Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on lähimmäisenrakkaus.
Edellinen

Riippuvuusongelma koskettaa lähes jokaista.

Jokainen meistä on tärkeä.
Jokainen meistä on tärkeä.

Uskallan epäillä ettei meillä Suomessa ole kovinkaan montaa ihmistä, jota kyseinen aihealue ei jollain tavalla koskettaisi. Toisia hieman etäämmältä, toisia hyvinkin läheltä, mutta yhtä kaikki, tämä asia haastavuudessaan on yhä sellainen jota on kokolailla vaikea oikein ymmärtää.

Minulle aihe on tullut elämässä kokolailla lähelle. Elin ensimmäisen 15 vuotta elämästäni isän erilaisia riippuvuuksia seuraten. Seuraava 17 vuotta kului aktiivisesti omien riippuvuuksien orjuudessa. Lopulta niin pakkomielteisesti, että erääänkin kerran oli loppu lähellä. Lisäksi haasteena tuossa kaikessa oli lukuisat erilaiset mielenterveyden ongelmat, joten ei ihme että paikoitellen oikein kukaan ei tiennyt miten minua voisi tai tulisi auttaa.

Tuohon kun lisätään kuluneen liki 13 vuoden perusteellinen paneutuminen erilaisten riippuvuuksien taustoihin, puhumattakaan siitä että kulunut viitisen vuotta on tullut työssä kohdattua kyseisten ongelmien alla eläviä ihmisiä sekä heidän läheisiään, koen ainakin jonkinverran voivani tässä aiheesta kirjoittaa.

Yksi suurin haaste näiden ongelmien suhteen piilee mielestäni siinä, että näihin ongelmiin ei paneuduta tarpeeksi laajalti. Esimerkiksi niin, että päihdeongelmasta kärsivien ihmisten läheisten auttaminen ja huomioiminen on aivan liian vähäistä. Ongelma tässä muodostuu lähinnä siitä, kun ongelmainen itse saa halun alkaa rakentaa elämäänsä tarvittavaa muutosta, lähellä sairastunut läheinen jää elämään vanhaa kaaosta ja lopputulos tässä on ilman kristallipalloa ennustettavissa.

Varsinkin päihdeongelmassa, kun tulisi huomioida ongelman hoidossa paljon muutakin, kuin pelkkä päihteen poisjättäminen. Kyse kun lopulta on ongelmasta, joka vaikuttaa ihmisen elämässä fyysisen tason lisäksi, myös psyykkisesti, sosiaalisesti että myös tunnepuolella henkisellä tasolla.

Kun sitten joku noista jätetään huomiotta, niin ihminen saattaa elää pitkäänkin ilman riippuvuutta aiheuttavaa ainetta, ihmetellen sitä, miksi hänen elämänlaatunsa ei ota vaan parantuakseen.

Yleisin ongelma, riippumatta riippuvuudesta, on niiden taustalla vaikuttava puhumattomuus. Kun ihminen kasaa kaiken sisälleen, ei ihme, että ihminen lopulta lähes pakonomaisesti tarvitsee jotakin, kyetäkseen menemään päivästä seuraavaan. Pelkkä riippuvuuden kohteen poisjättäminen tai vaikka puitteiden korjaaminen, ei sinällään hoida itse riippuvuuden taustalla olevia ongelmia. Suurimpana näistä ihmisen tunne-elämä ja sen koukerot. Tuohon kun lisätään lähellä eläneen puolison tai vaikka vanhemman, lähes samassa kaaoksessa vaurioituneen tunne-elämän koukerot, ei ole ollenkaan ihme, että lopulta suhteellisen pieni osa apua hakemista ongelmaisista, saavuttaa pysyvästi muutokseen johtavia tuloksia.

Nykyisellään yhä keskitytään liiaksi haittoja vähentävään hoitoon. Eikä siinä, itse viime vuodet esimerkiksi todella pahoista huumeongelmiidta kärsiviä ihmisiä ja heidän läheisiään kohdanneena, ymmärrän tämän kyllä. Mutta se mikä tuossa kaikessa unohtuu, on se, että nämä ihmiset jäävät yhä kärsimään riippuvuudesta, aivan samoin kuin heidän läheisensä jäävät elämään saman pelon, epävarmuuden ja tuskan alle, jossa vielä aineita käyttävän ihmisen kansaa joutuivat elämään.

Jos näitä sairauksia haluttaisiin oikeasti hoitaa, keskitettäisiin näihin nykyistä paljon enemmän aikaa ja resursseja. Sillä se mikä näissä asioissa tahtoo unohtua, on se, että jokaista ihmistä autettaessa, jokainen näistä apua saaneista voi osaltaan olla auttamassa vielä samojen ongelmien alla eläviä ihmisiä.

Mutta niinkauan kuin ihminen elää puolinaisesta tuesta ja avusta johtuen jollain tavalla riippuvuuden orjuudessa, riippuvuuteen liittyvä ongelman vähättely, salailu ja häpeä jyllää ihmisessä, aivan samoin kuin lähellä elävissäkin ja sitä suurempi vaara on siinä että koko homma ennemmin tahi myöhemmin räjähtää käsiin.

Resursseja auttaa meillä kyllä on, kysymys onkin enempi siitä, löytyykö meiltä halua yhdistellä voimavaroja ja näitä resursseja, vai olemmeko liian kiireisiä kilpailemaan keskenämme, pyrkiessämme vakuuttamaan itsemme omasta tärkeydestämme.


Lohdullisuus elämässä.  3

Jokainen uusi aamu, on uusi mahdollisuus. Kyse kun lopulta on, vain tästä päivästä.
Jokainen uusi aamu, on uusi mahdollisuus. Kyse kun lopulta on, vain tästä päivästä.

Mikä elämässä on lopulta tärkeää. Raha? Mammona? Materia? Vai kenties jokin ihan muu.

Kun tässä aikalailla laajalta skaalalta on saanut ja yhä tänäänkin saa seurata ihmisten elämää, tulee väistämättä miettineeksi sitä, että mikä on se perimmäinen motiivi ihmisten tekemisissä. Nykyaikana joka puolella näyttää siltä, että se mikä määrittää ihmisen elämää, on raha ja se kuinka tuottava lopulta olet. Jos syystä tahi toisesta tiput tuosta tuottavuuden kehästä ulos, puhutaan syrjäytymisuhasta.

Mutta entäpä jos ihan järjenvastaisesti asia ei välttämättä olisikaan noin yksioikoinen. Entä jos kyse tuossakin olisi vain siitä, että osa meistä tahkoaa ja tuottaa elämässään rahalla mitattuna jotakin, osan tuottavuuden ollessa jotakin ihan muuta kuin rahalla mitattavaa.

