Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on yhteisöllisyys.
Edellinen

Sananen ”ihmisroskista”.  1

Kuka meistä on lopulta toistaan kummempi. Ihminen.
Kuka meistä on lopulta toistaan kummempi. Ihminen.

En malttanut olla kirjoittamatta tähän mediassa velloneeseen aiheeseen liittyen. Olkoonkin, että olen tietoisesti pyrkinyt välttämään ottamasta kantaa suuntaan tahi toiseen, näissä eräänlaisissa ylilyönneissä, joita tasaisen tappavasti meille tavallisille kaduntallaajille tarjoillaan.

Mutta asiaan. Kuinka moni meistä (ihmisistä), lopulta rehellisesti käsi, sydämellä voi todeta, ettei koskaan olisi ajatellut jostain toisesta ihmisestä jotakin pahaa. Aivan samoin, kuin jopa puhunutkin jonkun toisen ihmisen kanssa kaksin pahaa jostain kolmannesta ihmisestä. Tuskin kukaan. Sen vuoksi koen eräänlaisena ylilyöntinä taas kerran koko hulabaloon mikä asiassa on noussut.

Mielestäni tässä kaikessa nimittäin ei niinkään ole kyse siitä, että joku hyvin toimeentuleva poliitikko ei ymmärrä vähempiosaisia, joilla on esimerkiksi päihdeongelmaa. Mielestäni tässä on kysymys siitä, että yksi ihminen sanoittaa ääneen sen, mitä melkoisen moni lopulta päänsä sisällä saattaa vahingossa ajatella ja kaikki hulabaloo kulminoituu siihen, kun tuo asia lausutaan julkisesti ääneen.

Voi tietty olla, et taas kerran oon todella väärässä. Mutta sen uhmalla kirjoitan sen, mitä itselle tästä kaikesta on herännyt. Ajatus siitä, kuinka kauas meillä ihmisillä on lopulta kadonnut elämän todellisuus arjesta. Moniko meistä lopulta on konkreettisesti istahtanut näiden ihmisroskiksi kutsuttujen ihmisten viereen ja kysynyt miten menee? Aika moni meistä lopulta kiirehtiä omassa elämässään paskantärkeänä ohi, ajatellen päänsä sisällä jos jotakin näistä ihmisistä, jotka tuolla puistonpenkeillä tai porttikongeissa majailee.

Kuinka moni lopulta kohtaa näitä ihmisiä? Niin, saattaapa olla, että suurin osa meistä unohtaa kaikessa kiireissään, että he ovat ihmisiä. Jokaisella oma tarinansa, kuten meillä kaikilla.

Harmillista sinällään tässä suoristuskeskeisessä yhteiskunnassa on lopulta se, että ihan samalla tavalla me jokainen kiiruhdamme toinen toistemme ohi. Juuri koskaan pysähtymättä.

Eikä siinä, tämä kyseinen ”möläytys” oli kaikkiaan epäasiallinen, sitä en kiellä. Lähinnä vain mielenkiinnolla olen seurannnut sitä, kuinka julkisesti lynkataan ihminen, joka tällaisen möläytyksen päästää, vaikka kyse lopulta ei ole muusta, kuin tämän yhteiskuntamme nykytilaa kuvaavasta lausahduksesta.

Meillä nimittäin on vallalla sellainen kahtiajako, joka näkyy kaikkialla ja kaikessa. Ei me lopulta ihmisenä olla yhtään sen parempia, kuin tuo möläytyksen päästänyt, kuin sen kohteena ollutkaan ihminen.

Meillä on vain kiva yhdessä porukalla tuomita niitä ihmisiä, jotka näitä oman päämme sisällä asuvia demoneja ääneen lausuvat.

Sillä, jos meillä oikeasti välitettäisiin ihmisistä ihmisinä, ei täällä olisi vallalla nykyhetken kaltaisia ongelmia. Meillä kuitenkin on olemassa huomattavasti suuremmat resurssit auttaa hädänalaisia ihmisiä, kuin mitä me näissä tilanteissa annamme ymmärtää. Ongelma ei mielestäni ole resurssit tai tietämättömyys. Ongelma on enempi siinä, että kaikessa itsekkyydessämme, meillä on niin saatanan kiire aikaansaada jotain suurta ja mahtavaa omassa elämässämme, ettei meillä ole aikaa aidosti auttaa toisiamme. On helpompi panostaa kaikki energia niihin asioihin, joista itse nautimme ja lynkata ihminen, joka möläyttää jotakin sopimatonta, helpottaaksemme omaa syyllisyydentuntoa siitä, kun ei meillä ole aikaa kohdata toista ihmistä. Puhumattakaan ihmisistä, joita emme tunne. Ihmisistä, jotka eivät ole osa elämäämme. Kun eihän meillä ole aikaa edes kohdata niitä ihmisiä, jotka omassa elämässämme vaikuttavat. Kuinka meillä siis voisi olla aikaa kohdata joku kadunmies tai -nainen. On helpompi lakaista hänet poissa mielestä, kuin roska.

Jos oikeasti haluaisimme tehdä tästä yhteiskunnastamme paremman, se lähtisi jokaisesta meistä itsestämme. Ei siitä poliitikosta tai päättäjästä jota mollaamme. Jokaisessa meissä lopulta on sisällämme kyky kohdata toinen ihminen. On vain surullisen helppoa väistää nuo kohtaamiset, väistäen samalla itsensä. Nousten jo kohta julkisesti lynkkaamaan toinen ihminen siitä puheesta, mitä itse omalla käytöksellämme toteutamme.

Mutta toisaalta, olemmehan ihmisiä. Sillä, jos jollain muulla tavoin, epäitsekkäästi toimisimme, siinähän pian piilee se vaara, että voisimme joutua kohtaamaan toisia ihmisiä arjessamme. Mitä siitä sitten lopulta tulisi.


Mitä onnellisuus lopulta on?

Jokaisella meistä on oma polkumme. Vai onko?
Jokaisella meistä on oma polkumme. Vai onko?

Moni meistä kulkee läpi elämänsä, etsien onnea, onnellisuutta. Mutta kuinka moni meistä lopulta tietää, mitä onnellisuus aidoimmillaan edes on.

Minä muiden muassa olen etsinyt tuota tilaa läpi elämäni, tässä hetkessä tullen toteamaan sen tosi asian, etten edes mahda itse tietää mitä tuo lopulta on.

