Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on riippuvuus.

Asiaa riippuvuuksista.  3

Asioilla on tarkoituksensa. Joskus tarkoitus selviää vasta pitkän ajan kuluttua.
Asioilla on tarkoituksensa. Joskus tarkoitus selviää vasta pitkän ajan kuluttua.

Tiedän itsessäni sen, että välillä saan melkein yhtä suuruudenhulluja ideoita kuin Äkäslompolon "Hullu kauppias" Sampo Kaulanen. Kaikki kunnia kyseiselle kyläkauppiaalle. On meinaan konkreettisesti pistänyt itsensä likoon uskomansa asian puolesta.

Toisaalta ehkä osaltaan hänen innoittamana päädyin kirjoittamaan seuraavasta ideastani tänne. Ideasta joka syntyi tälle aamua, ajellessani totuttuun tyyliini kohti päivän haasteita päihdetyön monivivahteiselle kentälle. Sen verran tämä idea syntyessään minua innosti, että epähuomiossa tulin ajaneeksi eräästä liittymästä ohi ja sen vuoksi tavalliseen työmatkaani tulla tupsahti 15km lisämatkaa. Ehkä tuo kuvastanee parhaiten sitä kuinka intensiivisesti suhtaudun tähän jo liki elämäntyökseni muodostuneeseen riippuvuuksista kärsivien ihmisten auttamiseen.

Ei silti, ei tämä ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen ideani ole. Toisaalta tähän asti ne suunnattoman suuret ideani, niin kohtuuttoman hyvältä kuin ne syntyhetkellään päässäni ovatkin tuntuneet, ovat syystä tahi toisesta lähes pääsääntöisesti jääneet toteutumatta, mutta koska kuitenkaan näissä koskaan en mitään sen ihmeempää ole tullut menettäneeksi, koen ettei näiden mitä erilaisimpien ideoiden viljely kovinkaan vaarallista ole.

Noh, mutta asiaan. Raitistuttuani siis kohta 10 vuotta sitten, tulin hyvin pian kokeneeksi kokolailla vahvasti sisimmässäni sen, että minun tulee alkaa rohkeasti puhua ja kirjoittaa näistä sinällään lähes poikkeuksetta jokaista ihmistä jollain tavalla koskettavista sairauksista, joista yhä tänäänkään ei mielestäni tarpeeksi avoimesti keskustella. Toisaalta yksi ihminen ei tässäkään asiassa juuri suuria tee, mitä kokonaisongelmaan tulee, mutta silti sitkeästi yhä tänäänkin koen vahvana kutsumuksenani näistä asioista erilaisissa yhteyksissä rummuttaa.

Mutta tähän aamuiseen ideaani palatakseni. Se siis oli niin innostava, että oma työmatkani piteni siinä huomaamatta kummasti. Idea sinällään ei välttämättä ole mitenkään uusi, saati mullistava, mutta silti yhä tätä kirjoittaessani koen sisimmässäni sen että se kaikessa tavallisuudessaan olisi enemmän kuin toteuttamisen arvoinen.

Kun yhä tässä hetkessä näistä riippuvuussairauksista puhutaan ihan liian vähän, niin minusta olisi äärimmäisen hyvä, jos näistä asioista voitaisiin puhua mahdollisimman avoimesti ja monipuolisesti näitä asioita erilaisista näkökulmista tarkastellen. Olisi kerrassaan mainiota jos joku televisiokanava ottaisi haasteen vastaan ja ottaisi ohjelmistoonsa keskusteluohjelman, joka konseptiltaan olisi hyvin pitkälti samankaltainen kuin esimerkiksi aikoinaan pyörinyt Sarasvuon tai Enbuske & Linnanahde talkshowt ovat. Tässä ohjelmassa keskityttäisiin keskustelemaan kyseisistä asioista niiden oikeilla nimillä, mahdollisimman monipuolisten vierailijoiden avustamana. Voisipa osana ohjelmaa olla vaikka näitä kuitenkin meillä kotimaassa eläviä todellisia selviytyjiä, jotka ovat taistelleet tien tuolta pimeydestä takaisin päivänvaloon, mutta jotka yhä kenties jollain tasolla liiaksikin häpeilevät omaa saavutustaan. Mielestäni jokainen joka on selättänyt jonkinlaisin itselleen vahingollisen riippuvuussairauden, ovat varsinaisia oman elämänsä sankareita.

Se mitä hyvää tälläinen ohjelma toisi tullessaan, olisi se että näistä asioista ehkä sen myötä uskallettaisiin alkaa puhua vielä nykyistäkin avoimemmin, mutta myös toisaalta se että tämän ohjelman myötä ihmisellä joka näiden ongelmien alla vielä tänään painiskelee, olisi kenties kotonaan mahdollisuus tutustua erilaisiin tällä hetkellä tarjolla oleviin apukeinoihin ja sen myötä ehkä löytää kauan kaipaamansa toivo siitä että hänenkin voi ehkä sittenkin olla mahdollista vielä selvitä.

Itse kun olen aikanaan ollut näiden asioiden tiimoilta niin lehdissä, televisiossa, kuin radiossakin puhumassa, ei välttämättä tarvitsisi päästä tätä ohjelmaa juontamaan, mutta sen verran rehellinen itselleni kun olen, niin en tällaisen mahdollisuuden ilmaantuessa ensimmäisenä olisi moisesta tarjouksesta kieltäytymässäkään. Eikös se Äkäslompolon "Hullu" isäntäkin haaveillut omasta televisio-ohjelmasta, miksipä en siis minäkin. :D

No vakavasti puhuen, tästä voisi tulla kerrassaan oivallinen ohjelma, jos tähän saataisiin houkutelluksi juontajaksi joku jo monessa liemessä uitettu konkari, kuten esimerkiksi Sarasvuo, Arman Alizadista puhumattakaan. Tietty jos Kaulasen Sampo tästä ideasta kopin ottaa, niin saatan minä hänellekin aisapariksi alkaa. Itselläni kun kuitenkin on jo likipitäen kolmen vuosikymmenen kokemus näistä asioista ja toisaalta päivittäin tässäkin hetkessä näiden asioiden äärellä operoin.

Se on jännä tämä minun ajatusmaailmani kun se ennakoi kaikkea. Nytkin mietin että kokeilen tätä paljon kehuttua sosiaalisen median mahtia, katsoen lähteekö tämä ideani lentoon, vai ammutaanko tämä alas, ennekuin se edes saa yhtään tuulta siipien alle. Niin tahi näin, päässäni tälläkin hetkellä risteilee ajatuksia siitä, millä tavoin tämä kokonaisuus ihmisten silmissä näyttäytyy. Voin jo sieluni silmin nähdä kuinka ihmiset kommentoivat sitä kuinka huomionhakuinen olenkaan, joidenkin nostaessa esiin tutun ja turvallisen "Narsisti"-kortin. Luojan kiitos, olen tällaisiin kommentteihin jo matkani varrella saanut tottua, kiitos avoimuuteni, mutta koska sisimmässäni tiedostan sen että tässä hetkessä tällä idealla ei päällimmäisenä motiivina ole todellakaan minun egoni pönkittäminen, niin sen vuoksi uskalla ottaa sen pelottavan uskonloikan ja tästä ajatuksestani avoimesti kirjoittaa.

