Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on kiitollisuus.

Perse edellä katajaan kapsahtaa.

Suo, kuokka ja..
Suo, kuokka ja..

Elämä on varsin mielenkiintoinen seikkailu. Nyt kun tässä muutaman päivän on ollut lähes pakotettu hiljentämään vauhtiaan, kiitos kipeytyneen selän, on tullut miettineeksi tätä jatkuvaa säheltämistä millaista elämä taas kerran tuntuu jo tovin aikaa olleen.

Jännä sinällään on huomata se, ettei elämässä sinällään ole menossa yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan, mutta tuo armottoman tuntuinen sähellys tapahtuukin allekirjoittaneen pään sisällä. Tässä sähellyksessä kun tapahtuu se, että vaikka päivän aikana ei olisi kuin puolenkymmentä asiaa jotka hoitaa, ne tuntuu tuossa kaikessa kaaosmaisuudessa lähes ylitsepääsemättömältä urakalta.

Tätä on sinällään aika haastava pukea tekstiksi, sanoiksi, mutta tämän keskellä eläessäni, olen havainnut erään tärkeän asian itsestäni. Lähestulkoon aina olen jollain tavalla käynyt kuin ylikierroksilla. Viimeaikoina on kuitenkin ollut ajoittain hetkiä jolloin olen saavuttanut eräänlaisen pysähtyneisyyden tilan. Tilan josta käsin tehdessä asiat lutviutuu kuin itsestään, ilman sen suurempia säheltämisiä.

Viimeisten kohellusteni kautta olen tullut taas oppineeksi melkoisen paljon. Tärkeintä elämässä on löytää sisälleen tasapaino. Kaikki muu asettuu sen jälkeen aloilleen, omille paikoilleen.

Jännä sinällään kaikessa on, että taas kerran on pitänyt kulkea melkoisen monen mutkan kautta, tullakseen todenneeksi menneensä perse edellä puuhun. No tikkujahan siitä vain takalistoonsa tartuttaa. Onneksi tänään jo hyvällä tavalla kipuillen osaa asioista ottaa opiksi.

Nyt olen tullut siihen johtopäätökseen, että olen elämässäni aivan tarpeeksi kauan rääkännyt itseäni yrittäen kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Nyt luovutan. Kertakaikkisesti kokonaan. Siis pelkästään hyvällä tavalla periksi antaen. En yksinkertaisesti jaksa enää taistella, koska en kuitenkaan koskaan tule saavuttaan sitä mitä epätoivon vimmalla tavoittelen. Ymmärrän nimittäin nyt, että se mitä yritän tavoitella, karkaa vain sitä kauemmas, mitä kovemmin yritän sitä saavuttaa. Pysähtymällä tämä tavoittelemani tila saapuu luokseni ennemmin tahi myöhemmin. Ei väkisellä vääntäen, vaan vapaaehtoisesti vääntämättä.

Armollisuus itselle. Asia jota jatkuvasti kaikille muille ihmisille toivotan, mutta jota itselleni harvoin suon. Nyt päätin suoda. Sillä kipu alkaa olla selän lisäksi sisälläni sitä luokkaa, etten enää jaksa itseäni rankaista. Olen ansainnut jo tauon. Ansainnut jo parempaa. Tasaisempaa. Ansainnut rauhan. Lepoa.

Siis armollisuutta itseään kohtaan. Se mitä juuri nyt olen, riittää minulle ja sen myötä saa riittää myös muille. Jos tällaisenaan en kelpaa, en kelpaa minkäänlaisena.

Joskus karu maisema kätkee sisälleen äärettömän kauneuden.
Joskus karu maisema kätkee sisälleen äärettömän kauneuden.

Vapaus valita.  2

Koen tässä hetkessä vahvasti sen, että minulle on suotu elämässä kovan koulun kautta ymmärrys siitä että minulla jok'ikinen päivä on vapaus valita se millaisella asenteella lähden kyseessä olevaa päivää kohtaamaan.

Olen tunnevammainen. Ollut aina ja todennäköisesti jollain tasolla aina olen. Mutta jos ihminen ei eläisikään sen mukaan, miltä milloinkin tuntuu, vaan alkaisi tietoisesti harjoittaa itseään aistimaan erilaisia asioita kokemusten kautta.

Mielenkiitoiseksi, joskin hieman haasteelliseksi asian tekee todennäköisesti se, että me ihmiset, tai ainakin minä henkilökohtaisesti olen aina peilannut elämääni sen pohjalta miltä minusta milloinkin tuntuu.

Tämä ajatus lähti tälle aamua siitä, kun oikeasti istuin vain aloillani, pyrkien sivuuttamaan päällimmäisenä tunteena olleen väsymyksen, kuin katsoakseni sen minkälaisen kokemuksen itselleni saisin tällä tuotetuksi. Olin positiivisesti yllättynyt. Koin rauhaa. Armollisuutta. Jopa rakkautta itseäni kohtaan.