Joskus aikanaan ajattelin niin, että onnellinen ihminen on sellainen, jolla kaikki asiat on kunnossa. Mutta kuinka moni meistä voi lopulta rehellisesti sanoa kokevansa juurikaan koskaan saavuttaneensa tuollaista tilaa. Faktahan on kuitenkin se, että ihminen kovin harvoin osaa pysähtyä elämässään siihen hetkeen, jolloin toteaisi saavuttaneensa kaiken, ollen sen myötä onnellinen. Ainahan voi saada jotakin lisää tai saavuttaa jotakin suurempaa. Mutta onko onnellisuus lopulta edes sidoksissa siihen mitä ihmisellä on tai mitä hän on saavuttanut elämässään.

Kuten totesin, minä olen harhaillut läpi elämän, kuvitellen onnellisuuden olevan tuolla jossain. Kerta toisensa jälkeen todeten hapuilleeni ilmaa käsieni välissä.

Lopulta juuri nyt ymmärtäen omaan elämääni taas kokolailla tärkeän seikan. Entä jos onnellisuus on tila, joka ei olekaan saavutettavissa omilla teoilla, saati suoritteilla. Entä jos onnellisuus onkin piilotettuna siihen, että kykenee luopumaan kaikesta yrittämisestä. Entä jos onnellisuus tuleekin luo, kun lakkaan juoksemasta sitä pakoon, yrittäen epätoivon vimmalla saavuttaa sen.

Elämä on varannut minulle varsin monivivahteisen ja vaihderikkaan matkan itseni äärelle. Kuin haluten osoittaa minulle kaikin mahdollisin keinoin sen, että elämä itsessään riittää tekemään minusta onnellisen, jos vain kaiken itseriittoisuuteni, kykenen tuon onnellisuuden itselleni sallimaan.

Yksi tärkein oivallus taas kerran tällä vaihderikkaalla matkallani tulee tässä. Onnellisuus ei ole sidoksissa siihen, miltä minusta juuri nyt tuntuu. Saati siihen, mitä kuka tahansa toinen minusta miettii. Tärkeintä minulle on ollutkin juuri luopuminen siitä harhasta että onnellisuus olisi tunne tai sidoksissa siihen, kykenenkö elämään siten, että kaikki ihmiset ympärilläni hyväksyisivät minut tällaisenaan.

Olen siis toisinsanoen itse seissyt oman onnellisuuteni esteenä. Miksi ihmeessä? Siksi, koska olen kuvitellut onnellisuuden olevan riippuvainen siitä, miltä minusta tuntuu.

Kun tunnetilat vaihtelee ja niiden seurauksena syntyy samalla loputon määrä ajatuksia, joihin sitten opittuani aina reagoimaan, on elämäni ollut yhtä suurta, päätöntä säntäilyä edestakas.

Kuten jo monta kertaa aiemmin olen kiitollisena todennut, onneksi elämä tietää paremmin. Niin nytkin. Se on nimittäin rakkaudellisesti ohjannut minut tilanteeseen, missä enää ei ole juurikaan mahdollisuutta yrittää enempää. Saati pyrkiä vakuttamaan toisia ihmisiä omasta erinomaisuudesta asioissa. Sensijaan olen tilanteessa, missä lähestulkoon kaikki mahdollinen on yritetty ja pyritty. Siis kaikki mahdollinen, mikä inhimillisin voimin on mahdollista. Asiat on lopulta vain yksi kerrallaan nivoutunut kahta tiukempaan solmuun, mitä kovemmin olen yrittänyt noita solmuja aukoa.

Entä kun elämässä on tilanne, et lähestulkoon jo liian moni asia on solmussa, koenko olevani epäonnistunut tai onneton? Päinvastoin.

Ymmärtäessäni ja hyväksyessäni kaiken tämän olleen itselleni tarpeen, voin levollisena huokaista syvään ja kiitollisena todeta sen, että nyt viimein on aika lakata yrittämästä. Lakata taistelemasta tuulimyllyjä vastaan.

Onnellisuus on tämä hetki. Tila, jossa minulla on lupa kokea kaikki nämä tunteet, joita viime vuosien seikkailu sisimmästäni nostaa. Syyllisyyttä vääristä valinnoista. Häpeää siitä, millä mallilla asiat ovat. Pelkoa siitä, millätavoin elämä tästä eteenpäin etenee. Riittämättömyyttä siitä, etten edelleenkään ole oppinut elämään siten, etten kerta toisensa jälkeen olisi elämässäni umpikujassa.

Mutta! Kuten aiemmin totesin, onnellisuus ei ole sidoksissa tunteisiini, saati olosuhteisiin. Onnellisuus on sitä, että kaikki tunteet on lopulta sallittuja. Ovathan ne yksi inhimillisyyteni perusta. Mitä olosuhteisiin tulee, niin olen onnellinen siitä, että juurikin näiden olosuhteiden myötä minulla on oiva tilaisuus kohdata noita edellä mainitsemiani tunteita itsessä ja sen myötä vain yhä selvemmin todentaa se, että ihminen voi olla onnellinen, vaikka kaikki mahdollinen elämässä huutaisi sen puolesta että olisi kaikki syy olla onneton.


Itsenäisyys. Itsepäisyys. Itsestäänselvyys.

Näin Itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin hieman osaltani sanoittaa tätä kaikkien ja jokapuolella hehkutettavaa asiaa. 100-vuotias Suomi.

Sen mitä itse tätä kaikkea olen sivusta seurannut, niin en voi välttyä siltä että tässä kaikessa hehkutuksessa on paikoitellen koomisiakin piirteitä. Lähinnä siitä syystä, millä tolalla asiat tässä rakkaassa kotomaassamme tänään ovat.

Meidän tulisi olla samalla globaaleja, että myös omasta itsenäisyydestä ylpeätä kansaa. No olemmeko? Enpä nyt tiedä.

Lähinnä huvittavan tästä kaikesta hurmoshenkisyydestä tekee pari seikkaa. Ensiksi se, millä tavalla kohtelemme omia vanhuksiamme että toisaalta se kuinka tähän globalisaatioon suhtaudumme.

Tänäkin juhlapäivänä tuhannet vanhukset viruvat vaihtamattomissa vaipoissa, ihmisten keskittyessä kinastelemaan siitä onko maahanmuuttopolitiikka oikealla tolalla vaiko ei. Toisaalla hyvävaraiset kartuttavat osinkojaan, poliitikkojen riistäessä vähävaraisilta vähimmätkin varat.

Sitten ihmetellään miksi maassamme on niin paljon pahoinvoivia kansalaisia. Syykin siihen löytyy helposti. Kaikki raha syydetään maahanmuuttajille. Höpsistä sanon minä.