Lisäänpä loppuun vielä linkin tuohon Aamusydämellä ohjelmaan, jossa vaimoni kanssa reilu vuosi sitten vierailimme. Esimerkkinä siitä millaisesta konseptista tässä ideassani olisi kysymys. Toisaalta olisihan se kyllä aikas hienoa olla aisaparina sellaisen tv-ikonin, kuin Hilla Blombergin kanssa.

Niin tahi näin, tämä avoin kirjoitus siis sen vuoksi, että oikeasti toivoisin jossain kohtaa tällaisen ohjelman toteutuvan, mutta toisaalta myös sen vuoksi että tässä samalla uskaltaudun ottamaan sen riskin että minut nauretaan ideoineni ihan pystöön. Toisaalta ei sekään sinällään yhtään hallaa tekisi. Oppisinpa olemaan ottamatta itseäni niin kirotun vakavasti. Ehkä jo monella tasolla olenkin oppinut. Tuskin vielä joitain vuosia sitten olisin uskaltanut tällaista postausta tänne kirjoittaa.

Noh, nyt vaan kaikki sankoin joukoin tätä ideaa jalostamaan ja jakamaan. Ehkä joku sopiva taho tästä kopin ottaa. Jos joku minulta tästä haluaa lisätietoa tai muuten asian tiimoilta keskustelua, niin minut tavoittaa joko sosiaalisen median kautta tai sitten sähköpostiosoitteesta: (info.mahdollisuus(at)gmail.com)

Lopuksi totean vain vielä sen, että ne asiat joiden on tarkoitus tapahtua, tapahtuvat kyllä muodossa tahi toisessa ennemmin tai myöhemmin.


Irtipäästäminen vol. 2

Kuinka paljon hyvää ja kaunista ihmisen elämässä jääkään kokematta, kun takerrumme vääriin asioihin.
Kuinka paljon hyvää ja kaunista ihmisen elämässä jääkään kokematta, kun takerrumme vääriin asioihin.

Taas vierähti viikko päihdetyön kentällä. Iltaisin istuskelin Peurunkajärven ranna rauhoittuen pohtimaan omaa elämääni. Todella pitkä matka on tullut kuljettua siitä kun koin eläväni kuin vankina omassa elämässäni. Ajattelin tuolloin nimittäin niin etten voisi millään tavoin vaikuttaa siihen millainen elämäni on. Olinhan kuin kasvanut kiinni siihen ajatukseen, että teinpä sitä taikka tätä lopputulos oli aina vain entistä kaoottisempi.

Tänään ymmärrän tuon kaiken vain olleen signaali siitä että olin totaalisen hukassa itseni sekä elämäni kanssa, vaikka yhä tuolloinkin vahvasti uskoin hallitsevani elämässäni kaiken. Pakkohan tuolloin oli, koska muu olisi merkinnyt sitä että minun olisi luovuttava tuosta läpi elämäni vallalla olevasta ajattelutavasta jossa yksin tuli kaikesta selvitä ja se jos mikä pelotti. Olisihan se merkinnyt sitä että minun olisi myönnettävä epäonnistuneeni elämässä ja samalla pyydettävä apua joltakulta toiselta ihmiseltä. Tästä noussut pelko oli pahimmillaan niin suuri, että sen kohtaamisen sijasta olin ennemmin valmis kuolemaan.

Elämä jostain syystä päätti toisin. Kun en nimittäin saanut itseäni tuhotuksi, minun oli pakko kohdata se tosiasia etten osannut elää, saati pärjännyt yksin.

Ihmiselle joka todella pitkään on elänyt erinäisten pelkojen alla, niiden alle masentuen, noiden pelkojen kohtaaminen ei todellakaan ollut helppoa. Nyt miettien, onneksi minun ei ole tarvinnut noita kohdata yksin, vaan suostuessani päästämään irti pakonomaisesta takertumisestani itseäni tuhoaviin asioihin, elämä todellakin tuli yli puolitiehen vastaan.

Askel askeleelta elämä helpottui. Jokaisen askeleen ollessa edellistä hieman helpompi askellettava. Lopulta hyvin pian aloin itse jo nauttia matkasta ja sen myötä itse irtipäästämisestäkin alkoi kasvaa osa elämää. Elämää, josta vankilan sijasta alkoi hitaasti rakentua vapaus.

Kohta 10 vuotta on tuota matkaa ajallisesti kertynyt ja kaikesta tuosta on kasvanut elämäntapa jossa pysytellessäni minulla ei tänään ole mitään hätää.

Tuon vaiherikkaan taipaleen myötä olen myös löytänyt kutsumukseni myös työelämässä. Pyrin oman elämänkokemukseni kautta osaltani auttamaan samankaltaisten ongelmien kanssa eläviä ihmisiä löytämään valonpilkahduksen pimeyteen. Saman valon, jonka opastamana itse olen saanut päivän kerrallaan matkaten kammeta itseni ylös totaalisesta pimeydestä kohti päivänvaloa.

Kaikki asiat tapahtuvat ajallaan. Niin uskon. Olen esimerkiksi ainakin yli 5 vuotta haaveillut kirjoittavani kirjan taipaleestani. Nyt tälle hetkeä vakuuttuen siitä että sen aika on tullut. Olen yrittänyt kyseistä projektia kasailla jo useamman kerran, kerta toisensa jälkeen todeten ettei sen aika vielä ollut. Nyt sain vahvan tuntuman siihen, että aika on tullut. Erinäisten asioiden tipahdellessa kohdilleen, aloitin nimittäin projektini, jossa esiripun on tarkoitus avautua ensivuoden helmikuussa. Samaan aikaan kun tulee kuluneeksi tasan 10 vuotta siitä kun suostuin päästämään irti.

Tuosta vuosikymmenen kestäneestä matkasta kun saan kasattua opuksen jossa läpikäyn tuon matkan eri vaiheet, samalla kertoillen omia oivalluksiani matkani varrelta, uskon että siitä tulee juuri sellainen kokonaisuus jollaista alunperinkin olen tästä kokonaisuudesta haaveillut tulevan. Ei kertomus minusta ja elämästäni. Vaan matka vankilasta vapauteen. Totaalisesta eristyneisyydestä yhteyteen itsensä ja sen myötä toisten ihmisten kanssa.


Sananen yrittäjyydestä.

Elämässä, kuten yrittäjyydessäkin voi välillä ajautua karille. Silloin on hyvä tietää ettei ongelmista tarvitse selvitä yksin.
Elämässä, kuten yrittäjyydessäkin voi välillä ajautua karille. Silloin on hyvä tietää ettei ongelmista tarvitse selvitä yksin.

Kuten varmaan aikaisimmista kirjoituksistani on käynyt ilmi, olen vihdoinkin saanut elämässäni todella kauan kadoksissa olleen palasen paikoilleen. Nimittäin toimeentulon.

Ihmiselle joka suurimman osan elämästään on tehnyt tuttavuutta mitä erilaisten tahojen kanssa, yleisimmin istuen pöydän toisella puolen armotonta alemmuudentunnetta potien, kuin hattu kourassa pyydellen taloudellista apua, tämä käsillä oleva hetki tuntuu kerrassaan käsittämättömän hyvältä.

