Yhteiskunta

Euroopan unioni saa Nobelin rauhanpalkinnon. Niin sai aiemmin myös Yhdysvaltain presidentti Barack Obama. Palkittuja yhdistää vähäiset ellei olemattomat näytöt rauhantyössä, suuret näytöt asemyynnissä ja ja asema poliittisen eliitin kultapoikina.

Uuden Suomen toimittajan Teemu J. Kammosen mukaan "oikea valinta ja oikeat perusteet". Kammonen myös sanoo, että "EU kykenee pitämään etnisen ylpeyden palon aisoissa".

Olisin tyytyväinen, jos Nobel-komitea olisi palkinnut postuumisti vanhan kunnon Hiili- ja teräsyhteisön, joka oli luomassa Saksan ja Ranskan välistä yhteisymmärrystä toisen maailmansodan jälkeen. Hiili- ja teräsyhteisö loi rauhaa Eurooppaan.

Nykyisellä liittovaltion suuntaan kehittyvällä Euroopan unionilla ei ole mitään tekemistä rauhan ja vakauden kanssa.

EU ajaa vallanhimossaan ja suuruudenhulluudessaan jäsenmaitaan kohti sisäisiä konflikteja. Kreikassa yli puolet nuorista on vailla työtä ja uusnatsipuoluetta kannattaa viidesosa kansasta. EU ajaa kreikkalaisia etniseen konfliktiin. Espanjan liittovaltio natisee liitoksistaan. Missään kansalaiset eivät halua hylätä kansallivaltiotaan.

Euroopan rauhan takasivat kylmän sodan aikana kahden ei-eurooppalaisen supervallan ydinaseet. Taustalla oli pelko molemminpuolisesta täystuhosta, joka on saanut nimen kauhun tasapaino. Toinen merkittävä tekijä oli Nato, joka toimi itäisen vaikutusvallan vastavoimana.

Väite nykyisestä EU:sta rauhanprojektina on federalistien propagandaa, jolla perustellaan kansalaisille kansallisvaltioiden alasajo. Nobel-komitean päätös on ennen muuta poliittinen. Sillä halutaan osoittaa tukea Euroopan unionin nykyiselle linjalle.

Romanialaisprofessorit ehdottivat vuonna 1948, että Nobelin rauhanpalkinto olisi tullut myöntää Neuvostoliiton ulkoministerille Vjatsheslav Molotoville.

Perusteluina professorit esittivät "Molotovin pyrkimykset turvata rauha ja demokratia toisen maailmansodan aikana ja jälkeen".

Nobel-komitean mukaan palkinto myönnettiin EU:lle sen historiallisesta roolista maailmansodan jälkeisen Euroopan yhdistämisessä ja rauhan rakentamisesta kylmän sodan jälkeen.

Miltähän professorien perustelu olisi kuulostanut Baltiassa ja Itä-Euroopassa vuonna 1948?

Miltähän Nobel-komitean perustelu kuulostaa Kreikassa ja Espanjassa vuonna 2012?

Pääministeri Jyrki Kataisen mukaan "on kaikki syy olla iloinen siitä, että me suomalaiset saamme olla tällaisessa integraatiossa mukana vaikuttamassa ja rakentamassa vakautta".

Fantastista. Voi tätä nettomaksajan kreisibailausta. Kyllä nyt norjalaisia harmittaa.

Kreikan uusnatsit saavat kiittää Euroopan unionia siitä, että saavat olla "mukana vaikuttamassa ja rakentamassa vakautta".

Historia toistaa itseään. Roomalaiset juhlivat korostetusti imperiuminsa luomaa rauhanaikaa, Pax Romanaa, vaikka silloiset ajattelijat näkivät, kuinka mätä imperiumi on.

Aivan kuten Rooma aikanaan, nykyinen Euroopan unioni on rakennettu valheelle rauhan ja demokratian edistämisestä.

Kuntauudistus on ehdottomasti Suomen tärkein uudistus tällä vaalikaudella. Uudistuksen onnistuminen määrittää pitkälti koko julkisen talouden tulevaisuutta ja sitä kautta myös Suomen kilpailukykyä. Uudistuksessa on pakko onnistua.