Maassamme on niin paljon pahoinvointia ainoastaan muutamasta syystä johtuen. Ensiksi se että lähestulkoot jokainen meistä on saanut kasvaa ympäristössä joka on moninverroin parempi kuin monella muulla tänäpäivänä on. Tuosta seurauksena se, että esimerkiksi tänään vuosisadan kestäneestä itsenäisyydestä johtuen täällä on kasvanut kansakunta, jonka itsepäisyyttä ei ihan helpolla hakkaa kukaan toinen. Huono puoli tuossa itsepäisyydessä lähinnä se, kun se kanavoidaan pääsääntöisesti toissijaisiin asioihin. Kinasteluun siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä missäkin. Lopulta kinaaminen äityy sellaisiin mittasuhteisiin, ettei lopulta edes kinaajat itse ymmärrä välttämättä mistä edes kinaavat. Tärkeimpänä motiivina vain ja ainoastaan se että osoittaisi itse olevansa oikeassa, toisen osoittautuessa vääräksi.

Eikä lopulta tarvitse edes pitkään pysähtyä paikoilleen, havaitakseen se, mistä tämä kaikki lopulta kumpuaa. Itsestäänselvyydestä.

Kun ihmisen itsenäisyydestä tai mistä tahansa ihmiselämään liittyvästä asiasta ajansaatossa kehittyy itsestäänselvyys, se lopulta menettää merkityksensä. Kun meillä on riittävästi kaikkea, alamme haluta jotakin sellaista, mitä todellisuudessa emme edes tarvitse.

Vasta silloin, kun ihminen on oikeasti vaarassa menettää jotakin itselle todella rakasta, ollaan aitojen oikeiden asioiden äärellä. Muistan elävästi kuinka Arman Alizad totesi Viimeinen ristiretki ohjelmassa seurattuaan totaalisessa köyhyydessä eläneitä ihmisiä, heillä ei ole kerrassaan mitään, mutta silti heillä on toisensa. Tiivis yhteisö.

Tuota tiivistä yhteisöä, yhteisöllisyyttä kaivattaisiin meillä täälläkin. Vieläpä niin, ettei tuon rakentumiseen tarvitsisi olla tämän tänäpäivänä itsestäänselvyytenä pidetyn itsenäisyyden edes uhattuna. Kysymys kun lopullaan on varsin yksinkertaisesta asiasta. Siitä mihin tämä kansa tuon itsepäisyytensä lopulta kanavoi. Sillä jos oikein kanavoituna sillä on varmistettu aikanaan pienen maamme itsenäisyys, miksei sillä varmistettaisi myös se että tämä itsenäinen kansa voisi omassa maassaan hyvin.

Itsenäisyys. Itsepäisyys vaiko itsestäänselvyys.

Onnea Suomi! Kiitos veteraanit! <3


Irtipäästäminen. Luopumisen tuskaa.

Älä unelmoi eläväsi. Elä unelmaasi.
Älä unelmoi eläväsi. Elä unelmaasi.

Luopuminen. Jos tuota käsitettä hetken rauhassa miettii ja mutustelee, niin mistä lopulta joudumme luopumaan, siirtyessämme jostain tutusta ja turvallisesta, johonkin itselle uuteen yhtälöön? Kontrollista. Omista mielen luomista kuvitelmista sen suhteen että tässä paikoillaan pysymisessä kaikki on hyvin vaikka kaikki merkit kirkuisivat kaiken olevan päin persettä. Ihminen pelon ohjaamana on mestari rakentamaan itselleen turvaa mistä tahansa. Rutiineista, tavoista, tottumuksista, asioista, tavaroista, ihmisistä, oletuksista, tulkinnoista, analyyseistä jne. jne. jne.

Kaikille on olemassa yksi yhteinen nimittäjä. Olemattomuus. Sillä eihän mikään edellä mainituista kuitenkaan vastaa todellisuudessa ihmisen tarpeeseen kokea olevansa turvassa. Tuo aito turvassa olemisen tunne on olemassa vasta silloin kun ihminen joutuu luopumaan kaikesta, silti todeten olevansa kannettu. Rakastettu.

Miksi siis luomme tuota turvaa itsemme ulkopuolelta, kun tuo turva on kuitenkin alunalkaen rakennettuna sisimpäämme. Siksi, koska on paljon helpompi kuvitella hallitsevansa elämää mitä erilaisimpien turvarakennelmien kautta, kuin se että uskaltautuisi oikeasti sukeltamaan sisimpäämme.

Yksi suurimmista esteistä tuolle sukellukselle on ihminen itse. Ihminen joka luulottelee läpi elämänsä olevansa niin pirun fiksu, että tuossa fiksuudessaan ratkoo itse kaikki eteen tulevat ongelmat. Todellisuudessa ymmärtämättä yhtään olevansa vain liiankin fiksu omaksi parhaakseen.

Enkä minä ole poikkeus. Vaikka vuosia ja jo vuosikymmeniä olen saanut luopua mitä erilaisimmista turvamekanismeistä, yhä tänäänkin elämä tarjoilee juuri minulle rakkaudella räätälöityjä ärsykkeitä kuin kysyen, yhä vieläkö olet halukas takertumaan johonkin, vai joko vihdoinkin alat ymmärtää sen että päästämällä irti, tulet saamaan kaiken mitä ikinä tarvitset ja itseasiassa paljon paljon enemmän.

Tähän kohtaan minulla olisi tarjoilla loputon määrä oman elämäni esimerkkejä tuosta vääränlaisesta takertumisesta. Pelkästään jo erilaisina riippuvuuksina liki parisenkymmentä. Puhumattakaan mitä erilaisimmista, itselle haitallisista ajatus- ja toimintamalleista, jotka toinen toistaan tiiviimmin nivovat minut kiinni turvallisuuden tunteeseen, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Juuri tähän hetkeen voin syvään huokaisten kiitollisena elämälle todeta sen, että jostain syystä olen siinä onnellisessa asemassa elämääni, etten enää kykene valehtelemaan itselleni, pyrkien takertumaan mitä ihmeellisimpiin tapoihin, tottumuksiin, rutiineihin, saati uskomuksiin. Toisaalta ymmärtäen myös sen, että mikäli haluan uskoa joulupukkiin, ei tuota uskoa horjuta kukaan, sikäli kun asiaan oikein todella takertuisin. Suurin osa aikuisista pitäisi minua kenties hieman jälkijättöisenä, mutta toisaalta totuuden nimessä todettakoon, että melkoisen moni pitää minua sellaisena ilman joulupukkiin uskomistakin.

Loppuun kerron yhden omakohtaisen esimerkin asiasta, johon tiedän surullisen monen ihmisen tänäkin päivänä oman turvallisuuden tunteen takaamiseksi takertuvan. Nimittäin raha.

