Yhteiskunta

Tuore Ylen Silminnäkijä käsitteli pikavippejä ja velkaloukkuun jääneitä nuoria http://areena.yle.fi/tv/2042081. Aihe on noussut säännöllisesti esille mediassa ja poliittisessa keskustelussa. Pikavippialan lainsäädäntöä on hiljattain uudistettu, jotta alalla toimivista erikoisliikemiehistä päästäisiin eroon. Silminnäkijä oli mielestäni oikeilla jäljillä. Alalla on toiminut verrattaen epämääräisiä yrityksiä, mutta velkaongelmat johtuvat taloudellisesta taitamattomuudesta.
Toinen ohjelman nuorista kertoo avoimesti ostaneensa pikavipeillä ystäviä, neljä erilaista kytkypuhelinta ja järjestelmäkameran osamaksusopimuksella. Hyperkuluttaminen, tuo keskiluokkainen unelma, on ollut vuosikausia myös vähäosaisimpien ulottuvilla, koska pikavipit, luotot ja osamaksut eivät hetkessä realisoidu. Tarinan nuorella naisella oli mahdollisuus kuluttaa rahaa, jota hänellä ei todellisuudessa ole.
Tarinan velkaongelmaisia yhdisti impulsiivinen kuluttaminen ja kyvyttömyys hallita raha-asioitaan. Tällaisissa tapauksissa, kun peräseinä alkaa häämöttämään horisontissa, yhteiskunta tarjoaa mahdollisuuden päästä velkajärjestelyyn. Tämä vastaantulo on ilman muuta hyvä asia, mutta aivan kuten terveydenhuollossa, keskitymme velkaongelmaistenkin kohdalla hoitamaan sairautta. Yhteiskunnan tulisi ennaltaehkäistä velkaongelmien kehittymistä.

Taloudellinen taitamattomuus aiheuttaa työuupumusta, hajottaa ihmissuhteita ja vie yöunet. Talousvalmennus on parasta ennaltaehkäisyä, koska se opettaa kansalaisia hallitsemaan omia raha-asioitaan. Meidän on annettava nuorillemme talousvalmennusta jo peruskoulussa. Meillä ei ole aikaa tuhlattavaksi - eikä liioin rahaa!

Olin muutama viikko sitten ystävieni luona istumassa iltaa. Illan vanhetessa keskustelu sivusi yleisten kuulumisten ohella myös politiikkaa. Ystäväni kysyi minulta: ”Sinä kun olet niissä vihreissä mukana, mitäs te oikein sanalla sanoen ajatte, mikä on se teidän juttu?” Kuvasin hänelle ajankohtaisten esimerkkien kautta vihreiden politiikkaa ja jatkoimme iltaa aivan muissa merkeissä. Kysymys jäi kuitenkin kytemään mielessäni. En ollut tyytyväinen vastaukseeni.

Kun olen pääni puhki pohtinut, mikä olisi sellainen vihreä viesti, joka voisi tavoittaa mahdollisimman monet ihmiset, olen päätynyt lukuisten keskusteluiden jälkeen yhteen sanaan. Sanaan, jonka kautta avaan seuraavan kerran kysyttäessäni, mikä on se vihreiden juttu. Tuo sana on kohtuus. Pröystäily ei sovi suomalaiseen pirtaan, kohtuus sen sijaan on myös suomalainen hyve.

Vihreistä on jäänyt monelle suomalaiselle ankeuttajan ja kaiken kieltäjän leima. Vihreiden politiikasta jää usein mieleen keinot, eivät tavoitteet. Meidän ei tule itse vahvistaa meihin kohdistuvia ennakkokäsityksiä, mutta nostan yhden esimerkin havainnollistaakseni asiaa.

Monelle suomalaiselle on jäänyt mieleen se, että vihreät kannattavat ympäristö-, energia- sekä kulutusverojen korottamista, jotka lyövät pienituloisia suhteellisesti kovemmin. Harvemmalle on selkiytynyt, että halumme yhdistää vihreän verouudistuksen tuloerojen kaventamiseen ja eriarvoisuuden vähentämiseen. Tähän pyrimme ylläpitämällä laajaa veropohjaa sekä kompensoimalla tasaverojen vaikutusta pienituloisille eri etuuksia korottamalla sekä pienten tulojen verotusta keventämällä.

Maailma muuttuu niin hurjaa kyytiä, että tarvitsemme tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottujen keinojen rinnalle yhä vahvempaa vihreää yleisviestiä siitä, mihin pyrimme. Järjen ohelle tarvitaan lisää tunneviestiä ja rohkeaa tavoitteiden asettelua. Kohtuuden vaatimus kaikessa tukee tätä.

Kohtuutta on se, että emme kuluta enempää luonnonvaroja kuin mikä on luonnon uusiutumiskyky.

Kohtuutta on se, että kaikilla ihmisillä on lain edessä samat oikeudet ja velvollisuudet.

Kohtuutta on se, että jokaisella on yhtäläiset mahdollisuudet edetä elämässään.

Kohtuutta on se, että jokainen osallistuu yhteisen vastuun kantamiseen omien kykyjensä mukaan.

Vihreät arvot ovat kohtuuden arvoja. Millä sävyllä ja asenteella välitämme kohtuuden viestiä, ratkaisee viestin perillemenon. Antaa Soinin käyttää aikansa ja palstatilansa vihreiden arvosteluun. Käytetään me palstatilamme ja aikamme ihmisten ja luonnon hyvinvoinnin edistämiseen. Se on se meidän juttu.

Teksti on julkaistu Vihreässä Langassa (18.10.2013)

Asevelvollisuus puhuttaa taas. Tällä kertaa yllykkeenä on OHI ON -kansalaisaloite, jonka tavoitteena on lakkauttaa asevelvollisuus Suomessa.

http://ohion.fi/

Aihe putkahtaa aika ajoin esiin. Viimeksi vuonna 2010, kun vihreät esittivät Kohti valikoivaa asevelvollisuutta -ohjelmansa:

http://www.vihreat.fi/node/5392

Keskustelu ja siinä esitetyt argumentit eivät ole paljoa muuttuneet vuosien varrella.

Timanttisimman puheenvuoron OHI ON -kampanjasta käytti Aliupseeriliiton puheenjohtaja Petteri Leino.

http://www.aliupseeriliitto.fi/blogit?247_a=comments&247_m=1324

Leinon kirjoitus kuvaa koko asevelvollisuuskeskustelun syvimmän olemuksen: kyse ei ole järkiperäisestä argumentaatiosta vaan tunneperäisestä varjonyrkkeilystä.

Leinon tunnepurkaus palveli lähinnä OHI ON -kampanjaa ja toi sille rutkasti lisänäkyvyyttä.

Olen suorittanut 9kk:n asepalveluksen ja seurannut puolustuspoliittista keskustelua aktiivisesti jo vuosia. Alla muutama näkökulma, joita olen pohtinut niin kasarmilla kuin siviilissä jo pitkän tovin.

1. Minkälainen sotilaallinen uhka ja mistä meihin kohdistuu?
2. Valmistaudummeko yhä laajamittaiseen maahyökkäykseen?
3. Tarkastelemmeko puolustusvoimia sen ydintehtävien kautta?
4. Onko maanpuolustustahto kytketty yleiseen asevelvollisuuteen?

Omiin voimavaroihin perustuva uskottava koko maan kattava puolustus ei tarkoita 230 000 henkilön miesaitaa maamme rajoilla eikä edellytä yleistä asevelvollisuutta. Päinvastoin. Pieni, laadukas ja moderni puolustus on kustannustehokas ja vastaa parhaiten uusiin haasteisiin.