Kun pää hiljenee kaikista vaatimuksista, päällimäisinä näistä nousevista tunteista ja hetken tuossa tyhjässä hiljaisuuden tilassa viipyessä huomaa kuin vaivihkaa alkavansa aistia asioita aivan erilaisella tavalla. Saattaa olla että saa kosketuksen siihen syvimmällä sisimmässään olevaan perustarpeeseen. Tarpeeseen joka meillä jokaisella on jo syntyessämme, mutta jonka hukkaamme monesti jo aivan liian varhaisessa vaiheessa, luulotellessamme sen olevan toissijainen asia tässä suorituskeskeisessä yhteiskunnassamme.

Minä koen saaneeni elämässäni ainutlaatuisen mahdollisuuden todella vaiken tien kautta löytää tarpeen tarkastella sisintäni ja tuon taipaleen takaa olen ainakin omakohtaisesti saanut kokea sen, että löytäessäni tuon syvällä sisimmässäni olevan, lähes alkukantaisen rakastetuksi tulemisen huutavan kaipuun, alan kuin vaiston varaisesti etsiä tuolle täyttymystä. Pitkä matka tuli minunkin kulkea, ymmärtääkseni sen, ettei tuota tarvetta koskaan tyyydytä tämän maailman tarjoamat lähteet. Tarvitaan jotain suurempaa. Tuolla matkallani olen saanut kokea uskomattomia kohtaamisia, joista jokainen on ainutlaatuisella tavalla kuin opastanut minua yhä syvemmälle itseeni. Mitä syvemmälle kaivauduin, sitä lähemmäs tuota aidon rakkauden lähdettä pääsin. Tänään koen saavani jo hetkittäin vierailla tuolla lähteellä, kuin hetkellisesti sammuttamassa janoani. Kunnes taas tämän maailman melskeet kuin väkipakolla repien riuhtovat minut kauemmas tuolta hyvää tekevältä rauhan tyyssijalta.

Onneksi voin joka hetki lohduttautua sillä ajatuksella, että aina kun löydän armollisuuden itseäni kohtaan, saan samantien palata tuonne lähteelle virvoittautumaan ja toisaalta ymmärrän myös sen, että ehkä tässä ajassa eläessäni tuolle lähteelle ei olekaan tarkoitus jäädä, vaan on kärsivällisesti jaksettava odottaa, kun tuon aika joskus tulee.

Lopuksi haluan hieman keventää tätä kirjoitustani, kun taas kerran tämä nousee syvältä sisimmästäni. Jos olet jaksanut lukea tähän asti, todennäköisesti toteat ykskantaan samoin, kuin rakas vaimoni toteaa lukiessaan tätä. "En kyllä valitettavasti ymmärtänyt yhtään mitään" Mutta ehkä sen ymmärtämisen aika onkin kohdallasi myöhemmin. Tärkeintä tässä hetkessä lienee vain se, että minä teen tässä omaa vaatimatonta osuuttani, jakaen sitä mitä itse ilmaiseksi olen saanut. Se mitä kukanenkin tästä itselleen irroittaa, ei ole minun käsissäni, aivan kuten esimerkiksi elämäni ei ole koskaan ollut, vaikka kuinka uhmakkaasti sitä loputtoman monet kerrat vannoin hallitsevani.

En hallitse elämääni. Valehtelematta en haluaisikaan hallita. Minulle tässä hetkessä riittää vain se, että saan palvella, parhaan kykyni mukaan. Sitä tässäkin hetkessä tällä kirjoituksella koen tekeväni.

Ymmärtäkään olla ymmärtämättä. Kokekaa se.


Elämän haastellisuus.

Joskus polku jota tässä hetkessä kuljen, näyttää varsin kauniilta, sisältäen myös omat haasteensa.
Joskus polku jota tässä hetkessä kuljen, näyttää varsin kauniilta, sisältäen myös omat haasteensa.

Olen tässä taas tapojeni mukaan pohtinut elämääni. Entiseen peilattuna, elämä on kaikinpuolin auvoista, ja tavallisen rauhallista. Silti huomaan satunnaisesti itse, omilla valinnoillani kuin tahallaan tekeväni elämästäni haastellisempaa kuin se todellisuudessa on. Miksi näin?

Jotenkin minusta tuntuu siltä, että olen kasvanut niin pitkään ajatuksessa että elämän tulee olla jatkuvaa taistelua, että tuosta ajatuksesta irtaantuminen ei tapahdu hetkessä. Yrittäessäni hellittää asioissa, antaen niiden vain rauhalliseen tahtiinsa soljua eteenpäin sen kummemmin taistelematta, minut ensin valtaa suunnaton vapauden tunne siitä ettei minun tarvitsekaan taistella. Kunnes jo kohta huomaan eräänlaisen addiktin sisälläni heräävän, vaatimaan lisää tuolta hyvältä ololta, ampuen sen sellaiseen ääripäähän, jossa kohtaan oman laiskuuteni. Tuolla laiskuuden äärilaidassa, jo kahvin keittäminen tuntuu ylitsepääsemättömältä suoritteelta. Kun toisessa ääripäässä tiedostan kykeneväni tekemään äärimmäisen paljon asioita ilman sen kummempia miettimättä. Tämä ylisuorittaja uuvuttaa minut hyvin nopeasti, eikä sen vuoksi ole yhtään sen tavoiteltavampi olotila kuin tuo yltiö laiskakaan ihminen on.

