oman menneisyyteni, samalla oppien myös ymmärtämään nykyhetken tapahtumia sekä niistä nousevia tunnetiloja.

Aivan aluksi sain jäsentää elämäni intensiivisessä kuntoutuksessa joka kesti kaikkineen liki vuoden. Tämän jälkeen opettelin seuraavaksi luottamaan yhteen ihmiseen. Tukihenkilööni. Hänen opastuksellaan pääsin pureutumaan menneisyyteeni taas aivan uudella tavalla.

Kun erilaiset riippuvuudet oli pureskeltu atomeiksi, oli aika alkaa kohdata näistä kaikista nousseita tunteita tai aluksi purkamaan vuosikymmenien ajan syvälle sisälle padottuja tunteita, jotta nykyhetken tunteille olisi tilaa nousta. Aloitin 3v raittiuden kohdalla 3v kestäneen tiiviin psykoterapian. Samalla alkaen kirjoittamalla prosessoida elämääni. Terapia, yhdistettynä säännölliseen kirjoittamiseen sekä jatkuvaan keskusteluyhteyteen vertaisteni kanssa, auttoi minua pureutumaan syvälle sisimpääni siinä määrin, että 15v ajan elämääni rajoittanut paniikkihäiriö alkoi antautumaan.

Terapian päätyttyä, ohjauduin opiskelemaan kokemusasiantuntijaksi ja kiertäessäni kertomassa elämästäni, oma tarinani kuin väkisellä jäsentyi tapahtumien kertautuessa mielessäni kerta toisensa jälkeen.

Samoihin aikoihin aloin toimia itse tukihenkilönä, aloittaen lisäksi opiskella Ihminen tavattavissa mentoriksi. Nyt siis kaikkineen 9v ajan olen pureutunut itseeni, menneisyyteeni sekä tästä kaikesta nousseisiin tunteisiini. Voinen käsi sydämellä todeta olleeni valmis mihin tahansa, ettei entiseen pakenemiseen tarvitsisi enää koskaan palata. Matka on kaikkineen ollut varsin raskas, mutta niin äärettömän antoisa, etten hetkeäkään kadu sitä että tälle matkalle suostuin. Lisäksi kun tällä matkalla olen onnistunut muodostamaan itselleni soveliaan tavan luottaa elämässä hyvään ja tätä luottamusta tänään kutsun uskoksi.

Tämä usko on yksi elämäni peruskivistä. Usko hyvään. Usko rakkauteen. Välillä tietysti tämä matkani on yhä paikoitellen varsin haastava, mutta tänään ymmärrän sen johtuvan omista itsekkäistä vaatimuksistani. Kuten viime postauksessani kirjoitin, olen löytänyt tavan elää tässä hetkessä onnellisena ja tätä elämää haluan nyt elää. Elämää, jossa olosuhteet, saati muut ihmiset eivät enää sanele minulle sitä olenko onnellinen vai onneton. Toisaalta enää kukaan toinen ihminen ei enää sanele myöskään sitä, mitä milloinkin minun elämässäni tapahtuu. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että kiitos syvällisen prosessoinnin, tiedostan tässä hetkessä sen missä vaiheessa matkaani olen menossa. Tiedostan myös sen että elämässä tulee tilanteita sekä niistä johtuvia tunteita, joita yksinään ei tarvitse kantaa ja äärimmäisen kiitollisena voin todeta sen, ettei minun enää onneksi tarvitsekaan. Minulla on todella monta äärimmäisen hyvää ystävää jotka seisovat rinnallani juuri silloin kun heitä eniten tarvitsen.

Kuten tässä kirjoituksessa olevista muutamasta kuvasta voinee päätellä, nautin tässä hetkessä luonnossa liikkumisesta. Sen hiljaisuus puhuttelee minua aivan uudella, kunnioitusta herättävällä tavalla. Tämä johtunee pitkälti siitä yksinkertaisesta syystä, että itse osaan hiljentyen pysähtyä kuuntelemaan.

Juuri nyt koen eläväni kaikin puolin hyvää elämää. Parasta kaikessa se, että tuo elämä perustuu rehellisyyteen ja sen myötä nousevaan sisäiseen rauhaan. Rauhaan, josta joskus vuosia sitten äärimmäisten pelkojeni alla uneksi, mutta jota en koskaan uskonut saavuttavani. Tuntuu uskomattomalta kirjoittaa saavansa elää nyt todeksi omaa unelmaansa. Olen kiitollinen.

Lumipeite luonnossa on kuin kokonaan uusi maailma syntyisi.
Lumipeite luonnossa on kuin kokonaan uusi maailma syntyisi.

Oman keskeneräisyytensä hyväksymisestä.

Tällä tiettömällä tiellä..
Tällä tiettömällä tiellä..

Taas kerran olen tullut tilanteeseen, jossa järjellä ajateltuna koen aivan turhaa syyllisyyttä, mutta toisaalta en voi tunteilleni juuri nyt muuta kuin sen että hyväksyn ne sellaisenaan. Toisaalta tulevaisuutta ajatellen, olen opetellut kohtaamaan tunteitani siten, että sallin itselleni ne, mutta toisaalta pyrin aina pohtimaan sitä mistä mikäkin tunne alun perin on lähtöisin.