Pitkä matka on tullut kuljettua siitä ajasta, jolloin mitä erilaisimmat tuet olivat lähes ainoa tulonlähde jolla perheen elantoa varmisteltiin. Sen vuoksi voinenkin käsi sydämellä todeta, ettei sosiaalitoimen asiakkuus millään muotoa ole kadehdittava osa.

Kun yhtälöön vielä lisätään nippu orjuuttavia, tuhoavia riippuvuuksia, voidaan pitää pienoisena ihmeenä sitä että tätä kirjoitusta tässä kirjailen.

Suurin osa elämästäni sisältää pimeyttä, jota kovin harva sitä kokematon osaa edes kuvitella. Juuri siitä syystä heräsin tänään tunteeseen, että haluan osaltani tehdä jotain jolla edesauttaa toisia samassa tilanteessa tänäänkin eläviä löytämään edes pienen valonpilkahduksen elämäänsä. Minulle aikanaan nimittäin tuo hiekanjyvän kokoinen valopilkku aiheutti sen, että sain halun alkaa ponnistella osaltani sitä kohden, jotta saisin joskus nähdä enemmän valoa kuin tuota jatkuvaa pimeyttä.

Mutta asiaan. Raitistuttuani opiskelin 6v saadakseni itselleni ammatin jonka avulla saisin toimeentulon. Noh, sain kyllä ammatin, mutten toimeentuloa. IT-puoli kun oli juuri valmistumiseni kynnyksellä monin tavoin murroksessa, eikä kokematon nörtti ollut mitenkään kuuminta hottia tuolloin. Silti halusin tehdä jotakin muuta kuin nostaa tukia ja sen vuoksi pidinkin liki 1,5v vapaaehtoisena ATK-kursseja kuntani varttuneemmalle väestölle. Kurssit olivat menestys, mutta toimeentuloni yhä pohjautui erilaisille tukitoimille, enkä näinollen kokenut kuuluvani yhteiskuntaan sen täysivertaisena jäsenenä. Tiedän, vika oli omien korvieni välissä, mutta kiitos juuri tuon alemmuudentunteen, päätin kokeilla yrittäjyyttä.

Nyt miettien, tuohon hommaan ryhtyminen olisi vaatinut enemmän asioiden selvittelyä kuin suunnatonta tahtotilaa, sillä olisi vältytty kohdallani niin usein koetusta 'Pers edellä puuhun'-kiipeämisestä. Noh, kaikella tarkootuksensa. Paljon opin taas kerran.

Pitkä matka piti kulkea ennenkuin asiat aukesivat. Monta markkinointipuhetta tuli pidetyksi. Loputtomista yhteydenotoista puhumattakaan. Lopulta pitkällisten neuvotteluiden tuloksena sain erään suuren operaattorin kiinnostumaan yritykseni tarjoamista kurssituksista, joiden pääasiallinen kohderyhmä olisi siis juuri nämä varttuneemmat ihmiset.

Reissasin lukuisia kertoja suunnittelupalaveriin Helsinkiin ja kun olin aloitteleva yrittäjä, kaikki tämä tapahtui velkarahalla. Yrittäjyydessä on riskinsä. Kun sitten kaikki oli sovittu, salassapitosopimuksen allekirjoituksen myötä ajattelin taivaiden aukeavan. Toisin kävi. Yksi koemuotoinen kurssi, jonka jälkeen homma jäi odottamaan parempia aikoja. Lähes yhtä antoisaa kuin se 8 viikon rekryprosessi erääseen työpaikkaan, jossa pääsin kahden parhaan joukkoon, viimemetreillä vain kuullakseni kyseiseen positioon liittyvien projektien jäädyttämisestä ja sen myötä paikan täyttämisen tarpeettomuudesta.

Kun nyt näitä pohdin, huomaan vain vahvistuvani siinä ajatuksessa että tuo koulu oli tarpeen. Sain siinä nimittäin itselleni pari äärimmäisen kallisarvoista opetusta. Kärsivällisyys on todellakin hyve ja mikään ei ole niin epävarmaa kuin varma.

Seuraavaksi vaihdoin kohderyhmää. Olihan minulla repussa toinen valttikortti, nimittäin menneisyyteni. Aloin tarjota päihdepuolen palveluita. Töitä oli kuten pätkätyöläisellä konsanaan. Kuukausi siellä, toinen täällä ja kun perhettä pitäisi elättää, velkataakka kasvoi kasvamistaan. Eikä siinä, tein useamman arviointivirheen, sen autuaasti myönnän, mutta jälkiviisaus ei tässä hetkessä ihmeemmin auta. Vielä kun tähän yhtälöön lisätään pari sopimusta, jotka ensin allekirjoitettiin, vain kotvasen päästä peruen, ei ole ihme että tällä hetkellä olen melkoisen talousongelman keskellä. Melkoisen, mutten todellakaan kohtuuttoman, onhan minulla töitä. Asioilla on taipumus järjestyä ja niin todellakin uskon. Jos nimittäin en uskoisi, olisi aivan sama palata takaisin tukijonoon ja sen myötä keventää kohtuutonta vastuutaakkaa joka tällä hetkellä niskassani siihen verrattuna kulkua hidastaa. Viimeisin ja ehkä kokonaistilanteessa merkittävin kardinaalimunaus tapahtui viime syksynä. Minulla oli allekirjoitettuna ostopalvelusopimus firman kanssa, joka sittemmin meni nurin. Mutta tuossa hetkessä kaikki näytti vielä valoisalta. Ainoa mikä menoa haittasi oli jatkuvasti pyörivät kulut, joihin sitten erehdyin kerran ottamaan yhden pikalainan. Kohdallani lähes kaiken romuttava virhearvio. Tuosta nimittäin käynnistyi sellainen rumba, jonka pysäyttäminen oli lopulta lähes mahdoton. No kaikesta oppii, niin tästäkin. Olin nimittäin viime vuoden lopussa tilassa jollaista en ole sitten isäni itsemurhan kokenut. Talous koki lähes konkurssin, töiden loppuessa lyhyeen. Ensin meni luottotiedot, sitten lopetin firman ja totesin yhden 11v kestäneen velkahelvetin käynnistyneen uusiksi.

Elin 3kk työttömänä. Etsien kaikkeen kaaokseen rauhaa edes hetkeksi luonnosta. Pyrkien jollain solulla uskomaan asioiden järjestymiseen. Ette siis usko miltä tuntui saada sähköpostia jossa kysyttiin kiinnostusta alkaa tehdä päihdetyötä Keski-Suomessa. Sama paikka johon olin liki vuosi aikaisemmin lähettänyt esitettä, mutta josta ei juuri sen koommin ollut kuulunut mitään. Niin että kiinnostiko? No totta hitokseen kiinnosti!