Kultainen keskitie näiden kahden ääripään välissä on kuin tila, johon astuessani toisaalta luovutan pois kaikki vaatimukseni, löytäen armollisen rakkauden itseäni kohtaan ja sen myötä myös nöyryyden ymmärtää oman osuuteni olevan vain häviävän pieni tässä jumalattoman suuressa kokonaisuudessa. Silti samalla osaten arvostaa sitä, juuri sen ansaitsemalla tavalla. Tässä tilassa tehdessäni asioista tulee helppoja kohdata ilman minkäänlaista suorittamista. Samalla kun pääkoppani hiljenee, kaikesta tekemisestä, olipa sitten kyse päihdeongelmaisten auttamisesta, tai wc:n pesusta kotona tekemisestä tulee yhtälailla mielekästä.

Seuraava kysymys kuuluukin, miksi sitten en aina kykene tekemään asioita tuolta levollisuudesta käsin? Kyse lienee kohdallani siitä, etten kykene vielä luottamaan elämään tarpeeksi, osatakseni jättää pois kaiken sen ylimääräisen häärimisen mitä tapojeni mukaan olen läpi elämäni, tehnyt, vaan sitkeästi alan aina kuin pakonomaisesti järjestellä elämäni palasia mielestäni niille kuuluville paikoilleen. Päätyen vain aina toteamaan saman, olen totaalisen väsynyt.

Tänään, tässä hetkessä en ole väsynyt, mutta tällekkin aamua tiedostin tuon saamattoman persoonani nostavan päätään. Siinä samassa päätin etten anna tämän puolen pilata päivääni, vaan tietoisesti aloin tehdä asioita, ajatellen että ennenpitkää tekeminen muuttuu taas mielekkääksi ja niin lopulta kävikin.

Minä ja minun ajatukseni. Kun pääsen siihen tilaan elämässäni, etten aina ja joka tilanteessa reagoituisi jokaiselle ajatukselleni mitä pääni tuottaa, on elämä varsin hyvältä maistuva seikkailu. Sitä odotellessa, alla linkki juttuun, joka karulla mutta rakkaudellisella tavalla osoittanee sen, mitä kaikkea elämä saattaa matkallaan meille tarjoilla, osoittaakseen meille vain sen tärkeimmän asian. Rakkauden.

Aamusydämellä - Irti riippuvuuksista

P.s Kyseinen ohjelma tulee ulos tulevana sunnuntaina klo. 9.05 ja on sen jälkeen katsottavissa Yle Areenassa. Sikäli kun siis kiinnostaa. :)


Häpeää, syyllisyyttä, surua ja kiitollisuutta.

Olen äärimmäisen häpeilläni, kokien syyllisyyttä siitä etten yhä edelleenkään ole oppinut elämään satuttamatta itseäni sekä lähelläni olevia ihmisiä. Lisäksi koen surua siitä, että täytän kohta 40 ja taas joudun toteamaan sen että kiitos toisten ihmisten en menetäkään kaikkea. Jos yhden toiveen elämässäni saisin esittää, olisi se se, että minulle itselleni riittäisi asioissa ihan tavallinen, eikä kaiken tulisi olla jollain tasolla mullistavaa.

Elämäni nimittäin on ollut pelkkää suunnatonta vuoristorata ajelua. Vaikka jysäytin täydellä voimalla vaununi seinään ja vuosia sitten, silti melkein jokaisella elämäni osa alueella huomaan etsiväni jotakin suunnattoman suurta.

Luojalle kiitos, saan vielä yhden mahdollisuuden oppia, ilman että maailmani murenee kokonaan. Sain nimittäin vasta tietää että se tarvitsemani laina järjestyikin. Tapa millä se lopulta järjestyi oli vain sellainen, että sen myötä sain mahdollisuuden tutkailla sitä mitä oikeasti olen tehnyt väärin. Kaiken muun ollessa selittelyä. Eipä silti, tarvitsin kunnon ravistelua herätäkseni unesta jota päivittäin elän.

Toisaalta olen juuri nyt suunnattoman surullinen kaikesta tapahtuneesta, mutta kunhan hoidan talouteni tässä tasapainoon, samalla laittaen pisteen yli vuoden jatkuneelle henkiselle helvetille, uskon että kiitollisuus kokonaistilanteesta nousee kyllä.

Surullinen olen myös siitä, että kaikki se hyvä mitä olen yrittänyt, tuli romutetuksi siinä, kun tajusin, että niin paljon kuin sisimmässäni hyvää haluankin tehdä, lopputulos lähentelee tässä kohtaa totaalista katastrofia. No kukaan ei ole kuollut, se tärkeintä ja lisäksi kun tiedän hoitavani asiat nyt kuntoon, viha laantuu aikanaan, muuttuen luottamukseksi. Olenhan sen jo loputtoman monen ihmisen kohdalla saanut todeksi elää.