Esimerkkinä tämän hetkinen syyllisyys. Aluksi tuo tunne nousi siitä, etten jälleen kerran kyennyt pitämään aikomaani aikataulua ja siitä johtuen koen taas epäonnistuneeni. Onneksi tässä kohtaa asia ei ole mitenkään suuren suuri. Kyse on tästä omasta hassusta haasteestani, listata asioita joista olen kiitollinen. Kuten todettua, enää en halua alkaa väkisin suorittamaan asioita ja sen vuoksi tämä asia jäi tässä hetkessä vielä keskeneräiseksi. Toisaalta osa tuosta johtuu siitä, että juhlimme kahden pienimmän syntymäpäiviä ja tuosta johtuen aikataulu ei yhden päivän osalta pitänyt. Toisaalta minulla on taipumus asioissa äärimmäisyyksiin ja sen vuoksi yksi epäonnistuminen aikataulussa aiheuttaa sen, että seuraavaksi jätän asiat sikseen.

No sitten tämän kertaisen tunteen alkulähteille. Olin juuri äsken koirien kanssa iltakävelyllä, pohtien sitä miksi minun tunne-elämäni yhä on vielä kovin häilyväinen. Tästä johtuen aloin pohtia tätä syyllisyyttäni ja sitä miksi minun on äärimmäisen helppoa aloittaa aina uusia asioita, mutta liki poikkeuksetta saattaa niitä kunnolla loppuun. Palasin ajatuksissani lapsuuteeni, jolloin oivalsin seuraavan yhtälön. Lapsuudessa isäni tahtomattaan odotti minulta kaikessa täydellistä lopputulosta, silti juurikaan koskaan kehumatta tai kiittämättä oli lopputulos millainen tahansa. Tästä seurasi se, että yritin yhä vain kovemmin, päätyen totaaliseen väsymykseen suorittamiseni seurauksena. Tämä sama kaava pätee tänäänkin elämässäni, vaikkei kukaan toinen minulta enää vaatisikaan yhtikäs mitään. Minä itse vaadin ja aina jo lähtökohtaisesti kohtuuttomia. Missään asiassa normaali keskinkertainen ei ole mitään, vaan aina pitää pyrkiä mahdottomuuksiin. Täydellisyyden tavoittelu valmistaa minut varmuudella pettymykseen, josta seuraa vain lisää vaatimuksia ja lisää syyllisyyttä. Tästä johtuen minun on kohtuuttoman vaikeata tai liki mahdotonta saattaa mitään loppuun, koska mikään lopputulos ei ole koskaan riittävän hyvä.

Seuraavaksi palasin miettimään sitä, millä tavoin olen tietyissä ongelmissani päässyt eteenpäin ja tulin siihen päätelmään, että kaikki hyvä muutos saa alkunsa tiedostamisesta ja sitä seuraavasta hyväksymisestä. Nyt siis käsillä on hetki jossa kysytään sitä, että hyväksyn itseni juuri niin keskeneräisenä kuin tässä hetkessä olen. En saa aina asioita valmiiksi aikataulun mukaan, mutta silti se ei tarkoita sitä että olisin automaattisesti luuseri tai muutoin huono ihminen. Nyt opettelenkin siis siihen, että pyrin saattamaan loppuun asiat, menipä niissä sitten vaikka vuosi pidempään kuin aluksi olin ajatellut. Tällä tavoin vältyn epäonnistumisen kokemukselta ja sitä seuraavasta syyllisyyden tunteesta.

Ymmärtäisin vain sen, että minäkin olen hyväksytty ja rakastettu juuri tällaisena armottomana koheltajana kuin tässä hetkessä vielä olen. Minulla on oikeus epäonnistua asioissa, eikä se silti tarkoita sitä että olisin yhtään sen huonompi ihminen kuin kukaan toinenkaan.


Oma kiitollisuushaaste. Osa 4/10

Fransiscus Assisialaisen rukous.
Fransiscus Assisialaisen rukous.

Kiitollisuushaasteeni jatkukoon:

31: Moottoripyöräily. Tämä on asia josta haaveilin jo pikkupoikana, mutta joka toisaalta toteutumisaikataulultaan osoitti minulle sen, että vaikken jotakin asiaa heti saisikaan toteutetuksi, ei se tarkoita sitä etteikö kannattaisi jatkaa unelmointia. Ajoin moottoripyöräkortin 38-vuotiaana ja voinette vain kuvitella miltä on tuntunut nyt parina kesänä elää todeksi yhtä pitkäaikaisimmista unelmistaan. Ei siis ihme että olen tästä asiasta kiitollinen.

32: Mietiskely. Vaudin hurmasta suoraan sisäiseen rauhaan. Mietiskely on nimittäin asia mistä aina ja takuuvarmasti löydän kiitollisen olotilan. Sikäli kun tällainen suorituskeskeinen ihminen osaa vaan painaa jarrua pysähtyäkseen tätä toteuttamaan. Mietiskelyn kautta osaltaan olen löytänyt kosketuksen syvälle sisimpääni ja sen myötä "kuudenteen" aistiini.