Nyt olen siis reissannut puolisen vuotta arkipäivät pitämässä päihdepuolen avokuntoutusryhmää ja yksilöitä. Sopimus on ensikertaa pidempiaikainen. Vielä kun tuo yhteistyö poiki lisätuloja samalla suunnalla olevasta päihdeyksiköstä, niin ymmärtänette varmaan miltä tällaisesta entisestä, itsetuhoisesta sekakäyttäjästä tuntuu kun maanantai aamuna hyppää joko autonrattiin tai moottoripyörän selkään tietäen edessä olevan täysi viikko työtä, jota tänään pienestä sydämestä rakastaa. Puhumattakaan siitä että samainen ihminen vielä joitain vuosia sitten pelkäsi itseään, muita ihmisiä ja kaikenlaista matkustamista kuollakseen. Se on sitä markkinoimaani vapaudentunnetta parhaimmillaan.

Lopuksi haluan vielä jakaa tämän aamuisen pohdintani aloitteleviin yrittäjiin liittyen. Miksei voitaisi rakentaa sellaista kokonaisuutta, jossa tällä hetkellä työttömänä olevia ihmisiä tietoisesti opastettaisiin yrittäjyyteen. Kun sama energia mikä nyt keskitetään opiskeluun motivoimiseen, keskitettäisiin ihmisten tuuppimiseen yrittäjyyteen, niin voisi kotomaamme talous todellakin saada noususuhdanteen. Jos esimerkiksi ELY-keskuksen kautta järjestettäisiin polku, jonka kautta ihminen ensin löytäisi oman osaamisensa sekä vahvuutensa. Sen jälkeen käytäisiin läpi yrittäjyyden perusteet. Markkinoinnin salat. Kirjanpito ja muu byrokratia sekä ensimmäisen kriittisen 3v ajan ihmiselle maksettaisiin työttömyyskorvauksen sijasta yrittäjyysrahaa, niin uskon vahvasti siihen, että jo viiden vuoden päästä täällä olisi huomattavasti vähemmän työttömiä. Varsinkin jos tässä kokonaisuudessa hyödynnettäisiin meitä jo tiettyihin karikoihin purjehtineita merikarhuja, niin uusien kippareiden ei tieten tahtoen tarvitsisi enää samoihin matalikoihin itseään upottaa.

No-joo. Kaunis ajatus. Mutta toisaalta jos tällaista oikeasti alettaisiin kaavailla, niin enemmän kuin mielelläni omalla panoksellani olisin hetimmiten mukana.

Oma osuus. Sitä en tänäänkään asioissa aio unhoittaa. Sen muistaen voin nimittäin keskittyä tänään kotitöiden ohella perheeseeni, jotta taas huomenna työpäivän jälkeen Peurunkaan kurvatessani, minulla on porukka mitä kaivata.

Leppoisaa lepopäivää. Voikaatte hyvin.


Tarve tehdä hyvää.

Polulle matkalla liiteriin.
Polulle matkalla liiteriin.

Olen tässä viime aikoina taas kerran pysähtynyt miettimään elämääni. Kaikki oikeastaan sai alkunsa siitä, kun luin Ulla Appelsinin kirjoituksen veljensä päihdeongelmasta. Jotenkin tuo kirjoitus herätti minussa voimakkaan tunteen siitä, kuinka kovasti osaltani haluaisin auttaa ihmisiä jotka tavalla tai toisella taistelevat elämässään erilaisten riippuvuuksien tai muiden ongelmiensa kanssa, tiedostamatta sitä että tuolta totaalisesta toivottomuudesta on mahdollista nousta takaisin päivänvaloon. Mistä tiedän? Siitä että itse aikoinaan elin niin totaalisen synkässä helvetissä, että mikäli minä olen tuolta selvinnyt, kuka tahansa muu tasan varmasti niin halutessaan sieltä selviää.

Mutta siis tämä tarve auttaa. Olen kuluneen liki 9v aikana pyrkinyt osaltani auttamaan ihmisiä saamaan tietoisuutta näistä sairauksista ja toisaalta hälventämään vääränlaisia ennakkoluuloja asioista. Toisaalta tiedän olevani monessa kohden törmännyt seinään, hyvin pitkälti johtuen omasta suuruudenhulluudestani. Toisaalta kukapa meistä ei toivoisi että voisimme elää mahdollisimman hyvää elämää ja sen myötä osaltaan myös auttaa toisia saamaan samaa.

Oikeastaan eilen, katsellessani lapsieni riemua, heidän availlessaan lahjoja, mietin sitä, kuinka toisaalta olen jo tehnyt osuuteni, noustessani tuolta sysimustasta helvetistä suhteellisen tasapainoiseksi ja läsnäolevaksi vanhemmaksi lapsilleni. Lisäksi kun tiedän varmalla ainakin yhden ihmisen saaneen kokemuksieni kautta kipinän alkaa rakentaa omaa elämäänsä ja hänen kohdallaan tuo matka, aivan kuten minullakin, siunasi yhden elämisen ihmeen, niin tätä vasten ajateltuna, voisin aivan hyvin olla tyytyväinen tekemisiini. Mutta. Läpi tämän uuden mahdollisuuteni, olen tasaisin väliajoin miettinyt sitä, kuinka voisin mahdollisimman hyvin käyttää tämän elämältäni saaman toisen mahdollisuuteni siten, että siitä itseni ja perheeni lisäksi hyötyisi myös muut ihmiset. No, eilen illalla nukkumaan pannessa, mieleeni hiipi se rauha johon olen jo usemman vuoden ajan saanut nukahtaa ja tuo olo toi mieleeni ajatuksen siitä, kuinka taas kerran olen alkamassa itse räätälöidä elämääni ja käsikirjoittaa sitä, vaikka varmuudella jo kokemuksesta tiedän, että tuo omavoimaisuus on varma tae siihen että asiat alkavat mennä vain huonoon suuntaan. Minulla kun on tapana alkaa kiirehtiä asioissa. Hyvän tekemisen vaikutuksetkin pitäisi olla heti nähtävissä. Eikä tässä toisaalta muutoin mitään pahaa varmaan olisikaan, mutta tuolla ajatustavalla kadotan sen elämäni perustana toimivan luottamuksen oman osuuteni tekemisen riittämiseen ja alan räätälöidä elämää omien mieltymyksieni mukaiseksi kokonaisuudeksi. Sen sijaan, kun luottamuksessa eläessäni, voin elää yhden päivän kerrallaan läpi, tehden asioita joita aina kyseessä olevana päivänä eteeni annetaan ja luottaa siihen, että jo hyvin pienellä teolla voi olla kokolailla kauskantoiset vaikutukset, vaikken välttämättä itse olisikaan tuon lopputulosta enää todistamassa.

Hiljaa hyvä tulee. Aikaa on. Siinä lauseparit, joihin tukeutuessani kaikki kiire kaikkoaa ja tekemiseen tulee siihen tarpeellinen mielekkyys. Pyrin siis pysähtyen lepäilemään luottamuksessa, uskoen siihen, että juuri se mitä tänään teen tai olen tekemättä, riittää. Ihmellisellä tavoin kuitenkin elämä on osoittanut minulle sen, että motiivieni ollessa puhtaan rehelliset, tilaisuuksia tarjoillaan eteeni lähes päivittäin. Tilaisuuksia joissa saan jakaa eteenpäin sitä mitä itse olen elämältä ilmaiseksi saanut.