Eduskunnan hyväksymä ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko lähtee edelleen siitä lähtökohdasta, että Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa, mutta sitä ei voi sulkea kokonaan pois pitkällä aikajänteellä.

http://vnk.fi/julkaisukansio/2012/j05-suomen-turvallisuus-j06-finlands-sakerhet/PDF/fi.pdf

Puolustusvoimia pitää tarkastella sen ydintehtävien kannalta. Kuinka nykyinen armeijan malli pystyy vastaamaan ydintehtäväänsä eli Suomen puolustamiseen? Vastaus on huonosti. Kuntokoulu- sekä "tehdään pojista miehiä" -argumentit eivät kestä kriittistä tarkastelua. Armeija ei pidä itseään minään kasvatuksellisena instituutiona vaan maanpuolustusorganisaationa. Sellaisena armeijaa pitää myös käsitellä.

Toissijaiset perusteet hämärtävät armeijan tehtävää. Samalla logiikalla voisi vaatia vaikka lukiokoulutuksen siirtämistä armeijalle ja perustella armeijan merkitystä kansankunnan sivistyksen ylläpitäjänä. Ikäluokkien yhteiskunnallistaja -argumentit eivät avaudu tämän ajan ihmisille tulevista sukupolvista puhumattakaan. Käsitys ainoasta ja oikeasta tavasta elää, uskoa sekä toimia isänmaallisesti eivät enää kantaudu menneisyydestä, hyvä niin.

Puolustusvoimia on ajateltava ennen kaikkea tulevaisuuden turvallisuusuhkien kautta. Mihin varaudumme? Puolustusvoimien kehittämisen on luonnollisesti vastattava noita tavoitteita. Ilmastonmuutos, ympäristökatastrofit, rikollisuus, terrorismi, talouskriisit, epidemiat ja tietoyhteiskunnan ongelmat eivät kunnioita valtioiden rajoja eikä niihin pystytä vastaamaan varautumalla laajaan maahyökkäykseen.

Suomen puolustuspoliittinen selonteko tunnistaa hyvin uudet turvallisuusuhkat ja se katsoo huomattavasti paremmin tulevaisuuteen kuin kansallinen puolustuspoliittinen keskustelu. Valitettavasti selonteon johtopäätökset eivät tue sen keskeistä asiasisältöä ja yleinen asevelvollisuus nähdään yhä suomalaisen puolustuksen kivijalkana. Tämä kielii siitä, että kyllä puolustusvoimissa tiedetään, mitä pitäisi tehdä, mutta johtopäätökset ovat saneltu ennalta sisäpoliittisista syistä.

Selonteossa korostetaan hyvin voimallisesti valtioiden välistä keskinäisriippuvuutta ja puolustuspoliittista yhteistyötä (Nato-kumppanuus, EU:n yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittäminen, pohjoismainen yhteistyö sekä kansainvälinen kriisinhallinta). Seuraava kappale ei ole esimerkiksi ole Heikki Patomäen ( http://fi.wikipedia.org/wiki/Heikki_Patomäki) kirjasta vaan puolustuspoliittisesta selonteosta:

”Maailmanlaajuisen keskinäisriippuvuuden kasvun myötä valtioiden ulkoinen ja sisäinen turvallisuus kuuluvat yhä tiiviimmin yhteen. Yhteiskuntien uhkien torjuminen ja niihin varautuminen edellyttävät sekä siviili- että sotilaallisia voimavaroja. Rajat ylittävien uhkien, muun muassa järjestäytyneen rikollisuuden, terrorismin, huume- ja ihmiskaupan, tartuntatautien, ympäristöuhkien, energiakatkojen ja tietoverkkohyökkäyksien, merkitys korostuu. Valtioiden varautuminen häiriötilanteisiin tapahtuu yhä enemmän kansainvälisessä yhteistyössä.”

Kaikesta huolimatta suomalaiseen keskusteluun on jämähtänyt käsitys, että vain yleisellä asevelvollisuudella voimme suhtautua vastuullisesti Suomen puolustukseen. Näin asia ei ole. On vastuutonta ja vaarallista tarkastella puolustusvoimia muusta yhteiskunnasta ikään kuin irrallisena osakokonaisuutena ja varautua Kekkosen ajan turvallisuusuhkiin sokeana tulevaisuudelta.

Näkemykset koko maan puolustuksesta luopumisesta ovat virheellisiä ja vanhakantaisia. Kyse on siitä, millä tavoin koko maata puolustetaan, millaisiin turvallisuusuhkiin koko maa varautuu ja kuinka koko maan puolustus kustannetaan. Nykyinen armeijan malli on epärealistinen juuri siksi, että se ei ole kyennyt vastaamaan sisäpoliittisista syistä näihin kysymyksiin.

Puolustuspolitiikkamme keskeisin ongelma on, että puolustukseen käytettävät resurssit ja tulevaisuuden uhkat eivät keskustele riittävän hyvin keskenään.

Puolustusvoimien kustannuksista hyvin suuri osa on välillisiä, epäsuoria menoja. Kun puhumme puolustusbudjetista, emme voi sulkea ulos esimerkiksi työurien lyhentymistä ja opintoaikojen pidentymistä. Kansantaloustieteen professorin, tutkija Panu Poutvaaran mukaan asevelvollisuuden näkymättömät kustannukset ovat Suomelle noin 1-2 prosentin luokkaa bruttokansantuotteesta.

http://ohion.fi/faktaa.htm

Niin ja lopuksi on hyvä vielä muistuttaa Leinoa ja muita hengenheimolaisia siitä itsestään selvästä asiasta ja tasa-arvoon liittyvästä ongelmasta, että yleinen asevelvollisuus koskee vain miehiä.

Elinkeinoministeri Jan Vapaavuori haluaa hylätä nykymuotoiset hallitusohjelmat, koska niistä on muodostunut neljän vuoden pakkopaita. Vapaavuoren mielestä liian yksityiskohtaiset, sitovat ja vahvasti ohjaavat hallitusohjelmat eivät pysty vastaamaan muuttuvan maailman tarpeisiin. (HS, 3.7.)

Vapaavuori tarjoaa vaihtoehdoksi selkeitä pelisääntöjä ja lisää hallituksen strategisia istuntoja (esimerkkinä kevään kehysriihi), joiden avulla monipuoluehallitus pystytään pitämään toimintakykyisenä, kun maailma muuttuu ympärillä.

Ymmärrän kyllä Vapaavuoren turhautumisen nykytilanteeseen.

Sote- ja kuntauudistuksen ongelmat johtuvat osiltaan tiukoista hallitusohjelman linjauksista. Nuo linjaukset ovat olleet suurin syy, miksi lähes kaikki asiantuntijalausunnot järkevästä sote-uudistuksesta ovat lähtökohtaisesti tyrmätty. Eläkeikää koskevia linjauksia kyllä valmistellaan kaikissa puolueissa ja työmarkkinajärjestöilläkin olisi valmius keskustella asiasta, mutta demarien vaatimuksesta minkäänlaisia esityksiä ei saa tuoda käsittelyyn tällä vaalikaudella. Talouden kasvuennusteet ovat heittäneet häränpyllyä ja hallitusohjelman alijäämä- ja työllisyystavoitteet ovat karkaamassa pahasti käsistä. Listaa voi jatkaa.

Vapaavuoren avautumisen ajankohta viittaa myös siihen, että taustalla hiertää hallitusohjelman sivun 65 kirjaus: "Hallitus ei myönnä periaatelupia uusille ydinvoimaloille." Koska Fennovoiman yhteistyökumppani, laitoksen tyyppi ja koko ovat vaihtuneet, kyseessä on uusi hanke, joka tarvitsee uuden periaateluvan. Hallitusohjelma ei tämän myöntämistä salli. Tämä oli varmaankin Vapaavuorelle viimeinen pisara.