Kas siinä asia joka on riepotellen ravistellut minua suuntaan, jos toiseen elämässäni. Joskin sillä tavoin, etten juurikaan lapsuutta lukuunottamatta ole saanut paljoa turvallisuuden tunnetta kyseisen asian tiimoilta tuta. Juuri nyt totean, että onneksi en. Sillä jos olisin, en koskaan olisi ollut pakotettu sukeltamaan sisimpääni. Saati tuon sukelluksen seurauksena ymmärtänyt sitä että mihin aito, oikea turvallisuus kulminoituen rakentuu. Kun sensijaan olen vuodesta toiseen saanut taistella kyseisen asian kanssa, olen tullut todentaneeksi sen, ettei rahan varaan rakennettu turvallisuuden tunne lopulta kestä kovinkaan kummoisia myrskyjä, saati myllerryksiä. Siitä huolimatta suurin osa ihmisistä ajattelee rahan olevan yksi tärkeimmistä asioista elämässä. Toisaalta totta, toisaalta täyttä tarua. Ilman rahaa on likimain mahdoton selvitä elämässä, mutta toisaalta rahalla et silti saa mitään mikä oikeasti merkitsee jotakin pienen ihmisen elämässä. Rahalla voi ostaa itselleen turvaa ja tukea, mutta tuon ollessa vain silmänlumetta, ei tuo kokemuksena ole kovinkaan kattava, saati kestävä. Puhumattakaan siitä, että rahalla alettaisiin hankkia turvaa kartuttaen sen määrää erinäisillä tileillä tai sijoituksilla.

Älkää silti käsittäkö väärin. Raha on hyvä olla olemassa. Tasan niin kauan kun siihen ei väärällä tavalla takerruta. Toisaalta sama yhtälö kaikessa muussakin. Niin kauan hyvä, kun mikään asia ei mene ylitse muiden.

Todellinen turva ja luottamus koetellaan vasta siinä kun elämä raadollisesti repien riuhtoo ihmisen irti juuriltaan. Kun ei enää yksi kertaisesti ole olemassa yhtikäs mitään mihin tarrautua. Juuri tuossa hetkessä, alastoman paljaana ollessa, elämä vaivihkaa kuiskaa ihmiselle, luotatko nyt minuun vai vieläkö haluat takertua johonkin. Joissain tapauksissa jopa aikaisemmin, mutta viimeistään tuossa kohtaa ihminen on niin suunnattoman pelon vallassa, että tarttuu siihen viimeiseen mahdolliseen kuvitelmaansa siitä, että itse hallitsee omaa elämäänsä. Tuossa sysimustassa epätoivon hetkessään yrittäen riistää itse itseltään hengen. Itse kun aikanaan tuota suunnatonta pelkoa elin ja hengitin vuosia, niin ymmärrän ihmistä joka tuohon ratkaisuun päätyy. Toisaalta surullisena miettien sitä, kuinka paljosta ihminen tuossa ratkaisussaan jääkin elämässä paitsi. En nimittäin ikinä olisi noissa sysimustissa sykloneissa syöksyillessäni osannut aavistaa kuinka paljon hyvää elämässä minulla oli vielä kokematta.

Tänään hieman kuin sivusta seuraten ihmisten elämää, ymmärrän täysin miksi meillä ja maailmalla on meneillään kaikkea tätä mitä nyt on. Ihminen joutuu kohtaamaan oman raadollisuutensa silmästä silmään, ymmärtääkseen lopulta mikä tässä elämässä loppupeleissä on se kaikista merkityksellisin asia. Ei enempää eikä vähemmän kuin rakkaus. Asia jota ilman ihminen harhailee läpi elämänsä takertuen mitä ihmeellisimpiin asioihin ja oletuksiin, pyrkiessään vaimentamaan edes hetkeksi sen huutavan kaipuun joka hänelle jo syntyissä on sisäänrakennettu.

Millään muulla asialla ei lopulta ole yhtään mitään merkitystä ja hassua sinällään, niinkauan kuin ihmisellä on ihan mitä tahansa muuta, hän tuon tärkeimmän asian onnistuu elämässä kuin huomaamattaan sivuuttamaan.

Minun tuli aikanaan menettää kaikki. Lopulta myös järkeni, jotta kykenin keskittymään kääntämään katseeni siihen mitä vaille olin läpi elämäni jäänyt. Siihen armolliseen kokemukseen siitä että on rakastettu ja sen myötä kannettu juuri tällaisenaan. Sillä, jos jollakin on merkitystä. Kaikki muu on vain harhaa.


Elämänmittainen pakomatka.

"Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi, jotta kasvat vahvemmaksi ja vapaammaksi. Juokse henkesi edestä.."
"Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi, jotta kasvat vahvemmaksi ja vapaammaksi. Juokse henkesi edestä.."

Onko elämäsi hektistä? Jatkuvaa kiirettä? Tapaamisia, kokouksia, palavereita, kehittämiskeskusteluja? Vai ihan kaikkea muuta.

Olitpa kiireinen, uraa ja statusta tai brändiä luova uraohjus tai ihan vaan tavallinen, kiirettä kammoksuva ihminen, haastan sinut seuraavanlaiseen kokeeseen.

Pysähdy tietoisesti jossain sopivassa hetkessä viideksi minuutiksi hiljaiseen, rauhalliseen paikkaan, jossa ei ole yhtikäs mitään ärsykkeitä.

Veikkaan, että mitä hektisempää elämäsi on, sitä pidemmän ajanjakson tämän kokeen onnistuminen kohdallasi edellyttää. Eli jos viisi minuuttia ei riitä, voit halutessasi venyttää harjoituksen kestoa haluamallesi tasolle. Senverran varoituksen sanaa, että tämä koe voi pahimmillaan muuttaa elämäsi suunnan. Näin ainakin omalla ja lukemattoman monella muulla on käynyt. Mutta älä säiky, suunta johon saatat lähteä kulkemaan, luo eteesi sellaista mitä et villeimmissä unelmissasikaan osannut uneksia. Elämän kaikkine väreineen.

Tämän harjoituksen tarkoitus kun on herättää sinut unesta. Siis siitä jota omaksi elämäksesi miellät.

Jos harjoitus kohdallasi onnistuu, sinussa herää jossain kohtaa tätä koetta mitä erilaisimpia tunteita ja ajatuksia. Tuo onkin tämän harjoituksen mielenkiintoisin osuus. Se millätavoin noihin tunteisiin ja ajatuksiin reagoit, kertoo nimittäin kokolailla paljon sinusta itsestäsi. Siis ihmisestä, jonka tulisi olla se tärkein asia elämässäsi. Sillä mitä tasapainoisempi ihminen olet, sitä todennäköisemmin myös lähelläsi elävät ihmiset voivat hyvin.

Omalla kohdallani aikanaan tämä harjoitus herätti lähinnä huvittuneen hörähdyksen. "Kaikenlaisia hörhöjä sitä onkin"-ajatuksen kera.

Mutta vasta kun oikeasti onnistuin pysähtymään itseni äärelle, säikähdin oikeasti kaikkea sitä, mitä sisältäni kumpusi.