Lopuksi totean vain sen, että aamulla lasten leikkiessä uusilla leluillaan, aloin katsella tietoja videobloggauksesta. Miksi? Siksi kun tykkään haastaa itseäni nykyhetkessä asioissa, jotka eivät ole ominta vaan pakottavat minut menemään epämukavuusalueelle. Ajattelin josko alkaisin pitämään videoblogia elämästä, samalla tavoin kuin nyt vuosien ajan olen elämääni avoimesti kirjoittamalla jakanut. No toisin kuin normaalisti, nyt ajattelin nukkua ensin yön yli tätä ajatustani pureskellen. Normaalisti kun olisin tavoilleni uskollisena syöksynyt jo päätäpahkaa toteuttamaan ajatustani, lopputuloksen ollessa varmasti sen mukainen. Toisaalta silmissäni suuruudenhulluna tietysti jo siintää jokin Smoukahontaksen saama suosio, mutta tällä hetkellä jo jonkin verran omaa itseäni tuntevana totean vain pyrkiväni tällä mahdollisella vloggauksella haastamaan itseni tekemään asioita, jotka toisaalta minua jollain tasolla kiehtovat, mutta samalla melkoisen paljon pelottavatkin. Jotenkin kun minulla on kuitenkin kovin vahva intuitio siitä, etten aivan turhaan ole tuolta helvetistä selvinnyt, saati suunnattomista pelkotiloistani vapautunut. Aika näyttää sen, mikä kaikella on tarkoituksensa.

Hiljaa hyvä tulee. Aikaa on. Oma osuus.


Yrittäjyys ja sen ongelmakohdat.

Tiedostan tässä hetkessä olevani oikeasti kutsumusammatissani, saadessani käyttää hyödyksi kaikkea sitä kokemusta ja koulutusta mitä matkani varrella reppuuni olen onnistunut niin hyvässä kuin pahassakin kerryttämään. Vahvin osaamiseni painottuu varmasti erilaisten riippuvuuksien keskellä painiskelevien ihmisten auttamiseen, mutta toisaalta koen myös niin, ettei tämä sinällään ole mitään muuta poissulkeva asia, vaan päinvastoin rikkaus.

Mutta se markkinointi. Se ei todellakaan ole minun vahvinta osaamistani ja ehkä juuri siksi tämä minulle niin tärkeä elämäntyöni on enemmän tahi vähemmän jatkuvaa taistelua siitä, mistä suunnasta omalta osaltani tähän hetkeen seitsenhenkiselle perheelleni onnistuisin leivän pöytään raapimaan.

Kuluneen parin vuoden yrittäjyyteni aikana olen kohta puolisen vuotta yhtäjaksoisesti saanut työskennellä ihmisten parissa, jossa viimeinen pari kuukautta käyden keskustelemassa erään ihmisen kotona, pyrkien osaltani auttamaan häntä matkalle raittiuteen. Tämä juuri tuntuu omimmalta tekemiseltäni, mutta toisaalta kun olen useiden vuosien aikana käynyt luennoimassa erilaisille kuulijaryhmille asioista, myös tämä olisi varsin mielenkiintoista. Aivan samoin kuin erilaisten ryhmienkin ohjaaminen.

Jos voisin jotakin toivoa, olisi se että saisin mahdollisuuden säännöllisesti työskellä ihmisten kanssa, välillä käyden erilaisissa tilaisuuksissa puhumassa. Toisaalta mitä tässä kuluneen puolenvuoden aikana olen erilaisissa palavereissa istuskellut, myös eräänlainen konsultointi, lähinnä liittyen juurikin tähän riippuvuusproblematiikkaan olisi sellainen asia mitä voisin kuvitella toteuttavani.

Mutta toisaalta tiedostan yhden suurimmista haasteistani tässä kaikessa olevan sen, että sen mitä markkinointia kyseisten palveluiden saralla olen toteuttanut, on segmentointi kohdistunut lähinnä kuntasektorille ja sen myötä mahdolliset asiakassuhteet ovat jääneet varsin vähäisiksi. Tuolla sektorilla kun joka asiassa etsitään säästöjä, niin ostopalveluna tapahtuvaa terapiaa tai millä tahansa tätä palveluani nyt haluaa kutsuttavan on kokolailla vaikea, miltein mahdoton saada myydyksi mihinkään. Joka puolella törmää vain lohdullisiin kommentteihin, että teet varmasti hyvää työtä, mutta valitettavasti joudumme ohjaamaan asiakkaitamme oman kuntamme sisällä toteutettavissa olevien palveluiden piiriin. Eikä siinä, ymmärrän tämän kyllä, mutta toisaalta mitään muuta en toivoisi tässä kohtaa niin kovasti kuin sitä, että joku ymmärtäisi sen, että juuri nyt luomalla säästöjä väärässä kohtaa, nuo säästöt luovat tulevaisuudessa vain lisää menoja.

Mistä tämän päättelen? Siitä että mitä tuolla joissain yhteyksissä näitä kunnan sisällä olevia ammattilaisia jututtanut, heillä ei juurikaan ole olemassa tietoisuutta näistä sinällään haastavista riippuvuussairauksista. En minä silti itsestäni liikoja luule, mutta toisaalta sen mitä ihmisten kanssa työskentelyssä olen havainnoinut, juuri tuo kokemuspohjainen tietotaito on se, mitä nämä ongelmien keskellä elävät ihmiset hädässään ensimmäisenä kaipaavat. Tähän kun lisätään kaikki se tieto mitä erilaisista kirjoista olen opiskellut, ei liene ihme että minun on kokolailla helppo muodostaa luottamuksellinen suhde ihmisen kuin ihmisen kanssa jo jonkin aikaa jutusteltuani. Lisäksi kun koen matkallani oppineeni sen, että kohdatessani uusia ihmisiä, kykenen heidät aidon vilpittömästi kohtaamaan.

Tänään mietin oikeasti sitä, kuinka paljosta kiitollinen elämässäni saan olla. Eikä sitä kiitollisuutta saisi vähentää se, ettei minulla taas kerran ole varmaa tietoa tuloistani. Silti jokainen ymmärtänee sen, että ihminen tarvitsee toimeentulon, voidakseen tässä yhteiskunnassa täysipainoisesti olla mukana. Eikä siinä, voisinhan laittaa pillit pussiin ja aloittaa kaiken taas kerran alusta, mutta toisaalta koen omiksi tarpeikseni asti rasittaneeni tätä yhteiskuntaa ja sen eri tukiportaaleja, joten juuri nyt, tietäessäni mitä oikeasyti isona haluan tehdä, toivoisin siihen saavani ennenpitkää mahdollisuuden.

Jos siis voisit jollain tavalla minua tässä asiassa jeesailla, on se sitten markkinointi tai muu vastaava yhteistyö niin otathan rohkeasti yhteyttä (info.mahdollisuus@gmail.com)

Epätoivoani tässä hetkessä parhaiten kuvannee se, että ylipäänsä häpeältäni uskaltaudun tästä kaikesta tänne kirjoittamaan ja ylipäänsä apua tässä pyytämään. Minulle jos kenelle, vääränlainen ylpeys toimii panssarin omaisena muurina toisilta ihmisiltä avun pyytämiseen. Osaan kyllä auliisti sitä olla tarjoamassa, pahimmillaan pyytämättä, mutta itselle avun pyytäminen onkin sitten ihan oma lukunsa.