Tämä kaikki pohdinta lähti siitä, kun paikansin itsessäni parikin vallalle päässyttä vanhaa kieroumaa. Kun talouden saralla kokee haasteita, kuin huomaamattaan ajattelee noiden taas määrittelevän minut ihmisenä. Eli jos epäonnistun esimerkiksi yrittäjyydessä, merkitsee se automaattisesti sitä että olen epäonnistunut ihmisenä. Kissan viikset sanon minä. Olen nimittäin tässä sissikoulutuksessa, jota elämäksi kutsutaan, oppinut nimittäin sen, että juurikin ne tapahtumat, joita tavallisesti pidetään epäonnistumisena, opettavat kaikista eniten, samalla kuin ohjaten minua oikeaan suuntaan elämänpolullani.

Toisaalta kun katson taaksepäin elämääni, voin rehellisesti todeta sen, että yhtäkään asiaa en tekisi toisin, vaikka siihen mahdollisuus siunaantuisi. Sillä kaikki nuo tapahtumat ovat muovanneet minusta sen ihmisen, joka tässä päivässä olen. Sensijaan tästä päivästä noiden menneiden oppien kautta pyrin tekemään päivän, jota voin jälkikäteen tuumia siten, että olen elämässä jotakin kommelluksistani oppinut.

Kyse kun lopulta aina on tästä päivästä. Se mitä oli vuosi sitten, ei sinällään ratkaise mitään. Se mitä tänään olen, ratkaisee paljonkin.

Juuri nyt, tässä päivässä, tässä hetkessä haluan olla ihminen, jota toisen ihmisen olisi suht helppo lähestyä, olipa kysymys minkälaisesta asiasta tahansa. Tämä kaikki siitä syystä, kun itse kokemuksesta tiedän, kuinka vaikeaa ihmisen on lopulta myöntää se, ettei yksin enää jaksaisikaan taistella, vaan tarvitsisi toista ihmistä rinnalleen kulkemaan. Juuri tuollainen rinnallakulkija toivoisin itse olevani. Ihminen, joka ei ota toiselta pois, hänen itselleen tärkeätä oppiläksyä, vaan sensijaan vain rauhassa askeltaisi vierellä peilaten asioita omien kokemustensa valossa.

Loppuun totean vain sen, että riippumatta siitä, mitä elämä minulle jatkossa tarjoilee, koen oppineeni yhden tärkeimmistä läksyistä ihmisen elämässä. Olemme täällä toinen toistamme varten. Emme suinkaan toinen toisiamme vastaan. Kun jokin haaste elämässä pakottaa ihmisen pyytämään apua toiselta ihmiseltä, saattaa tuosta ongelmasta lopulta koitua ihmiselämän tärkein siunaus. Kokemus siitä, kuinka toinen ihminen voi oikeasti tukea toista ja tuosta kaikesta kehkeytyä elämänmittainen, yhteinen matka.

Kyse on tästä päivästä ja siitä, millä motiivilla tähän päivään lähden temppuilemaan. Jos motiivina taustalla on itsekäs ’Minä minä, minulle minulle’-asenne, voi olla varma siitä, että vaikka elämä olisi täynnä kaikenlaista kiiltävää ja kimalteista, sisimmästä jää kokematta se kaikista tärkein asia, mutta tuosta asenteesta pienin askelin luopumalla huomaamaan myös ympärillään olevia ja eläviä ihmisiä, voi yhtäkkiä huomata itse omassa sisimmässään jotakin kimaltavan.


Vertaistuki - Rinnallakulkemista

”En voi luvata korjaavani kaikkia ongelmiasi, mutta sen voin luvata, ettet joudu kohtaamaan niitä yksin.”
”En voi luvata korjaavani kaikkia ongelmiasi, mutta sen voin luvata, ettet joudu kohtaamaan niitä yksin.”

Reilu 12 vuotta sitten päädyin oman elämäni pohjalle. Tilanteessa, jossa jäljellä ei ollut enää mitään. Tai siten tuossa hetkessä koin elämäni. Toivottomana.

Tuolloin päätyessäni päihdekuntoutukseen, takana oli liki vuosikymmen säännöllistä, jatkuvaa päihteiden sekakäyttöä, joka kohdallani aiheutti kaikkiaan 13 itsemurhayritystä.

Tuolla kuntoutuksessa koin eräänlaisen havahtumisen. Ymmärsin nimittäin tuolla vertaistuen avulla sen, että niin halutessani, myös minulla oli mahdollisuus rakentaa elämäni kokonaan uusiksi.

Nyt miettien, tärkein asia mitä tuolla kolmen kuukauden kuntoutus jaksolla löysin itsestäni, oli toipumisusko. Kytevä ajatus siitä että myös minulla on mahdollisuus selvitä tuolta helvetillisestä pimeydestä, takaisin päivänvaloon. Ainoa mitä se edellytti, oli uskaltautuminen kohtaamaan itsensä ja elämänsä pakenematta, opetellen samalla luottamaan toisiin ihmisiin.

Luottamus, joka jo lapsena oli minun kohdallani murskattu, ei todellakaan rakentunut helpolla. Mutta aivan samoin, kuin läheisteni luottamus minuun, myös minun luottamukseni toisiin ihmisiin, rakentui hitaasti mutta sitäkin varmemmin päivä kerrallaan raittiutta opetellessa.

Tuolla kuntoutuksessa tutustuin vertaistukeen, samalla opetellen sanoittamaan sitä mitä sisälläni koin tai pääni sisällä kelailin.

Kuntoutuksessa meillä yksi monista tehtävistä oli määritellä kahdella sanalla se millaisena ihmisenä itsemme toivoimme tulevaisuudessa nähdä. Kirjoitin tuolloin sanat ’Autettu auttaja’. Ollenkaan osaamatta aavistaa sitä, että vuosien saatossa tuosta sanaparista muodostuisi oman elämäni kulminaatiopiste.

Tänään nimittäin tuo sanapari kuvaa juuri sitä elämää, jota tänään elän. Elämäntehtävääni. Kutsumustani. Työtä. Elämäntapaa.

Päivittäin kohtaan ihmisiä, saaden jokaisessa kohtaamisessa soveltaa omassa elämässäni kohtaamiani asioita. Vieläpä siten, ettei minun erikseen tarvitse olla tuputtamassa neuvoja saati ohjeita toisille. Keskustellessani käytän vain niitä kokemuksia, joita tämä taival itseni kohtaamisessa on reppuuni evääksi tuonut.

Paljon on vielä edelleen itsessäni työstettävää. Mutta tälle aamua elämääni miettiessä, yksi suuri oivallus iski tajuntaani. Niin kauan kuin omaan tässä päivässä sopivan määrän nöyryyttä elämäni suhteen, minun matkani jatkuu ja sitä enemmän minulla on kohtaamilleni ihmisille jaettavaa.