Me ihmiset olemme nimittäin äärettömän hyviä, lähestulkoon mestarillisia itsemme pakenijoita. Ei meillä ole aikaa tällaiseen hömppään. Työt on tehtävä. Perhe elätettävä. Seuraava kokous valmisteltava. Ensiviikon aikataulutus luotava. Puhumattakaan siitä että pitäisi ehtiä viettää aikaa lasten, puolison ja ystävien kanssa. Harmi vaan että mitä kiireisimpinä itsemme pidämme, sitä vähemmän ehdimme aidosti olla läsnä missä, kenellekään ja vähiten omalle itsellemme.

Entä jos suostuu tekemään tämän kokeen? Entä jos jotakin nouseekin sisimmästäni? Entä jos se onkin jotain epämiellyttävää, jopa pelottavaa? Juuri silloin voit onnitella itseäsi. Olet nimittäin uskaltautumassa matkalle sisimpääsi ja se jos mikä luo pelkoa. Joissain meissä, itseni mukaanlukien lähes käsittämätöntä kauhua. Mutta usko pois, seisot portilla, josta kulkemisen avaimet löytyvät yllättävän läheltä. Nimittäin toisista ihmisistä. Yksin jääminen kun tässä kohden merkitsee vain väärällä tavalla itseensä käpertymistå ja taas omana kokemuksena totean, ettei se vie pitkälle. Tai vie se, juuri niin pitkälle kuin oma, erinomainen järkeilysi sinut kuljettaa.

Vasta uskaltautumalla puhumaan jollekin toiselle lajimme edustajalle, alkaa tapahtua ihmeitä. Tuo toinen ihminen kun voi pahimmillaan samaistua kokemuksiisi ja voitte yhdessä ajatuksia jakaen löytää voimavaran, jonka avulla selviää elämässä mistä tahansa. Vertaistuen.

Varaudu siihen, että mielesi syöttää ja tulee syöttämään loputtoman monta erilaista selitystä sille, miksi moista humpuukia ei omassa elämässäsi ole kannattavaa toteuttaa. Eikä siinä, jos tuntuu ettei nyt ole moisen humpuukin aika, jätä sikseen. Tämän harjoituksen äärelle kun voi palata aina, halutessaan.

Sinä itse kun et lopulta karkaa yhtikäs mihinkään. Et vaikka kuinka yrittäisit.


Vastuu omasta pahoinvoinnista.

Voinko minä pahoin? Jos voin, niin miksi?
Voinko minä pahoin? Jos voin, niin miksi?

Olemmeko me olosuhteidemme uhreja? Oman kokemukseni mukaan emme. Olivatpa olosuhteemme mitä tahansa, aina voimme osaltamme vaikuttaa joko suoranaisesti niihin tai ainakin vähimmässä määrin siihen, kuinka noihin olosuhteisiin itse suhtaudumme.

Uskokaa pois, tiedän kohdallani sen, miten toivottomalta elämä voi pahimmillaan tuntua. Mutta uskokaa myös se kun sanon, ettei sen todellakaan tarvitse sitä olla. Kyse on lopulta niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin vastuun ottamisesta omassa elämässä.

Vuosia ja taas vuosia minäkin elämässäni pakoilin tuota vastuuta. Mitä erilaisimmin verukkein ja tekosyin. Kun lopulta tielleni tuli niin korkea pystyseinä, ettei sen ylitse enää ollut mahdollista kiivetä, oli pakko suostua pysähtymään tarkastelemaan omaa osuuttani asioissa.

Haastavan tästä kaikesta teki osaltaan myös se, että tietyt itselle haitalliset toiminta- ja ajatusmallit olivat lähtöisin jo ajalta jolloin edes omat vanhempani eivät olleet vielä edes syntyneet.

Mutta koska kyse ei ollut enää isovanhempieni elämästä, vaan omastani, halusin selvittää juurta jaksaen sen, miksi elämäni oli ollut kokoajan jatkuvaa taistelua kaikessa.

Ei siihen tietystikään ollut minulle helpointa, saati nopeinta, toivomaani yhtä yksinkertaista ratkaisua, mutta koska olin vain niin totaalisen kyllästynyt jatkuvaan taisteluun ja siitä johtuvaan alituiseen pahaanolooni, olin halukas kaivautumaan juuri niin syvälle asioissa kuin oli tarpeen löytääkseni pahanoloni alkulähteille.

Matka on toisaalta ollut varsin pitkä, mutta nyt miettien juuri niin mielenkiintoinen ja antoisa, että jo hyvin alkuvaiheessa aloin innostua itse matkasta, enkä niinkään perille pääsystä.

Tänään ymmärrän sen, etten pääsekään perille, mutta tärkein oivallukseni tällä matkalla on ollutkin perille pääsemisen sijaan, ymmärtää se, että tarkoitukseni onkin oppia nauttimaan tästä seikkailusta jota elämäksi kutsutaan.

Jos siis koet voivasi huonosti, ainoa mitä tässä hetkessä asioissa voit tehdä, on päättää luopua oman elämäsi uhrina elämisestä ja alkaa ottaa vastuuta omasta pahoinvoinnistasi. Mitä ikinä se sitten sinun kohdallasi sisältääkään, voin käsi sydämellä vakuuttaa että oppiessasi olemaan kärsivällinen ja armollinen itsellesi, jokainen askel jonka tuolla tiellä otat, tulee olemaan tavalla tai toisella edellistään helpompi.

Esimerkkinä tähän voin kertoa sen, että ihmettelin pitkään omalla kohdallani sitä, miksi koen itseni niin äärettömän huonoksi ihmiseksi. Totaalisen arvottomaksi. Ensisilmäyksellä vaikutti siltä, että vika oli toisissa ihmisissä ja siinä, kuinka he minua kohtelivat. Mutta alkaessani selvittämään tuon arvottomuuteni alkulähdettä, tulin löytäneeksi jo varmasti kolmen sukupolven yli siirtyneen kieroutuman. Kun sota-ajan sukupolvi soti itsenäisyytemme puolesta, keskittyen sodan jälkeen uudelleenrakentamaan tätä nykyistä hyvinvointivaltiota, kyseinen sukupolvi ei ehtinyt keskittyä lähes olleenkaan omien lapsiensa kanssa olemiseen. Sukupolvelta seuraavalle siirtyi sanallisena viestintänä se, että työ on kaikki kaikessa ja se jos mikä määrittelee ihmisen. Sanattomasti ja lähes äänettä annettiin perintönä rakkauden ja välittämisen sijasta totaalinen rakkaudettomuus ja puhumattomuus. Eihän sitä sodan traumoista, saati muustakaan ollut lupa puhua. Kuri oli kasvatuksessa se, mikä ratkaisi ja näinollen lapsista kasvoi työtä kunnioittavia, vanhempiaan pelkääviä aikuisia, jotka kasvattivat omia lapsiaan itse saamansa kasvatuksen opastamana. Itselleni kaksi raskainta perintöä, jota olen kantanut, on ollut juurikin tuon työn jumalointi, puhumattomuus ja sisälläni jäytävä arvottomuuden tunne. Kun sitten väsyin täydellisesti siihen, etten vaikka mitä yritin, kyennyt ansaitsemaan esimerkiksi isäni arvostusta, päätin väärällä tavalla heittää hanskat tiskiin, haistattaen pitkät koko yhteiskunnalle. Tässä saattaa olla yksi syy siihen, miksi nykyisestä sukupolvesta on kasvamassa työtä vieroksuva sukupolvi. Kun mikään ei riitä, on ihan se ja sama vaikka ei tekisi mitään.