Yleisesti voi sanoa, että hallitusohjelman ja hallituksen harjoittaman politiikan välisen jännitteen välillä on kaksi asiaa:

1. Maailmantalouden ja Euroopan talouden ongelmat sekä sen tuomat muutokset Suomelle

2. Kuuden puolueen ristiriitainen hallitus (pakkoavioliitto), jossa etenkin demarien ja kokoomuksen keskinäinen nilkoille potkiminen on tehnyt kaikista rakenteellisista uudistuksista lähes mahdottomia

Olen kuitenkin eri mieltä Vapaavuoren esittämästä ratkaisusta.

Vapaavuoren esitys johtaisi nykytilanteessa jatkuvaan hallitusneuvotteluiden tilaan, tempoilevaan politiikkaan ja varmaankin useisiin erilaisiin hallituskokoonpanoihin vaalikauden aikana. Tämä ei olisi omiaan vahvistamaan poliittisen järjestelmän vakautta ja toimintakykyä, jota myös luottoluokittajat seuraavat.

Nykytilanne on hyvin ymmärrettävä. Jokainen hallituspuolue tarvitsee omat puumerkkinsä hallitusohjelmaan. Mitä useampi puolue, sitä raskaampi ja yksityiskohtaisempi hallitusohjelma. Vapaavuoren esitys johtaisi entistäkin voimakkaampaan pääministeri- ja valtiovarainministeripuolueen saneluvaltaan. Siihen leikkiin tuskin pienpuolueet lähtevät mukaan.

Jos hallitusohjelmaa halutaan viedä Vapaavuoren haluamaan suuntaan, Suomessa pitäisi siirtyä Ruotsin tapaan blokkipolitiikkaan. Ennen vaaleja tarjotaan kaksi vaihtoehtoista hallitusohjelmaa, kaksi vaihtoehtoista politiikan suuntaa. Jos hallituspuolueet eivät ole toistensa vastakohtia, yhteistyö ja luottamus mahdollistavat hallitusohjelman kehittämisen Vapaavuoren toivomaan suuntaan.

Vapaavuori mainitsi kevään kehysriihen esimerkkinä sellaisesta hallituksen neuvonpidosta, jota tarvitaan lisää. Kehysriihen aika on ollut varmasti koko hallituskauden vaikeimpia koetinkiviä. Kovin montaa vastaavaa selkkausta hallitus ei kestä. Nykyiseen hallitusohjelmaan liittyvät ongelmat ovat se hinta, joka joudutaan maksamaan, jotta hallitus pysyy kasassa.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

On tietenkin selvä asia, että hallituksen kasassa pysyminen ei voi olla politiikan tärkein tehtävä. Ei ole myöskään kovin kestävä ratkaisu järjestää vaaleja vaalien perään, jotta saadaan sopiva hallitus kasaan. Tarvitaan siis jotain muuta. Tarvitaan lisää kansanvaltaa ja politiikan avoimuutta.

Jos puolueet ilmoittaisivat avoimesti ennen vaaleja sekä ennen kehysriihen kaltaisia neuvotteluita, mitä he haluavat tehdä ja millä perustein, olisivat ikävätkin päätökset helpommin hyväksyttävissä.

Jos ihmisillä olisi enemmän välineitä osallistua politiikkaan sekä mahdollisuus saada avoimesti tietoa päätöksenteon perusteista, päätöspolitiikka olisi enemmän alisteista kansanvallalle. Mitä enemmän politiikka on alisteista kansanvallalle, sitä suurempi oikeutus tehdyllä politiikalla on. Näin ollen puolueet uskaltaisivat tehdä myös yleisesti epäsuosittuja ratkaisuja ja katsoa seuraavia vaaleja pidemmälle.

Uuden perustuslain tuoma kansalaisaloite tarjoaa edustuksellisen demokratian rinnalle suoran demokratian työvälineitä. Kansalaisaloitteen lisäksi poliittinen päätöksenteon avaaminen on välttämätöntä. Eduskunnan valiokunnat ja kuntien lautakunnat on avattava kansalle.

Jos politiikan avoimuuteen liittyvät kysymykset kiinnostavat enemmän, asiata voi lukea aikaisemmasta tämän blogin kirjoituksestani täällä:

http://www.city.fi/yhteiskunta/blogit/10/avoimuuden+mm-kisat+kanada-suomi+6-0/123575

Lämmin kesäpäivä ja kylmä olut ovat täydellisyyttä hipova yhdistelmä. Hyvissä olutravintoloissa on todella laaja valikoima erilaisia mallasherkkuja kaikkiin makuihin. Satoja sellaisia merkkejä sellaisilta valmistajilta, joita ei löydä kaupasta eikä Alkojen hyllyiltä. Erityisesti suosin suomalaisten pienpanimoiden taidonnäytteitä. On perin harmillista, että suomalainen alkoholikeskustelu on kovin mustavalkoista. Olut- ja viinikulttuurista ei voida puhua ilman moraalis-eettisiä tunnontuskia. Ja siiderikulttuuria Suomessa ei edes ole.

Olen täysin samaa mieltä kaikkien niiden ihmisten ja tahojen kanssa, jotka ovat huolissaan alkoholin kansanterveydellisistä ja kansataloudellisista haitoista. Olen kasvanut itäviinan vaikutuspiirissä Joensuussa, nähnyt vierestä kun ihmiset juovat rahansa ja terveytensä sekä seurannut läheltä sitä inhimillistä kärsimystä, minkä alkoholi ja muut päihteet tuovat perheisiin.

Jos alkoholin ongelmakäyttöä halutaan hillitä, tulisi suhtautumista alkoholiin pyrkiä aktiivisesti muuttamaan. Ihmiset ovat aina juoneet ja tulevat aina juomaan. Siihen emme voi vaikuttaa. Siihen voimme, miten ja minkä verran ihmiset juovat. Kun olin vaihto-oppilaana Ranskassa, kulttuurierot näkyivät hyvin selkeästi myös suhtautumisessa alkoholiin. Toisen menovesi oli toisen nautinto- ja rentoutusjuoma. Olen huomannut, että mitä useammin ihmiset valitsevat kaljakorin sijaan muutaman laatuoluen ja sen kylkeen hyvän ruoan tai vaikkapa futispelin, sitä useammin ihmiset havaitsevat saavansa enemmän vähemmän rahalla ja morkkiksella.

Koska olemme Suomessa ja käymme suomalaista alkoholikeskustelua, täytyy tämänkin teksti aloittaa yllä kuvatulla introlla.

Itse asiaan. Vihreät hyväksyivät puoluekokouksessaan aloitteen, joka sallisi mietojen alkoholijuomien (olut, viini ja siideri) myynnin ulos ravintoloista kaikkina viikonpäivinä klo 09-21. Tämän lisäksi Vihreät katsovat, että pienpanimotuotteita on voitava myydä samoin ehdoin kuin tilaviinejä ja tilaviinien myynti tulisi laajentaa myös likööreihin. Tästä nousi kunnon keskustelu. Suurimman osan palautteesta pystyy kiteyttämään seuraavasti:

”Kerrankin voin olla jostain samaa mieltä Vihreiden kanssa, todella järkevä aloite. Lisää tämänkaltaista ymmärrystä maaseudun elinkeinoja ja maalaisjärkeä kohtaan, niin minäkin harkitsen Vihreiden jäsenyyttä.”

On vähintään ymmärrettävää, että keskusteluun on otettu aiheelliset huolet alkoholin saatavuuden lisääntymisestä sekä alkoholin haitat ylipäänsä. Olisin suorastaan järkyttynyt, jos näin ei olisi tapahtunut. Onneksi ei tarvitse ryhtyä Räsäseksi Räsäsen paikalle. Ymmärrän kyllä hallitusohjelman kirjaukset alkoholin saatavuuden rajoittamisesta sekä siitä, että nykyinen vähittäismyyntimonopoli säilytetään alkoholilain mukaisena. Keskustelua kuitenkin saa ja tulee käydä, hallitusohjelma ei ole raamattu.