Viime vuosina kuntien toimintakustannukset ovat nousseet noin 1,6 miljardin euron vuosivauhtia. Jos ikääntymisen suhde palvelumenoihin pysyy ennallaan ja tehokkuus ei merkittävästi parane palveluissa, niin vuonna 2020 nykyinen 40 miljardin kuntasektorin kustannusmassa saattaa paisua jopa 67,6 miljardiin euroon. Tällaisen kustannuskasvun edellyttämiin veronkorotuksiin Suomen kilpailukyky ja verotuksen kannustevaikutukset huomioiden ei ole mitenkään varaa. Jos kustannuskehitystä ei saada parannettua, niin edessä on merkittäviä leikkauksia.

Kustannuskehityksen taittamiseksi ja palvelujen pelastamiseksi tarvitaan tuottavuuden kasvattamista. Ongelmana on se, että nykyinen kuntapalvelujen malli on kaikkea muuta kuin tuottavuutta parantava. Tästä osoituksena on kuntasektorin kokonaistuottavuuden heikkeneminen vuosina 2000-2008 peräti 11,4%. Julkisen talouden kestävyyden kannalta on varsin surullista, että samalla rahalla saadaan koko ajan heikompia tuloksia. Nykyisellä mallilla ei voida jatkaa.

Tässä tullaankin hallituksen esittämän kuntauudistuksen kipukohtaan. Nyt esitetyn kuntauudistuksen keskeisin ongelma on jo sen lähtökohdissa. Uudistuksen kantavana ajatuksena on saada kuntakokoa suurentamalla nykyiset rahat riittämään. Tässä tuskin kukaan on kuvitellut, että kahden lompakon yhdistäminen lisäisi setelien määrää, vaan että suurempi kuntakoko toisi tehokkuutta ja tuottavuutta rahojen käyttämiseen. Valitettavasti suuren kuntakoon tuomia etuja ei alan tutkimustulokset ole kyenneet löytämään. Tilanne on valitettavasti päinvastoin, yksikkökustannukset nousevat kuntakoon kasvaessa ja julkisen talouden kokonaisuus heikkenee entisestään.

Palvelutuotannon tehokkuuden parantamisen kannalta on varsin ongelmallista, että hallituksen esittämässä uudistuksessa turvaudutaan liikaa kuntien omana työnä tehtyyn palvelutuotantoon. Nykyinen palvelutuotannon suljettu malli on keskittänyt palvelutuotannon liian suurelta osalta kunnan omaksi toiminnaksi. Tervettä kilpailua palvelutuottajien kesken on liian vähän ja asiakkaiden valinnanvapaus kyntää pohjamudissa.

Kuntasektorin ulkoistamisaste oli vuonna 2010 vain 22 % eli kuntien palvelujen tuottamisesta lähes 80 % tapahtuu kuntien omana työnä. Kuten edellisistä tuottavuustilastoista havaittiin, tällainen omaan palvelutuotantoon keskittynyt malli ei luo riittävää uudistumiskykyä ja tehokkuutta. Ikävintä on, että hallituksen esittämässä kuntauudistuksessa luotetaan edelleen liian vahvasti juuri tällaisen menon jatkamiseen. Kilpailu, palvelumarkkinoiden hyödyntäminen ja yrittäjyyden uutta luova voima uhkaa jäädä jonnekin hamaan tulevaisuuteen.

Kuntapalvelut pitäisi avata nykyistä enemmän yksityisille toimijoille. Palveluyrityksissä on valtava määrä osaamista ja niissä syntyy koko ajan uusia innovaatioita palvelujen laadun ja kustannustehokkuuden parantamiseksi. Näin se vaan on, että palvelumarkkinoiden sadat toimijat kykenevät uudistamaan palvelutuotantoa monipuolisemmin kuin kunnan yksittäinen virkamies. Vasemmistolaiset ovat tästä toki eri mieltä.

Tämä yrittäjyyden, kilpailun ja valinnanvapauden voima pitäisi nyt ottaa myös kuntauudistuksen tärkeimmäksi ohjenuoraksi. Tällä reseptillä palvelujen pelastaminen näyttäisi piirun verran todennäköisemmältä.