Kirjoitin aikaisemmin haaveilevani tavallisesta elämästä. Ehkäpä nyt olisi jo vihdoin aika haaveilun sijasta alkaa elää sitä.

Siispä pidemmittä puheitta: Kiitos ja anteeksi.


Projektina kirja. Päivä nro. 5-7

Paljaat varpaat aamukasteisella nurmikolla. Elämää.
Paljaat varpaat aamukasteisella nurmikolla. Elämää.

On ollut jännä huomata se, kuinka alitajuntani prosessoi menneitä tapahtumia sitä mukaan kun projektiani saan viedyksi eteenpäin. Nyt, kirjoittaessani tämän päivän osuuden lisäksi muutaman menneen päivän osakokonaisuuksia, olen eräällä tavoin taas matkallani mennyt eteenpäin. Nimittäin niin, että syyllisyys omista valinnoista on nousemassa päivänvaloon. Johtunee lähinnä siitä, että ihmisen mieli lie rakentuu niin, että päälimmäisenä olevat tapahtumat ja tunnetilat käsiteltynä, antavat taustalla piilossa oleville, vielä käsittelemättömille tunteille tilaa tulla esiin.

Nyt kirjoittelin siis projektiani ajantasalle, lähinnä sen vuoksi, kun tein päätöksen keskittyä viikonlopun ajan perheeseeni. Jännä sinällään, kuinka tuo päätös osaltaan toi minut kohtaamaan omaa syyllisyyttäni suhteessa omiin valintoihini raittiina eläessä.

En todellakaan ole korjautunut virheettömäksi, vaikka todella pitkän matkan minuuteeni olen kulkenut. Edelleen, elämän tarjoillessa joissain kohden vastoinkäymisiä, olen herkkä pakenemaan noita asioita ja niistä nousevia tunteita mitä erilaisimpiin asioihin. Nyt kirjoittaessani menneestä elämästäni, päälimäisenä asiana oli se, kuinka en ole edelleenkään oppinut luomaan oikeanlaista suhdetta rahaan ja talouden pyörittämiseen.

Ymmärrän tässä hetkessä olla armollinen itselleni siinä, etten todellakaan voi vielä osata kaikkea elämässä täysin. Olen kuitenkin vuosikymmenten ajan saanut kasvaa asioissa tietyllä tavoin kieroon, joten muutosprosessi on hidas ja kivuliainen. Surullisinta tässä kaikessa on kuitenkin se, että tämä kaikki yhä satuttaa ympärilläni olevia ihmisiä, vaikkakin toisaalta tämäkin taisteluni, josta nyt vihdoin olen luopumassa, kuinka onkin omani.

Pyrin joka päivä siihen, etten karkaisi omaa herkkyyttäni sekä haavoittuvuuttani mihinkään maalliseen. Silti, tämän hetken vallalla olevat taloussotkut, johtuvat melkeinpä yksinomaan siitä, etten kyennyt kohtaamaan elämää sellaisenaan, vaan palasin takaisin valheellisten turvarakenteiden varaan.

Oikeastaan tämä projekti palvelee minua äärimmäisen paljon jo nyt. Tätä kirjaa kirjoittaessani nimittäin saan samalla prosessoida itsessäni nousevia tunteita tehden mitä mielenkiintoisempia oivalluksia suhteessa itseeni.

Esimerkkinä voisin mainita sen, että kirjoittaessani lapsuudestani sekä siitä, kuinka isäni ei luottanut elämässä mihinkään, vaan surutta pakeni sitä, rakentaen itselleen mahtipontiset kulissit ympärilleen, joiden läpi kukaan ei päässyt. Kirjoittaessani tahtomattani huomanneeni toteuttavani samaa, oivalsin samalla sen, ettei minun ole tuota pakko tehdä, vaikka läpi elämäni tuolla tavoin olenkin elämäni myrskyissä luovinut. Silti minua ei isäni tavoin ole tuomittu tuhoutumaan, vaan tietoisuuteni lisääntyessä, voin todellakin tehdä asioille jotain.


Projektina kirja. Päivä nro. 4

Nöyryyden juurten uloittuessa syvälle raittiiseen maaperään, ihmeellisiä asioita tapahtuu.
Nöyryyden juurten uloittuessa syvälle raittiiseen maaperään, ihmeellisiä asioita tapahtuu.

Aurinkoista huomenta arvon kanssakulkijani. Kuten eilen illalle taisin toivoa, sain herätä tälle aamua kukonlaulun aikaan, kellon osoittaessa 5.33

Eipä silti kellonajalla väliä, kun pirteän oloisena saa taas kerran herätä yhteen raittiiseen armon aamuun. Varsinkin kun osaltaan kiitos tämän projektini, mieleni näyttää täyttyvän erinäisistä kiitollisuutta pursuvista ajatuksista.

