Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on päihteet.

Päihdeongelma ja läheisriippuvuus - toinen toistaan tarvitsevat sairaudet.

Kuinka suunnattoman tärkeätä olisikaan ihmisen omalle hyvinvoinnille se, että ymmärrettäisiin ettei se tunne, jonka minä sinussa aktivoin, ole minun tunne, vaan sinun omasi. Se kertoo siis enemmänkin sinusta, kuin minusta.
Kuinka suunnattoman tärkeätä olisikaan ihmisen omalle hyvinvoinnille se, että ymmärrettäisiin ettei se tunne, jonka minä sinussa aktivoin, ole minun tunne, vaan sinun omasi. Se kertoo siis enemmänkin sinusta, kuin minusta.

Päihderiippuvuus sairautena on kaikkineen haastava, sitä tuskin kukaan meistä kieltää. Toisaalta haaste tulee myös siitä, kun riippuvuuden lisäksi ihmisellä, joka riippuvuudesta kärsii, on loputon määrä mitä erilaisimpia elämänhallinan ongelmia.

Kun sitten tuohon yhtälöön lisätään vielä läheiset, ongelma on sen luokan katastrofi, ettei ihme, että ihminen, jos pian toinenkin kokee totaalista voimattomuutta näiden ongelmien äärellä työskennellessä.

Kaiken lähtökohta ongelman korjaamisessa on ihmisen omakohtainen halu lähteä kulkemaan kohti muutosta. Vasta tämän jälkeen voidaan ylipäänsä se, mikä tehtävissä on, tehdä. Muussa tapauksessa kun riippuvuudesta kärsivä ihminen tekee kaikkensa suojellakseen tuota mahdollisuuttaan käyttää esimerkiksi päihteitä.

Mielestäni yhä vieläkin meillä on aivan liian vähän tietoutta näissä asioissa. Aivan liian paljon tänäpäivänä päihdetyön monivivahteisella kentällä työskentelee ihmisiä, jotka tietämättömyyttään itseasiassa vain ruokkivat tuota riippuvuuskäyttäytymistä. Kaikki lähtökohtaisesti kun kulminoituu siihen yhtälöön, että kärsiessään jostakin pakonomaisesta riippuvuudesta, ihminen pakonomaisesti suojelee, salaa, vähättelee sekä valehtelee, saadakseen kiinnipitää tuosta epätoivon oljenkorresta.

Kun sitten ihminen esimerkiksi lähtee hakemaan apua ongelmiinsa, pääsääntöisesti lähtötilanne on se, ettei ongelmainen itse halua, saati kykene irtautumaan esimerkiksi päihteestä. Kun sitten tällainen kieltämisen tilassa oleva ihminen lähtee hakemaan apua, todella moni ammattilainen lähtee autuaan tietämättömänä eräänlaiseen piiripienipyörii-leikkiin tämän ihmisen kanssa. Milloin kyse on siitä, ettei juuri nyt voi kuvitellakaan että voisi jättää päihteet kokonaan. Milloin esimerkiksi talous on siinä tilassa, että kyllähän tuon päihteen voisi jättää, kunhan tuon talouden ensin saisi vain kuntoon. Joskus vika on parisuhteessa, perheessä, ihmissuhteissa tai muussa. Lopulta vika ei todellisuudessa kuitenkaan ole sen enempää edellä mainituissa, kuin ei tuossa ongelmaisessa itsessään. Vika on vain ja ainostaan tuossa sairaudessa, joka itsessään aiheuttaa kaikenlaista, täysin järjenvastaista toimintaa. Mutta tasan niin kauan, kuin tuota riippuvuutta itseään ei hoideta, on lähestulkoon se ja sama mitä muuta hoidetaan, ongelmat vain pahenevat pahenemistaan.

Tässä juuri tämänhetken päihdepolitiikan yksi suurin kompastuskivi. Kun ihmisten ongelmia pyritään hoitamaan pääasiassa kaikin muin keinoin, paitsi keskittymällä itse riippuvuuden hoitamiseen, jatkuvasti joka puolella on nähtävissä vain toinen toistaan huonommin voivia ihmisiä.

Yksi selkein esimerkki riippuvuuden pintapuolisesta hoidosta on esimerkiksi korvaushoito. Kun ihminen kärsii esimerkiksi opiaattiriippuvuudesta, hänet lähes ensisijaisesti ollaan ohjaamassa korvaushoitoon. Eikä siinä mitään, sikäli kun tuossa samalla ihminen saisi apua ja ohjausta riippuvuuteensa, jossain myöhemmässä vaiheessa tuosta hoidosta lopulta irtautuen, niin tuo hoito itsessään palvelisi tarkoitustaan. Sensijaan nyt, kun tuo hoito on ihan liian monelle eräänlainen päätepiste, jota edemmäs ei ole tarpeenkaan edes pyrkiä, itse riippuvuus, joka kaiken kaoottisuuden taustalla jyllää, jää lähes kokonaan huomiotta.

Millainen tuo riippuvuus sitten kokonaisuudessa on ja millaista hoitoa ihmisen olisi siihen hyvä saada.