33: Suorittaminen. Tämä on yksi vahvimmista luonteenpiirteistäni, josta vasta viimeaikoina olen osannut hieman hellittää. Tämä suorittaminen on kasvanut sisälle minuuteeni jo lapsuudessa hakiessani sen kautta hyväksyntää, mutta se miksi tästä ominaisuudestani koen tänään kiitollisuutta, johtuu pitkälti siitä että kiitos suorittamisen, tulen tasanvarmasti päätymäään aina välillä totaaliseen umpikujaan, seinään jonka edessä seisoessani löydän kosketuksen armoon. Ilman suorittamista en osaisi hellittää.

34: Rukous. Rukoileminen toimii minulle kuin vuoropuheluna oman ymmärrykseni mukaisen jumalan suuntaan. Vaikka ymmärrän tänään olevani kokolailla vajavainen, pyytäen yleensä enemmän kuin mitä kiittäen, niin silti koen juurikin rukouksen turvin selvinneeni elämässäni eniten pelottaneista tilanteista. Tänään rukoukseni on automaatio, jossa ei sinällään ole kyse mistään rituaalista, eikä välttämättä edes käsien ristimisestä. Minä uskon että puhuessani jollekin, joku kuulee.

35: Päiväunet. Lapsiperheen isälle päiväunet ovat luksusta. Lähinnä kahdesta syystä. Kun illalle saa lapset rauhoittumaan nukkumaan, ei yhtenäkään iltana malta alkaa heti itse ja tästä syystä yöunet jäävät poikkeuksetta liian lyhyiksi. Sen vuoksi meillä on jo pidemmän aikaa ollut tapana päivällä rauhoittaa hetki sille päivittäin aina mahdollisuuksien mukaan.

36: Suojarakenteet. Olen kiitollinen siitä, että vaikka elämässäni on ollut jos jonkinmoisia vastuksia, olen monin tavoin siunattu selviytyen näistä erilaisista koettelemuksista. Ilman tehokkaita suojarakenteita tuskin näin olisi ja sen myötä olen tänään kiitollinen siitä että minulle on ajanmyöten kehittynyt mitä erilaisimpia suojarakenteita aina erilaisista rooleista mitä erilaisimpiin toimintatapoihin. Nyt vanhemmiten elämä on varsin mielenkiintoista kun noiden alta alkaa kaivaa esiin aitoa minuuttaan. Loputon seikkailu. :)

37: Televisio. Hieman häpeillen totean olevani kiitollinen televisiosta. Sen ääreen illalla teekupin ja rakkaan vaimoni kanssa istuessani, saan hetken aikaa nollattua pääni, joka muutoin on jatkuvassa prosessitilassa.

38: Älypuhelin. Tässä toinen "kapistus" josta pitkin hampain myönnän olevani kiitollinen. Osaltaan tämän kautta olen löytänyt ihmissuhteita joita minulla tuskin muutoin olisi. Aluksi tämä tapahtui tekstiviestein ja sittemmin lähinnä sosiaalisenmedian kautta.

39: Sosiaalinen media. Tässäpä tämä. Siis olen kiitollinen tästä sen vuoksi että koen tämän avulla ja kautta saaneeni oikeassa elämässä tavata mitä mahtavimpia persoonia. Yksi näistä on Arman Alizad. Kävin hänen radio-ohjelmassaan kertomassa tarinaani ja ilman sosiaalista mediaa tätä tuskin olisi tapahtunut. Ikimuistoinen kokemus kaikkinensa.

40: Vieraat ihmiset. Minuuteni peilit. Todellakin, olen vasta viime vuosina oppinut hyödyntämään omassa elämässäni sitä kuinka sinulle täysin vieraat ihmiset heijastavat kuin tahtomattaa itselleni sen, minkälainen suhde sinulla on itseesi. Olen siis yksinkertaisesti kiitollinen näistä peilauksista, niin kipeätä kuin ne pahimmillaan tekevätkin.

Jahas. Tämän päivän lista valmistui kuin itsestään ja sitten minä vielä kehtaan hetkittäin kitistä elämästäni, vaikka se on täynnä mitä erilaisimpia asioita joista olla kiitollinen. Jatketaan siis tästä.


Oma kiitollisuushaaste. Osa 3/10  4

Halkojen hakkauksessa hermot lepää.
Halkojen hakkauksessa hermot lepää.

Jahas, se olis sitten niinkuin kolmas päivä meneillään tässä taas kerran varsin hassussa haasteessani. No ainakin vielä näitä kiitollisuuden aiheita tipahtelaa tasaiseen tahtiin, mutta toisaalta jo ehdin tälle päivää murehtimaan sitä onnistunko pinnistelemättä löytämään näitä niin paljoa kuin alunperin uhkasin. Aika näyttää, mutta itse asiaan:

21: Takkatuli. Kuten ylläolevasta halkokasasta voinee päätellä, meillä on kodissamme takka, johon kun kylmänä talvi-iltana virittää tulet, niin pitää olla melkoisen kyyninen ihminen ellei tuota katsellessa edes hetken aikaa löydä kiitollisuuden tunnetta.