Eilen illalle ollessani vertaisryhmässä, huomasin miettiväni kiitollisena sitä kaikkea mistä olen tähän hetkeen selvinnyt. Raittius on minulle se tärkein asia elämässäni, perheen ohella, mutta toisaalta jo hyvin varhain ymmärsin sen merkitsevän itselleni, omalle kohdalleni paljon enemmän kuin opettelua olemaan viinatta vaikka hampaat irvessä. Lisäksi kun olen tähän hetkeen saanut vapautua sekä orjuuttavasta peliongelmasta, että samankaltaisesta lähes kaiken tuhoavasta lääkeriippuvuudesta, ei sinällään liene ihme, että koen juuri nyt kiitollisuutta mitä ihmeellisimmistä jopa varsin pienistä asioista elämässäni.

Tärkein oppi kaiken muun ohella elämässäni on ollut se, ettei minun tarvitse enää reagoida aivan kaikkiin asioihin täydellä teholla. Sen sijaan ymmärrän katsoa tätä suurta kokonaisuutta siten, että pitäessäni huolen omasta tontistani, ja sen puhtaudesta, loput kyllä asettuu aloilleen juuri meille parhaan muotoilun mukaisesti.

Toisaalta yksi iso oivallus elämässäni on ollut se, että me ihmiset olemme todella erilaisia, ollaksemme juuri samanlaisia kaikki. Se kuinka erilaisina itsemme saati toisemme koemme, riippuu jokaisen kohdalla yksinkertaisimmillaan siitä, missä kohden matkaamme, me kukin tahoillamme olemme menossa. Minä tiedän olevani juuri tässä ja se riiittää auttamaan minua olemaan reagoitumatta siitä, jos joku ei ole samassa kohtaa minun kanssani.

Toisaalta kerratessani tämän projektini tiimoilta elämää, mieleeni palautuu väkisinkin toinen toistaan kaameampia tilanteita, joiden keskell vaimoni kanssa olemme elämää ja perhettämme rakentaneet. Jos tällä projektilla ei välttämättä palvellakkaan kovin suurta joukkoa ihmisiä, niin uskon tässä piilevän varsin eheyttävän kokonaisuuden jo pelkästään minua ja vaimoani sekä parisuhdettamme ajatellen. Sellainen myllytys meillä nimittäin on rintarinnan kuljettu.

Olen joskus ääneen ihmetellyt viimeaikaista tarvettani jatkuvasti jakaa ajatuksiani sekä pohdintojani täällä netissä. Toisaalta nyt, kirjoittaessani tarinaani, ymmärrän tämän johtuvan siitä, että yksinkertaisesti minulle kirjoittamisesta on tullut keino jäsentää päänsisäistä maailmaani ja sen kautta osaltaan jakaen kertoa mitä pienessä, yhä edelleen paikoitellen varsin kipeässä mielessäni milloinkin liikkuu. Toisaalta juuri tästä jäsentämisestä johtuen, kiitollisuus nostaa tasaisin väliajoin päätänsä ja silloin varsinkin, toivoisin voivani jakaa tuosta hyvästä olosta edes hitusen palasia muillekkin.

Kuten todettua, kirjoittaminen vapauttaa minua ajattelemaan elämääni kokonaisuutena, nostaen päällimäiseksi tunteeksi äärettömän kiitollisuuden tästä hetkestä. Kun esimerkiksi illalle istuin portaillamme, katsellen pihalla vesisateessa juoksevia lapsiamme, en voinut sille mitään, että silmäkulmaani hiipi kuin varkain kyynel, joskin tässä kohden puhtaasti onnesta. Ilman rakasta vaimoani, minulla tuskin olisi omaa elämääni enää elettävänä, saati noita lapsia tuolla pihalla kirmaamassa. Nyt minulla on ja lisäksi äärettömän paljon muita kultahippusia elämä pullollansa, siis asioita joista tähän hetkeen rakentuu tasapainoinen sekä hyvä elämä. Pahoittelut siis jos häiriköin teitä jatkuvalla kirjoittelullani. Ei näitä ole edes pakko lueskella. ;-)
Paskat minä aidosti mitään anteeksi pyydä. Ei minun tarvitse, sillä tiedän tämän sisälläni asiaksi jonka tässä hetkessä haluan tehdä, joten yrittäkää kestää, kaikesta huolimatta.

Heräsin siis aikaisin. Silläkin tarkoituksensa. Kuten todettua, tänään juoksen palavereissa rakentelemassa tulevaisuuden visioita työrintamallani. Eli tarkoituksensa aikaisin kukkumisella. Nyt nimittäin tämän päivän osuus projektista jo kirjailtuna. Eli kasassa neljän päivän tuotoksena 40 sivua jäsennettyä tarinaa elävästä elämästä. Jatkan siis matkaani, askeleen ja sivun kerrallaan. Lopun vielä siintäessä näkymättömänä horisontissa.

Siunausta päiväänne. Varjelusta askeliinne. Voikaamme hyvin.


Projektina kirja. Päivä nro. 3

Ei huolen häivää, päivä on huoleton. Hakuna matata.
Ei huolen häivää, päivä on huoleton. Hakuna matata.