Kunnallisvaalit ovat jo ovella ja seuraavan kolmen viikon aikana kaikki puolueet käyvät tiukkaan taisteluun kansalaisten luottamuksesta. Ehdokasmäärien perusteella lopputulosta voi jo hieman ennakoida siihen malliin, että ykköspaikasta kisaavat ainoastaan SDP ja Kokoomus. Kolmannesta sijasta kilpailun käyvät rammat oppositiopuolueet Perussuomalaiset ja Keskusta.

Tämän asetelman perusteella ihmettelen Kokoomuksen toimintaa ja vaaliavauksia. Sanonnan mukaan kokkareiden vaalitaktiikka on aina ollut, että hyvissä ajoin ennen vaaleja nostetaan oikeistolaisia arvoja ja avauksia esiin, jotta todelliset porvarit saadaan vakuuttuneiksi puolueen agendasta. Vaalien lähestyessä tullaan sanomassa useampi piiru vasemmalle, jotta houkuteltaisiin liikkuvia äänestäjiä. Taktiikka on varmasti toiminut ja tästä hyvänä esimerkkinä voidaan pitää Niinistön ensimmäistä (ja miksei myös toista) presidentinvaalikampanjaa.

Näin ollen onkin perin kummallista, että vaalien lähestyessä kokoomuksen oikeistohöpöhöpö vaan lisääntyy ja hyvä niin. Kokoomuksen ajat "työväenpuolueena" ovat ohitse. Nyt puolue kaivaa rosteristaan esille sen tutun sokean uskon markkinaliberalismiin, heikompiosaisten kyykyttämiseen ja ideologiseen ulkoistamiseen.

Tästä esimerkkejä on useita:

Presidentinvaalikampanjassa Sauli Niinistö vaati lakkosakkojen korottamista. Kokoomuksen puoluekokouksessa Ben Zyskowicz ilmoitti, että tulonsiirtojen aika on ohi ja heti perään Jan Vapaavuori julisti tuloerojen kasvun olevan hyvä asia. Elokuussa pääministeri Katainenkin tarjosi nuorille palkka-alea. Kokoomusnuoret pitävät taas vahvasti kiinni ajatuksesta, että syrjäytyneille ei tarvitse antaa lisää rahaa ja hyvinvointivaltio on syypää syrjäytymiseen.

Kevään ja kesän linjaukset olisivat voineet mennä vanhassa vaalistrategiassa omien äänien kalastelun piikkiin mutta sama todellinen oikeistolainen linja jatkuu. Kokoomus asetti syksyn budjettiväännössä oman arvovaltansa vanhusten hoidon paranemisen edelle ja puolueen kannattajat avoimesti vielä iloitsivat tästä. Kuin kirsikaksi kakun päälle Kokoomus aloitti Suomi-uudistuksensa vaatimalla sairaussakkoa työntekijöille: palkka pois, jos kehtaat saada flunssan.

Täytyy muistaa, että nuorisotyöttömyys ei poistu nuorten palkka-alella, sairauspoissaolot eivät vähene sairaussakolla eikä syrjäytyminen ei katoa sosiaaliturvaa ja ennaltaehkäiseviä palveluita leikkaamalla.

Kokoomuksessa näyttää olevan sisäinen kilpailu meneillään siitä, että kuka keksii typerimmän ja älyttömimmän idean. Näitä avauksia he sitten vivät eteenpäin omana Suomiuudistuksenaan.

Näitä kokkareiden esityksiä lukiessa huomaa, että puolueilla on eroja ja vaikeissa oloissa puolueet paljastavat oikeat kasvonsa. Ero demareiden ja kokkareiden välillä kärjistyy hyvin puhuttaessa vapaudesta. Kuntien palveluista tai vaikka rahoitusmarkkinaverosta päätettäessä kokoomuslaisten mielestä rahalla pitää olla vapaus valita ja tehdä mitä tahansa, kun taas demareiden mielestä ihmisellä pitää olla vapaus rahan ikeestä. Sosialidemokraatit ovat vuosia keskittyneet tekoihin työn ja oikeudenmukaisuuden puolesta ja samaa jatketaan kuntavaaleissa.

Demarinuorten omat kuntavaaliteemat ovat kristallin kirkkaat. Me haluamme parantaa julkisia palveluita, laittaa kouluterveydenhuollon kuntoon ja satsata ennaltaehkäisyyn. Samalla haluamme toimia nuorten työllisyyden parantamiseksi ja syrjäytymisen ehkäisemiseksi, koska meillä ei ole varaa menettää yhtään nuorta. Todellista vastuunkatoa on kantaa vastuu nuorista. Tavoitteenamme on myös kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen lisääminen.