Nöyryys. Oppimiskykyä ja totuudelle avointa mieltä. Niinkauan kuin omaan itsessäni nuo kaksi ominaisuutta, kykenen suhtautumaan itseeni ja elämääni sillä ajatuksella että mitä enemmän itsestäni ja elämästäni opin, sitä vähemmän todellisuudessa tiedän. Mitä vähemmän tiedän, sitä enemmän minulla on uteliaisuutta esittää kysymyksiä ja taas sitä enemmän mahdollisuus oppia.


Läheisriippuvuus - Tunteet on, en ole tunteeton.

Katsoessani taaksepäin elämää, saatan huomata menneisyyteni vaikuttavan vielä nykyisyydessäkin.
Katsoessani taaksepäin elämää, saatan huomata menneisyyteni vaikuttavan vielä nykyisyydessäkin.

Viimekertainen kirjoitukseni herätti yllättävänkin paljon ajatuksia ihmisissä. Yllättynyt olen lähinnä siitä, kuinka avoimesti ihmiset puhuvat omista kokemuksistaan läheisriippuvuuteen liittyen. Sen vuoksi ja juuri siksi, ajattelin jatkaa aiheesta vielä hieman.

Itselleni yksi ongelma läheisriippuvuudessa liittyy omiin tunteisiini. Niiden tunnistamiseen. Tai paremminkin niiden tunnistamisen vaikeuteen.

Ihminen joka elää ja kasvaa elämään elämää muiden kautta, väärällä tavoin itsensä unohtaen, tulee samalla kadottaneeksi kosketuksen omaan itseensä. Sen myötä myös omiin tunteisiinsa. Tällainen ihminen minä olen. Olen ollut koko ikäni. Havainnoiden ympärilläni olevia ihmisiä, heidän tunteita, toimintaa, kehonkieltä ja kaikkea.

Olen eräänlainen profiloija. Skannaan ihmisiä ja sitä ovatko he minulle uhka. Samalla ollen kuin jatkuvassa hälyytystilassa, valmiina toimimaan vaaran uhatessa. Liittyy lapsuuteeni, kuinkas muuten.

Haastavaa tämä kaikki on siinä, kun välttämättä enää nykyhetkessä elämässäni ei ole kertakaikkisesti mitään pelättävää. Silti operoin elämässä siten, kuin pelokas ja varuillaan oleva ihminen operoi. Kuin säikkyen pienintäkin rasahdusta. Minulle nuo rasahdukset ovat niitä signaaleja, joita ihmisistä poimin. Heti, tietyn ärsykkeen aktivoiduttua, reagoiden asiaan loputtomalla arsenaalilla opittuja malleja. Vieläpä niin, että nuo mallit ovat itselleni haitallisia ja vahingollisia. Puhumattakaan siitä, mitä nämä mallit aikaansaavat suhteessa toisiin ihmisiin.

No sitten itse tunteisiin kaiken tämän taustalla. Pelko. Häpeä. Riittämättömyys. Hylätyksi tuleminen. Tunteet, jotka juurtuivat selkäytimeeni jo kovin varhain ja joiden ohjaamana siis olen elämässäni seikkaillut jo pidempään. Välillä hukuttaen nuo tunteet viinalla. Lääkkeillä. Kadottaen ne uhkapelaamisen virtuaaliseen todellisuuteen. Juosten niitä lenkkarit viuhuen pakoon, kuvitellen rautaisen fysiikan saavan nuo tunteet katoamaan. Eikä siinä, katoavathan ne. Hetkellisesti. Joskus kun oikein innostuu tekemään ympäripyöreitä työpäiviä, noita tunteita voi välttyä kohtaamasta viikkojakin, jopa kuukausia. Kunnes täysin loppuunpalaneena, pakotettuna pysähtymään, nuo tunteet vyöryvät yli kuin hyökyaaltona. Huuhtomaan samalla alleen kaiken sen hyvän, minkä vaivalla olen itsessäni onnistunut eheyttämään.

Tuosta johtuen elämäni on hetkittäin äärimmäisen raskasta. Puhumattakaan siitä, että viimeajat olen onnistunut välttämään noiden tunteiden kohtaamista, peilaten tunteita toisista ihmisistä. Kun paljon kohtaa päivittäin ihmisiä, ei ole pelkoa joutua kosketuksiin omien tunteidensa kanssa. Ainakaan niiden kipeimpien. Niitä kun voi sysätä syrjään nykyaikana loputtomin eri keinoin.

Elämä onneksi ei suostu tähän. Se seuraa hiljaa sivussa toilailujani, ohjaten minua kärsivällisesti, kerta toisensa jälkeen tilanteisiin joissa nuo selkäytimessäni olevat tunteet nousevat kohdattaviksi.

Nyt onkin pakenemisen sijaan aika kohdata ne. Pyytäen apua ja tukea tähän. Yksin kun tuohon tuskin kukaan kykenee. En ainakaan minä.

Nuo tunteet kun yksi kerrallaankin kohdattuna jyräävät alleen, puhumattakaan siitä kun niitä on useampia. Se saattaa hetkittäin jopa ahdistaa. Onneksi tänään tiedän, ettei ahdistus itsessään ole itsenäinen tunne, vaan puhumalla ja purkamalla tuota ahdistunutta oloa, tuon ahdistuksen taustalta lopulta löytyy yksittäisiä tunteita, joita kokemalla itse ahdistus lopulta lakkaa olemasta.

Kaikista suurin haaste kaikessa on kuljettu matka. Sillä mitä pidempään ihminen onnistuu välttelemään itsessään mitä erilaisimpia ikäviä tunteita, sitä enemmän hän matkan aikana tulee tahtomattaankin rakentaneeksi aidon itsensä suojaksi mitä erilaisimpia muureja. Itselläni näitä muureja on riittänyt, mutta uskokaa pois kun sanon. Mitä vähemmän itseni ympärillä mitään suojauksia tai muureja lopulta on, sitä aidommin saan toisen ihmisen kohdata sellaisena kuin hän on. Ilman että tuosta toisesta ihmisestä heijastuu itseeni niitä vääristymiä, joita itsessäni en ole vielä suostunut kohtaamaan.

Läheisriippuvuudessa, kuten kaikissa riippuvuuksissa noin yleensä, suurin ongelmavyyhti on tunteet. Läheisriippuvaisella lisähaasteena vielä se, että nuo tunteet jotka taustalla ongelmia aiheuttavat, eivät välttämättä alkuunkaan ole edes omia.

Minä nimittäin tiedän tänään sen, että yhä vieläkin suurin osa tunteista joita sisälläni kipuilen, ovat saaneet alkunsa useita vuosikymmeniä sitten. Sen vuoksi niiden alkuläheiden selvittely on hetkittäin hitusen hankalaa. Tuntuu kuin olisi arkeologi joka kaivaa tuhatvuotista hautaa auki, yrittäen olla heittämättä pois yhtäkään hiekanjyvää, sillä juuri tuo hiekanjyvä saattaa ollakin avain siihen suunnattoman kallisarvoiseen löytöön. Löytöön joka mullistaa kaiken.