Riippuvuus on oma itsenäinen sairaus, joka on ihmisessä olemassa jo valmiiksi, mutta joka aktivoituu esimerkiski ihmisen nauttiessa alkoholia tai muita päihteitä. Kun päihteistä tulee ihmiselle riippuvuus, tuo sairaus alkaa pikkuhiljaa, ihan huomaamattaan muuttaan ihmisen persoonaa, kokoajan vain vallaten enemmän tilaa ihmisen elämässä. Kun sitten tällainen ihminen käyttää esimerkiksi alkoholia vuosia tai pahimmillaan vuosikymmeniä, tuon aineen tarve aiheuttaa ihmisessä sellaisen määrän haitallisia ajatus- ja toimintamalleja, että niiden purkaminen muutamassa viikossa, saati kuukaudessa on täysin mahdotonta. No mitä tapahtuu ihmiselle, joka on korvaushoidossa. Tuo tarve vetää kamaa vaiennetaan, antamalla lääkettä, ettei ns. vieroitusoireita ilmaannu. Osalla noita ilmaantuu silti ja sen vuoksi näissä ilmeneekin enemmän tahi vähemmän oheiskäyttöä. Puhumattakaan siitä, millainen maailma huumeita käyttävän ihmisen ympäröi. Ilman tuosta maailmasta erkaantumista, kovin surullisen harva kykenee erkanemaan esimerkiksi oheiskäytöstä. Entä mitä tapahtuu näille kaikille vuosia ja pahimmillaan vuosikymmeniä rakentuneille, haitallisille ajatus- ja toimintamalleille. Ne jäävät olemaan ja elämään ihmisen elämässä. Aiheuttaen käytännössä juuri samankaltaista käyttäytymistä, kuin se että ihminen jatkuvasti käyttäisi päihteitä. Se miksi tätä hoitoa lähinnä suositaan, johtuu yksinkertaisesti siitä, kun lopulta kovien aineiden säänöllinen käyttö aiheuttaa jossain kohtaa erilaista rikollista toimintaa ja tuon ehkäisemiseksi on todettu että on paljon helpompi ja vaivattomampi rakentaa kokonaisuus, jossa kaikki ovat tyytyväisiä, kuin se että alkaa kasata sellaista koneistoa, jonka avulla jokainen apua tarvitseva saisi riittävän tuen tuosta pakonomaisuudesta irtautumiseen.

Kaksi isoa ongelmaa tässä lopulta kuitenkin väistämättä seuraa. Ensimmäisenä se, että päihderiippuvuus on lähes poikkeuksetta suurimmalta osin tunnepuolen sairaus. Kun ihmiselle annetaan lääkkeitä, joihin normaali kaduntallaaja kuolisi, ei voida olettaa, että tuo ihminen olisi kykenevä kohtamaan omaa tunnepuoltaa samalla tavalla kuin kokonaan päihteetön ihminen kohtaa. Toisaalta ei hänellä ole tarvettakaan. Kun tunnepuolella ei ilmaannu liikkeellepanevia myllerryksiä, ei yksikään ihminen ala kulkemaan kohti muutosta, kuin vasta pakon edessä.

Yksi suurin ongelma tässä kaikessa kuitenkin on. Läheiset. Nuo rakastavat ja huoltapitävät ihmiset, jotka vuodesta toiseen elävät tuon kaaoksen keskellä ja kuin huomaamattaan alkavat yrittää hillitä, hallita, kontrolloida sekä kytätä päihdeongelmaisen päihteenkäyttöä ja lopulta koko elämää. Mitäpä luulette, mitä tapahtuu tällaiselle läheiselle, kun päihdeongelmainen raitistuu. Läheinen jatkaa tasan samankaltaista kontrollia, mikäli ei itse hae apua omaan problematiikkaansa. Vyyhti on likimain mahdoton, vaikka päihderiippuvainen on juuri luopunut maailman rakkaimmasta aineestaan. Sekä ongelmainen että läheinen ihmettelevät yhteen ääneen sitä, miksi elämä ei ottanutkaan korjautuakaseen. Ei tietystikään, koska päihde oli vain oire, ei itse ongelma.

Tässä juuri se syy, miksi meillä tulisi muuttaa kokonaisvaltaisesti tätä nykyistä päihdehoitoa siten, että siinä huomioitaisiin yhä enemmän koko perhettä, eikä pelkästään ongelmaista itseään. Lisäksi jos ihminen ohjataan edelleen korvaushoitoon, tuon hoidon tulisi olla alkuunsa jo niin minimaalinen määrältään, että sillä lähinnä ehkäistäisiin ihmisen pahimmat vieroitusoireet, mutta ei vedettäisi ihmistä totaalisen turraksi. Lisäksi tähän kokonaisuuteen tulisi nivoa tiivistä terapiaa, vertaistukea, kokemusasiantuntijuutta, sekä mahdollisuuksien mukaan niin laajaa ja kattavaa moniammatillisuutta, että näiden ongelmien alla elävät ihmiset saisivat mahdollisimman laajaa ja monipuolista tukea tuolta kaaoksen keskeltä irtautuakseen.

Loppuun totean vain sen, että koska tiedän kuinka laajasta ongelmasta maassamme loputa onkaan kyse, on hyvin ymmärrettävää, että keksitään mitä erilaisimpia keinoja hillitä ja hallita ihmisten ongelmakäyttöä. Ongelma vain kun ei poistu sillä. Riippuvuus kun sairautena on sellainen, ettei siinä toimi mikään vähentäminen, saati kohtuullisuus. Jos toimisi, ei meistä kukaan tarvitsisi tuon taivaallista tukea. Sen kun vain päättäisi esimerkiksi hieman rajoittaa juomistaan.


Milloin lääke muuttuu huumeeksi?  1

Yle Perjantai
Yle Perjantai

Oheisessa dokumentissa käsitellään aihetta, joka omassa elämässä on tullut kokolailla lähelle. Elinhän kaikkiaan kymmenisen vuotta todella rankassa lääkekoukussa, joka alkoi sinällään varsin viattomasta olkapääleikkauksesta. Tuon operaation jälkimainingeissa minulle määrättiin opioidipohjaista särkylääkettä, josta hyvin pian seurasi vuosien piinaava koukku.

Senverran monasti olen omaa riippuvuuttani tässä blogissa avannut, etten tässä enää sitä sen enempää ala purkamaan, vaan sensijaan ajattelin omalta kohdaltani vastata tuohon dokumentissa esitettyyn kysymykseen Milloin lääke muuttuu huumeeksi?