22: Elämän vaikeudet. Niin hassulta kuin se taas kerran voi vaikuttaakin, olen oikeasti kiitollinen kaikista niistä haasteista, joita elämän varrella olen joutunut tahi saanut kohdata. Ilman niitä en olisi tässä. Enkä minä.

23: Paniikkihäiriö. Tämä viheliäinen sairaus rajoitti elämääni liki 15 vuotta. Toisaalta nyt miettien myös tämä on vahvistanut minua ihmisenä, mutta juuri siinä hetkessä, kun elin pahimpia paniikkejani todeksi, en todellakaan löytänyt siitä mitään positiivista. Vai kuinka positiiviselta voi ihmisen elämä vaikuttaa, jos pitää kauppareissulle lähteä mukanaan pieni apteekin pussi, joka sisältää mitä erilaisimpia pillereitä. Toisaalta vaikka söin pahimmillaan kourakaupalla noita nappeja, oli enemmän sääntö kuin poikkeus, etten saanut koko kauppareissua tehdyksi ollenkaan.

24: Menetykset. Niin raskaalta kuin jonkun läheisen ihmisen menetys tuntuukin, niin vaikka yhä tänäänkin saan kiinni ikävän tunteesta miettiessäni edesmennyttä isääni, niin silti olen tänään kiitollinen siitä, että hän pääsi pois, niin vaikeata hänen elämänsä jo kauan ennen kuolemaa oli ollut. Toisaalta hänen kuolemansa ohjasi minut takaisin kiinni elämään.

25: Aistit. Välillä hieman keveämpiin aiheisiin, nimittäin ihmisen aisteihin. Huomaan monta kertaa miettiväni sitä, kuinka kiitollinen kaikista "kuudesta" aisteista saankaan olla. Yksi aisteistani nimittäin kuulo on kokolailla huono, kiitos lapsuuden korvakierteen, mutta tänään otan senkin positiivisena asiana. Sen avulla nimittäin pystyn nukkumaan, vaikka vierestä jyräisi panssarivaunu.

26: Sisäinen rauha. Tässä on yksi hengellisyyteni tärkein tuotos. Olen nimittäin matkallani löytänyt sisälleni sellaisen perusluottamuksen, että vaikka välilä eksynkin murehtimaan tunnetasolla jotakin, silti minulla tuossa hetkessäkin on sisälläni eräänlainen perus rauha.

27: Lukeminen. Tämä asia on minulle tuiki tärkeä. Sillä juurikin lukemisen avulla olen löytänyt paljon palasia minuudestani sekä samalla myös itselleni tärkeästä hengellisyydestä.

28: Uiminen. Uskokaa pois, opin uimaan vasta 38 vuotiaana. Johtuu hyvin pitkälti kahdesta syystä. Lapsuudessani korvatulehdukset estivät uimaan oppimisen ja loppuaika meni enempi vähempi sekaisena. Opettelin uimaan, koska löysin jossain vaiheessa vedestä eräänlaisen rauhoittumisen elementin. Nyt käynkin useita kertoja viikossa uimahallilla.

29: Oma auto. Oma auto on minulle välttämättömyys, sikäli kun edes jonkin verran töitä meinaan tehdä, mutta pitkälti peloistani johtuen olen vasta ihan viime vuosina oppinut nauttimaa autolla ajamisesta. Onkihan noita kilometrejä kasaantunut sitten kuluneena parina vuotena jo liki 40000.

30: Sauna. Nämä kiitollisuuden aiheeni sivuavat tavalla tahi toisella lähes poikkeuksetta eräänlaista rauhoittumista ja mikäs sen parempi paikka rauhoittua, kuin kuuma sauna. Tästä asiasta olen erityisen kiitollinen.

Jatkoa seurannee..


Oma kiitollisuushaaste. Osa 2/10

"Hyvä ruoka, parempi mieli."
"Hyvä ruoka, parempi mieli."

Kuten ylläolevan kuvan tekstistä voinee päätellä, oma kiitollisuushaasteeni saa nyt jatkoa. Luvassa siis tämän päivän 10 asiaa, jotka päivän mittaan ovat nousseet mieleeni, tuoden kiitollisuuden tunteen.

11: Hyvä ruoka. Minä nautin tehdä hyvää ruokaa. Kiitos äitini luoman hyvän perustan sekä varsinkin vaimoni kärsivällisen opastuksen, osaan mielestäni loihtia mitä mainioimpaa ruokaa sekä mitä erilaisimpia leivonnaisia. Siis sen mukaan kun näihin hommiin innostun. Toisaalta ruoka on ollut minulle matkallani sekä painajainen, että siunaus. Lapsuudessani se oli painajainen lähinnä kouluruokailuun liittyen ja nykyään se on siunaus, saadessani nauttia erilaisista hyvistä ruoista.