Aloitteen taustalla on saattaa pienpanimot samaan asemaan tilaviinien tuottajien kanssa, sillä niiden toiminta on toisiinsa verrattavissa ja nykytilanne on sisäisesti ristiriitainen. Tästä suurin osa keskustelijoista on samaa mieltä, mukaan lukien uusi peruspalveluministeri Susanna Huovinen.

Sisäisen ristiriitaisuuden purkamisen lisäksi taustalla on sama ajatus kuin tilaviinien ulosmyynnissä: tukea maaseudun elinkeinotoimintaa ja matkailua. Tässä huomioidaan luonnollisesti nykyinen lainsäädäntö eli olutostoksille on turha tulla klo 21 jälkeen ja/tai päihtyneenä ja alaikäisille ei tarjoilla. Vihreiden esitys lisää kyllä tilastollisesti alkoholin saatavuutta, sillä Alkon noin 345 myymälää saisivat kaverikseen yli 6000 anniskelupaikkaa. Jos on huolissaan alkoholin saatavuuden kasvusta, voi lohduttautua seuraavalla ajatusleikillä:

Jos haluat päihtyä, valitsetko a) lähikaupan tarjouskeskarin b) naapurin Alkon viinapullon c) taajamassa sijaitsevan pienpanimon triplahintaisen käsityönä tehdyn oluen. Niin. Sitähän minäkin.

Vaikka alkoholin saatavuus lisääntyy, kyse on silti rajatusta oikeudesta, joka keskittyy kalliimpiin tuotteisiin eikä lisää näin ollen alkoholin kokonaiskulutusta etenkään ongelmakäyttäjien keskuudessa. Niille, jotka näkevät esityksessä porttiteorian viinin ja viinan ilmestymisestä maitokauppaan sanottakoon, että keskustellaan asiasta sitten kun joku sellaista esittää. Itse en ainakaan sitä kannata.

Usein tässä keskustelussa nostetaan esille myös EU:n yhteisölainsäädäntö, jonka mukaan kotimaisten tilaviinien suosiminen yhdistettynä monopolijärjestelmäämme on EU-kilpailulainsäädännön vastaista. Tämä on täysin totta. Komissio ei ole kuitenkaan asiaan puuttunut, mutta se ei tarkoita sitä ettei se puuttuisi Suomen erityisasemaan, jos tilaviinien myynti laajennettaisiin pienpanimotuotteisiin ja likööreihin. Asiasta lienee syytä keskustella. Oma arvioni on se, että komission myötämielisyys Suomen poikkeukselle kestää vielä pienpanimolaajennuksen, mutta liköörien ulosmyynti voidaan unohtaa.

Pienpanimoiden kantona kaskessa on myös se, että kauppaan päästääkseen tuotteita pitäisi laimentaa 4,7 til%:iin ja tuotteen vähimmäistuotantomäärän ylittäminen tarkoittaisi jotain aivan muuta kuin pienpanimotoimintaa. Pienpanimoksi määritellään siis tuotantolaitos, joka valmistaa kalenterivuoden aikana olutta enintään 10 miljoonaa litraa. Alkon valikoimiin pääsemisestä on turha edes kuvitella, sillä valikoimat ovat suppeat tuotanto- ja toimitusvaatimukset hyvin raskaat.

Mitä tulee sitten viinin, oluen ja siiderin ulosmyyntiin tavallisista anniskeluravintoloista, pidän Vihreiden puoluekokouksen päätöstä hyvänä keskustelualoitteena. Kukaan ei ole esittänyt, että ravintoloista voisi hakea juomat jatkoille vaan ajatus on ollut se, että viinin, oluen ja siiderin myynti päättyisi iltayhdeksältä ja normaalin alkoholilainsäädännön mukaisesti päihtyneelle ei myydä pöytään eikä mukaan. Näin ollen esimerkiksi ruokaseurue voisi ottaa lopun kalliimmasta ruokaviinistä mukaan ja voisin esim. itse ravintola Pikkulinnussa käydessäni ostaa mukaan pari pulloa jotain sellaista olutta, mitä ei mistään muualta saa.

Myöskään alkoholikeskustelun ei tulisi olla rappiolla.

Tätä tekstiä kirjoittaessani katson Kanadan parlamentin rahoitusvaliokunnan kokouksen nro 199 (2.5.2013) lähetyksen tallennetta kotikoneelta.

Kanadan rahoitusvaliokunnan kotisivut löytyvät täältä:

http://parl.gc.ca/CommitteeBusiness/CommitteeHome.aspx?Cmte=FINA&Language=E&Mode=1&Parl=41&Ses=1

ja kokoustallenteita voi katsoa ja kuunnella täältä:

http://parl.gc.ca/CommitteeBusiness/CommitteeMeetings.aspx?Cmte=FINA&Language=E&Mode=1&Parl=41&Ses=1

ja kyseisen kokouksen (nro 199) pöytäkirja löytyy videotallenteen vierestä:

http://parl.gc.ca/HousePublications/Publication.aspx?DocId=6129873&Language=E&Mode=1&Parl=41&Ses=1

Osa kokouksista löytyy videotallenteina ja osa äänitallenteina. Vain pieni osa kokouksista on lukittuja siten, että video- ja äänitallenteet eivät ole julkisuudelle avoimia. Nämä ovat kuitenkin vain pieni poikkeus ja julkisuuden rajoittaminen liittyy salassapitovelvollisuuksiin ja/tai kansallisen turvallisuuden kysymyksiin.

Yksi hienoimmista asioista, joita avoimuuden kulttuuri on tuonut mukanaan, on kansalaisyhteiskunnan vahvistuminen sekä ihmisten osallistaminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.

Löysin Kanadan järjestelmää tutkiessani myös alla olevan openparliament-sivuston.

http://openparliament.ca/

Sen tarkoitus on jäsentää poliittista keskustelua järjestelmän avoimuutta hyödyntäen:

”For all its routine and formal trappings, Parliament remains a crucial engine of our democracy. And lots of its workings—votes, speeches, committees—take place in the open. But, too often, information that's technically available is difficult to find and use. This independent, non-governmental site aims to make some of that information more easily accessible.”

Sivustolle on listattu kaikki valiokunnat sekä suorat linkit valiokuntien kotisivuille sekä kaikki parlamentissa käytetyt puheenvuorot teemakohtaisesti vuodesta 1994 saakka.

http://openparliament.ca/debates/

Kun suljin rahoitusvaliokunnan kokouksen nettitallenteen, muistin jälleen, miksi olin niin innostunut Kanadan parlamentin avoimuudesta. Kun Kanadassa homma toimii hienosti, Suomessa vasta keskustellaan asiasta, ja hyvin nihkeästi. Masentavaa.

Olen keskustellut usean suomalaisen kansanedustajan kanssa, jotka ovat olleet eri valiokuntien matkoilla Kanadassa. Valiokuntien toimintatavat ovat nousseet useasti keskusteluun. Kanadassa ollaan kuuleman mukaan oltu hyvin ihmeissään siitä, miksi maailman yhdessä vähiten korruptoituneista ja imagoltaan puhtoisimmista maista valiokunnat ovat suljettuja. Tämä ei ole mahtunut kanadalaiskollegoiden järkeen. Eikä minun. Ehkä avoimuus paljastaisi jotain, mitä ei pysty brändäämään.

Asiasta on keskusteltu tällä viikolla vilkkaasti. Kaikki lähti Helsingin Sanomissa (28.4.) julkistusta artikkelista, jossa kuvattiin, keitä eduskunta kuuntelee. HS:n yli 93 000 nimeä sisältävästä dataselvityksestä käy ilmi, että elinkeinoelämän lobbareita kutsutaan eduskunnan kuultavaksi kaksi kertaa enemmän kuin palkansaajien.

Jokainen valiokunnan jäsen voi esittää kuultavaksi ketä tahansa ”asiantuntijaa”. Asiantuntijakuulemisia käytetään yleisesti oman äänen ja poliittisen linjan pönkittämiseen.