Alkulause:

Tiistaina Yle esittää teemaillan, jonka aiheena on huippu-urheilu. Kyse on siis sellaisesta massakeskustelusta, jossa istuu valtavasti porukkaa ja huutelee päällekäin näkemyksiään tietystä teemasta - monille tuttua vuosien varrelta.

No, sattuipa (sopivasti) tuossa aivan hiljan, että kirjoitimme kollegani tutkimusprofessori Tommi Hoikkalan kanssa huippu-urheilusta dialogisen kolumnin. Eräs useista combo-kirjoittamisen metodeista. Tavara oli kuulemma liian tuhtia sille tarkoitetulle foorumille, eli juttua ei julkaistu. Vaan tässäpä julkaistaan. Toimikoon se meidän kontribuutiona Ylen huippu-urheiluillalle - eräänlainen prologi.

(Teemana tällä ei ole mitään tekemistä päihteiden kanssa, mutta tämän Cityn uudistumisen jälkeen en oikein tiedä, odotetaanko näissä minun jorinoissa sellaista dimensiota olevankaan?)

Harhanäkyjä ja kuvitelmia?

(Tekstissä: MS = Mikko Salasuo TH = Tommi Hoikkala)

MS: Sanakirjat tarjoavat termille "visio" seuraavia määritelmiä: näkemys, hahmotelma, kuvitelma ja harhanäky. Jostain syystä suomalainen liikunta- ja urheiluväki on viime vuosina rakastunut tuohon epämääräiseen termiin - meillä on visio2020!

Tässä pari esimerkkiä: SLU "Olemme maailman liikkuvin urheilukansa 2020", Huippu-urheilun muutostyöryhmä "Suomi on paras Pohjoismaa menestyksellä ja huippu-urheilujärjestelmän toimivuudella mitattuna 2020", Kuntoliikuntaliitto "Vanhojen terveyttä edistävän liikunnan kriteerien mukaan määritelty tavoite on saada terveytensä kannalta riittävästi liikkuvien määrä nousemaan runsaasta 1/3:sta 2/3 -osaan vuoteen 2020" ja Palloliitto "Euroopan TOP 10 jokaisella toiminnan osa-alueella 2020".

Tommi! Eihän noissa visiossa ole päätä eikä häntää. Harhoillako me yritetään saadaan jengi liikkumaan ja vieläpä saavuttaa huippu-urheilumenestystä?

TH: Kiinnostavaan aikaan kysyt tuota. Lontoon olympialaisissa oltiin mitalirankingissa sijalla 60. Mainitsemasi muutosryhmä, ja muutkin, näyttävät asemoineen itsensä vanhan Suomen moodiin, jolloin menestystä piisasi ja kansa liikkui. Moiset tavoitteet eivät ole ihan tämän päivän todellisuudesta.

Tuntuu myös, että urheilukone on rakentamassa itseään varten ylisuorittavan pakkomenestykseen perustuvan myllyn. En siis oikein ymmärrä mihin noita ylivirittyneitä tavoitteita tarvitaan. Onko Islanti siksi käsipallossa niin hyvä, että huippu-urheilun johtoyksikkö siellä on osannut laittaa strategiat paikalleen? Voittivat siksi olympialaisissa MM- ja olympiavoittaja Ranskan, ja koko alkulohkonsa.

Mä väittäisin, että kyse on sikäläisestä lajikulttuurin kaikki mukaan imevästä moodista. Eikös meillä tarvittaisi myös samaa spiraalia käynnistävää arvokeskustelua vähän siellä ja täällä. Kuka, mitä, häh?

MS: Juuri tuota olen jankannut eri foorumeilla: missä on meidän julkinen liikunta- ja arvokeskustelu - ei missään! Kysyin erään seminaarin avauspuheenvuorossa, että uskooko kukaan paikallaolija yhdenkään noista visioista toteutuvan - edes jos maailma menee katolleen. Yksikään käsi yli sadasta ei noussut! Jatkoin, että kumma juttu, sillä te kaikki työskentelette järjestöissä, jotka ovat noiden "harhojen" takana - olette siis sitoutuneet niihin.