Riippuvuussairaudet ja niiden hoito.

Joskus elämä voi ensisilmäyksellä näyttää varsin synkältä, mutta ei aikaakaan kun jo huomaan kajastavan valon.
Joskus elämä voi ensisilmäyksellä näyttää varsin synkältä, mutta ei aikaakaan kun jo huomaan kajastavan valon.

Olen taas muutaman päivää työskennellyt riippuvuuksien parissa ja vaikka kuinka omakohtaisesti olen kokenut sen että riippuvuuksien ollessa aktiivisimmillaan ihminen menettää totaalisesti kyvyn hallita elämäänsä, ei se silti poista sitä tosiasiaa että olen äärimmäisen surullinen kaikesta siitä tuskasta mitä nämä sairaudet aiheuttavat.

Omalla kohdallani vei vuosia palata takaisin ns. normaaliin elämään, mutta silti koen sen olleen kaiken sen vaivan arvoista, sillä nähdessäni jälleen sen mitä kaikkea kauheuksia nämä sairaudet ihmisille aiheuttavat tälläkin hetkellä, olen äärimmäisen kiitollinen siitä että olen itse etuoikeutettu tässä hetkessä saatuani toisen mahdollisuuden elämältä.

Tässä hetkessä olen kiitollinen omasta raittiudestani ja siitä että sen myötä olen saanut suurimman osan asioistani kuntoon. Lisäksi kun on vielä samalla tavoin painiskellut orjuuttavan lääkeriippuvuuden sekä peliongelman kanssa, ei voi kuin ihmetellä sitä että vielä tässä olen.

Riippuvuuksien hoitamiseen liittyen haasteellisinta lienee ensiksi se, että ihminen joka näiden asioiden kanssa taistelee, tulee tahtomattaan kieltäneeksi oman todellisen tilansa. Tästä seuraa jatkuvaa ja kokoajan pahenevaa valehtelua, jossa loppupäässä ei ole enää mitään tekemistä totuuden kanssa. Ihminen puhuu mitä tahansa, saadakseen itsensä uskomaan ettei tilanne vieläkään ole niin paha kuin miltä se vaikuttaisi.

Toisaalta oman haasteensa tuo se, että tällä hetkellä vallalla olevat säästökuurit, leikkaavat juuri näiden ongelmien kanssa painivien ihmisten hoitomahdollisuuksista. Siis juuri niistä joiden avulla tilanteeseen on edes pieni mahdollisuus saada muutosta aikaiseksi.

Viimeisenä, muttei todellakaan vähimpänä ongelmia aiheuttaa ihmisten tietämättömyys ja siitä johtuva suunnaton tuomitseminen sekä hyvin nopeasti ilmenevä turhautuminen siihen että tilanne vain kokoajan pahenee.

Jos minulla olisi taikasauva, heilauttaisin sitä sen, että maahamme saataisiin aikaiseksi yksi yhdenmukainen hoitomalli, jossa otettaisiin huomioon itse ihminen ihmisenä, eikä pelkästään tuijotettaisi olosuhteisiin, saati siihen, mitä kaikki tämä ihmiselle tarjottava apu maksaa.

Olen perheineni siinä onnellisessa asemassa, että 2006 lähtiessämme päihdekuntoutukseen, meidän hyvinvointimme oli prioriteetti yksi. Sen jälkeen vasta alettiin tarkastella sitä, mitä tämä kaikki maksaa, tai millaisissa olosuhteissa tätä sirkusta on pyöritelty. Uskon vahvasti siihen, että perheemme tämän hetkinen hyvinvointi on jo moninverroin maksanut takaisin kaiken sen mitä perheeseemme tuolloin 2006-2007 vuosina sijoitettiin. Ymmärrän toisaalta tässä piilevän haasteen siinä, ettei kaikki edes halua apua. Mutta toisaalta juuri ne ihmiset, jotka oikeasti haluavat, kärsivät siitä, että heidät lkeroidaan toivottomiin tapauksiin, vaikka kuinka itse tuolta helvetistä haluaisivatkin nousta. Ilman apua ja tukea kovin harva kun tuolta pimeydestä ylöspäin kampeaa. Minä ainakin tiedän varmalla sen, että minä, saati perheeni emme olisi jaksaneet.

Toisaalta tiedän myös sen, että kaiken tämän auttamisen lähtökohta on ja tulee aina olla se, että ongelmaisella itsellään on halua alkaa kavuta tuolta kuopan pohjalta ylös. Jos tuota halua ei juuri tässä hetkessä olisikaan, siinä kohtaa toivoisin meitä jo saman kokeneita käytettävän motivoinnissa hyödyksi. Itse nimittäin löysin saman kokeneen ihmisen kanssa keskustelusta haluan alkaa taistelemisen sijasta ottamaan vastaan apua.

Toivoisin vain sen, että ihmiset jotka päätöksiä näiden asioiden tiimoilta tekevät, miettisivät hetkisen sitä, mitä puolinaiset toimenpiteet näinkin haastavien ongelmien edessä aiheuttavat. Siinä pian nimittäin käy niin, että ongelmat vain paisuvat paisumistaan ja sen myötä niihin uppoavat rahasummat. Tässä hetkessä jos nyt säästetäänkin joitain euroja, ohjaamalla ongelmaiset suoraan katkon kautta kotiin, niin samalla ummistetaan silmät siltä todellisuudelta, että hoitamattomina nämä sairaudet ovat kokoajan pahenevia ja vääjäämättä johtavat joko ennenaikaiseen hautaan tai psykiatriselle osastolle. Tuskin kumpikaan noista vaihtoehdoita lie kunnille tai kaupungeille sen edullisempi. Puhumattakaan kaikesta siitä välillisestä tuskasta mitä näiden ongelmien kanssa painivien ihmisten lähellä elävät ihmiset joutuvat syyttömyyttään kärsimään.

Mutta kuten totesin, olen äärimmäisen kiitollinen omasta toisesta mahdollisuudestani. Sen vuoksi juuri, pyrin osaltani tekemään voitavani jotta näiden sairauksien kanssa painivia ihmisiä pyrittäisiin auttamaan ja vaikka juuri nyt minulle tämä oma osuuteni tässä hetkessä merkitsee sitä että olen tälläkin hetkellä poissa omien rakkaimpieni luota, niin silti tiedostan minun kuuluvan juuri nyt olla tässä tekemässä tätä. Sillä vielä koittaa taas aika jolloin saan palata takaisin kotiin rakkaimpieni luokse. Ilman totaalista elämänmuutosta, minulla ei tuota kotia saati rakkaimpiani olisi. Kuten ei minuakaan.

Pidetään lähimmäisistämme huolta. Se kantaa elämässä.

Kulkiessani askeleen kerrallaan raittiudenpolulla, tulen ennenpitkää huomaamaan sen että elämä kantaa.
Kulkiessani askeleen kerrallaan raittiudenpolulla, tulen ennenpitkää huomaamaan sen että elämä kantaa.

Vapautta  2

Joskus oma mieli voi olla vankila.
Joskus oma mieli voi olla vankila.