Niin se vaan tämäkin päivä taipuu kohti iltaa. Tyytyväisenä voin jälleen todeta ehtineeni vaikka ja mitä. Tärkeintä kaikessa, ehdin jopa lasten kanssa oleilemaan kotvasen aikaa. Minulla kun tuppaa olemaan se paha tapa, että omat kaikenkarvaiset projektini mennä hurahtavat sen ohi, että lapset ovat vain niin vähän aikaa pieniä.

No kuten todettua, hyvä päivä kasassa. Lisäksi kun vielä voin sanoa, ehtineeni tehdä töitäkin, leikkimisen ohessa, ei itsekään voine enempiä olla itseltään vaatimassa.

Tämä päivä on taas yksi osoitus siitä, että levollisesta mielestä käsin tehtynä asiat tapahtuvat ilman sen suurempia ponnistuksia. Sain jopa rustailtua taas tavoitteeni verran tälle päivää teksiä myös kirjani valmistumisen onnistumiseksi. Kasassa alkaa olla liki 60000 merkkiä, eli 30 sivua teksiä. Lisäksi kun totean lähettäneeni tämän raakileen eräälle kustantamolle, saaden vastauksena tyrmäyksen sijasta aikomuksen palata asiaan lomien jälkeen, voinen hyvillä mielin jatkaa tätä projektiani, luottaen siihen, että tavalla tahi toisella asiat järjestyvät kyllä aikanaan.

Huomenna kirmailen aamupäivän palavereissa, tulevaisuuden työkuvioitani raamitellen, joten luvassa tulee olemaan varsin haasteellinen, mutta varmasti sitäkin mielenkiinoisempi päivä. Täytynee siis taas luottaa siihen, että aamulla silmät avautuu ainakin tuntia ennen kuin muulla populallamme.

Tästä on hyvä jatkaa matkaa, askeleen kerrallaan eteenpäin. Mutta nyt sujahdan vertaisteni pariin, lataamaan hieman akkuja. Jatketaan taas. :)


Projektina kirja. Päivä nro. 2

Täytynee tässä kohtaa todeta voivansa olla varsin tyytyväinen tämän päivän tuotokseen, sen verran paljon kaikkea muuta tekemistä tämä päivä piti sisällään.

Kuten jo eilen totesin, lapsiperheen arki on hektistä. Onneksi olen tottunut heräämään muuta perhettä aikasemmin ja sen myötä tämänkin päivän tavoitteeni täyttyi. Kasassa kahden päivän jälkeen hulppeat 41000 merkkiä eli tasan 20 sivua. Tämän tahdin pysyessä ei vaikeuksia saavuttaa asettamani tavoite, eli valmis opus tämän kuun loppuun mennessä.

Eilin tutkailin hieman noita nykyisiä julkaisuvaihtoehtoja, joten lohdullista sinällään, vaikka yksikään kustantamo ei tästä prokkiksestani innostuisi, kohtuu vähin kustannuksin saan kirjalleni kannet omakustanteena.
Tietysti edullisin vaihtoehto taitaa olla Elisa-kirja, joka markkinoi julkaisevansa kaikki kirjat, joita heille E-kirjaksi tarjotaan. Katsotaan mikä lopputulema on.

Mutta kaikkineen mielenkiinoinen prosessi tästä vielä kehkeytyy, kun joka päivä kirjoittaessani jatkuvasti huomaan muistini kätköistä kumpuavan asioita, joita en vielä tähän hetkeen ole muistanutkaan, esimerkiksi lapsuudestani. Jännä sinällään, että kaikki nuo ovat olleet pelkästään positiivisia. Kuvannee sitä, että olen jo aikalailla sinut kaikkien traumaattisimpien kokemusteni kanssa. :)

Ehdittiin jopa lasten kanssa uimareissulle ja pihatöille sekä päiväunillekkin jäi aikaa. Nyt voin tyytyväisin mielin painaa pään tyynyyn. Huomenna projekti jatkukoon.


Kohti huomisen unelmia, tässä päivässä eläen.

"Katson sineen taivaan - näin mä pyynnöin vaivaan, ohjaa kotiin mua. Ohjaa mua.
"Katson sineen taivaan - näin mä pyynnöin vaivaan, ohjaa kotiin mua. Ohjaa mua.

Voin ensikertaa pitkään aikaan todeta ylpeänä kyenneeni pitämään jonkin päätöksen. Joskin kyse on vasta muutamasta päivästä, mutta jotenkin sisälläni on luottavainen olo siihen, että positiiviset muutoksen tuulet alkavat vihdoinkin puhaltaa elämässäni.

Olen viime päivät touhuillut ihan perusasioiden ympärillä, yrittämättä yhtään mitään. Hetkittäin minut valtaa tuttu tarve alkaa tehdä jotakin suurta, mutta ymmärtäessäni mistä tuo tarve kumpuaa, voin jättää ajatuksen omaan arvoonsa. Tässä hetkessä minulle riittää se, että keskityn elämään, nauttien perheen kanssa touhuilusta, ilman että koen minkäänlaista syyllisyyttä siitä, etten ole jatkuvasti jakamassa itsestäni jotakin johonkin. Toisaalta tämä blogin kirjoittaminen on tietysti sitä, mutta siihen nähden kun aikaisemmin tein tuota kokemukseni jakamista liki 24/7 niin tuskin edes parin päivän välein tapahtuva blogin päivittäminen kovin tuhoisia seuraamuksia elämääni tuo.