Minun kokemukseni mukaan moni lääke, jota lääkäri määrää, on tarkoitettu helpottamaan jotakin tiettyä oiretta, mistä ihminen tuossa hetkessä kärsii. Eli esimerkiksi kun ihminen kärsii vaikka selkäkivusta, lääkäri kirjoittaa kipulääkettä, jonka tarkoitus on helpottaa tuota kyseistä kipua. Näin tapahtuessa, toteutuu lääkkeen tarkoitus ja ihmisen elämä tuon lääkkeen myötä helpottuu. Samalla toteutuu lääkemainoksessa mainittu tosiasia, vain otettu lääke aittaa.

MUTTA! Metsään mennään ja lujaa, siinä kohtaa kun ihminen itse alkaa toimia itsensä lääkärinä. Aivan samoin, kuin silloin, jos jonkin tietyn kivun tai vastaavasti esimerkiksi henkisen tuskan taustoja ei selvitetä kunnolla, vaan aletaan systemaattisesti pelkästään lääkitä noista kivuksi määriteltyjä oireita.

Pahin ja tuhoavin kombo saadaan siinä, kun ihminen toimii itse itselleen lääkärinä, diagnosoiden itselleen jonkin tietyn vaivan, käyden lääkärissä hakemassa tarvittavat lääkkeet ja senjälkeen vielä kokiessaan näiden pikavaikutuksen olevan riittämätön, alkaa siinä sivussa lääkitä oireitaan esimerkiksi alkoholilla.

Mielenterveyspuolella on kovin yleistä se, että ihminen kärsii unettomuudesta, masennuksesta tai ahdistuneisuudesta, käyden lääkärissä ja saaden mielialalääkereseptin. Kun sitten olo ei helpotu hetimmiten, ihminen alkaa itse itsensä lääkäriksi, ottaen lasin tai pari, saadakseen paremmin nukuttua tai vain muutoin helpottaakseen oloa. Soppa on siinä valmis, lopulta pian kukaan ei vain tiedä, kuka tuota soppaa hämmentää ja mitä mausteita milloinkin käytetään.

Toinen, samanmoinen ongelma on tämä nykyaikainen, suorituskeskeinen yhteiskunta. Kun ihmisiltä vaaditaan kokoajan yhä vain enemmän, suurempaa ja nopeammin, ihninen hyvin pian tarvitsee jotakin lääkettä jaksaakseen. Kun kroppa oirehtii väsymystä, sen kuuntelemisen ja tarvittavan levon sijaan, ihminen marssii lääkäriin, valmiin diagnoosin kera, pyytäen vain lääkäriä kiltisti auttamaan noiden oireiden helpottamisessa.

Kaikessa tässä mennään metsään siinä kohtaa, kun keskitytään hoitamaan oireita, eikä itse oireiden alkulähdettä. Esimerkiksi se, jos ihminen kärsii kivusta, on signaali siihen, että jotakin on vialla. Kun tuo signaali vain vaiennetaan, itse alkusyy jää hoitamatta. Sen vuoksi moni kipupotilas syö lääkkeitä, ymmärtämättä, että mitä enemmän noita signaaleja vaiennetaan, sitä suuremmalla voimalla ne pyrkivät tuon alkusyyn tuomaan näkyville.

Kaikki meistä ei todellakaan ole addikteja, saati lääkeriippuvaisua, noiden määritelmien sananmukaisessa merkityksessä, mutta todella moni tänäpäivänä silti elää ja käyttäytyy noiden määritelmien sisältämällä tavalla.

Itse ajattelen niin, että onpa kyse sitten kroonisesta kivusta, selkäsärystä, unettomuudesta, ahdistuneisuudesta tai mistä tahansa oireesta, mitä erilaisilla lääkkeillä hoidetaan, tuon lääkitsemisen ohessa tulisi huomioida myös se, että ihminen on myös psykologinen olento. Osa kipua, särkyä, unettomuutta tai ahdistusta, pitää sisällään myös psykologisen puolen, joka lääkitsemisen ohella tulisi huomioida.

Ihminen kun kipuilee yleensä jotakin muutakin, kuin mitä ihmisessä jossain tietyssä kohtaa lääkitään. Haastavin tilanne on silloin, kuten itsellä aiemmin oli vallalla. Kun elin masentuneena, pelokkaana, kärsien kroonisesta selkäkivusta, käyttäen samalla päihteitä väärin, ei kukaan oikein tiennnyt miten minua voisi oikeasti auttaa. Siksi ymmärrän, että lääkäri määräsi rauhoittavaa, unilääkettä, mielialalääkettä ja kipulääkkeitä, varsinkin kun itse riippuvuudelle ominaisesti valehtelin ja vähättelyn päihteidenkäyttöäni. Vuosia jatkunut, itsetuhoinen sekoilu sai päätöksensä 2006 ja tuosta alkoi matka selvitellä sitä, mitä kaikkea oikeastaan tuolla pahallaolollani todellisuudessa oireilin. Kun sitten noiden oireiden hoitamisen sijaan, alettiin hoitaa itse kipujen alkulähteitä, tuli hyvin pian aika, jossa sekä päihteet, että erilaiset psyyke- sekä kipulääkkeet jäivät tarpeettomiksi.

Nyt miettien yksi suurin kipujeni aiheuttaja oli vuosikymmeniä vallalla ollut puhumattomuus. Tuota seurannut erillisyyden ja yksinäisyyyden kokemus. Kun sitten hitaasti, mutta sitäkin varmemmin opettelin puhumaan kivuistani, kokemus erillisyydestä ja yksinäisyydestä muuttui ja tarve kokea kipua väistyi.

Ymmärrän kyllä että osa meistä kipuilee siten, ettei kukaan oikein tiedä, mitä kulloinkin tulisi tehdä, eikä äkkiseltään tuntuisi kovinkaan järkeenkäyvältä, että puhuminen voisi noissa kivuissa auttaisi. Näin minäkin luulin, kunnes ensimmäistä kertaa tulin aidosti kohdatuksi omana itsenäni.

Tänään kohdatessani ihmisiä tiedän, että todella monella heistä ei noissa kohtaamisissa ole juuri mitään enää menetettävänä. Ehkä juuri siksi osa heistä näiden kohtaamisten kautta, aivan samoin kuin itsekin aikanaan, tulee menettäneeksi enää vain tuon kaiken kurjuutensa.