Ehkä juuri siksi toteankin kiitollisena juuri nyt sen, ettei onneksi ole kiire mihinkään. Olen valmis vaikka hiekanjyvä kerrallaan rapsuttelemaan kuonaa pois, lopulta paljastaakseni sen aidon pienen ja hauraan ihmisen sisältäni. Sen joka jo kovin varhain kasvoi vääränlaiseen käsitykseen omasta itsestään, suhteessa toisiin ihmisiin. Tuo taakka harteilla tuo pieni ihminen on sitten taivaltanut matkaa tähän päivään. Luulotellen että matkan on ollut tarkoitus vahvistaa häntä. Mutta päinvastoin, matkan edetessä tullut toteamaankin sen, että mitä pidemmälle kulkee, sitä heikommaksi käy ja sitä enemmän oikealla tavalla nöyrtyy pyytämään toisilta apua. Elämässä kun ei ole oikeasti kyse siitä että vain vahvat pärjäävät. Sillä lopulta kaksi heikkoa yhdessä, ovat paljon vahvempia tukiessaan toisiaan, kuin yksikään yksinään valheellisessa vahvuudessa taisteleva ihminen.

Yksinäni kun en saa aikaiseksi juurikaan mitään, mutta yhdessä kykenemme lähestulkoot mihin tahansa.

”Ne sanoo mä oon menninkäinen, en lihaa enkä verta oo..

Ne sanoo että maiset murheet, ei paina mua ollenkaan. Ne puhuu siitä silmät palaen, tieto salainen ympäröi mua.

Ne näkee kyllä kyyneleeni, mut ne ei tule halaamaan. Ja lapsille on helppo sanoa tuntemattomia täytyy varoa.

Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi. Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy. Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen”


Läheisriippuvuus - Kun empatia satuttaa.

Vahvinkin meistä taipuu jos ei tunnista omaa rajallisuuttaan.
Vahvinkin meistä taipuu jos ei tunnista omaa rajallisuuttaan.

Läheisriippuvuus, asia josta ihan liian vähän puhutaan, suhteessa siihen, kuinka meillä jokaisella elämässään on enempi tai vähempi taipumus kyseiseen yltiöempaattisuuteen.

Päihderiippuvuus sairautena on kokolailla monisyinen ja vaikeasti ymmärrettävä asia. Sitäkin vaikeampi on läheisriippuvuus. Varsinkin kun yleisesti ajatellaan, että läheisriippuvainen on vain suunnattoman empaattinen ja hyväntahtoinen ihminen, joka lähes viimeiseen hengenvetoonsa saakka ajattelee muiden parasta, ennemmin kuin itseään. Tällaisia oman elämänsä uhreja on meillä jokapuolella. Ihmisiä, jotka kuin huomaamattaan ovat tehneet itsestä korvaamattomia.

Eikä siinä, monessa tapauksessa apu jota nämä ihmiset toisille tarjoavat, onkin hyvästä, ongelma tulee ainostaan siinä, millä motiivilla nämä hyvää tekevät ihmiset operoivat. Vielä kun yhtälöön lisätään tämän vääränlaisen motiivin tuoma sisäinen pahaolo, niin soppa on valmis.

Itse edustan pahinta muotoa olevaa läheisriippuvuutta. Uskallan näin kirjoittaa, koska olen ihan viimeaikoina saanut itseni loputtoman monta kertaa kiinni tästä toiminnasta. Olkoonkin, että aloin tutustumaan itsessäni läheisriippuvuuteen omassa kuntoutuksessani ja näin kauan aikaa meni kuoria pois muita itselle ja läheisilleni haitallisia ajatus- ja toimintamalleja.

No mikä tämä pahin muoto läheisriippuvuudessa lopulta on? Yltiöempaattisuus. Se kun kiltteydestä kipeä ihminen uhraa itsensä ja elämänsä muille, ajatellen olevansa vastuussa muista. Voin käsi sydämellä sanoa, että jos päihderiippuvuus jyllätessään on kaaosta ja sekasortoa ympärilleen kylvävä sairaus, niin niin on tämäkin. Vieläpä niin salakavalasti, että kyseinen ihminen toteuttaa tahtomattaan toimia, joita monet pitävät korkeasti arvostettuna. Toimiihan kyseinen ihminen päihderiippuvuudesta poiketen, täysin selväjärkisenä.

Itselle yksi karuin havahtuminen tähän sairauteen on sen tajuaminen, kuinka paljon lopulta tässä on kyse sekä vallasta että toisen ihmisen vääränlaisesta ohjailusta. Kun kuvittelen olevani vastuussa toisen ihmisen tunteista, ongelmista ja siten koko elämästä, alan kuin sisäisen automaation ohjaamana toimia halliten omalla toiminnallani tuon toisen ihmisen elämää. Raskasta. Äärettömän raskasta. Samalla siinä vaarallista tuota toista ihmistä ajatellen, että omalla toiminnallani pahimmillaan estän tuota ihmistä kohtaamasta omassa elämässään juuri niitä haasteita ja kipuja, joita kyseinen ihminen tarvitsisi havahtuakseen mahdolliseen muutokseen joka hänen hyvinvointiaan ajatellen olisi korvaamattoman tärkeä. Sensijaan ottaessani vastuun tuon toisen ihmisen tunteista, teen kuin tahtomattani itsestäni tuolle ihmiselle korvaamattoman. Vaikken sitä todellisuudessa olekaan. Kukaan kun meistä ei ole oikeasti korvaamaton.

Toinen äärilaita kiltteydestä kipeytyneelle läheisriippuvaiselle on ihminen, joka ajattelee kaikkia muita ensin, ennenkuin itseään, mutta väsyessään tähän, isoon ääneen syyttää kaikkia muita omista ongelmistaan. Marttyyri, joka ensin uhraa itsensä ja oman elämänsä, mutta samalla syyttää omasta kurjuudestaan muita.

Yksi yhdistävä tekijä läheisriippuvaisissa riippumatta siitä millätavalla se ilmaantuu, lopulta kuitenkin on. Kykenemättömyys kantaa terveellä tavalla vastuuta omasta itsestä. Tuo toisten kautta eläminen kun on varsin oiva keino paeta omaa itseään. Varsinkin kun tämä uhriutua marttyyri saa itsensä vaikuttamaan ihmiseltä joka todellakin tietää sen mitä aito lähimmäisenrakkaus todella merkitsee. Ja kissan viikset sanon minä. Tämä kaikki on niin kaukana lähimmäisenrakkaudesta kuin vain mahdollista.