Mutta asiaan. Olen pari viimepäivää touhuillut ulkosalla, tehden erinäisiä pihahommia. Huomaten kuinka suunnattoman hyvä olo siitä tuleekaan, kun näkee omien tekemistensä lopputuloksen samantien. Toisaalta meidän kotimme pihapiirissä riittää touhuttavaa vielä pitkäksi aikaa, mutta positiivista tässäkin on se, että opettelen samaanaikaa sietämään myös keskeneräisyyttä. Tuo kun monen muun asian ohessa, on ollut minulle aina tila, jota en oikein ole kyennyt sietämään.

Aloitin eilen nurmikon istuttelun, huomaten siitä tulevan todella positiivinen fiilis. Kun kottikärryllä kuskailee multaa, lapioiden sitä paikasta toiseen, huomaa luovansa jotakin. Toisaalta fysiikkani ei vielä ole edelleenkään mitään huippuluokkaa ja siitä johtuen tästä päivästä tulikn pakosta lepopäivä, sillä selkä ei tykännyt lapioimisesta paljoakaan.

Toisaalta hyvä niin, eipähän tule alettua suorittamaan tätäkin. :)

Istuskelin aamulla pihakiikussamme, pohtien tulevaisuutta. Huomasin ensimmäistä kertaa kohta vuoteen, jonka olemme siis tässä omassa kodissamme kohta asuneet, miettivän tätä oikeasti kotina jonka eteen on halukas tekemään hommia. Aikaisemmin kun nuo taloudelliset huolet ovat varjostaneet tätä ajatusta, lähinnä siinä että olen pelännyt kiintyä tähän paikkaan, jos vaikka joudumme tästä muuttamaan talouteni romahduksen myötä pois. No nyt asiat näyttäisivät järjestyvän siten, ettei minun enää ainakaan tuota tarvitse tässä hetkessä pelätä. Tuntuu hyvälle kirjoittaa tähän, että tällä hetkellä itseasiassa vaikuttaisi siltä, että saan alkaa tekemään tuota päihdepuolen ohjaajan hommaa ihan täysipäiväisesti, joten taloudelliset rasitteetkin helpottavat ajanmyötä.

Huomasin tuossa pihakiikussa kiikkuessani, katselevani ympärilleni siten, että mitä pihallemme olisi kiva laittaa mihinkin. Innostuin unelmoimaan hetkeksi, miltä pihamme aikanaan näyttäisi. Tuntui uskomattomalle istua tuossa kiikussa, miettien sitä, kuinka elämä onkaan kuljettanut minut tähän. Aina kuitenkin ajatuksissani palaan siihen päivään, kun totaalisena ihmisrauniona hortoilin pää sekaisena kylämme raitilla, metsästä "tavallisia ihmisiä" kytäten. Samalla sadatellen sitä että olen itse tieten tahtoen ajanut itseni tilaan, jossa tuo tavallisuus on kaukana tavoittamattomissa.

Väkisinkin mieleeni hiipi kiitollisuus siitä, että tuossa pihakiikussa istuessani, hymyn hiipiessä suupieliini, todetessani istuvani tuossa ajatellen olevani juuri nyt viettämässä tuota utopistiselta vaikuttanutta tavallista, tavallisen ihmisen elämää, jokaisesta hengenvedosta nautiskellen.

Tämä tavallisen ihmisen elämä on oikeastaan pirun mielenkiintoista. Jatkan siis tätä tänäänkin. Aurinkoa elämäänne. Minulla se paistaa tässä hetkessä täydellä terällä.


Tavallisen ihmisen, tavallista elämää.

Elämä tavallisimmillaan on täynnä pieniä hyvä asioita
Elämä tavallisimmillaan on täynnä pieniä hyvä asioita

Kuten aikaisemmassa kirjoituksissani olen tainnut mainita, opiskelen toista vuotta Tommy Hellstenin Ihminen tavattavissa -mentor koulutuksessa.

Nyt alkuviikosta, parin lähiopiskelupäivän aikana sain kouluttajaltani sellaisen kultakimpaleen pureskeltavaksi, joka oli niin timantin kova, että ensin se rikkoi minut totaalisesti, siis henkisellä tasolla. Kaksi koulutuspäivää olivat kohdallani henkinen helvetti, josta taas kerran, jo muutaman päivän etäisyydellä voin kiitollisena käsi sydämellä saaneeeni elämääni äärettömän tärkeän palasen oman minuuteni palapeliin.

Tavallisen ihmisen elämä. Mitä se kohdallani voisi tarkoittaa. Ihmiselle joka koko ikänsä on kuvitellut olevansa jollain tavoin erilainen, erikoinen tai muutoin massasta erottuva, tavallisuus on kuin kirosana, jota aina olen inhonnut.