12: Tunteet. Tämä on taas, kuten minulla yleensä, asia joka on sekä positiivinen että negatiivinen. Tunteet ovat juuri asia, joiden vuoksi sorruin aikanaan pakenemaan itseäni ja elämääni, koska en yksinkertaisesti kestänyt niitä käsitellä. Tänään olen kiitollinen koko tunnekirjostani, sillä sen käsittelemisen kautta ja myötä olen oppinut itsestäni ja opin kokoajan lisää.

13: Riippuvuudet. Niin hassua kuin se onkin, olen kiitollinen addiktoituvasta luonteestani sekä sitä seuranneista mitä erilaisimmista riippuvuuksista. Vaikkakin osa on kuljettanut minut hulluuden partaalle ja liki kuolemanporteille saakka, niin silti koen olevani juuri tänään kiitollinen siitä että olen saanut elää juuri itseninäköisen elämän kaikkine kauheuksineen. Lähipiirini voisi olla kyllä asiasta hieman toista mieltä, mutta tämä onkin minun kiitollisuushaasteeni. :)

14; Liikkuminen. Tämä on asia joka ei ole ollut minulle kovin pitkään mahdollista. Tällä liikkumisella tarkoitan niin jalan, pyörällä, kuin miten tahansa tapahtuvaa liikkumista paikasta toiseen. Minä nimittäin olin vangittuna liki 15 vuotta oman pääni sisälle tai paremminkin pääni sisällä olevan pelon tunteeseen, joka esti minua liikkumasta juurikaan ollenkaan. Tänään olen kiitollinen siitä, että voin mennä ja tulla ihan kuinka haluan, pääasiassa kaikesta liikkumisesta nauttien. Eihän tästä ole kuin jokunen vuosi kun vasta ensikertaa uskaltauduin lentämään lentokoneella Oulusta Helsinkiin. Se vasta olikin tuolloin liki nelikymppiselle äijälle kokemus.

15: Luonto. Lapsuudessani luonto oli minulle eräänlainen pakopaikka, johon yksinäni suuntasin, kun elämä ahdisti liiaksi. Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani olen maininnut, olen siinä onnellisessa asemassa tässäkin asiassa, että asumme samassa kylässä, lähes samoilla hoodeilla kun missä lapsuuteni vietin, joten kun nyt viime aikoina olen taas löytänyt luonnossa liikkumisen nautinnon, saan tästä asiasta varsin voimakasta kiitollisuutta kokea.

16: Usko. Omanlaiseni usko on elämäni yksi vahvimmista peruskivistä, jonka varaan mielekästä elämää tässä hetkessä saan rakentaa. Toisaalta juuri tämä asia auttoi minua selviämään elämässäni vallalla olleista suunnattomista pelkotiloista, jotka toisaalta toimivat kuin oppaana luopumaan vääränlaisesta ylpeydestäni ja etsimään elämääni jotakin suurempaa voimaa johon turvata. Tänään vain uskon ja se riittää, sen kummemmin asiaa järkeistämättä saati selittelemättä.

17: Vertaisryhmät. Juuri näistä kyseisistä porukoista olen löytänyt elämääni kyvyn ja uskalluksen luottaa toisiin ihmisiin. Lisäksi juuri täältä löysin elämääni ensimmäiset ystävät ja sen myötä uskaltauduin luottamaan myös toisiin ihmisiin. Muutoinkin olen saanut äärettömän pitkän matkan kulkea kasvun tiellä ihmisenä, tullen tässä porukassa aina hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen ja sen vuoksi koen kiitollisuutta tästäkin asiasta elämässäni.

18: Itsetuntemus. Asia josta en olisi voinut vähemmän kiinnostua paetessani elämää, mutta josta toisaalta tuli yksi tärkeimmistä asioista raittiin elämäntavan myötä. Aikaisemmin luulin, että löydän lopulta vastauksen kysymykseen kuka minä olen, mutta sittemmin olen tullut ymmärtäneeksi jotakin paljon tärkeämpää. Mitä enemmän itseäni tunnen, sitä varmempi itsestäni olen ja sitä vähemmän minun tarvitsee jotakin muuta yrittää olla.

19: Puhdas vesi. Tämä tuli mieleeni tälle päivää, kun oikein janoisena avasin vesihanan ja huuhtelin janoani tuopillisella raikasta vettä. Tämä jos mikä on asioita joita allekirjoittanut on lähes koko elämänsä pitänyt itsestäänselvyytenä, mutta joka nykyään tuo satunnaisesti mieleeni kiitolllisuuden tätä asiaa kohtaan. Puhdas vesi kun ei läheskään kaikille ole automaatio.

20: Kirjoittaminen. Valehtelematta voin sanoa kirjoittamisen auttaneen minut tähän päivään. Ilman sitä en usko että pääni olisi kestänyt kaikkea sitä armotonta ilotulitusta jota siellä kokoajan on menossa. Luojalle kiitos että sain alkaa säännöllisen ajatusten purkamisen kirjoittamalla ja sen myötä osaltaan olen saanut myös joitain todella arvokkaita ihmissuhteita muodostetuksi. Lisäksi jo 12 vuotta sitten, alkaessani seurustelemaan nykyisen vaimoni kanssa, kirjoittaminen oli keino käsitellä siinä hetkessä elämää vallalla olleita vaikeuksia. Kun ensin toiselle kirjoitti jostakin vaikeasta asiasta, siitä oli heti huomattavasti helpompi sen jälkeen jutella.