Nyt havahtuessani omassa elämässäni tiettyjen ihmisten kohdalla tähän heidän elämänsä hallitsemiseen, voin asian tiedostaessani, tehdä sille jotakin. Senverran paljon olen esimerkiksi työssäni karsinut itsestä tuota läheisriippuvuutta, että tiedän kokemuksesta sen että alkaessani muuttaa omia ajatus- ja toimintamalleja suhteessa kyseisiin ihmisiin, vastustus tulee olemaan melkoinen. Eihän se sinällään yhtään ihme ole. Sehän on käytännössä sama, kuin aina hymyilevä ja ystävällinen ihminen muuttuu yhtäkkiä ihmiseksi joka sanoo mitä oikeasti ajattelee ja muutoinkin alkaa siirtää vastuuta takaisin ihmiselle itselleen.

Syy siihen, miksi tämä muutos on kohdallani nyt välttämätön, tulee tässä. Olen lopen kyllästynyt kantamaan harteillani enää yhtään ylimääräistä taakkaa, tahi vastuuta joka sinne ei kuulu. Ymmärsin nimittäin viimeinkin sen, ettei minun ihmis- saati omanarvontuntoni ole millään tavalla sidoksissa siihen mitä milloinkin teen, saati saan aikaiseksi. Minulla, kuten jokaisella meistä on lähtökohtaisesti ainoastaan vastuu omasta itsestä. Kun tuon vastuun suostuu itse kantamaan, se jo itsessään tuo ihmiselle senverran tasapainoa itselleen, että tuo tasapaino heijastuu myös muihin ihmisiin. Ilman että minun itseni tarvitsisi uhrata omaa tasapainoa, saattaakseni eräiden ihmisten elämässä toteen harhan heidän elämänsä tasapainosta. Sillä jos jonkin toisen ihmisen tasapaino on liikaa sidoksissa minuun tai keneen tahansa muuhun ihmiseen, voi hyvällä syyllä kohteliaasti kysyä, kuinka todellinen tuo tasapaino lopulta on.


Syyllisyys, kokemusta arvottomuudesta.

Pelko vai rakkaus?
Pelko vai rakkaus?

Luin tuossa erästä kirjaa jossa puhuttiin yksiselitteisesti siitä, kuinka ihmisen elämässä vaikuttaa pääasiallisesti vain kaksi tunnetta. Pelko ja rakkaus.

Se kummasta tunteesta käsin ihminen sitten lopulta ohjautuu, määrittää pitkälti sen, millaista elämää ja millaisten tunteiden vallassa ihminen elämässään operoi.

Kyseinen lause resonoi kokolailla syvältä sisimpääni. Olenhan jo loputtoman monasti kirjoittanut siitä, kuinka pelko on ollut osa elämääni ihan jatkuvasti. Näyttäytyen milloin minkäkinlaisessa muodossa.

Nyt, ihan viimeaikoina olen kokenut suunnatonta väsymystä. Ymmärtäen sen, että vallalla olevat olosuhteet ovat aktivoineet minussa nipun vanhoja, itselle haitallisia ajatus- ja toimintamalleja. Vieläpä niin, että rakkauden sijaan olen ohjautunut jatkuvasti pelon tunteesta käsin. Milloin peläten menettäväni jotakin, milloin ollen kykenemätön saavuttamaan jotakin mitä koen tarvitsevani.

Yhteistä noilla menettämisillä tai saavuttamisilla on se, että se taas kokolailla karulla tavalla osoittaa sen, kuinka taas kerran olen kadottanut kosketuksen sisimpääni. Juuri tähän, käsillä olevaan hetkeen. Nimittäin ollessani kosketuksissa sisimpäni kanssa, ankkuroituen tähän hetkeen, ymmärrän ettei elämästäni puutu yhtikäs mitään. Aivan samoin kuin sen, etten voi menettää mitään sellaista, mitä alunperinkään en ole omistanut. Pelko vain ruokkii mielikuvitusta, joka saa minut takertumaan asioihin, ihmisiin, tekoihin ja toimintoihin kuvitellen että ilman niitä en olisi olemassa.

Nyt kun mietin toista, itselle suunnattoman vaikeata tunnetta, arvottomuutta, saan tuossa kiinni samasta pelon tunteesta. Pelko siitä, etten itsenäni riitä. Tuo pelko saa ponnistelemaan ja suorittamaan elämää, kuin oma riittämisen tai olemassaolon oikeutus olisi jotenkin kiinni siitä mitä saan aikaiseksi.

Palaan hetkeksi lapsuuteen. Vahvaan kokemukseen siitä, kuinka lähes poikkeuksetta kaikki ikävät tapahtumat olisivat jotenkin ihmeellisellä tavalla minun syytäni.

Kun sitten lapsena kasvoin pelosta käsin, kokien syyllisyyttä lähes kaikesta, ei siis ihme että selkäytimessäni on kokemus riittämättömyydestä ja totaalisesta arvottomuudesta.

Ainoa keino kohdallani vapautua tuosta, on hitaasti mutta sitäkin varmemmin kiinnittyminen rakkauteen. Siis siihen ehtymättömään lähteeseen, joka saa alkunsa sisältäni. Kun ymmärrän sen ettei kukaan tai mikään itseni ulkopuolelta voi milloinkaan täyttää sitä tyhjyyttä, jonka pelon kautta eläminen mukanaan tuo, onnistun kuin vaiston varassa kääntämään katseen sisimpääni. Siihen sisälläni yhä olevaan pieneen poikaan, joka kaipaa rakkautta. Kun sitten nyt aikuisena tuolle pienelle pojalle sisimmässäni tuota rakkautta ja turvaa suon, pelko, syyllisyys, riittämättömyys ja arvottomuuden kokemus haihtuvat hitaasti, mutta sitäkin varmemmin. Tässä kohdallani toteutuu samalla se, kun puhutaan siitä että rakastaa lähimmäistä kuten itseään. Kun kykenen tuota rakkautta tuolle sisäiselle lapselleni antamaan, voin tuota samaa eheyttävää ja kaiken korjaavaa rakkautta heijastamaan myös ympärilleni.

Siis mitä enemmän rakastan itseä, sitä enemmän kykenen ehdoitta rakastamaan myös muita.


Puhumisen merkityksestä.

Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.
Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.

Jos jotakin voisin omalla elämälläni jättää jälkeeni, olisi se esimerkki siitä, kuinka puhuminen auttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti löytämään tasapainoa elämäänsä.

Olen tässä reilun neljän vuosikymmenen matkallani kasvanut huomaamaan itsessäni sen, kuinka äärettömän tärkeätä on oppia puhumaan kaikesta siitä, mitä sisimmässään milloinkin mietiskelee.