Jos minulta kysytään lääkkeistä, niin totean vain sen, että omassa elämässäni on nykyisellään lääke, josta ei ole haittaa, vaikka sitä annostelisi ylikin, se nimittäin on ihmisen aitoa kohtaamista ihmisenä. Lääke, joka omassa sekä todella monen muun elämässä on tehnyt pieniä ihmeitä.


Päihderiippuvuuden monimuotoisuus.

Liian moni meistä joutuu tänäänkin matkaamaan yksin. Vaikka oikeasti olemme täällä toinen toistamme varten.
Liian moni meistä joutuu tänäänkin matkaamaan yksin. Vaikka oikeasti olemme täällä toinen toistamme varten.

Olen saanut elämässäni mahdollisuuden perehtyä varsin konkreettisella tasolla tämän ongelman monimuotoisuuteen. Sen vuoksi ajattelin nyt muutamalla sanalla luonnehtia tätä problematiikkaa ja sen monimuotoisuutta.

Aivan aluksi se, millainen kulttuuri meillä vallitsee suhteessa päihteiden käyttöön. Jos jo lapsena esimerkiksi kotioloissa oppii siihen käsitykseen, että alkoholi kuuluu kiinteänä osana hauskanpitoon, ei ole suurikaan ihme jos nuorena jo oppii pitämään hauskaa tuon aineen vaikutuksen alaisena.

Toisaalta, jos joutuu lapsena toistuvasti todistamaan sitä, kuinka erilaiset päihteet armotta riistävät omilta vanhemmilta kyvyn olla vastuullisia vanhempia, on hyvin todennäköistä että sitä lapsen kaipaamaa rakkautta, hyväksyntää sekä turvaa eksyy etsimään kavereista, välittämättä siitä, millaisia nuo kaverit ovat.

Kun sitten jo nuorena oppii kontrolloimaan omia tunteita erilaisilla päihteillä, ei ole mitään mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä tavallisen ihmisen tavoin tuntevaksi aikuiseksi.

Puhumattakaan siitä, että entiseen verraten, nykyään kaikki muu on paljon suositumpaa kuin pelkkä alkoholi ja tuo kaikki muu tuo tullessaan sellaisia nousuja tunnepuolella, ettei nuorella välttämättä tarvitse olla lähtökohtaisesti edes riippuvuuteen altistavaa geeniä, kun aineet itsessään takuu varmasti tuo riippuvuuden tullessaan.

Riippumatta ihmisen iästä tai käytössä olleista aineista, prosessi on monilta osin yhdenmukainen.

Kun ihmiselle muodostuu riippuvuus, tuo riippuvuuden kohde on asia, josta ei olla halukkaita luopumaan, ennenkuin pakon edessä, jos silloinkaan. Surullisen moni menee hautaan, ymmärtämättä sitä että tuo elämän tuhoava rakkaus, ei ole rakkautta alkuunkaan.

Yksi suuri ongelma näiden ongelmien hoidossa on yhä tänäänkin olemassa. Ymmärtämättömyys siitä, kuinka kokonaisvaltainen tämä ongelma ihmisen elämässä lopulta on.

Ensiksi siten, että se sokeuttaa sekä ihmisen itsensä, että myös lähellä elävät. Mitä kovemmin ihminen itse ongelmansa kieltää, sitä kovemmin lähellä elävät ongelmasta kärsien yrittävät sitä epätoivon vimmalla ratkoa. Puhumattakaan siitä häpeästä ja salailusta mitä nämä ongelmat aiheuttavat. Sen vuoksi olisikin ensiarvoisen tärkeää tarkastella tätä ongelmaa sen vaatimalla vakavuudella.

Riippuvuus kun väistämättä vaikuttaa ihmisen elämässä ainakin neljällä eri tavalla: Fyysisesti. Psyykkisesti. Henkisesti. Sosiaalisesti.

Kun sitten pyritään ratkomaan tuota ongelmaa esimerkiksi vain fyysiseltä tasolta, ei ymmärretä sitä, että itse riippuvuusongelma itsessään jää olemaan ja elämään, hitaasti mutta sitäkin varmemmin tuhoten ihmisen sekä hänen läheistensä elämän.

Fyysinen puoli näissä ongelmissa on ilmeinen. Mutta monessako tapauksessa hoidossa huomioidaan samalla ihmisen psyyke, eli kaikki ne vuosien ja vuosikymmenten aikana muodostuneet haitalliset ajatus- ja toimintamallit, jotka jo itsessään ajavat ihmisen takaisin tuohon kaiken tuhoavaan kierteeseen. Puhumattakaan henkisestä puolesta, eli kaikista niistä tunne-elämän solmukohdista, joita näiden ongelmien alla elävälle ihmiselle väistämättä kerääntyy. Vielä kun tuohon kaikkeen nivotaan sosiaalinen osa, joka pitää sisällään päihteitä käyttävien kavereiden lisäksi kaikki ne ongelman ympärillä elävät läheiset sekä heidän ajatus- ja toimintamallit samoin kuin heidän tunnelukkonsa, ei ole ollenkaan ihme, että parhaimmillaankin vain yksi ongelmainen kymmenestä selviää takaisin tavalliseen elämään.

Surullista kaikessa on kuitenkin se, että huomattavan paljon enemmän olisi tehtävissä. Kyse on lähinnä siitä, halutaanko näissä asioissa oppia jotakin, vai yritetäänkö vain epätoivon vimmalla pyrkiä sammuttamaan pieniä palopesäkkeitä.