Niin taas löytyi tämän päivän rivistö kiitollisuuden aiheita ja taas todettakoon se, että kirjoittaessani näistä, jotenkin hassulla tavalla elin samalla läpi näitä asioita ja niistä nousevaa kiitollisuutta. Jatketaan siis tästä.


Oma kiitollisuushaaste. Osa 1/10

Olen viime aikoina ollut pääasiallisesti varsin negatiivisten tunnetilojen vallassa. Tämä johtuu vain ja ainoastaan siitä tosiasiasta, että taloudellinen tilanteeni aiheuttaa äärettömän paljon huolta. Toisaalta kun olen tehnyt asioissa voitavani, kulutan vain turhaan energiaani murehtimalla asiaa, jolle tässä hetkessä en voi yhtikäs mitään.

Sempä vuoksi päätin haastaa itseni luetteloimaan elämästäni 10 päivän ajan 10 erilaista asiaa, joista saan olla kiitollinen. Tässä ensimmäiset 10, eikä nämä sitten ole mitenkään paremmuusjärjestyksessä, vaan pelkästään sen mukaan kun eri kiitollisuuden aiheita mieleeni nousee. Uskon vahvasti siihen, että ihminen kykenee vaikuttamaan omaan mielialaansa, jos haluaa ja kohtahan se selviää olenko väärässä. Mutta asiaan:

1: Rakas vaimoni. Ihminen jonka ansiosta hyvin pitkälti olen tänään ylipäänsä hengissä. Olen tämän kyseisen ihmisen kanssa käynyt läpi sellaisen matkan, että uskoisin monen luovuttaneen jo alkumetreille, mutta tämä ihminen ei luovuttanut eikä tänäänkään luovuta.

2: Lapseni. Tämä villi viisikko pitää huolen siitä, että mikäli harhaudun liiaksi murehtimaan elämää, he herättävät minut huomaamaan elämän ainutkertaisuutta. Meillä kun on tällainen uusioperhe, niin sanonkin aina että minulla on 3 omaa lasta ja 2 lainattua. Vaikkakin kaikki ovat minulle yhtä rakkaita ja kuin omiani. Lukemattoman monet kerrat olen kiitollisena todennut murehtivani asioita suotta, kun katson näiden leikkivän täysin huolettomana.

3: Läheiset. Minulla on tänään onnellinen tilanne, että olen saanut sovitelluksi lähes kaikkien sukulaisteni kanssa välit ja sen vuoksi osaan arvostaa myös näitä ihmisiä aivan eri tavalla kuten ennen. He myös vaimoni lisäksi ovat käyneet kanssani varsin vaiherikkaan matkan, jossa varmasti on ollut todella monta tilannetta jossa on kysytty voimia uskoa elämään.

4. Ystävät. Vielä vajaa 10 vuotta sitten minulla ei ollut ystäviä. Elin varsin erakkona, koska pelkäsin ihmisiä ja sitä mitä he minusta ajattelisivat. Tänään olen siinä kiitollisessa asemassa, että minulla on lukuisia aitoja ystäviä, joiden kanssa voin jakaa elämän sekä hyvät että huonot asiat.

5: Raitis elämäntapa. Tämä on yksi suurimmista siunauksista elämässäni. Ymmärrän nimittäin tänään sen, että mikäli en olisi vajaa 9 vuotta sitten saanut kiinni raittiista elämäntavasta, olisin hyvin pian tuhoutunut, sen verran helvetilliseksi elämä päihteiden kanssa meni.

6: Pelaamattomuus. Tässä on toinen ehkäpä raittiuden kanssa yhtä tärkeä asia elämässäni tänään. Ilman pelaamattomuutta, ei minulla olisi raittiuttakaan. Uhkapeliongelmani syöksi minut päihteiden kanssa käsi kädessä kuolemanporteille, enkä olisi selvinnyt hengissä mikäli en olisi myöntänyt ongelmaani ja hakenut siihen apua.

7: Terveys. Ymmärrän tänään sen että saan olla kiitollinen siitä, että olen kaikinpuolin terve, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Aina ei näin ole ollut ja sen vuoksi pyrin muistamaan tämän asian päivittäin, sensijaan että alkaisin tätä asiaa pitämään itsestäänselvyytenä.

8: Oma koti. Tämä on asia, josta olen unelmoinut pienestä pojasta lähtien, enkä vaikka jo yli vuoden olemme eläneet tätä asiaa todeksi, tahdo uskaltaa uskoa sitä vieläkään. Varsinkin kun ottaa huomioon sen, minkälaisista vaikeuksista elämässäni olen selvinnyt, on yksinkertaisesti ihme että perheellämme on oma koti.