Toisessa seminaarissa SLU:n kehitysjohtaja Juha Heikkala, tohtorismies, kehui kuinka heidän visionsa on asiakärki edellä tekemistä! Asiakärki?! Ja vieläpä koko urheiluväki on kuulemma sitoutunut tavoitteisiin - no huh, huh. Nostetaanko me maailmanrauha Nuorisotutkimusverkoston visioksi2020 ja aletaan elvistellä sillä - massia vaaditaan tietysti sata miljoonaa ja äkkiä?

TH: Omalla tavalla ymmärrän hattarapäisyyttä. Onhan se hienoa kun suomalaiset menestyvät, mutta joskus tuntuu siltä, että kilpaurheilumenestys on prioriteeteissa noissa piireissä samaa luokkaa kuin Suomen asema EMU:ssa ja EU:ssa. Ja taatana joudun saarnaamaan suhteellisuuden tajua väelle.

MS: Mä en ymmärrä. Kukaan yli yhden aivosolun omaava ihminen ei sitoudu tollaseen messiaaniseen jargoniin. Alkaa noi sportti-jutut muistuttaa jonkun epämääräisen uskonlahkon ennustuksia. Niillä ei liikuteta ketään tai menestystä saada aikaan. Se on vissi!

Poliittinen viestintä on muutoksessa. Esimerkiksi Facebookissa politiikkaa puhuvat ovat huomanneet, että parhaiten viestinsä saa leviämään tekemällä siitä kuvan, jossa haluttu pointti on tiiviisti esitetty. Toisten viesteihin voidaan myös vastata tekemällä omia versioita muiden kuvista. Kuvaava esimerkki oli viime eduskuntavaalien Vihreiden leijona, josta vastineena lähti leviämään laku-ukkoleijona. Vastineen vastineena Vihreät avasivat kilpailun, johon kannustettiin ihmisiä tekemään omia versioitaan.

Kuvallisen poliittisen viestinnän kulttuuri voi olla hieno mahdollisuus saada viestejä (niin omia avauksia kuin kritiikkejä muita kohtaan) leviämään tavalla, johon pitkän ja perusteelliset blogitekstit eivät koskaan pääse, ja siten ne voivat hyvässä tapauksessa auttaa herättämään ajattelua ja keskustelua uusissa piireissä. Enää kuvat eivät myöskään jää mainostoimistojen hiotuiksi tuotteiksi, vaan niitä tehdään ja jaetaan spontaanisti.

En usko, että tällaisen kuvakulttuurin tarvitsee pelätä rapauttavan syvällisempää ja seikkaperäisempää poliittista viestintää tai ajattelua, se on vain uusi ja täydentävä viestintäväline. Sen sijaan pidän pelottavana sitä, että kuvamuoto vaikuttaa olevan ilmeisen tehokas poliittiselle ilkeilylle. Sarkasmi voi toki olla hyväkin tapa terävöittää kritiikkiä. Ei siinä mitään, jos se kohdistuu poliittiseen sisältöön - kenen tahansa minkälaista tahansa politiikkaa on voitava kritisoida.

Silloin mennään kuitenkin pahasti vikaan, kun lähdetään osoittelemaan politiikkaan uskaltautuvien ihmisten muita ominaisuuksia. Mauttomin ja ilkein esimerkki tästä oli viikonloppuna leviämään lähtenyt Per Looks -blogi, johon on koottu perussuomalaisten ehdokkaiden kuvia, ilmeisenä tarkoituksena nauraa heidän kustannuksellaan.

Politiikassa esillä oleminen ei ole aina mitään herkkua. Se olisi siedettävämpää, jos ei joutuisi naurun kohteeksi milloin mistäkin itsestään johtumattomasta syystä: ulkonäöstä, iästä, sukupuolesta, etnisestä taustasta, seksuaalisesta suuntautumisesta.

Kiusaamisen kulttuurista yritetään kovasti päästä eroon kouluissa. Samanlaiselle ryhtiliikkeelle tuntuisi olevan tarvetta politiikassakin. Jospa siis maltettaisiin pysyä asiassa ja asiallisina.