Kuten aikaisemmin olen jo useaan otteeseen kirjoittanut, olen siis elämässäni pelännyt äärettömän paljon erilaisia asioita. Paniikkihäiriöni rajoitti elämääni kaikkiaan yli 15 vuoden ajan. Ihmisellä, joka tuosta sairaudesta kärsii, mielikuvitus on yksi pahimmista vihollisista, se kun kokoajan ruokkii oireilua mitä ihmeellisimmin kauhukuvin, mitä erilaisimmista asioista ja tapahtumista. Luojalle kiitos, saan tässä hetkessä elää tuosta sairaudesta vapaana ja se onkin kaiken muun ohessa sellainen siunaus elämässäni, ettei kiitollisuuden löytäminen tässä hetkessä elämääni ole kovinkaan vaikeata.

Elämänpolulle sisältyy mitä erilaisempia haasteita, joiden tarkoituksen tulemme ymmärtämään vasta jälkeenpäin.
Elämänpolulle sisältyy mitä erilaisempia haasteita, joiden tarkoituksen tulemme ymmärtämään vasta jälkeenpäin.

Luonto on toiminut minulle viimeaikoina paikkana, josta ammennan energiaa ja eräänlaista rauhaa elämääni.

Aina ei ole näin ollut. Kärsiessäni erilaisista pelkotiloista, yksi noista peloista oli juuri erilaisissa paikoissa liikkuminen. Toisaalta pelkäsin ihmisiä, mutta toisaalta painajaismaisinta oli olla yksin. Takerruin ripustautuen ihmisiin, luulotellen kuolevani jäädessäni yksin. Osaltaan tuosta vaivasta johtuen, annoin ihmisten kohdella minua paikoitellen kuin koiraa, tarvitsinhan noita ihmisiä pitämään minut järjissäni. Jäädessäni yksin konkreettinen tunne oli pakokauhu, joka muuttui lamaannuttavaksi paniikiksi, joka esti minua tekemästä yhtään mitään. Pahimmillaan tuo pelko ei tarvinnut edes erillistä ärsykettä, vaan kytkeytyi päälle kuin automaattisesti, ilman että olosuhteilla olisi ollut siihen minkäänlaista vaikutusta.

Ymmärrän tarvinneeni kaikki nuo kivet polullani, osatakseni tänään kiertää ne.
Ymmärrän tarvinneeni kaikki nuo kivet polullani, osatakseni tänään kiertää ne.

Toisaalta juuri tästä suunnattomasta pelosta johtuen, tulin lähteneeksi polulle, jonka varrelta olen löytänyt palasia eheyttävästä, hyvää tekevästä luottamuksesta suhteessa itseeni, toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen jumalaan. Ilman tuota luottamusta, harhailisin yhä tuolla jossain vailla suuntaa tai päämäärää. Tänään sen sijaan elämälläni on suunta ja päämäärä.

Joskus tie saattaa vaikuttaa karulta, mutta tärkeintä on se että se kantaa askeltaessani sillä..
Joskus tie saattaa vaikuttaa karulta, mutta tärkeintä on se että se kantaa askeltaessani sillä..

Aloittaessani raittiin elämän etsinnän, en villeimmissäkään kuvitelmissani uneksinut eläväni elämää ilman tuota suunnatonta pelkoa. Olihan se jo kasvanut ajanmyötä kiinni minuuteeni. Kun tuota tunnetta alkaa paeta päihteisiin, luulee ettei siitä koskaan enää pääse irti, saati että voisi kuvitella kohtaavansa elämänsä ilman noita päihteitäkään. Niistä kun ajanmyötä tulee eräänlainen lääke. Surullista siinä, että tuo lääke itseasiasa päinvastoin ruokkii tuota pelkoa, lisäten sitä vain kokoajan.

Tällä tiellä kulkiessani, minun ei voi käydä kuin hyvin.
Tällä tiellä kulkiessani, minun ei voi käydä kuin hyvin.

Kun minut ohjattiin raittiuden tielle, kuvittelin että elämältäni nyt viimeistään katoaa pohja, niin suurta pelko suhteessa kaikkeen muutokseen oli. Silti, uskaltautuessani kohtaamaan noita pelkoja, olen tullut todenneeksi sen, että juurikin raittius on minun kohdallani tae siitä, että voin näitä pelkojani kohdata ja sen myötä niistä myös vapautua.

Tänään elämä on kuin viljapelto. Täynnä satoa, joka odottaa korjaajaansa.
Tänään elämä on kuin viljapelto. Täynnä satoa, joka odottaa korjaajaansa.

Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä. Luojan kiitos ettei. Ymmärrän tänään nimittäin sen, että mikäli olisin illalla nukahtanut tuohon pelon tunteeseen, herätäkseni aamulla siitä vapaana, ei pääni olisi kestänyt tuota äkillistä muutosta. Sen sijaan, hitaasti ajan kanssa tapahtuneena, tuosta muutoksesta on rakentunut pysyvä. Aivan kuten raittiista elämäntavastanikin. Tänään olen äärimmäisen kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse enää paeta elämää, saati itseäni, vaan voin kohdata molemmat pystyssäpäin.

Raittius on polku, joka vie minua kohti parempaa huomista.
Raittius on polku, joka vie minua kohti parempaa huomista.

On käsittämätön tunne ihmiselle joka vielä joitain vuosia sitten lamaantui pelkästä ajatuksesta että pitäisi liikkua kotoaan johonkin, kun tässä hetkessä saa liikkua ympäriinsä, nauttien erilaisten paikkojen ja ihmisten kohtaamisesta. Kuluneena parina viikkona olen saanut liikkua. Pyörän ja auton mittareihin on kertynyt yhteensä kohta 4000km ja maisemien vaihtuessa, aina hetkittäin pysähdyn toteamaan kiitollisena sen, kuinka suuri siunaus tämä vapaus minulle on. Ilman raittiutta, minulla ei olisi mitään. Ei edes elämää.


Rakkaudesta turva murtaa omat suojamuurinsa

Valheellisen turvan tunnistaa vasta kohtaamalla oman turvattomuutensa
Valheellisen turvan tunnistaa vasta kohtaamalla oman turvattomuutensa

Olen tässä pohtinut sitä, kuinka lähes koko elämäni olen piiloutunut elämältä erilaisten turvarakennelmien taakse, jossa luulottelin olevani turvassa. Huvittavaa kyllä, mitä enemmän elämältä suojauduin, sitä suuremmaksi omat pelkoni kasvoivat.

Olen jo pienestä pitäen oppinut suojautumaan elämän kovuudelta. Yritin totaaliseen uupumukseen asti olla kiltti, ettei kenelläkään olisi minusta mitään pahaa sanottavaa. Toisaalta toinen varsikin lapsuudessani kovasti käytössä ollut suojamekanismini oli rakentaa erilaisia rituaalimaisia tapoja tehdä aina kaikki asiat samalla tavoin ja luulotella siten kykeneväni hallitsemaan elämää ja sen kaoottisuutta.

Mitä kaoottisemmaksi sisäinen elämäni meni, sitä enemmän näitä turvarakenteita pystyttelin. Seuraavana olikin vuorossa pyrkiminen aina ja kaikessa täydellisyyteen. Kun en ikinä epäonnistuisi missään, kenelläkään ei taas olisi minusta mitään negatiivista sanottavaa.