Itselleni sekä omaan elämääni, että myös läheisteni elämään eniten positiivisella tavalla vaikuttanut asia onkin juuri ollut se, kun tajusin, ettei ihmisarvo ole sidoksissa siihen mitä ihminen tekee, vaan se mitä ihminen, ilman tekojaankin on. Kun en itse lapsuudessani saanut kokea liiemmälti rakkautta, tai suojaa, olen sitä nyt oman tutkimusmatkani eväinä pyrkinyt antamaan omalle jälkikasvulleni. Samalla luottaen elämään siinä, että omat lapseni kasvavat sen mukaan miten elämä heitä osaltaan ohjailee. Ainoa mitä toivon suhteessa omiin lapsiini, on se, etteivät he missään kohtaa elämässään, sen tarjoillessa haasteita, pelkäisi tulla noista haasteista minulle puhumaan. Sillä asioista puhuminen on kuitenkin osoittautunut sekä omassa että myös muiden elämässä yhdeksi tärkeimmistä asioista.

Olisiko siis sinullakin kenties aika lakata surkuttelemasta omaa elämääsi ja alkaa tuon surkuttelun sijaan ottamaan vastuuta omasta pahastaolostasi. Muussa tapauksessa tuo pahaolo tuppaa vain siirtymään lähellä elävien ihmisten elämään.

Valinta on sinun. Samoin vastuu.


Itsenäisyys vai itsepäisyys?

Itsenäisyys ei saisi olla itsestäänselvyys.
Itsenäisyys ei saisi olla itsestäänselvyys.

Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin hieman omalta kohdaltani pohtia sitä miksi meillä Suomalaisilla niin kovin monella menee huonosti. Niin hyvinvointivaltiona kuin muulle maailmalle näyttäydymmekin.

Mielestäni kyse on vääränlaisesta itsepäisyydestä. Kun on opittu joku tietty malli asioissa, siihen ei olla valmiita tekemään mitään muutosta, ennenkuin pakon edessä jos sittenkään.

Surulliseksi minut tässä saa lähinnä se, että tämä kyseinen itsepäisyys heijastuu läpileikkauksena koko väestössä, oli kyse sitten ylemmän tason johtajasta tai köyhyysrajan alapuolella elävästä ihmisestä. Kun on jouduttu opettelemaan pärjäämään yksin, apua ei pyydetä vahingossakaan. Ei vaikka ulkopuolelta tarkastellen kaikesta näkee että päällä on jatkuva hälytystila. Silti vain Suomalaisella sisulla yritetään hymyillä vaikka ikenet verta vuotaen. Omassa päässä kaikuen sanat: "Suo, kuokka ja Jussi..rrrkele!!"

Kaiken tuon taustalta hieman pintaa raapimalla paljastuu yllättävän herkkiä ja tuntevia ihmisiä. Ihmisiä, joita jossain elämänvaiheessa on jätetty huomiotta. Toisin sanoen hylätty.

Tuon hylätyksi tulemisen kokemuksen jälkeen kyseinen ihminen sisimmässään kiroaa kaikki muut, päättäen ettei enää koskaan luota kehenkään, saati näytä omaa heikkouttaan.

Mutta jos hetkeksi pysähdytään miettimään historiaa, niin jokainen meistä on silti ylpeä itsenäisyydestämme. Ollen valmiita puolustamaan sitä viimeiseen hengenvetoon saakka. Voisi äkkiseltään kysyäkin, tarviiko meitä uhata joku rajojemme ulkopuolelta, ennenkuin löydämme yhteenkuuluvuuden tunteen, jonka ajamina saamme yhdessä aikaan mitä tahansa? Minun mielestäni ei tarvitsisi. Riittäisi kun ottaisimme yhteiseksi päämääräksi rakentaa tästä oikealla tavalla hyvinvoiva valtio. Isänmaa jossa jokaisella sen asukkaalla olisi mahdollisimman hyvä olla ja elää.

Kautta historian on nähtävissä se, että aina kun ihmiset löytävät heitä yhdistävän tekijän, noista ihmisistä hitsautuu hyvin pian yhteisöllinen joukkio. Porukka joka ei odota muutosta itsensä ulkopuolelta, vaan porukka joka toteuttaa sen itse. Toinen toiseensa tukeutuen.

Seuraava kysymys kuuluukin, miksi emme ottaisi seuraavan vuoden periodilla itsellemme tavoitetta että kun vuoden päästä Isänmaamme juhlii satavuotista itsenäisyyttä, olisimme yhtenäinen, yhdenmukainen, itsenäinen kansa. Sensijaan että tällähetkellä olemme enemmän itsekäs ja itsepäinen. Muutos on mahdollista ja se on mahdollisuus. Kyse on lähinnä siitä mitä minä olen valmis tekemään tuon muutoksen toteutumisen eteen. Omalla kohdallani voin käsi sydämellä todeta, kaikkeni.

Rauhallista ja rakkaudellista Itsenäisyyspäivää juuri sinulle! Sinulla on merkitystä. Minulle.


Elämisen kipu, ylpeyden murentajana.

Joskus tarvitsen suunnatonta tuskaa, ymmärtääkseni luopua vääränlaisesta ylpeydestäni, pyytääkseni apua toisilta ihmisiltä.
Joskus tarvitsen suunnatonta tuskaa, ymmärtääkseni luopua vääränlaisesta ylpeydestäni, pyytääkseni apua toisilta ihmisiltä.

Elämäni nyt miettien on ollut seikkailu vailla vertaansa. Sellainen, jonka tässähetkessä toivoisin jatkuvan vielä pitkään. Olenhan tuolla seikkailullani oppinut omaan elämääni sen tärkeimmän, toisten ihmisten merkityksen.