Ensimmäiset kolme vuosikymmentä olin mykkä. Vaikka hetkittäin puhuin paljonkin, en silti koskaan puhunut niistä asioista, joista minun olisi pitänyt puhua. Sensijaan kaikin keinoin yritin välttää noista itselleni kovin kipeistä asioista puhumista. Ymmärtämättä yhtään että toimimalla näin, aiheutin osaltani vain itse itselleni lisääntyvää pahaaoloa. Ajattelin nimittäin niin, että mikäli kukaan ei saisi tietää kuinka rikki sisältäni olinkaan, kykenisin tulemaan toimeen ihmisten kanssa, ilman että he hylkäsivät minua. Hassua nyt miettien kokonaisuudessa se, että juurikin nuo eniten rikkinäisyyttä sisimmässäni aiheuttaneet tunteet ja tapahtumat itseasiassa ohjasivat minua kohtaamaan itseäni. Sillä mitä enemmän yritin piilottaa hylätyksi tulemisen pelkoani, sitä huomaamattomammin hylkäsin itse itseäni ja vetäydyin pois ihmisten seurasta. Ollen lopulta täysin erakoituneena, omassa henkisessä tyhjiössäni. Tilassa, johon kukaan toinen ei päässyt.

Nyt reilun vuosikymmenen itseäni puhumalla ja kirjoittaen kohdanneena ymmärrän, että kaikki ne ikävät tunteet puskevat sitä hanakammin pintaan, mitä tiukemmin yritän niitä sisimpääni kätkeä. Vieläpä niin että kaikki tunteet joita pelkäsin, tulin itse, omalla käyttäytymiselläni eläneeni todeksi.

Kun sitten päädyin elämäni raunioille, alkaen pala palalta kasata itseäni ja elämää uusiksi, ymmärsin hyvin pian sen kuinka suuri mahti tunteilla lopulta minuun ihmisenä onkaan.

Jos pelkäsin jotakin, ilmeni tuo pelko vihana, jolla pidin huolen siitä että tuo kohtaamaton pelko vain kasvoi kasvamistaan. Kun pelkäsin etten kelpaisi ihmisenä, tällaisenaan, yritin olla jotakin ihan muuta kuin oikeasti olen ja tuosta valheellisuudesta johtuen, en koskaan saanut kokea aitoa yhteyttä toisen ihmisen kanssa. Ymmärtämättäni yhtälöä yritin yhä vain kovemmin. Päätyen lopulta tilaan, jota läpi elämäni olin kuollakseni pelännyt. Yksinäisyyteen jollaista en koskaan osannut kuvitella kohtaavani, vaikka kuinka olin pelkoni vallassa tuota etukäteen mielikuvissani visioinut.

Mutta aivan samoin kuin kaikessa muussakin, niin tässäkin asiassa, kaikki karmeus kääntyi lopulta voimavaraksi. Voimaksi, joka laittoi minut lopulta liikkeelle, tekemään asioissa oma osuuteni.

Parasta kaikessa se, että kun aikanaan menetin elämässä kaiken, tässä seikkailussa minulla ei lähtökohtaisesti ollut yhtikäs mitään menetettävää. Päinvastoin voitettavaa.

Elämä osoittaa ihmeellisyytensä, kun nöyrryn sen tosiasian edessä etten minä todellakaan hallitse tätä kaikkea. Tuo hallinnan harha kun aikanaan myös kumpusi pelosta, aiheuttaen mitä erilaisimpia epätoivoisia, lähes pakonomaisia yrityksiä kontrolloida asioita tai yrittää takertua ihmisiin. Vasta kun kipu sisälläni kävi sietämättömäksi, suostuin hellittämään otteeni. Huomaten hyvin pian sen, että itseasiassa itse, omalla tarrautumisellani olin estänyt asioiden oikeanlaisen etenemisen.

Yhä vielä tänäänkin, sopivan ärsykkeen ilmaantuessa, tuo tietynlainen tarrautuminen valtaa alaa, mutta aikaisemmasta poiketen, hyvää tekevä hellittäminen tapahtuu huomattavasti paljon aikaisemmin, kuin ennen. Syykin siihen on selvä, nimittäin juurikin asioista puhuminen. Kun suostun rehellisenä itselleni, puhumaan tai kirjoittamaan sisälläni vellovista ajatuksista tai tunteista, elämä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan, auttaen minut lopulta yli edessäni olevien esteiden. Parasta tässä kaikessa jäsentämisessä on ollut se, että tänään pystyn kohtaamaan itseni ja sen myötä toisen ihmisen aidon rehellisesti. Siitä taas seurauksena se ettei minun enää tarvitse yrittää olla jotakin muuta kuin mitä olen, saati pelätä sitä etten kelpaisi. Kun nimittäin tänään kelpaan tällaisenaan itselleni, sen myötä kelpaan kelle vaan.

Puhuminen on parasta lääkettä. Lähestulkoon vaivaan kuin vaivaan. Jos nyt ei välttämättä parantaen kaikkea, mutta kummasti silti helpottaen ainakin oireiden kanssa elämistä.


Rakkautta - sellaisena kuin minä sen käsitän.

Kun järki ei kykene selittämään, sydän ottaa vasta ensiaskeleitaan.
Kun järki ei kykene selittämään, sydän ottaa vasta ensiaskeleitaan.

Rakkaus, mitä se on? Siinä varmasti kysymys jonka äärelle meistä jokainen joskus pysähtyy. Kuten minä tälle aamua.

Kuten moni kirjoituksiani vähänkään lukenut tietää, olen saanut elämässäni kulkea varsin mielenkiintoisen matkan. Matkan, minkä aikana myös sellaiset tapahtumat, joita yleensä ihmiselämässä koetaan traumatisoivina, ovat myös ajan myöten muovautuneet tapahtumiksi, joiden taustalta on löydettävissä Rakkaus.

Kun ihminen menettää läheisensä itsemurhan kautta, tuntuu ensin ajateltuna ettei tuollaisessa tapahtumassa voi olla mitään rakkaudellista. Itse isäni ja parhaan ystäväni samalla tavoin menettäneenä koen asian tänään toisin. Kyse on lähinnä järjellisen ymmärtämisen sijaan hyväksymisestä. Molemmat menetykset tapahtuessaan kouraisivat minua todella syvältä. Ainaisena järkeistäjänä ajoin itseni hulluuden partaalle, kysellen miksi. Yrittäen löytää lähes epätoivon vimmalla syitä tapahtuneeseen. Tässä tullaan juuri yhteen suurimmista esteistä mitä itselläni hyväksymisen suhteen elämässä on ollut, eli jatkuva järkeily.

Tänään ymmärrän tuon järkeilyn olleen epätoivoinen yritys hallita hallitsematonta. Elämää ja sen tapahtumia.

Lukemattoman monet kerrat olen elämässäni tippunut polvilleni sen edessä. Yleensä tuo on tapahtunut silloin, kun järki ei enää kykene selittämään tapahtunutta. Aina ja joka kerta, tuon polvilleen tippumisen seurauksena on lopulta ollut hyväksyminen. Se hetki kun totean itselleni, et voi ymmärtää tätä kaikkea, miksi siis edes yrität. Tuon toteamuksen jälkeen, yleensä vasta viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia myöhemmin huomaan kokevani sydämessäni rauhan tuon tapahtuneen osalta. Tätä puhtaimmillaan kohdallani on hyväksyminen.