Hyvän pelivainun omaava Alexander Stubb haistoi tilanteen. Hän kirjoitti blogissaan:

”Eduskuntien valiokunnat voitaisiin avata julkisiksi täysistunnon tapaan ja jonkinlainen lobbarirekisteri voisi olla käyttökelpoinen. Molemmat ideat kumpuavat meppivuosiltani.”

http://www.alexstubb.com/fi/blog/2001/#.UYYKQ_kw9Jo

Uskon, että Stubb on vilpittömästi samaa mieltä itsensä kanssa hyvässä kannanotossaan, joka peilaa Euroopan parlamentin avoimuuden periaatteita ja käytäntöä. Tämänkaltainen positiivinen ja leveästi hymyilevä kannanotto ei tee myöskään pahaa kokoomuksen kannatuksen notkahduksen jälkeen.

Samalla viikolla ”mies kuin unelma” (eduskuntavaalislogan vuodelta Kekkonen) Kimmo Sasi kertoi (HS, 29.4.) luultavasti kokoomuksen enemmistön kannan: "Avoimista kokouksista tulee teatteriesityksiä, ja todellinen päätöksenteko siirtyy hämyisiin kabinetteihin."

Sasin mukaan kokemattomat poliitikot, kuten Stubb, tekevät tämänkaltaisia ulostuloja. Sasin kommentti Stubbin kokemattomuudesta ei oikein kanna. Sasi on kasvanut hämyisissä kabineteissa kun taas Stubb on alleviivatusti eurooppalainen poliitikko, joka tuntee Suomen ja EU:n päätöksenteon tavat hyvine ja huonoine puolineen. Stubb on myös hyvin pragmaattinen kokoomuslainen poliitikko, ei niinkään kokoomuksen arvopohjasta näkemystään ammentava poliitikko. Jotain pragmaattisuudesta kertoo se, että ennen kokoomukseen siirtymistään, Stubb kävi koputtelemassa demareiden ovea, mutta ei saanut tarpeeksi tukea 2004 eurovaalikampanjalleen ja hyppäsi sitten kokoomuksen fantastiseen siipeen

Se Stubbista, takaisin asiaan.

Suurin osa käydystä keskustelusta tukee ajatusta, että valiokuntien toimintaa avataan jonkin verran ja valiokuntien julkisia kuulemisia lisätään. Valitettavasti tämä näyttää itselleni siltä, että esim. Kanadan malliin on pitkä matka ja pienillä myönnytyksillä pyritään kuittaamaan koko suurempi keskustelu.

Toivon, että kansalaiskeskusteluun saadaan lisää vettä myllyyn ja poliitikot laitetaan perustelemaan kunnolla kantojaan.

Alla neljä pöhköä perustetta vastustaa politiikan avoimuutta.

1. Päätöksenteko siirtyy kokouksista muualle

Jo tällä hetkellä päätöksiä neuvotellaan etukäteen suurimpien ryhmien kesken kokousten ulkopuolella, mutta avoimuus pakottaisi poliitikot perustelemaan kantansa julkisesti ja äänestäjillä olisi parempi mahdollisuus seurata edustajiensa työtä sekä annettuja lupauksia. Jos pelko on se, että suuret ryhmät päättävät avoimen valiokuntatyön jälkeen kaikesta, julkisuus on myös vahva ase alistaa päätöksentekoa valiokuntakeskusteluun ja tuoda havaitut epäkohdat esille.

2. Asiallinen päätöksenteko ja kompromissit vaarantuvat avoimuuden myötä

Onko esimerkiksi hallituksen yhteisö- ja osinkoverouudistus esimerkki asiallisesta päätöksenteosta ja kompromissista? Poliitikkojen pitää pystyä perustelemaan kantansa ja päätösten ja niiden perusteiden tulee olla kaikkien arvioitavissa. Pelkäävätkö poliitikot, että heidän kantansa ja toimintatapansa kestä päivänvaloa. En usko, että kellään olisi ollut pokkaa tehdä kehysriihen päätöstä yhteisö- ja osinkoverouudistuksesta, jos tehdyt päätökset ja päätösten perustelut olisi alistettu julkisuudelle. Kun päätöksen taustat valkenivat viikkoja käydyn keskustelun jälkeen, päätöstä myös muutettiin.

3. Avoimuus voi tuottaa liikaa tietoa, joka väsyttää ihmiset ja varmistaa välinpitämättömyyden

Yllä kuvattu Kanadan parlamentin toimintaa seuraavaa sivusto on hyvä esimerkki, joka kumoaa tämänkaltaiset älyvapaat perustelut. Ihmisille täytyy mahdollistaa osallisuus yhteiskunnan päätöksissä ja jokainen käyttää tätä mahdollisuuttaan oman aikansa ja mielenkiintonsa rajoissa. On varsin nurinkurista, että jokaisella suomalaisella on paremmat mahdollisuudet tutustua ja perehtyä Kanadan parlamentin toimintaan kuin Suomen.

4. Avoimuuden myötä poliitikot politikoisivat ja asiantuntijat arkailisivat

Mitä muuta kansanedustajat tekisivät eduskunnassa kuin politikoisivat? Ihmisillä olisi avoimuuden myötä itse tehdä arviot, jatkaako kansanedustaja seuraavien vaalien jälkeen politikointia vai ei? Avoimuus on parasta poliittista kuluttajansuojaa. Asiantuntijat ovat virkansa ja tehtäviensä puolesta velvoitettu taustoittamaan päätösten vaikutuksia. Nyt emme tiedä, toimitaanko todella näin ja miten eri kansanedustajat eri tietoon reagoivat. On helpompi pelotella ja ohjata asiantuntijakuulemisia, kun se tehdään salassa.

Toivon todella, että poliittisten sisältöjen lisäksi tulevissa eduskuntavaaleissa kiinnitettäisiin huomiota myös politiikan tekemisen tapoihin. Suomella ja suomalaisella demokratialla ei ole enää varaa elää varjojen mailla. Suomen on aika tulla ulos kaapista.

Otan mielelläni vastaan kommentteja politiikan avoimuudesta muista maista. Jaa toki tietosi kommenttiketjusta.

Kello 7.15 kännykkä soittaa herätyksen merkiksi samaa kummallista ujellusta. Singahdan sohvalle istumaan. Pyörittelen silmiäni ja herään. Maanantai siis. Eilisillan kivennäisveden pohjat alas kurkusta, Aamu-TV pyörimään ja suihkuun. Pöydällä oleva lappu muistuttaa kohta talossa alkavasta vesikatkosta.

Kaivelen pyyhe päällä vaatekasoja. Mitä laittaa päälle? Televisiossa kerrotaan lääkäritalojen lähettävän 80 000 näytettä vuodessa ulkomaille laboratorioon. Määrä tulee kasvamaan huomattavasti. Jonkun firman toimitusjohtaja kysyy, onko asiakkaalle väliä onko labra Tampereella vai Tallinnassa. Unisessa tilassa mietin, että voihan se vaikuttaa kotimaisten laboranttien työllisyyteen ja mahtaako puolalainen laboratorio olla Suomen tasoa? Kuka valvoo? Ajatukset ovat unisia ja kestävät muutaman sekunnin.

Vaatteet on valittu ja nyin niitä päälle. Samalla kuuntelen uutisista tutkimustuloksia: kova talouskuri on lisännyt masennusta ja itsemurhia Euroopassa, erityisesti Kreikassa, jossa myös HIV tartunnat ovat lisääntyneet 200 prosenttia. Hard Times for an Honest Man.

Kertokaa nyt jotain positiivista, puhisen vetäessäni sukkia jalkaan. Pistän merkille, etten jaksa unisena edes kiroilla mielessäni. Se naurattaa.