Elin todella pitkään ajatellen että kaikesta on selvittävä yksin. Kokien väärällä tavoin epäonnistuneeni, mikäli jossain kohtaa olisin pyytänyt apua. Se millaiseksi ihmiseksi tuo elämäntyylini minut muovasi, on nyt miettien äärettömän surullista. Surullista siinä on lähinnä se, että tiedostan tänä päivänä ympärilläni elävän tällaisia ihmisiä todella paljon. Ihmisiä jotka ajattelevat ettei kukaan voi kuitenkaan auttaa. Tai vielä pahempaa, kokevat suunnatonta häpeää siitä ajatuksesta että pyytäisivät apua.

Jos luet tätä tekstiä ja tunnistat itsesi tuosta ylläolevasta, kehoitan sinua rohkeasti kulkemaan kohti tuota häpeää, uskaltautuen luopumaan tuosta väärästä ylpeydestä ja pyytämään apua. Kenenkään ei nimittäin tarvitse yrittää selvitä elämästä yksin. Minä esimerkiksi olisin kuollut n. kolmikymppisenä, ellen olisi suostunut kohtaamaan tuota suunnatonta häpeän tunnettani. Tunnetta, jolla sinällään ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mutta samalla tunnetta jonka alle aikoinaan olin musertua. Yrittäen väistää tuota ikävää tunnetta keinolla millä hyvänsä. Päihteiden käytöstä pillereihin, pelaamisesta, pakonomaisen urheiluun ja työnteosta totaaliseen eristäytymiseen yhteiskunnasta. Kunnes lopulta tajusin sen tärkeimmän. Tuo tunne on minussa sisälläni, eikä lähde sieltä muutoin, kuin turvautumalla johonkuhun toiseen, puhuen läpi erilaiset tapahtumat ja lopulta konkreettisesti kokien nuo tunnetilat.

Mutta mikä vapaus tuosta seuraakaan. Omalla kohdallani voin käsi sydämellä sanoa, että ollessani 32-vuotias, alkaessani opetella puhumaan siitä miltä minusta oikeasti milloinkin tuntuu, tuntui kuin olisin vapautunut yli 3-vuosikymmentä kestäneestä vankeudesta. Sillä tärkeintä tuossa kaikessa kohdallani oli ymmärtää se, että nämä tunteet olivat todellisia, omiani ja siitä huolimatta tunteita joita minulla ensimmäistä kertaa elämässäni oli lupa kokea. Olinhan tuon piinaavan vankeusaikani luulotellut ettei minulla ole lupa moista tuntea, vaan sensijaan tulisi tehdä kaikkeni nuo tunteet tukahduttaakseni. Lopulta en enää yksinkertaisesti jaksanut juoda niin paljon viinaa, saati napostella niin paljon pillereitä, että noiden yhteisvaikutus olisi noita tunteitani vaimentaneet. Sensijaan olin loputtoman monet kerrat vain kuolla yliannostukseen.

Tänään työskentelen ihmisten kans, jotka elävät tuolla samassa pimeydessä. Ymmärtäen että voin yrittää ojentaa heille kättä, tarjoten apua. Silti samalla myös hyväksyen sen että läheskään kaikki ei tuohon käteeni tartu, syystä tahi toisesta. Ehkä aika sille ei vielä ole oikea. Ehkä tuon ihmisen on määrä elää toisenlainen elämä kuin minun tai jotain. Silti sinnikkäästi tuota kättäni tarjoten luotan siihen, et se joka tuohon on tarttuva, saa mahdollisuuden ehkä ensikertaa elämässään tuntea niitä tunteita joita keinolla millä tahansa on pyrkinyt vaimentamaan. Parhaimmillaan, kuten minäkin aikoinani, löytäen aivan uudenlaisen tavan elää elämää, tuntien mitä erilaisimpia tunteita ja mikä parasta, nauttien elämästä kaikkine sen erilaisine sävyineen.

Jos siis koet ettet enää yksinkertaisesti jaksa yksin, voin lohduttaa sillä, ettei tarvitsekaan jaksaa. Olemme täällä nimittäin toisiamme varten. Ainoa mitä sinun tarvitsee tehdä, on luopua vääränlaisesta ylpeydestä pyytääksesi apua ja lopulta antaa itsellesi lupa tuntea ne kaikki tunteet, joita tuo luopuminen tapahtuessaan sinussa vapauttaa. Voin vakuuttaa että noita tunteita on ja paljon. Sitä enemmän, mitä kauemmin olet yrittänyt niitä piilottaa.


Sananen kiitollisuudesta.

Työmatkaa ajaessa, on aikaa miettiä mistä olen kiitollinen.
Työmatkaa ajaessa, on aikaa miettiä mistä olen kiitollinen.

Aihe josta olen kirjoittanut aikaisemminkin. Kiitollisuus. Tunne jota kokiessani kaikki on hyvin. Oli olosuhteet mitä tahansa. Tuo tunne nimittäin liikauttaa sisälläni jotakin siten, ettei mitkään asiat, ei isot, eikä pienet vaivaa.

Yleisimmillään tässä hetkessä tuo vapauttava tunne saavuttaa minut elämän pienissä perusasioissa. Iso muutos siihen nähden, kun olen aikaisemmin ollut ihminen jolle mikään ei oikein ole riittänyt.

Ehkä elämässäni pitkään vallalla olleet henkiset tuskat ovat muovaillet minusta suuruudenhulluutta, jättäen jälkeensä sopivan määrän nöyryyttä suhteessa itseeni ja elämään.

Jos nyt hetkeksi pysähdyn miettimään mitä me ihmiset eniten elämässä kaipaamme, on se että joku näkisi ja kuulisi meidät. Itse elän tähän hetkeen siinäkin mielessä onnellista elämää, että siihen sisältyy lukematon määrä ihmisiä jotka näkevät minut, sellaisena kuin olen. Yksinäisyydestä kärsineelle ihmiselle tämänkaltainen siunaus on yksi monista asioista, joista tänään saan kiitollisuutta kokea.

Muutos tapahtuu, kun opettelen uskomaan sen tapahtuvan, alkaen osaltani kulkea sitä kohti.


Itsekkyys, itsekeskeisyys ja omaneduntavoittelu.

Tunnelin päässä näkyy valoa, sikäli kun vauhtisokeudeltamme sen suostuisimme näkemään.
Tunnelin päässä näkyy valoa, sikäli kun vauhtisokeudeltamme sen suostuisimme näkemään.

Jokainen meistä lienee joskus istunut jossain kulkuneuvossa, katsellen ohikiitäviä maisemia. Hetken aikaa maisemia seuratessa, itselleni ainakin alkaa tulla pahaolo. Kun esimerkiksi automatkalla suostuu pysähtymään P-paikalle, saattaa huomata tavallisen näköisen metsäaukeaman näyttävänkin varsin rauhoittavalta, ellei jopa rauhoittavalta. Kun tuota näkymää malttaa hetken tarkastella, saattaa saada kokea jopa hetkellisen kiitollisuuden siitä että juuri tähän kohtaan matkantekoa malttoi pysähtyä.