Hyväksyminen. Prosessi, joka edellyttää minulta nöyryyttä myöntää oma rajallisuuteni. Raadollisuuteni ihmisenä. Mutta kun minä haluan tietää! Ymmärtää! Kontrolloida! Hallita! Minä haluan!

Vasta loputtoman monien nöyryytysten jälkeen olen tullut hyväksymään myös sen etten voi hallita, saati kontrolloida edes tuota hyväksymistä. Puhumattakaan siitä että voisin suorittaa sen. Se tapahtuu kuin itsestään, kun sen aika on. Minun sinällään vaatimaton tehtäväni, oma osuuteni asioissa, on suostua puhumaan kokemastani. Kirjoittamaan niistä ja tällä tavoin kerta toisensa jälkeen suostua kohtaamaan oma rikkinäisyyteni ihmisenä. Vasta kun kaikki tapahtumaan liittyneet tunteet ovat saaneet tilaa tulla nähdyiksi ja kuulluiksi, vapauttava hyväksyminen tapahtuu. Kuin itsestään.

Kirjoitin muutama vuosi sitten muutamia sanoja rakkaudesta. Siten kuin tuon asian tuolloin olin saanut kohdallani kokea. Vapautuksen, jota ei voi, eikä toisaalta tarvikaan yrittää selittää sanoin. Järkeistäen. Vaan se pitää itse kokea.

Joku kutsuu sitä uskoon tuloksi. Toinen hurahtamiseksi. Kolmannen kirotessa minun parahtaneen piloille. Jokaisella näistä, kuten myös minulla on oikeus mielipiteeseeni. Tärkeintä tässäkin, kuten kaikessa on tuo samainen prosessi. Eli hyväksyminen.

Minulle Rakkaus tänään on pelkistettynä universaalia voimaa. Voimaa kohdata elämä ja sen ihmiset sellaisena kuin ne minulle tänään näyttäytyvät. Pääsääntöisesti kykenen kohtaamaan jo yhdeksän ihmistä kymmenestä rakkaudellisesti hyväksyen. Tuo yksi joukossa, on hänkin tämän hetken matkaani, rakkaudella räätälöity sanomaan ja tekemään juuri sen, mitä tässä hetkessä tarvitsen, kasvaakseni taas hieman tässä prosessissa. Tietysti kaiken hyvän lähtökohta, edellytys, on se että suostun tuon toisen ihmisen sijaan tarkastelemaan itseäni. Sitä mikä kohta minussa itsessäni aktivoituu, tuon ihmisen herättäessä minussa tuon tietyn tunteen.

Likipitäen jokaisessa ikävässä tunteessa, jonka joku toinen ihminen minussa herättää, on taustalta paikannettavissa pelko. Ei heti, eikä kenties päällimmäisenä. Mutta hieman pintaa raapien, lähestulkoot poikkeuksetta.

Mitä Rakkaus minulle sitten on. Rakkaus on yksinkertaistetulla pelkotettynä tila, jossa ei ole sijaa pelolle. Voima jonka varassa eläessäni kaikella ja kaikilla on tämän hetken elämässä paikkansa ja tarkoituksensa. Minulle Rakkaus siis aidoimmillaan on sitä kun kykenen katsomaan toista ihmistä lempeän ymmärtävästi, myös silloin kun näen hänessä oman rikkinäisyyteni.

Yksinkertaisesti. Rakkaus on.


Tunteista puhumisen merkitys.

Täydellinen hiljaisuus on paikka, jossa todelliset tunteet saavat tilaa tulla esiin.
Täydellinen hiljaisuus on paikka, jossa todelliset tunteet saavat tilaa tulla esiin.

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään sitä, miksi ajoittain sinut valtaa oudonlainen ahdistava tunne ilman mitään sen suurempaa syytä? Entä oletko koskaan uskaltautunut oikeasti pysähtymään kuuntelemaan tuota ahdistavaa tunnetta, mitä sillä kenties olisi sinulle kerrottavana?

Minä olin aikoinaan mestari pakenemaan omia tunteita. Jo hyvin nuorena opin, ettei niille ole tilaa minun elämässäni, olinhan jo syntyjäni monin tavoin yliherkkä tunteiltani. Saatoin pienenä itkeä jo hyvin vähästä. Kun lapsuudessa koin, ettei tunteiden näyttäminen ole hyvästä, opettelin kuin vaistonvaraisesti kätkemään ne keinolla millä hyvänsä. Ymmärtäen vasta aikuisena sen, kuinka nuo tunteet ovat juuri yksi tärkeimmistä ominaisuuksista ihmisenä elämisessä.

Nykyään kun hakeudun säännöllisesti hiljaisuuteen, olen monta kertaa saanut kokea mitä erilaisimpia muistikuvia lapsuudestani. Päästen kosketuksiin sen pienen pojan kanssa, joka kuollakseen pelkäsi elämää ja varsinkin omia tunteitaan. Ymmärtämättä yhtään, miksi nämä mitä erilaisimmat tunteet tuolloin vyöryivät hyökyaallon lailla ylitseni.

Tänään ymmärrän. Olenhan tässä jo vuosien ajan saanut konkreettisesti huomata sen, kuinka elämä on varannut minulle tärkeän osan juuri tunteiden saralla, auttaa ihmisiä löytämään kosketus omiin tunteisiinsa.

Mielenkiintoisinta tällä matkalla on aina huomata se, kuinka lähes jokainen uusi ihminen jonka kohtaan, on aivan yhtä hukassa tunteidensa kanssa, kuin itse aikoinani olin. Mutta vielä mahtavampaa on saada kerta toisensa jälkeen todentaa se, että ihmisen suostuessa tutustumaan omaan itseensä, menneisyyteensä ja varsinkin siihen millaisia tunteita erilaisiin tapahtumiin liittyykään, jokaisesta kohtaamastani ihmisestä kuoriutuu esiin äärimmäisen rakastava persoona.

Uskokaa pois, ymmärrän jos tämä kaikki kirjoittamani ensilukemalta vaikuttaa täysin järjenköyhältä raapustelulta. Sillä sitähän se aidoimmillaan onkin. Tunteilla nimittäin ei ole yhtikäs mitään tekemistä järjen kanssa. Ei vaikka vuosia ja taas vuosia minäkin aikoinaan itselleni noita tsunameja järkeilin. Olihan se yksi monista keinoista yrittää selvitä järjissäni noiden vyöryjen keskellä.

Mutta tässä juurikin tullaan siihen yhteen suurimmista oivalluksista tällä matkallani. Sillä yksi suurimmista ja samalla tuskaisimmista luopumisista mitä olen tehnyt, on juurikin se, että uskaltauduin luopumaan järjen käytöstä tunteideni prosessoimisessa. Toisin sanoen, suostuin tulemaan hulluksi, tullakseni järkiini. Ilman jatkuvasta järkeilystä irtipäästämistä, en koskaan olisi aidosti päässyt kosketuksiin omien herkimpien tunteideni kanssa.