Syyttäjä on lopettanut 8000 esitutkintaa resurssipulan takia. Mukana epäilyjä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ylen selvityksen mukaan lasten liikuntaharrastukset voivat maksaa useita tuhansia euroja. Moskova siirtää mielenosoitukset erikseen rakennettavaan puistoon - Moskovan Hyde Park. Puuh, Venäjä ja kansalaisaktivismi - ei rimmaa kyllä yhtään. Vaatteet lopulta päällä ja sitten aamurööki.

Silmäys Teksti-TV:n uutisiin. Yli 15 000 irtisanotaan Kreikassa. Tavarat kassiin. Taustalla Riihilahti ehtii luvata Jälkihiessä Real Madridille toivoa Mestarien liigan välierien toiseen osaan, mutta FC Bayern on kuulemma varma finalisti. Toivorikas silmäys seinällä roikkuvaan Bayernin viiriin vuodelta 1977. Bikerit jalkaan ja aamuiselle Kallion kadulle.

Aurinko paistaa. Lähikaupan myyjä toivottaa huomenet iloisesti, kuten aina. Seisahdun nauttimaan aamukahvia Porthaninkadun ja Toisen linjan kulmaan. Ihmisiä vilisee ympärillä. Roskis kahvipöytänä vilkaisen kännykästä Hesarin pääuutisen: Pääkaupunkiseudun iltapäiväkerhoihin ei mahdu. Helvetin hienoa Helsinki: We Take Care of Our Own!

Viimeinen blogi täällä, mutta olkaa huoletta: kapina jatkuu. Cityn verkkosivutkin ovat sopivasti uudistuneet - saanko tekstiä aalloille ja mihin minä lopetan? Päädyn kysymään todellisuudesta, johon aamulla heräsin:

Where's the eyes, the eyes with the will to see?
Where's the hearts, they run over with mercy?
Where's the love that has not forsaken me?
Where's the work that set my hands, my soul free?
Where's the spirit to reign, reign over me?
Where's the promise, from sea to shining sea?
Where's the promise, from sea to shining sea?

We take care of our own
We take care of our own
We take care of our own

We take care of our own: Linkki

Tänään se sitten tapahtui, ensimmäisen kansalaisaloitteen lähetekeskustelu eduskunnan täysistunnossa.

Alusta asti on ollut selvää, että keskustelu leviää kahteen suuntaan. Toisaalta puhutaan työvälineestä ja toisaalta työn lopputuloksesta. Työvälineellä tarkoitan itse kansalaisaloitetta ja työn lopputuloksella tarkoitan lakia, joka kieltää turkistarhauksen Suomessa.

Keskustelun kaksi ensimmäistä puheenvuoroa riittivät näyttämään keskustelun suunnan.

Kokoomuksen kansanedustaja Pauli Kiuru kehui kansalaisaloitteen merkitystä osana suomalaisen demokratian kehittämistä ja toivoi kansalaisaloitteelle asiallista käsittelyä, sitä tarkemmin määrittelemättä. Hänen mielestään Suomella ei ole varaa luopua näin merkittävästä vientialasta, mutta eläinten hyvinvointia pitäisi kehittää.

Vihreiden Anni Sinnemäki puolestaan korosti sitä, että politiikan ja lainsäädännön tehtävänä on asettaa elinkeinolle moraaliset ja eettiset rajat.

Tämän jälkeen maa- ja metsätalousvaliokunnan puheenjohtaja Jari Leppä (kesk) totesi keskustan turkistarhausta puolustavan kannan ja lupasi aloitteelle asiallisen käsittelyn valiokunnassaan.

Sitten siirryttiin minuutin mittaisiin debattipuheenvuoroihin. Päälinjat menivät niin, että vihreiden (yksimielisesti) ja vasemmistoliiton (vähintäänkin enemmistö) edustajat kannattivat turkistarhauksen kieltämistä, demareiden pakka on levällään ja kaikki muut vastustivat turkistarhauksen kieltämistä.

Sanottakoon jo tässä vaiheessa se, että olen puhtaan asenteellinen tässä kysymyksessä ja kannatan turkistarhauksen kieltämistä siirtymäaikojen kautta. Siksi kirjoitan, miten kirjoitan.

Mielenkiintoisimmat tänään esitetyt argumentit turkistarhauksen kieltämistä vastaan löytyvät alta:

Kimmo Sasi (kok): "Ajatelkaa niitä pieniä itkeviä lapsia, joiden vanhemmat syrjäytyvät kun työpaikat katoavat."

Janne Sankelo (kok): "Tosielämässä ihmiset käyttävät eläimiä hyödykseen."

Maarit Feld-Ranta (sd): "SPD ei kannata turkistarhauksen kieltämistä, koska sillä on merkittävä alueellinen työllistymisvaikutus."

Lauri Heikkilä (ps) "Perussuomalaiset kannattavat rehtiä ja rehellistä yrittämistä, jota turkistarhaus on."

Ulla-Maj Wideroos (rkp) "Tukekaamme yrittäjyyttä, tukekaamme turkistarhausta."

Peter Östman (kd): "Mikä ero on turkistarhauksella ja muulla tuotantoeläintaloudella?"

Lea Mäkipää (ps): "Miksi juuri turkistarhaus pitäisi kieltää. Annetaan myös turkistarhauksen elää ja kukoistaa."

Jotta teksti ei veny liian pitkäksi, jätän argumenttien arvioinnin lukijan vastuulle.

Sekä kansalaisaloitteesta että turkistarhauksen kieltämisestä on puhuttu jo pitkään. Asetelmat ovat olleet hyvin selvät, kuten tänään saimme huomata. Toinen puoli sanoo elinkeinonvapaus, työllisyys- ja talousvaikutukset, tuotanto karkaa Kiinan ja toinen puoli ampuu alas kaikki nämä löperöt argumentit.

Sitten päästään itse asiaan eli eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin, joissa toinen puoli vetoaa perinteisiin ja eläinten hyvään kohteluun ja toinen puoli osoittaa eläinten hyvän kohtelun puutteet ja laiminlyönnit sekä kertoo oman eettisen ja moraalisen maailmankuvan, johon turkistarhaus ei yksinkertaisesti mahdu. Väliin mahtuu monta mielipidettä ja puhujaa, jotka yrittävät saada edellä mainitut mielipiteet näyttämään ääripäiltä ja oman linjansa olevan kaikkia ymmärtävä kompromissi.

Mitä tulee itse kansalaisaloitteeseen, homma menee varsin mielenkiintoiseksi.

Eduskunta hyväksyi 21.10.2011 selvin äänin ne perustuslain muutokset, jotka entinen oikeusministeri Tuija Brax esitteli lepäämään jätettäväksi edellisellä vaalikaudella. Nuo muutokset tarkoittivat presidentin valtaoikeuksien kaventamista eli parlamentarismin vahvistumista ja pitivät sisällään kansalaisaloitteen.

Eduskunta hyväksyi kansalaisaloitteen käyttöönoton 7.12.2011 ja se astui voimaan 1.3.2012.

Pitkin matkaa kuultiin paljon natinaa kansalaisaloitetta vastaan ja sen merkitystä vähäteltiin.

Muun muassa Kimmo Sasi on toivonut, että kun aloitteita jätetään, ne ovat tarkkaan harkittuja ja niillä on suuri yhteiskunnallinen merkitys. Sasin aisapari Ben Zyskowicz on kutsunut kansalaisaloitetta näennäisdemokratiaksi.

Juuri tämänkaltaisten kommenttien vuoksi kansalaisaloitetta tarvitaan, jotta kansanedustajat eivät kaikessa viisaudessaan määrittele, mikä on yhteiskunnallisesti merkittävä asia ja mikä ei, puhumattakaan demokratian määrittelystä.