Esimerkkinä tämä nykyisellään vallalla oleva korvaushoito. Hoitona varsin toimiva, sikäli kun siinä samalla keskityttäisiin hoitamaan riippuvuutta kokonaisvaltaisesti. Mutta jos hoidetaan vain pelkkä fyysinen puoli, unohdetaan samalla se että ongelmaisella itsellään ei ole mahdollisuutta itse käsitellä kaikkea sitä ajatus- ja toimintamallien vuorta, puhumattakaan mistään tunnepuolesta, varsinkin jos lähellä elää koko ajan vanhassa haitallisessa eläviä läheisiä.

Sen vuoksi toivoisikin, että tähän ongelmaan alettaisiin keskittyä sen vaatimalla vakavuudella. Muutoin kun hyvin pian ollaan siinä tilanteessa, ettei mitään ole kohta tehtävissä. Ellei jo nyt olla siinä.

Mutta niin kauan kun näihin ongelmiin ei panosteta kokonaisvaltaisesti ihmistä toipumiseen kannustaen ja tukien, on lähes sama kuin alkoholistille annetaan lääkärin reseptillä pullo viinaa päivässä ja huumeongelmaiselle päivän annos. Sillä muussa tapauksessa kaikki näiden riippuvuuksien taustalla vaikuttavista ongelmista jää huomiotta ja fakta kuitenkin näissä asioissa on se, että tuo riippuvuuden kohteena oleva aine, ei ole kuin jäävuoren huippu itse problematiikassa. On kamala ajatella se, että ihmisen tulisi kyetä kohtaamaan kaikki se ongelmallisuus elämässä yksin. Ei siis ollenkaan ihme, että niin kovin harva jaksaa yrittää.

Kysymys ei ole niinkään siitä, mitä me voisimme tehdä, kuin siitä, mitä me oikeasti näiden ihmisten auttamiseksi haluamme lopulta tehdä.


Sananen päihderiippuvuudesta vol. 2

"Niin kauan on toivoa kuin on elämää."
"Niin kauan on toivoa kuin on elämää."

Ajattelin näin lepopäivän aamuna kirjailla taas kerran asiasta, joka on lähtemättömästi lähellä sydäntäni. Nimittäin päihderiippuvuus. Sairaus josta nykyhetkessä jopa mediassa puhutaan kiitettävän ahkerasti, mutta josta yhä vieläkin tiedetään kokolailla rajallisesti.

En väitä itsekään tätä sairautta läpikotaisin läheskään tuntevani, mutta liki kolmen vuosikymmenen kokemus asiasta antanee jonkinlaisen oikeutuksen ilmaista mielipiteeni asiasta. Käytinhän itse kaikkiaan 17v mitä erilaisimpia päihteitä turruttaakseni sitä sisälläni vellovaa, täysin sanoittamatonta tuskaani. Nyttemmin reilun vuosikymmenen tutkien noita sairauden taustalla olleita vääristyneitä ajatus- ja toimintamalleja. Eikä tämä kirjoitus pohjaudu pelkästään omakohtaisiin kokemuksiini. Olenhan tässä raittiuden taipaleella saanut tavata satoja ja taas satoja saman sairauden alla elävää ihmistä, läheisenä elävistä ihmisistä puhumattakaan.

Olen nyt reilun 1,5v työskennellyt Keski-Suomessa osaltani rakentaen uudenlaista avokuntoutusmallia, jossa yhdistyy monipuolinen osaaminen sekä sosiaali- ja terveyspuolen että kokemusasiantuntijuuden saralla. Tulosten ollessa varsin lupaavia.

Silti ymmärrän tämän sairauden, aivan kuten minkä tahansa kohdalla sen ettei kaikkia voida auttaa. Pahinta jälkeä tässä riippuvuudessa tulee silloin, kun ihminen joka auttaa, yrittää antaa jotakin sellaista mitä hänellä itsellään ei ole, ongelmaiselle joka yrittää vastaanottaa jotakin sellaista mitä ei kykene vastaanottamaan. Melkoinen sotkuhan siitä lopulta syntyy. Tässä riittää työsarkaa vielä vuosiksi eteenpäin, eikä välttämättä edes minun elinaikanani vielä ymmärretä, saati olla läheskään yksimielisiä siitä millätavoin tätä sairautta, saati sen heijastusvaikutuksia tulisi oikein hoitaa.

Ihan liian paljon yhä laastaroiden mahdollistetaan ongelmien pahenemista. Korvaushoito esimerkiksi pelkkänä jatkuvana hoitomuotona on lähes sama kuin ihmiselle jolta katkeaa jalka, laitettaisiin vain laastari kohtaan, jossa katkeama on. Ilman että itse sisällä olevaa vikaa tarkasteltaisiin lähemmin, mahdollisesta leikkauksesta puhumattakaan.

Yksi yhteinen tekijä kaikkien riippuvuuksien taustalta kuitenkin on löydettävissä. Totaalisen hukassa oleva ihminen. Ilman että ihminen itse havahtuu tuota myöntämään, ei juuri isoja ole tehtävissä, mutta sitä suurempi merkitys tässä kohtaa tulee meille jotka tuota havahduttamista olemme toteuttamassa. Minä ainakaan henkilökohtaisesti en suostu saattohoitamaan ihmisiä hautaan näiden sairauksien takia. Se päivä jos koittaa, että koen näin tekeväni, on päivä jolloin totean olevan aika siirtyä muihin hommiin. Mutta siihen asti voitte olla varmoja siitä, että sisälläni palavan roihun ajamana tulen tekemään kaikkeni jotta tätä sairautta, sen alla eläviä ihmisiä ja myöskin heidän rinnallaan sairastuneita läheisiä alettaisiin hoitaa tämän sairauden edellyttämällä tavalla.

Ihminen joka kärsii riippuvuussairaudesta, on nimittäin senverran monivivahteisten ongelmien alla, ettei pelkkä päihteenkään poisjättäminen asioita vielä korjaisi. Vaan se jättäisi vielä itse oireen taustalla olevat ongelmakohdat selvitettäväksi. Joskin niin, että kuten minulla, niin myös lukemattoman monella muullakin, tuo päihteen poisjääminen on lähtökohtaisesti ehdoton edellytys sille että itse ongelmiin voitaisiin edes jollain tasolla päästä puuttumaan.