Ps. Joskus sanatkin ovat kuvia vahvempia, kun ne lauletaan. Pari hyvää biisiä loppuun:

Timo Pieni Huijaus: Jos te vaan seisotte vieres
Puhuva Kone: Hyvä kiertää

Jukka Poika riimittelee Tietotulva -biisissä: "liika tieto voi sekoittaa sun pään, turha tieto ei liity mihinkään, tietotulva vie mennessään ja ihminen kattelee ihmeissään". Lyriikassa kiteytyy hyvin ajankohtainen todellisuusmaisema. Jokapäiväinen mediajulkisuus on täynnä niin suuria asioita, että niistä relevanttien siivilöinti on lähes mahdoton tehtävä.

Paradoksaalisesti juuri nyt on kuitenkin meneillään niin Euroopassa kuin kotimaassa sellaisia poliittisia prosesseja, joiden vaikutus tulee vaikuttamaan elämäämme vuosia tai vuosikymmeniä. Euro- ja pankkikriisi, kuntauudistus, syrjäytymiskeskustelu ja terveydenhuollon uudistus ovat kaikki massiivisia kokonaisuuksia. Nyt ne kaikki pakkaantuvat tietotulvaksi yhteen hetkeen siten, että ymmärryksen padot murtuvat ja syntyy ajatuskaaos. Päättäjät joutuvat tekemään kauaskantoisia ratkaisuja vajaalla tiedolla ja pakon sanelemana. Kansalaiset puolestaan yrittävät saada kukin tavallaan tolkkua tietotulvasta ja kertoa kuntavaaleissa äänestyslipulla oman näkemyksensä.

Nyt, jos koska eletään hetkeä, josta sosiologi Anthony Giddens käyttää käsitettä "fateful moment" - vapaasti suomennettuna "käänteentekevä hetki". Eurokriisi on käynnistänyt dominoefektin, joka tulvii nyt niin mikro- kuin makrotason päätöksiin joka suunnalta. Tässä puristuksessa tarvitaan nopeita liikkeitä, mutta kovassa vauhdissa päätösten riskialttius on suuri.

Menneisyydessä tällaisina hetkinä konsultoitiin oraakkeleita. Nykyaikana ratkaisuehdotuksia kauhotaan hädissään eri asiantuntijoilta, joiden prognoosit nojaavat tilanteen nopeudesta johtuen pitkälti intuitioon. Ei ole aikaa tehdä perusteellisia selvityksiä ja tutkimuksia, joten valittu tulevaisuus sisältää paljon epävarmuutta. Giddens kirjoittaa eksistentiaalisesta epävarmuudesta, jota "käänteentekevät hetket" aiheuttavat - yhteiskunnan ja elämän perusta muuttuu ennalta arvaamattomaan suuntaan. Totuttu ja tuttu joutuvat muutoksen kouriin. Tietotulva ja epävarmuus voivat tosiaan sekoittaa pään - tuottaa hämmennystä ja huolta.

Totuus lienee, että millään poliittisella puolueella ei ole sofistikoitunutta arvausta parempaa tietoa "oikeista" ratkaisukeinoista tämän hetken tietotulvaan. Politiikan puheavaruudessa esitetään silti vaalien alla "oikeita" ja "toimivia" ratkaisuja poikkeuksellisen monimutkaisiin ongelmiin. Äänestäjän tehtäväksi jää valita uskottavimman ratkaisumallin tarjoava poliittinen oraakkeli. Jos juuri nyt on vaikea tehdä "oikeaa" politiikkaa", ei ole äänestäjänkään rooli hääppöinen. Käsissä on tulevaisuus, hyvinvointi ja suomalainen palvelujärjestelmät, mutta tietotulva sekoittaa pään.

Nyt ei alun riimittelyä mukaillen ole kuitenkaan varaa jäädä "kattelemaan ihmeissään", vaan jokaisen on oltava oman elämänsä oraakkeli ja lyötävä äänestyslippu luukusta sisään - näin onnistutaan tai ajetaan karille demokraattisesti. (Oma paradoksinsa onkin, että kuntavaalit osuvat myrskyn silmään ja symbolisesti niissä äänestetään asioista, joita kunnissa ei edes päätetä).

Tässä voikin tarjota ohjeeksi beat-runouden viimeisen mohikaanin John Giornon hienoa muotoilua: It's not what happens, it's how You handle it!