Jotenkin nyt miettien elämässäni vasta totaalinen pysähdys auttoi avamaan silmäni näkemään elämän kauneutta, samalla huomioimaan ympärilläni olevia ihmisiä sekä ylipäänsä elämää. Aikaisemmin kun elämäni kulki kuin kiskoilla matkaten luotijunassa, jonka matkanteko sujui hetkittäin liiankin vauhdilla. Nyt miettien en edes lopulta tiennyt mihin olin matkalla. Ainoa minkä tiesin, niin tuonne jonnekin oli kauhea kiire päästä. Huvittavan tästä matkasta teki se, että kyse oli enemmänkin yhdestä samasta ympyrästä jota tuolla junallani kiersin, kuvitellen ennenpitkää pääseväni jonnekin aivan toisaalle.

Erehdyin eilen tutkailemaan netistä hieman näitä meidän kotomaamme talouslukuja. Oikeasti havahtuen siihen, kuinka kusessa todellisuudessa olemmekaan. Tuohon heijastaen ratkaisut joita tässä kaaoksessa pyritään tekemään, vaikuttavat jos mahdollista entistäkin naurettavimmilta. On kuin toisella kädellä pyytäisimme kauniisti almuja, saadaksemme kuitattua velkaa jota elämäntyylimme on saanut aikaan, noiden velkojen maksamisen sijasta, toisella kädellä pistäen nuo almut omaan taskuumme.

Mietin vakavasti eilen sitä mitä sitten tulisi tehdä. Vaikka tiedostankin sen ettei minun hartioillani lepää tämän maan tulevaisuus. Mutta toisaalta tämä vallalla oleva taloustilanne ei juurikaan poikkea omastani, jos nyt rahasummia ei aleta vertailla. Velaksihan on hirveän helppoa elää, niinkauan kuin sillä taataan tietynlainen valmiiksi hankittu elintaso. Ongelma muodostuu vasta siinä, aivan kuten omassa elämässänikin, tilanteessa jossa syystä tahi toisesta tulot eivät riitä kattamaan velasta aiheutuvia menoja. Loputtoman monet kerrat elämässäni olen pyrkinyt elämään itsekkyyttäni samalla tavoin kuin esimerkiksi tällä hetkellä päättäjät ja muu kerma pyrkii tätä ongelmaa ratkomaan. Hankkimalla tuohon velanmaksuun rahan joltain toiselta, ettei vain omaneduntavoittelun sokaisemana tarvitsisi luopua niistä eduista jota itse on jollain tavalla onnistunut itselleen haalimaan. Ainoa mikä tästä seuraa, on se, että luotijunan vauhti vain kiihtyy kiihtymistään, maisemien käydessä yhä epäselvemmiksi.

Lopulta, kuten omassa elämässäni totaalinen pysähtyminen on väistämätöntä. Se tapahtuuko se rauhassa jarruttaen, vaiko painovoiman pakottamana rytinällä, riippunee ainoastaa siitä, mitä me tuossa junassa matkaavat olemme yhdessä valmiita tekemään. Moniko meistä on valmis osaltaan keventämään tuon junan painolastina, luopumalla jostakin omastaan? On sitten kyse pienen ihmisen pienestä osasta tai ykkösluokassa matkaavan menestyjän painavasta pääomasalkusta. Kun jokainen meistä yhdessä kantaisi kortensa kekoon, tämä niinkutsuttu lama olisi ennemmin kuin huomaammekaan selätetty. Mutta tasan niinkauan kuin minä en ole valmis luopumaan omastani, sälyttäen vastuuni jollekulle toiselle, muutos siirtyy vain yhä kauemmas.

Nyt kysynkin, olemmeko yhdessä valmiita tekemään jotakin? Jos yksittäisten leikkausten (ja toisaalla tapahtuvien omien etujen korotusten) sijasta tekisimme kaikki yhdessä päätöksen luopua suhteessa samanverran omasta osuudestamme siitä mitä vuoden aikana tuloja saamme, uskoisin lisävelkaantumisen taittuvan hetkessä. Sillä jos meitä Suomalaisia on kaikkiaan kuutisen miljoonaa, ja esimerkiksi se jääkiekon MM-hurmoksen yhdistävä voima ja isänmaallisuus kanavoitaisiin tämän kansakunnan pelastustalkoisiin, uskoisin että hetkenpäästä olisimme maailmalla esimerkkinä siitä mitä pieni piskuinen kansa yhdistäessään voimansa, on valmis tekemään. Mutta tasan niinkauan kuin minä sysään vastuuta jollekulle toiselle, syyttäen tilanteesta Sipilää, Stubia tai vaikka sitä pikimustaa pakolaista, mitään hyvää ei tapahdu. Aivan samoin kuin jos etsimme tähän tilanteeseenne itsemme ulkopuolelta nopeaa ratkaisua. Ainoa mikä varmalla tapahtuu ennenpitkää on se, että tämä Pendolino jonka keulassa komeilee sinivalkoisin värein koristeltuna Suomi, päätyy lopulta savuavana kyljelleen. Tietty siinä vaiheessa viimeistään kysytään sitä yhteishenkeä matkan jatkamiseksi, mutta minä kysynkin nyt, tarvitseeko meidän ennen tuon yhteishengen löytämistä, saattaa tämä maa ja sen ihmiset kyljelleen. Mielestäni ei tarvitse.

P.s Minulle yksi rakkain harrastus on moottoripyöräily. Jos tuosta harrastuksesta luopuminen merkitsisi sitä että sen avulla ehkäisisin osaltani sen ettei nämä velat kaadu omien lapsieni, saati lastenlasteni maksettavaksi, olisin tuosta rakkaasta harrastuksestani heti valmis luopumaan. Odotin kärsivällisesti kaksi vuosikymmentä saavuttaakseni tuon unelman, mutta olisin heti valmis odottamaan seuraavat kaksi vuosikymmentä, jos sillä saataisiin aikaiseksi se tarvittava asenteenmuutos ja yhdessätekemisen meininki tänne maahamme. Tuo nimittäin merkitsisi samalla sitä että täällä eläminen tuon asenteenmuutoksen myötä muuttuisi huomattavan paljon mielekkäämmäksi. Kysy siis itseltäsi, mitä sinä olet valmis tekemään, tai mistä olisit juuri nyt valmis luopumaan. Ilman jostain irtipäästämistä kun tuskin on mahdollista tarttua mihinkään uuteen mahdollisuuteen.

Edellinen