Ei silti, en enää onneksi ajattele että vastuu muiden ihmisten elämästä olisi minun harteillani. Ehkä sen vuoksi juuri esimerkiksi eilen saamani suruviesti taas yhden ongelmaisen poismenosta, ei sinällään aiheuttanut minussa kovinkaan suunnattomia tunnekuohuja. Ehkä juuri sen suuruisen surun kuin mitä jokainen ihminen jonka kanssa jossain kohtaa kohdanneena aiheuttaa, mikäli jälkeenpäin kuulen kyseisen ihmisen tähän sairauteen menehtyneen.

Ehkä nämä kuolemantapaukset silti havahduttavat minut aina hetkittäin muistamaan sen ettei riippuvuudet todellakaan lopulta ole leikin asia. Toisaalta jokainen riippuvuuteen menehtynyt palauttaa minut sen suunnattoman kiitollisuuden äärelle jota oma toinen mahdollisuuteni elämältä näiden sairauksien osalla herättää. Ilman havahtumista, minäkin olisin kuollut. Onneksi havahduin. Elämään.


Itsensä hyväksymisestä toisten kunnioitukseen.

Katsoessan järvelle, koen kaipauksen.
Katsoessan järvelle, koen kaipauksen.

Tuo ylläoleva maisema on viime aikoina tullut kovin tutuksi, olenhan viimeiset parisen kuukautta viipyillyt useita öitä työreissullani Peurungalla. Nyt viikolla, kun taas tavoilleni uskollisena istuskelin aamusella, katsellen järvenselälle, koin sisältäni nousevan kaipauksen. Mistä tuo kaipaus kumpusi? Hetken aikaa tuota tunnetta mutusteltuani totesin sen yhä nousevan kyvyttömyydestä hyväksyä itsensä tällaisenaan. Tämä kyvyttömyys hyväksyä, on minulle itseni suhteen varsin tuttu tunne. Joskin samaan hengenvetoon on todettava se, että tuo tunne nousee enää vain kovin harvoin, kun se aikaisemmin oli jatkuvasti läsnä.

Ihminen joka jatkuvasti sisällään kokee olevansa hylkiö, kasvaa väkisinkin käsitykseen ettei koskaan kelpaa omana itsenään. Tuota ulkopuolisuuden tunnetta yritin lähes pakonomaisesti juosta karkuun mitä erinäisimmin keinoin, kunnes tulin pakomatkallani tieni päähän. Kohtaan jossa en päässyt enää karkuun. Tuossa kohden koin sellaisen tyhjyyden, joka pakotti minut luopumaan omista suojauksistani sen, että avun vastaanottaminen tuli ylipäänsä mahdolliseksi.

Pitkä matka on tuosta hetkestä kuljettuna. Osaltaan kiitos tuon matkan, aika on tehnyt tehtävänsä. Mutta suurin muutos on kuitenkin tapahtunut siinä, kun en enää yksinkertaisesti kyennyt jatkamaan pakomatkaani, minun tuli opetella luottamaan toisiin ihmisiin ja elämään.

Toisiin ihmisiin luottaminen on mullistanut elämäni. Olenhan tuon luottamuksen kautta oppinut jo kokolailla paljon hyväksymistä suhteessa itseeni. Itseni hyväksymisen kautta olen myös oppinut aivan uudella tavoin kunnioittamaan toisia ihmisiä, heidän ihmisarvoaan. Aikaisemmin kun itse koin itseni arvottomaksi, samalla tavoin kokien myös kaikki muut. Elin ja hengitin totaalista yksinäisyyttä, joka syveni ja pimeni päivittäin.

Tänään kykenen jo kohtaamaan ihmiset, mikä osaltaan kuvastaa taas sen, että kykenen kohtaamaan itseni. Tällainen peilaus on yksi suurimmista oivalluksista elämässäni. Peilaus jonka kautta olen löytänyt suurimman osan minuuttani, ollen tänään jo lähes kokonainen.

Vielä joitain palasia puuttuu ja tämän huomaa siinä, kun tietyssä hetkin saa itsensä vielä kiinni vanhoista, itselleen haitallisista toiminta- ja ajatusmalleista. Silti kuitenkin koen olevani siinämäärin eheytynyt, ettei minun enää erikseen tarvitse ottaa aikaa, saati tilaa tutkaillakseni mistä milloinkin jokin negatiivinen tunnetila aiheutuu. Se yleensä tässä hetkessä kun on jo likipitäen samantien selvillä.

Esimerkkinä voisin kertoa sen, että kun oma isäni poti tuota samaa arvottomuuden tunnetta, tiedostamattaa sitä yhtään, hän kuin automaattisesti kasvatuksessaan siirsi sen meihin lapsiin ja ilman jatkuvaa prosessointiani minä olisin tahtomattani antanut tuon sukupolvien ylitse jatkuvan ketjun vain kasvaa kasvamistaan, mutta koska tässä hetkessä olen jo kokolailla sinut itseni kanssa, voin jatkuvan rankaisemisen sijasta arvostaa ja kunniottaa itseäni siinämäärin, että tulen kuin automaationa siirtämään omille lapsilleni armollisuutta, enkä rankaisua suhteessa itseensä.

Näitä sukupolvien yli siirtyviä juttuja olen huomannut itsessäni paljonkin. Lohdullista siitä tekee se, että aina sitä mukaan kun jotakin tiedostan, on se merkki siitä, että osaltani voin tuota ketjua olla katkaisemassa, enkä tietentahtoen siirtämässä eteenpäin.

Itsensä hyväksymisen kautta olen siis oppinut arvostamana myös muita ihmisiä. Ymmärtäen samalla sen, että mikäli olen tuomitsemassa jonkin toisen ihmisen, tulen samalla huomaamatta tuomitsemaan itseni. Toista kun ei yksinkertaisesti kykene tuomitsemaan, ilman että ennen pitkää tavalla tahi toisella tulisi tuominneeksi myös itseään.