9: Lemmikit. Kaksi Tiibetinspanielia ja kolme kissaa. Siinä katras, joka osaltaan pitää huolen siitä että eksyessäni apaattisena murehtimaan elämää, joku tästä karvajoukkiosta hetimmiten on häntä heiluen piristämässä minua. Jännä asia näissä on nämä koirulit. Minulla nimittäin lapsena oli juuri Tiibetinspanieli, josta surullisena jouduin luopumaan hänen ollessaan 6-vuotias. Nyt siis elän tätä kautta lapsuuttani uudelleen.

10: Yrittäjyys. Jos joku on lueskellut aikaisempia kirjoituksiani, voisi ihmetellä sitä, miksi listallani tämä asia on. Olen valehtelematta kiitollinen siitä, että olen jo toistamiseen saanut koittaa siipiäni yrittäjyydessä. Vaikka ensimmäinen "kokeilu" päätyi konkurssiin ja sitä seuranneeseen liki 10 vuoden velkahelvettiin, eikä tämä toinenkaan mitään ruusuilla tanssimista ole ollut, niin onhan tämä jos mikä kasvattanut minua ihmisenä todella paljon. Jos ei muuta niin paineensietokykyni on matkan varrella venynyt samaa tahtia kärsivällisyyteni kanssa ja tänään koen osaavani hetkellisistä kitinöistäni huolimatta arvostaa myös asiaa monin eri tavoin.

Tässä siis ensimmäinen osa 10 päivän haasteestani. Huomenna, sikäli kun luoja suo, tarina jatkuu. Sen vielä loppuun totean, että vaikka tämä oli vasta tällainen ensimmäinen raapaisu, niin ihmeellisellä tavalla tämä antaa heti pajon positiivisemman fiiliksen. Jatketaan siis tästä.


Sananen kiitollisuudesta  3

Olen viime viikot huomannut eläneeni siltä pohjalta, että olen jatkuvasti ajatellut elämästäni puuttuvan jotakin oleellista. Jotakin sellaista, mitä ilman en kykene kokevani olevan tasapainossa. Eilisessä illassa oli hetkellisesti jotakin maagista. Koin hetken ajan elämässäni kaiken olevan juurikin oikeilla paikoillaan.

Käyn säännöllisesti vertaisryhmissä, joissa voin saman kokeneiden ihmisten kanssa jakaa omaa elämääni, saaden samalla heijastuksia omasta minuudestani. Huomasin toisia kuunnellessani kadonneni omien vaatimusteni alle. Oivalsin nimittäin tavoitelleeni jotakin sellaista mitä en tarvitse ollakseni onnellinen, alkaen samalla pitämään itsestäänselvyytenä kaikkea sitä mikä minulle on tässä hetkessä tärkeintä.

Tiedän että minulta ei tämän hetkisessä elämässäni puutu yhtikäs mitään sellaista, jonka vuoksi voisin ajatella olevani kykenemätön kokemaan kiitollisuutta. Joku heitti hyvän kysymyksen, mitä kiitollisuus sitten on?

Minulle kiitollisuus yksinkertaisimmillaan on selkeää tietoisuutta siitä kaikesta hyvästä mitä elämä on minulle siunannut. Kun saan kiinni tuosta olosta, kaikki tuntuu olevan oikealla paikallaan, ilman että minun tarvitsisi juuri nyt tehdä yhtään mitään. Eilen illalle oivalsin hakevani elämässäni taas jotakin sellaista, mikä varmasti asettuu aloilleen, kunhan ymmärrän lakata sitä kuin pakonomaisesti vaatimasta. Miten tähän päätelmään sitten päädyin?

Huomasin tuolla ryhmässä puhuvani siitä, kuinka päihteiden käytössä minun tuli päätyä totaaliseen umpikujaan, ymmärtääkseni sen, etten yksin kykene ratkaisemaan päihdeongelmaani. Sama kuvio toistui ja toistuu yhä erilaisten riippuvuuksien kohdalla. Kun ihminen on oman pakonomaisuutensa orjana, suhteessa johonkin aineeseen tai toiminnalliseen juttuun, hän ei ymmärrä omaa tilaansa, eikä sen vuoksi tule halukkaaksi muutokseen, ennen kuin tuo kyseinen ongelma aiheuttaa niin mittavaa kipua, että siinä pysyttäytyminen käy kipeämpää, kuin miltä muutoksen tuoma pelko kipuna aiheuttaa.

Olen kokenut tämän päihteissä. Lääkkeissä. Uhkapelaamisessa ja viime aikoina myös suhteessa omaan elämääni. Luoja tietää, olen yrittänyt kaikin käytettävissä olevin voimavaroin järjestellä elämääni, tullakseni toteamaan vain sen, etten tule siinä ikinä ominvoimin onnistumaan. Aivan samoin kun en onnistunut suhteessa riippuvuuksiini. Lisäksi jouduin aikanaan toteamaan saman suhteessa omiin suunnattomiin pelkotiloihini. Silti tässä hetkessä saan elää tätä päivää vapaana pelosta. Vapaana noista itseäni ja läheisiäni tuhoavista riippuvuuksista. Mitä tämä vapaus sitten minulta vaati? Sen tosiasian myöntämisen että tarvitsen näihin ongelmiini apua. Saman asian joudun myöntämään suhteessa omaan elämääni ja sen kaoottisuuteen nähden. Yksin en yksinkertaisesti saa elämääni järjeslelyksi. Tarvitsen siihen toisia ihmisiä ja oman ymmärrykseni mukaisen jumalan apua. Mutta aivan ensimmäisenä minun tulee pysähtyä paikoilleni. Sillä mitä kovempaa yritän juosta kiinni tuota tavoitettani, sitä kauemmas siitä näytän harhautuvan. Tuon pysähtymisen hetki on käsillä. Sen verran suurta kipua olen viime päivät saanut kokea. En enää yksinkertaisesti jaksa juosta. Haluaisin pysähtyä. Myöntää epäonnistuneeni. Nostaa reilusti kädet ylös, ja kyynelehtien huutaa että tarvitsen apua. Auttakaa hyvät ihmiset.