Nyt tässä hetkessä pohtiessani asiaa, tavallisuus onkin jotakin sellaista jota huomaan aina tavoitelleeni, mutta toisaalta jonka jos ei muutoin niin omalla käyttäytymiselläni pitänyt todella kaukana itsestäni. Nyt, kiitos armottoman henkisen ja fyysisen väsymyksen, olen enemmän kuin halukas katsomaan mitä tavallinen elämä, tavallisena kuolevaisena minulle voisikaan antaa.

Olen taistellut läpi elämäni, yrittäen olla jotakin spesiaalia. Tänään, tässä hetkessä ymmärrän sitä olevani pelkällä olemassaolollani. Miksi siis sitten olen niin loputtomaan väsymykseen asti tavoitellut jotakin suurta.

Suurin syy nyt mietittynä on lapsuuden kokemuksissani. Koin jo hyvin varhain, etten omana itsenäni tulisi riittämään kenellekkään, vähiten itselleni. Tuosta sai alkunsa loputon itsensä ruoskinta, jolle ei näyttänyt tulevan loppua ennen kuin tuo taistelu tappaisi minut. Niin tahi näin, aina olisin häviävä osapuoli.

Sen vuoksi juuri nyt, olen äärimmäisen kiitollinen kouluttajalleni sekä ryhmälleni tuolla koulussa. Heidän opastuksellaan olen tässä hetkessä miettimässä äärimmäisen sisäisen rauhan vallitessa sitä, kuinka kaikki taistelu on kohdaltani tauonnut. Eipä silti, en olisikaan enää jaksanut taistella.

Nyt sen sijaan alan rakennella oman elämäni palapeliä siitä lähtökohdasta, että ensin pidän huolen omista perustarpeistani, ennen kuin alan esimerkiksi leikkiä jotain supersankaria, joka liitelee edestakas viitta hulmuten pelastamassa maailmaa. Voi pojat että minä olen liidellyt. Itseasiassa niin paljon, että oma kirjava pyjamani on jo loppuunpalanut kaikesta tuosta edestakas lentelystä. Nyt on siis aika pysähtyä kokonaan. Sain kouluttajaltani lisäksi vinkin työkaluun, jonka avulla alan opetella terveellä tavoin pitämään huolta itsestäni. Ohessa linkki Maslowin tarvehierarkian pyramidiin, josta joskus olin kyllä kuullut, mutta mihin en koskaan aikaisemmin ollut törmännyt. Tuota pyramidia tarkastellessani minut valtasi ääretön suru. Minun pyramidini kun on pää alaspäin. Eli olen yrittänyt niin ankarasti puhtaasta kiitollisuudesta auttaa toisia ihmisiä, etten enää ole muistanut pitää huolta omista tarpeistani. Yhä edelleen yrittäen siis antaa jotakin sellaista mitä minulla itselläni ei edes ole. Tästä syystä väsyttäen itseni totaalisesti.

Tämä auttaminen kohdallani alkoi puhtaasti tarpeesta auttaa muita. Muuttuen ajanmyötä motiiveiltaan aivan joksikin muuksi. Minä nimittäin aloin addiktina paeta väärällä tavoin elämääni tuohon loputtomaan auttamiseen, samalla kuin voimattomana sivusta seuraten oman elämäni hidasta rappeutumista. Enää en ole voimaton. Enää minun ei ole pakko yrittää auttaa, saati olla jotakin erikoista. Olen minä. Se riittäköön.

Ihmiselle jolla ei koskaan ole ollut tervettä itsetuntoa, saati minkäänlaista omanarvontuntoa, tuo auttamisesta saatu palaute on kaksiteräinen miekka. Toisaalta palaute hivelee itsetuntoa, vaikkei se sitä aidosti rakennakkaan, vaan kasautuu egoni päälle, samalla toisaalta imien minua syvemmälle katkeruuteen, koska oma elämäni siinä samalla pikkuhiljaa murenee. En enää jaksanut antaa kenellekkään mitään, vaikka sisimpäni huuti sitä tarvetta yhä edelleen olevan.

Tänään keskityn etsimään tavallista itseäni. Tavallista elämää. Tässä hetkessä se tarkoittaa yksinkertaisemmillaan sitä että teen aivan tavallisia arkisia askareita, viettäen aikaa perheeni sekä ystävieni kanssa, antaen muun maailman matkata omalla painollaan eteenpäin. Kukaan tuskin kuolee, vaikken jatkuvasti olisikaan käytettävissä heijastamaan toisen ihmisen tarpeita hänelle itselleen. Nyt haluan ensimmäistä kertaa elämässäni olla terveellä tavalla itsekäs, pyytäen ennemmin apua itse, kuin olemalla tarjoamassa sitä.

Tämän ajatuksen saattelemana, lähden ulos auringonpaisteeseen möyrimään pihaa. Toivottaen pienestä sydämestäni kaikille teille oikein valoisaa ja iloisaa keskikesän juhlaa, eli hyvää juhannusta! Pidetään itsestämme huolta.