Surullisen tästä tietoisuudesta taas tekee se, että sen myötä alan havainnoida ympärilläni loputtoman määrän ihmisiä, jotka epätietoisuudessaan jatkavat väsymiseen asti itsensä pakenemista. Yksi konkreettisin esimerkki tästä on päihteiden käyttö. Ihminen joka on itsensä kanssa sinut, ei tarvitsisi päihteitä yhtikäs mihinkään. Älkääkä käsittäkö väärin, en ole ollenkaan niitä miehiä, joka olisi tuomitsemassa päihteet tai niiden käyttäjät, vaan ykskantaan pohdin tässä ääneen sitä, kuinka surullisen yleistä kyseisen asian äärellä operointi maassamme onkaan.

Ajatellaan nyt hetki vaikka sitten jotain yleisötapahtumia. Itselleni konkreettinen tuollainen tilaisuus ja siihen osallistuminen oli viime maanantaina, kun vaimoni kanssa kävimme katsomassa Peurunka Areenalla esiintynyttä Haloo Helsinkiä.
Olisikohan konsertissa karkeasti arvioiden ollut jotakuinkin tuhatkunta katsojaa ja kovin paljoa en valehtele, jos sanon että me vaimoni kanssa, olimme järjestysmiehiä ja muuta henkilökuntaa lukuunottamatta ne harvat, jotka kyseisen konsertin seurasivat selvinpäin. Tuohon määrään mahtuukin sitten monen näköistä alkonkäyttäjää. Oli niitä joilla oli hilpeää. Niitä jotka itkivät. Örvelsivät. Sammuivat. Itse nautin keikasta suunnattomasti, mutta samalla huomaten itselleni nousevan surun tunteen siitä, kuinka ihmiset enää kovin harvoin osaavat pitää hauskaa selvinpäin. Toisaalta osa tuosta surusta kumpusi kylläkin siitä muistikuvasta, kun itse päihteitä käyttäessäni otin osaa mitä erilasimpiin konsertteihin ja festareille. Ollen enempi vähempi päisällänsä joka kerta. Silti kokien aina tuon huuruisen ja turran olon takanakin tuota kyvyttömyyttä kuulua joukkoon. Omalla kohdallani tämä kumpusi kyvyttömyydestä hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Nyt miettien väitänkin melkoisella todennäköisyydellä sen, että omalla kohdallani olisi voinut elämässä käydä kokolailla toisin, sikäli kun olisin jo varhaisessa lapsuudessani oppinut terveellä tavoin arvostamaan ja armahtamaan itseäni. Joskin samaan hengenvetoon todeten sen, etten kylläkään osaisi kuvitella elämäni menneen millään muulla tavoin kuin miten se meni ja tästä kaikesta oppineena toteankin, vahvasti tiedostavani tässä hetkessä sen, että sikäli kun itselläni jotakin tehtävää suhteessa omiin lapsiini tai heidän tulevaisuuteensa on, tulen tekemään kaikkeni siinä että he osaavat arvostaa itseään juuri sellaisena kuin joksi heidät on tänne elämään luotu.

Haloo Helsinki Peurungassa 13.4.2015
Haloo Helsinki Peurungassa 13.4.2015

Lopuksi totean vain sen, että tuo konsertti oli taas yksi esimerkki kohdallani siitä, mitä päihteetön elämä minulle tullessaan toi. Aikaisemmin kun en edes sekakäyttöpöllyssä olisi enää loppuajasta kuvitellut kykeneväni tuollaiseen tilaisuuteen osallistuvani, niin paljon kaikkea ja kaikkea loppuajasta pelkäsin. Tänään, kiitos raittiuden, en enää pelkää.

Lopuksi siteeraan kappaleen, jossa mielestäni on paljon samaa kuin omassa elämässäni on ollut ja yhä on. Siispä, Kuussa tuulee:

Jos lähden rakkautta etsimään,
olen varma se ei vastaan tuu.
Mut jos lähden vaan elämään
niin saatan joskus rakastuu,
ja uskon et asiat tapahtuu.
Ja sen huomaa kun jokin suuri eteen astuu.

Tartu kädestä käteen,
laula sielusta sieluun.
Kasta varpaat kylmään veteen,
Hyppää täysillä joutsenlauluun.
Sillä sinä ja minä,
niin elävinä.
Pystymme kuulemaan,
jos kuussa alkaa tuulemaan.

Ei pitäis liikaa yrittää,
et saisin jonkun itsestäni pitämään.
Tiedän mitä oon ja mitä teen,
jos sä sen näät et pysty ohi menemään
ja kaikki voi joskus rikkoutuu.
Mutta ainakin olin hetken ehjempi kuin moni muu.

Tartu kädestä käteen,
laula sielusta sieluun.
Kasta varpaat kylmään veteen.
Hyppää täysillä joutsenlauluun.
Sillä sinä ja minä,
niin elävinä.
Pystymme kuulemaan,
jos kuussa alkaa tuulemaan.

Mä heitin turhan pelon kauas pois,
et sydän vihdoin jotain tuntea vois.
Nyt seison reunalla,
mä olen valmiina.

Tartu kädestä käteen,
laula sielusta sieluun.
Kasta varpaat kylmään veteen.
Hyppää täysillä joutsenlauluun.
Sillä sinä ja minä,
niin elävinä.
Pystymme kuulemaan,
jos kuussa alkaa tuulemaan

Tartu kädestä käteen,
laula sielusta sieluun.
Kasta varpaat kylmään veteen.
Hyppää täysillä joutsenlauluun.
Sillä sinä ja minä,
niin elävinä.
Pystymme kuulemaan,
jos kuussa alkaa tuulemaan.