Tästä kaikesta seuraa seuraava ongelmani. Vääränlainen ylpeys. Ajattelen jo tätä kirjoittaessani sitä, kuinka kiittämätön olen, sillä monella muulla on asiat tässä hetkessä paljon huonommin kuin minulla. Silti sisälläni joku huutaa apua. Haluan vain yhtä asiaa elämässäni. Säännöllisen tulonlähteen, jolla saattaa oman talouteni tasapainoon. Sillä tiedän sen jälkeen kykeneväni auttamaan taas osaltani muita. Väsymykseni tai liki käsittämättömän tuntuinen uupumukseni juontaa siitä, että yritän auttaa muita, samalla ollen äärimmäisen huolestunut omasta tilanteestani. Jotenki vaivun johonkin ihmeelliseen epätoivoon asioissa. Toisaalta ymmärrän järjellä ajateltuna tämän johtuvan siitä, että ihmisen sietokyky on rajallinen. Kun yrittää yrittäjänä, todetakseen kaksi vuotta elämäänsä taaksepäin katsoessaan eläneensä käytännössä tuloitta, ei kait ole ihme jos puseroon hiipii jo hetkellinen epätoivo. Toisaalta yhden konkurssin ja velkahelvetin läpikäyneenä, en halua luovuttaa. Haluaisin vain tänään tehdä työtä josta suunnattomasti nautin. Ihmisten auttaminen erilaisissa elämänsä ongelmissa. Rinnallakulkeminen. Koen hyvin vahvana kutsumuksenani tämän rinnallakulkemisen. Koen että tämä on juuri sitä miksi minut tänne maailmaan alunperin luotiin. Miksi tämä ei voi tuottaa sen verran että tulisin toimeen. En enää nimittäin haaveile rikkauksista. Koen saaneeni niin monta lottovoittoa elämässä, ettei yksikään suurin Jackpot ole siihen verrattavissa.

Kiittämättömyydessäni tulen sortuneeksi syyttämään tästä kaikesta yheiskuntaa, kuin kysyen: Miksi yhteiskunnassa käytetään äärettömästi aikaa ja rahaa korjaten jotain mikä ei ole rikki ja rikkoen jotain joka on jo valmiiksi hajalla? Eikähän tuossa lauseessa sinällään ole piilotettuna se, miksi oma talouteni on tässä hetkessä totaalisessa kaaostilassa. Syy tahi syyllinen löytynee katsomalla peiliin. Myönnän. Olen syyllinen tähän. Mutta entä jos haluan kärsiä rangaistukseni. Sovittaa väärät valintani. Miksi minulle ei voida suoda siihen mahdollisuutta. Ja heti. :)

Tässä tullaan tähän kuuluisaan minulle kaikki heti ajatteluun, jonka seurauksena elämäni on ollut lähes poikkeuksetta jatkuvassa kaaostilassa. Sen hetken kun kykenen luopumaan omista kohtuuttomista vaatimuksistani, kaikki on hyvin. Aivan kuten tuo hetki eilisessä illassa. Hetki jolloin hyväksyn tämän olevan tässä hetkessä minulle oppi jonka tarvitsen, voidakseni taas jossain kohtaa olla jollekin toiselle kanssamatkaajalleni enemmän avuksi. Nyt kysytään vain kärsivällisyyttä, nöyryyttä ja hyväksymistä. Sillä asiat eivät järjesty yhtään sen nopeampaa, vaikka kuinka sitä kiukuttelemalla, lähes itkupotkuraivarein vaatisin. Ne järjestyvät juuri sen aikataulun ja suunnitelman mukaisesti, mikä minulle parhaaksi tässä hetkessä on. Senpä vuoksi minun olisi itseäni ja läheisiäni säästääkseni hyvä vain istahtaa alas, todeta vallitsevat olosuhteet. Pysähtyä miettimään mitä omalta osaltani voisin asioissa tehdä ja jättää loppu asioissa jonkin muun hallinnoitavaksi. Hellitä hyvä hullu, hellitä!!

Kiitollisuus on läsnä juuri tässä hetkessä. Avain kiitollisuuteen löytyy siitä että luovun omista kohtuuttomista vaateistani elämää kohtaan. Sen jälkeen kaikki on vain jotenkin niin paljon helpompaa.