Vastaavankaltaista asennetta löytyy myös lehtien pääkirjoitustasolta. Helsingin Sanomat uutisoi 10.12.2011 Kalevan pääkirjoituksesta, josta alla suora sitaatti:

"Kansalaisaloitteella yritetään parantaa äänestäjien luottamusta poliittiseen päätöksentekojärjestelmään. Vaara on, että hyvä tarkoitus kääntyy itseään vastaan." Suomalainen parlamentaarinen järjestelmä perustuu edustukselliseen demokratiaan, jossa kansa käyttää valtaa valitsemiensa edustajien välityksellä. Jos edustajat eivät toimi toivotulla tavalla, heidät on mahdollista vaihtaa vaaleissa."

Voi hyvää päivää. Että oikein neljän vuoden välein ja koska näin on toimittu ennen, näin tulee toimia aina.

Puolueet ovat suhtautuneet kansalaisaloitteeseen kaksijakoisesti. Va­sem­mis­to­liit­to, vih­reät ja pe­rus­suo­ma­lai­set ovat vaatineet, et­tä kan­sa­lais­aloi­tet­ta kä­sit­te­le­vän va­lio­kun­nan oli­si ai­na an­net­ta­va aloit­tees­ta mie­tin­tö (valiokunnan ehdotus täysistunnolle, miten eduskunnan tulisi asiasta päättää). Muut puolueet ovat olleet sitä mieltä, että antakoon valiokunnan päättää, mitä kansalaisaloitteille tehdään.

Kristillisdemokraattien eduskuntaryhmän puheenjohtaja Peter Östman kiteytti kansalaisaloitteen vastustajien tuntoja hyvin 22.4.2013 sanoessaan, että kansalaisaloite on turha. Hänen mukaansa vaalien kanssa kilpaileva järjestelmä nakertaa äänestysaktiivisuutta. Hallelujah!

Eduskunnan puhemiesneuvosto kokosi eduskuntaryhmien kantoja, jonka pohjalta luotaisiin sävelet, miten kansalaisaloitteita tulisi käsitellä.

Lopputuloksena saatiin malli, jonka mukaan valiokuntien on kuultava aloitteesta asiantuntijoita ja viimeistään kuuden kuukauden sisällä tehtävä päätös siitä, kuinka se aikoo käsitellä kansalaisaloitteen. Tämä poisti pahimpia pelkoja siitä, että kansalaisaloitteille ei kävisi, kuten kansanedustajien tekemille aloitteille yleensä käy eli niitä ei oteta edes valiokunnan käsittelyyn ellei niillä ole yli 100 kansanedustajan allekirjoitusta takanaan.

Kansalaisaloitetta käsitellään siis lähtökohtaisesti, kuten 100 kansanedustajan tekemiä aloitteita, mutta tämäkään ei vielä takaa mitään lakiautomaattia, koska jokainen valiokunta voi päättää asian käsittelystä juuri niin kuin sitä huvittaa ja 100 kansanedustajan allekirjoitusraja on vain yleisesti hyväksytty suositus, ei mikään velvoittava ehto.

Uskon kuitenkin, että nyt päätetyllä tavalla kansalaisaloitteet saavat mahdollisuuden päästä kaikkiin aloitetta koskeviin valiokuntiin asiantuntijakuulemisineen, aloitteista tehdään mietintö ja lopulta mietinnön pohjalta eduskunta käsittelee aloitetta eduskunnan istuntosalissa.

Ja lopuksi. Mitä tulee pelkoihin "kaameista" kansalaisaloitteista, 50 000 allekirjoitusta on melkoisen suuri määrä ihmisiä eli eivät mitkä tahansa vitsit nouse eduskunnan käsittelyyn. Jos "kaameita" aloitteita nousee, eduskunta sitten kaikessa viisaudessaan käsittelee aloitteet ja äänestää ne nurin.

Jos olemme huolissamme kansalaisten tekemistä aloitteista, sopisi olla huolissaan myös kansanedustajien läpällä tekemistä aloitteista, joista yksi tunnetuimmista on Pentti Kettusen tekemä toimenpidealoite, jossa ehdotetaan, että UKK-kansallispuistosta rajattaisiin alue vihreiden eduskuntaryhmälle koppakuoriaisten paimentamista varten.

Kansalaisaloitteiden käsittelytapaan sopii hyvin Evelyn Beatrice Hallin Voltairen asennetta kuvaava lause: "Olen eri mieltä kanssasi, mutta olen valmis kuolemaan sen puolesta, että sinulla on oikeus sanoa se"

Ensimmäinen bloggaukseni Cityssä ilmestyi syksyllä 2009. Sen jälkeen tahti on ollut täsmällisen tasaista. Kirjoituksia on ilmestynyt noin viikon välein. Tämä älähdys on numero 182. Ensi viikolla ilmestyvä viimeinen parahdukseni on numero 183. Kaikkiaan tekstiä on kertynyt lähemmäs 300 liuskaa.

Yleensä pidempiin kirjoituksiin sisältyy tietty kertomuksen (draaman) kaari. Viimeinen osa on yhteenveto. Siinä narut punotaan yhteen. Tarvitaanko 183 yksittäiseen blogiin yhteenvetoa?

Minä tarvitsen, jotta pystyn poistumaan Cityn aalloilta kunniakkaasti. Onhan kyseessä arvokas foorumi, yli 25-vuotisen historian omaava kaupunkilehti - instituutio. City on lehti, jota olen itsekin selannut 1980-luvulta lähtien tuhansia kertoja kahviloissa ja kapakoissa ja milloin missäkin.

Kaupunkikulttuuri uudistuu jatkuvasti. Samoin ihmiset, jotka elävät sykkivän kaupungin ajan hermolla. Uudet sukupolvet vyöryvät mukanaan muutosvimma ja tuore kosketus. Samalla on pysyvyyttä. Sitä on muutosta enemmän.

Eräs osa ammatistani nuorisotutkijana on mitata muutoksen ja pysyvyyden välimatkaa - sukupolvien ketjuja, rakenteita, mentaliteetteja, eetosta ja ilmentymiä. Mikä lopulta on muutosta ja mikä ajan henkeä, zeitgeistia? Siihen löytyy vastaus yleensä vasta myöhemmin, kun yksittäisistä tapahtumista on kulunut vuosia tai usein vuosikymmeniä.

Informaatioteknologia, käytän tässä Manuel Castellsin termiä Himas-kohusta huolimatta, on synnyttänyt 2000-luvulla uudenlaisia tekstuaalisen ilmaisun foorumeita. Sellaisia, jotka vielä 15-20 vuotta sitten olisivat tuntuneet hullunkurisilta. Suorastaan typeriltä. Blogi on yksi nykyajan suosituimmista kommentaari-areenoista, virtuaalinen agora kaikkien äimisteltäväksi. Usein mahdollistaen myös palautteen tai jopa vuorovaikutuksen. Jonkinlainen eksponentiaalisesti kasvanut ja avoin yleisönosastopalsta.

Oma läsnäoloni Cityssä liittyy moneen tekijään. Nostan esille muutaman. Nuorisotutkimuksessa puhutaan monikenttäisyydestä ja uudesta tutkijuudesta. Perinteisen tutkimustyön ohella nykytutkijuus on meillä läsnäoloa erilaisilla foorumeilla - eräs sellainen on eittämättä Cityn kaltainen "kasvaville aikuisille" suunnattu media. Se tarjoaa väylän pyrkiä virittämään lukijoiden ajatuksia, mutta yhtälailla saattaa omia ajatusaihioita tekstin muotoon ja julki. Kurkottaa maailmaan erilaisin puhetavoin ja vaihtelevin teemoin.

Täällä voi ihmetellä, äimistellä, fiilistellä, jakaa tietoa ja saada palautetta - itkeä, huutaa, raivota, meuhkata sekä liikkua korrektin ja epäkorrektin välisellä alueella. Viimeksi mainittu tuo tietysti mukavan lisähöysteen uusasiallisuuden ja -moralismin sävyttämään maailmaan. Saa kirjoittaa: saatana ja perkele!