Lastensuojelu ja päihdetyö

Ajattelin hieman purkaa tuntojani tänne, kun olen tässä jo useamman kuukauden ajan työskennellyt erään päihdeongelmasta kärsivän ihmisen kanssa ja nyt tilanne on se, että sosiaalipuoli tai varsinaisesti lastensuojelu on yks kantaan tehnyt päätöksen ettei kyseistä perhettä heidän mielestään ole enää tarpeen tukea, vaan ainoa vaihtoehto on alaikäisten lasten huostaanotto.

Huostaanottolaissa todetaan seuraavaa:

Lapsi on otettava sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen huostaan ja järjestettävä hänelle sijaishuolto jos (lastensuojelulaki 40 §, Finlex):

puutteet lapsen huolenpidossa tai muut kasvuolosuhteet uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä tai
lapsi vaarantaa vakavasti terveyttään tai kehitystään käyttämällä päihteitä, tekemällä muun kuin vähäisenä pidettävän rikollisen teon tai muulla niihin rinnastettavalla käyttäytymisellään vaarantaa kehitystään ja terveyttään

Huostaanottoon ja sijaishuollon järjestämiseen voidaan kuitenkin ryhtyä vain, jos:

avohuollon tukitoimet eivät ole lapsen edun mukaisen huolenpidon toteuttamiseksi sopivia tai mahdollisia taikka jos ne ovat osoittautuneet riittämättömiksi ja
sijaishuollon arvioidaan olevan lapsen edun mukaista.

Huostaanotto on lastensuojelutyön viimesijaisin keino turvata lapsen kasvu ja kehitys.

Ongelmaksi tässä kohtaa muodostuu lähinnä se, että itse työskenneltyäni varsin tiiviisti tämän perheen kanssa, koen omaavani osaltani kyvyn arvioida mikä ratkaisu tässä kohtaa olisi lasta ajatellen paras, mutta sosiaalitoimi on haluton neuvottelemaan asiasta ja yrittää väkisin vääntää asioita haluamaansa tilaan. No ymmärrettävästi vanhemmat eivät tähän mukisematta suostu ja tästä seuraa se, että tämä asia näillä näkymin etenee oikeuteen. Surullista tässä kaikessa on se, että juuri ne pienet ihmiset, jotka tähän tilanteeseen ovat kokonaan syyttömiä, joutuvat silti tässä tilanteessa kärsimään eniten.

Minua tässä kaikessa sapettaa eniten se, että ihmiset jotka keskusteluidemme perusteella eivät juurikaan omaa tietoutta päihdeongelmasta, ovat yhtäkkiä siinä asemassa jossa he kykenevät päättämään kuka raitistuu ja kuka ei. Lisäksi kun tällaisessa tilanteessa tulisi ensisijaisesti kuulla perheen jokaista jäsentä, niin tähän tilanteeseen on tultu, kuulematta juurikaan ketään.

No minun osuuteni tässä kokonaisuudessa on ollut toimia omalta osaltani tukemassa raitistumisprosessia ja kun tätä työtä tehdessäni varsin tiiviisti tutustun koko perheeseen, niin sen vuoksi luulisi että myös minun mielipiteelläni olisi tässä hetkessä jotakin painoarvoa. Huvittava tilanne oli se, että menimme palaveriin, jossa sosku lateli pelisäännöt, välittämättä yhtään mikä meidän muiden mielipide asioissa on. Eikä siinä enää auttanut vaikka kuinka yritti kertoa sitä että lapset haluaisivat, ja tarpeellisen tuen järjestyttyä myös voisivat asua kotona.

Eikä siinä, ymmärrän heillä olevan varsin haastavan työkentän, mutta kyynisyys asioissa tuskin helpottaa tuota työsarkaa ollenkaan. Jännä oli todeta se, että kun tästä kyseisestä asiasta muutaman puhelun verran aloin ottamaan selvää, niin heti ensimmäisen puhelun aikana, puhelimen toisessa päässä ollut varatuomari pystyi siltä istumalta luettelemaan lukuisia kohtia missä ei oltu ollenkaan menty lakipykälien velvoittamalla tavalla.

Loppukaneettina tästä kaikesta haluan todeta surullisena sen, että tämä on vain yksi häviävän pieni esimerkki siitä, missä kotimaassamme näiden päihdeasioiden kanssa mennään. Sen sijaan, että perheiden tukemiseen panostettaisiin riittävästi aikaa ja resursseja, heidät pistetään keskelle valtapeliä, jossa suurinta roolia näyttää valitettavasti näyttelevän raha sekä yksittäisen ihmisen kyvyttömyys myöntää olevansa väärässä. Edelleen koen että monessa kohden varmasti lastensuojelu tekee myös hyvää, olenhan itse perheineni yksi esimerkki siitä, mutta silti yhä enemmän saa jokapuolella olla lukemassa siitä kuinka mielivaltaisesti sosiaalipuoli ja lastensuojelu näissä tapauksissa toimii.

Kun itse tiedän päihdeongelman, tai minkä tahansa muun riippuvuuden kohdalla tärkeimpänä toipumisen kriteerinä olevan oman halun muutokseen, niin luulisi siinä tilanteessa kun ihminen tuota muutosta todella motivoituneesti haluaa, häntä siinä tuettavan eikä sen sijaan oltaisi survomassa yhä syvemmälle ongelmiin.

No kuten todettua, onneksi tässä kyseisessä tapauksessa lastensuojelu ei yksinään tätä asiaa päätä, joten uskon vahvasti siihen, että mikäli tämän asian on tarkoitus mennä oikeuteen asti, siellä viimeistään jokainen jota tämä asia koskettaa tulee kuulluksi ja sen myötä tähän saahaan aikaiseksi paras mahdollinen ja ennenkaikkea lasten parasta ajava päätös.

Viel kun lopuksi tätä kokonaisuutta tarkastellaan taloudelliselta kantilta, niin uskaltaisin väittää että tämänkin perheen tukemiseen käytettävät rahat maksaisivat itsensä monin kerroin vielä takaisin, kun sen sijaan huostaanotosta aiheutuvat kustannukset sitä tuskin koskaan tulevat tekemään. Surullista, mutta totta.