Suurin haaste sekä itselleni, että myös niille ihmisille, joita matkallani kohtaan, on juuri se että tuo irtipäästäminen pelottaa ihan suunnattomasti. Tämän takia esimerkiksi työssäni tärkein asian ihmisten kohtaamisessa, on osaltani kyetä luomaan tarpeeksi turvallinen ja luottamuksellinen suhde tuohon toiseen ihmiseen. Onneksi elämä järjesteli tämänkin asian puolestani. Sen vuoksi minusta tuli terapeutin sijaan, kokemusasiantuntija. Jos toimisin terapeuttina, en kykenisi läheskään niin paljoa käyttämään omaa kokemustani ihmisten kanssa keskustellessani. Mutta kokemusasiantuntijana voin. Voin esimerkiksi tuosta irtipäästämisen aiheuttamasta pelosta kertoa konkreettisen kokemuksen omasta elämästäni. Olinhan tuon tapahtuessa totaalisen, lamaannuttavan ahdistuksen vallassa, josta eteenpäin pääsemisen edellytys kohdallani oli suostua tipahtamaan polvilleni, luopuen samalla kaikesta vääränlaisesta kontrollista mitä matkani varrella olin elämänpolullani oppinut. Kaikki riippuvuudet, joita kohdalleni on siunaantunut varsin kiitettävä määrä, ovat esimerkiksi olleet vain yksi pieni esimerkki siitä suunnattomasta kontrolloinnista mitä itseni ja omien tunteideni kanssa olen harjoittanut.

Lopulta päästään siihen tämän kirjoitukseni kanssa, minkä vuoksi tätä ehkä tässä aamussa kirjoittelen. Toivoisin nimittäin sitä, että me kaikki ihmiset uskaltautuisimme enemmän kohtaamaan ja sen myötä vähemmän pakenemaan omia tunteitamme. Tietysti tämä pelottaa, mutta uskokaa pois, tuon pelon sekä muidenkin sen taustalla olevien tunteiden kohtaamisen kautta oma elämä helpottuu suunnattomasti. Samalla kun tämän palapelin jota elämäksi kutsutaan, rakentamisesta tulee itsessään niin mielenkiintoinen seikkailu, ettei sen lisäksi välttämättä tarvitse alkaa erikseen etsiä vauhtia ja vaarallisia tilanteita elämäänsä esimerkiksi erilaisten riippuvuuksien saralta. Sillä mitä enemmän olen uskaltautunut itseäni ja sen myötä omia tunteitani kohtaamaan, sitä enemmän minussa on vapautunut tilaa olla läsnä myös toisille ihmisille. Yhtälö, jonka ainakin omalla kohdallani olen saanut konkreettisesti kokea omassa elämässäni olleen yksi tärkeimmistä syistä jonka vuoksi minut tälle matkalleni joku aikoinaan on lähettänyt. Olemme täällä toinen toisiamme varten.

Matka saa alkunsa siitä, kun kysyy itseltään, mitä minä voisin osaltani tehdä toisen ihmisen auttamiseksi. Sensijaan että aina pohtisi, saati odottaisi että tuo toinen ihminen tekisi jotakin minun puolesta tai minulle.


Itsenäisyys vai itsepäisyys?

Itsenäisyys ei saisi olla itsestäänselvyys.
Itsenäisyys ei saisi olla itsestäänselvyys.

Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin hieman omalta kohdaltani pohtia sitä miksi meillä Suomalaisilla niin kovin monella menee huonosti. Niin hyvinvointivaltiona kuin muulle maailmalle näyttäydymmekin.

Mielestäni kyse on vääränlaisesta itsepäisyydestä. Kun on opittu joku tietty malli asioissa, siihen ei olla valmiita tekemään mitään muutosta, ennenkuin pakon edessä jos sittenkään.

Surulliseksi minut tässä saa lähinnä se, että tämä kyseinen itsepäisyys heijastuu läpileikkauksena koko väestössä, oli kyse sitten ylemmän tason johtajasta tai köyhyysrajan alapuolella elävästä ihmisestä. Kun on jouduttu opettelemaan pärjäämään yksin, apua ei pyydetä vahingossakaan. Ei vaikka ulkopuolelta tarkastellen kaikesta näkee että päällä on jatkuva hälytystila. Silti vain Suomalaisella sisulla yritetään hymyillä vaikka ikenet verta vuotaen. Omassa päässä kaikuen sanat: "Suo, kuokka ja Jussi..rrrkele!!"

Kaiken tuon taustalta hieman pintaa raapimalla paljastuu yllättävän herkkiä ja tuntevia ihmisiä. Ihmisiä, joita jossain elämänvaiheessa on jätetty huomiotta. Toisin sanoen hylätty.

Tuon hylätyksi tulemisen kokemuksen jälkeen kyseinen ihminen sisimmässään kiroaa kaikki muut, päättäen ettei enää koskaan luota kehenkään, saati näytä omaa heikkouttaan.

Mutta jos hetkeksi pysähdytään miettimään historiaa, niin jokainen meistä on silti ylpeä itsenäisyydestämme. Ollen valmiita puolustamaan sitä viimeiseen hengenvetoon saakka. Voisi äkkiseltään kysyäkin, tarviiko meitä uhata joku rajojemme ulkopuolelta, ennenkuin löydämme yhteenkuuluvuuden tunteen, jonka ajamina saamme yhdessä aikaan mitä tahansa? Minun mielestäni ei tarvitsisi. Riittäisi kun ottaisimme yhteiseksi päämääräksi rakentaa tästä oikealla tavalla hyvinvoiva valtio. Isänmaa jossa jokaisella sen asukkaalla olisi mahdollisimman hyvä olla ja elää.

Kautta historian on nähtävissä se, että aina kun ihmiset löytävät heitä yhdistävän tekijän, noista ihmisistä hitsautuu hyvin pian yhteisöllinen joukkio. Porukka joka ei odota muutosta itsensä ulkopuolelta, vaan porukka joka toteuttaa sen itse. Toinen toiseensa tukeutuen.

Seuraava kysymys kuuluukin, miksi emme ottaisi seuraavan vuoden periodilla itsellemme tavoitetta että kun vuoden päästä Isänmaamme juhlii satavuotista itsenäisyyttä, olisimme yhtenäinen, yhdenmukainen, itsenäinen kansa. Sensijaan että tällähetkellä olemme enemmän itsekäs ja itsepäinen. Muutos on mahdollista ja se on mahdollisuus. Kyse on lähinnä siitä mitä minä olen valmis tekemään tuon muutoksen toteutumisen eteen. Omalla kohdallani voin käsi sydämellä todeta, kaikkeni.

Rauhallista ja rakkaudellista Itsenäisyyspäivää juuri sinulle! Sinulla on merkitystä. Minulle.

Edellinen