Ja tietysti se yhteys nuorempaan ja vanhempaankin jengiin. Olin lopettamassa noin vuosi sitten, kun törmäsin Riku Rantalaan Hakaniemen hallissa. Avauduin hänelle tuolloin velloneesta infernaalisesta kirjoitustaakasta, johon Riku tuumasi: "Cityssä sun pitää kuitenkin jatkaa, sillä se on just oikee mesta nuorisotutkijalle". Oikeassahan Riku oli. Jaksoinkin painaa vielä vuoden päivät.

181 kirjoituksen aikana on myös omassa työssäni tapahtunut paljon. Olen sinä aikana julkaissut useamman kirjan, toimittanut muutaman ja kirjoittanut parikymmentä artikkelia sekä saattanut maailmaan kymmeniä kirjoituksia ja kaiken maailman puhinoita. Uuvuttavaa, palkitsevaa, raskasta, ihanaa, järjetöntä ja upeaa: ambivalenssien jatkuva sikermä. Psyykkisesti raatelevaa: Welcome to the New World Order, laulaisi tässä kohdin Springsteen.

Nyt keski-ikää lähestyvä (jollakin mittatikulla keski-ikäinen) ylityöllistetty ja pätkätyöhelvetistä ikuista pelastusta etsivä Nikolain särpijä yrittää hapuilla henkilökohtaisesta hallintalaitteistostaan pikkuisen jarrua (alanko tulla vanhaksi - My arse!). Jostain täytyy luopua. Työtä on aivan liikaa ja aika ei millään riitä kaikkeen - ei vaikka kuinka ukko sätkii.

Uudet ajatukset eivät synny suorittamalla. Toistan tämän kaikille niille, jotka huutavat työnantajajärjestöissä lisäämään entisestään työn määrää uusien innovaatioden ja ajatusten synnyttämiseksi: uudet ajatukset eivät synny 12 tuntisia työpäiviä tekemällä seitsemänä päivänä viikossa. Suorittamalla tulee pääosin suorite-nimistä ainetta. Se ei ole paskaa, muttei myöskään sisällä suuremmin helmiä.

On siis aika päästää ääneen joku toinen - muuten tulee vain suoritetta. Muttei kuitenkaan ihan vielä. Ensi viikolla korahdan täällä vielä kerran!

(Puhuu itselleen: olipa taatusti huonoin yhteenvedon alkuosa, jonka olen lukenut tai kirjoittanut. Melkoinen sillisalaatti. Toivottavasti saan jonkun oivaltavan nostatuksen ensi viikolla kasaan ((kuiskaa ihan hiljaa itselleen, olenko sittenkin tulossa vanhaksi? Ei saatana)).

Musiikkia soimaan! REM - It's The End of the World

Tänään on hyvä päivä. Ostin juuri verkkokaupasta Steve Earlen uuden albumin The Low Highway. Sen piti ilmestyä vasta huomenna, mutta joskus meitä yli-innokkaita onnistaa. Loppuilta menee sohvalla musiikkia kuunnellen. Mistä näkökulmasta viime vuosikymmenten ylivoimaisesti paras singer-songwriter tällä kertaa maailmaa tarkastelee?

Heti aluksi huomaan, että verkkokaupasta ostamassani versiossa kappaleet ovat eri järjestyksessä kuin CD:n ennakkomainoksissa. Sattumaa? Kenties, mutta tätä pitää myöhemmin veivata eri variaatioin, sillä kokonaisuus on Earlellä aina oma tarinansa. Nyt kuitenkin mennään tarjotulla järjestyksellä.

Kovin kauaa ei kestä huomata, että Earle on ottanut levylleen vaikutteita TV-sarja Tremestä. Taustalla on tietysti hänen roolihahmonsa tässä ylistetyssä sarjassa. Ensimmäisellä tuotantokaudella katusoittajaa näytellyt Earle näkyi vähemmän, mutta jälkimmäisellä rooli kasvoi selvästi. New Orleansin soundi on läsnä useammassa biisissä. Platta lähtee rullamaan kappaleilla Pocket full of Rain ja After Mardi Gras - taattua Bourbon Street matskua.

Itselleni alku on melodisesti hieman takkuista. Earle rakentaa aina levyille useita päällekkäisiä kerroksia, joista nyt valittu New Orleans soundi ei heti loksahda minun korvaani. Kolmannen kappaleen kohdalla, Love is gonna blow my way, otetaan harppaus kohti jatsahtavampaa soundia. Sen jälkeen palataan taas ronskisti kohti New Orleansia harmonikkapainotteisessa That's all you got? -biisissä. Korva alkaa tottua soundiin. Mutta missä luuraavat Steve Earle akustiseen kitaraan nojaavat kertomukset?

Enää ei tarvitse odottaa, sillä Burnin' it down lähtee rullamaan jylhästi ja tyydyttää vimmaisen fanin kiiman. Calico County on vauhdikas musiikillinen matka syrjäkylien rähjäisten baarien jukebokseihin - toimii! Sitten koittaa täyttymys. The Low Highway. Levyn sydän. Se sykkii kiivaana tarinaa rikkinäisistä ihmisistä laman murtamilla sydänmailla, Afganistanista paalaavien sotilaiden kärsimyksistä ja inhimillisestä tuskasta. Vahvaa ja karheaa. Tässä on Steve Earle. Elämää nähnyt uniikki ääni. Kylmät väreet sinkoilevat kehossani. Tätä odotin ja nyt sitä tarjoillaan: Remember me.

21st Century blues on sähköinen ja ironinen kitaravetoinen ralli, "missä ovat lentävät autot, teleportit ja muut ihmeet. Ei tämä ole se tulevaisuus, jonka Kennedy aikanaan lupasi. Täällähän on vain köyhyyttä ja kärsimystä - ei tämä vuosituhat kovin häävisti ole alkanut - ehkä sitten tulevaisuudessa?". Down the Road pt. II on bluegrassia ja perään Appalakkien vuoristosoundia Warren Hellman's banjon verran.

Sitten grande finale: Invisible. Kertomus katujen miehestä tämän omien silmien läpi katsottuna. Huima mestariteos. Sitten aloitan kuuntelun taas alusta - New Orleans löytää hyvin paikan toisella kuuntelulla. Levyn juonta on nyt raotettu. Kestää vuosia löytää kaikki detaljit ja uusia löytöjä tekee vielä vuosikymmenenkin päästä, sen olen mestarin musiikista oppinut.

Kolme ilmeistä tasoa. Päällimmäisenä yksittäisen ihmisen kokemukset laman runtelemassa maailmassa - Fuck Wall Street, Fuck BP, sanon suoraan mitä edessäni näen. Näköala aukeaa Steve Earlelle tyypilliseen tapaan. Hän asettaa itsensä kertojan kenkiin ja rakentaa tarinan ihmisen tunteista ja kokemuksista. Tämän "The hard-core troubadour" taitaa suvereenisti. Euforiaa.

New Orleans luo melodisesti oman kerroksen levylle. En uskalla vielä sanoa satavarmasti, mutta alkaa hiljalleen osua ja upota - löytääkö koskaan ihan maaliin? Aina tämä mies tarjoaa uusia elementtejä. Hänen repertuaarinsa vaikuttaa loputtomalta. Ei turhaan Rolling Stonessa väitetty taannoin, että Earle voisi tehdä uskottavan levyn aivan mihinkä tahansa musiikkityyliin nojaten.

Levyn pohja on juuri sitä, mitä on kutsuttu monella nimellä: outlaw country, folk, roots, heartland rock, rebel country, city country, urban folk yms. Laiskahko akustinen kitara laahaa jykevän lauluäänen perässä. Runonomaiset kuvaukset ihmisten arjesta ja elämästä seuraavat toisiaan. Musiikillisia maalauksia. Kauniita ja rumia mielikuvia. Voimakkaita tunteita.

Suosituksissa tarjoilen otteen, The Low Highway - matala maantie akustisena. Enjoy!