Lopulta kun yritin, päätyen aina samaan mitättömyyden tunteeseen, en enää jaksanutkaan yrittää vaan aloitin loputtoman pakenemisen riippuvuuksiin. Luulotellen että kykenisin esimerkiksi päihteillä hallitsemaan omia tunteitani siten, ettei kukaan koskaan onnistuisi enää satuttamaan minua. Hassua sinällään mitä enemmän päihteitä käytin, sitä epävarmemmaksi sisimmässäni oloni tunsin ja sitä kovempi minun oli ulkokuoreltani olla. Mitä kovempi ulkokuori, sitä vaikeampi kenenkään oli minua aidosti lähestyä. Lopultahan kävikin niin, että löysin itseni totaalisesta yksinäisyydestä. Tilasta johon ei mahtunut mitäään muuta kuin totaalinen toivottomuus sekä suunnaton pelko.

Niin hullulta kuin tuo tuntuukin, olen tässä hetkessä kiitollinen elämälle siitä, että se opasti minut vaikeuksien kautta tähän päivään, sillä vasta täsäs hetkessä olen alkanut sisäistää sen, että ilman tuota totaalisen toivottomuuden tilaa, en koskaan olisi suostunut kuolemaan suhteessa noihin loputtoman moniin rooleihini, enkä sen vuoksi olisi koskaan tullut tietämään mitä aito, oikea elämä todellisuudessaan on.
Minun siis monella tavoin oli kuoltava, voidakseni elää.

Jännä sinällän kaikessa on se, että tiedostan tässä hetkessä omalla kohdallani sen, että olisin aidosti ollut valmis ennemmin oikeasti kuolemaan, kuin kohtaamaan muutoksen aiheuttaman pelon ja epävarmuuden. Luojalle kiitos, hän ei sallinut minun kuolla, vaan pakotti minut kohtaamaan oman itseni.

Tässä hetkessä, jo jonkin aikaa matkaa minuuteeni tehneenä, osaan eritellä itsestäni melkoisen liudan erilaisia suojarakennelmia, joiden alle pilouduin. Milloin olin äärimmäisen kiltti. Ollen toisena ääripäänä todella paha ihminen. Toisaalla pakenin täydellisyyden tavoitteluun, päätyen totaalisen välinpitämättömäksi. Ostin tavaroita, paetakseni todellisuutta. Kohdatakseni henkilökohtaisen konkurssin kautta taas hieman lisää itseäni. On ollut päihteet, lääkkeet, uhkapelit, seksi, opiskelu, vapaaehtoistyö, yrittäjyys jne. jne. muutamia riippuvuuksia mainitakseni. Olen esimerkiksi opiskellut tai ylipäänsä lukenut äärettömän paljon, oppiakseni muka kaikesta kaiken ja tällä tavoin asettanut itseni ihmisten yläpuolelle, ehkäistäkseni kaikenlaisen arvostelun. Lisäksi olen rakentanut omasta elämästäni eräänlaisen laatikon, jonka sisässä olen sitten pientä sievää, mutta niin äärettömän ahdistavaa elämääni erilaisten rutiinien alla elellyt. Eli onhan noita pakoreittejä riittänyt, joten ei ihmekkään että niitä esiintyy yhä edelleen. Aina kun tuntuu että elämä tarjoilee vastoinkäymisiä, minun ensimmäinen toiminta-ajatukseni liittyy johonkin noista edellä mainitsemistani suojamuureista, kunnes saan itseni siitä kiinni ja tietoisesti kieltäydyn pakenemasta elämää.

Mikä tässä kaikessa sitten loppupeleissä on ollut se, mikä tekee tästä kaikesta vaivan arvoista? Rakkaus.
Ilman tuota seikkailuani en olisi koskaan tullut löytäneeksi rakkautta elämääni. Rakkaus on minulle asia, jonka kautta tiedän eläväni nyt, aina ja iankaikkisesti, ilman että minun tarvitsee ponnistella tai pinnistellä yhtään mitään. Ilman rakkautta en myöskään olisi koskaan kyennyt luopumaan ennakkoluuloistani suhteessa toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Minä nimittäin äärimmäisessä vääränlaisessa ylpeydessäni sekä pelossani ajattelin etten enää ikinä luota kehenkään, sillä aina tulen petetyksi. Toisaalta samasta syystä selittelin itselleni myös sen, miksen halua hukata ajatustakaan Jumalan olemassaolon pohtimisen suuntaan. Onneksi elämä valitsi puolestani toisin. Isäni kuolema oli yksi nyt mietittynä ravistelevin kokemus, joka pisti elämäni niin totaalisen sekaisin, etten enää kyennyt pakenemaan mihinkään. Toisaalta tuo tapahtuma sai minut konkreettisesti polvilleen pyytämään apua jostakin, johon en tuolloin edes kyennyt uskomaan.
Askel kerrallaan hapuillen olen päässyt tähän päivään, ymmärtääkseni sen että oppimalla rakastamaan itseäni, kohdellen itseäni kunnioittaen, opin samalla rakastamaan toisia ihmisiä aivan samalla tavoin ja tästä seurauksena se, ettei minun enää tarvitse pelätä jatkuvasti tullakseni kenenkään taholta petetyksi.

Kun pelko käy ylitsepääsemättömän suureksi, silloin rohkeus on rukoukseksi muuttunutta pelkoa. Tällä itselleni tärkeällä lauseella päätän tämän postaukseni todeten sen, että elämää ei tarvitse paeta. Siitä voi myös nauttia.


Olemassaolon olemattomuus

Uuden syntyessä, vanha nöyrästi väistyy sivummalle.
Uuden syntyessä, vanha nöyrästi väistyy sivummalle.

Viikko vierähti pysyttelemällä poissa sosiaalisesta mediasta sekä olemalla pakenematta omia tunteitaan kirjoittamiseen. Minulle kun tunteet ovat aina olleet jotenkin asia, jota jollain tavalla on ollut vaikea sietää, olivatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia.

Viime aikoina aloin tiedostaa pakenevani tunteitani ja itseasiassa lopulta koko elämääni tänne internetin ihmeelliseen maailmaan. Sosiaalinen media on ollut minulle keino tuntea olevansa olemassa. Hassua sinällään, koska kuitenkin tiedosta järjellä ajateltuna sen, että elämä itsessään tapahtuu kokoajan siellä missä minä olen läsnä. No ehkä se juuri kuvastaakin sitä, että olen ollut aidosti läsnä vain täällä.

Surulliseksi minut on tehnyt se, että kirjoittaminen, jonka avulla kuitenkin suurelta osin selvisin tähän päivään näinkin selväjärkisenä, muodostui ajanmyötä, kuin huomaamattaan minulle eräänlaiseksi loukuksi, johon voin piiloutua itseltäni todellisuutta. Toisaalta varsin ymmärrettävää, olenhan lähes aina paennut lähes kaikkea johonkin.

Paljon ehtii viikon aikana asioita miettiä ja toisaalta myös saada aikaiseksi, kun ei jatkuvasti istu kännykkä kädessä näpyttelemässä jotakin johonkin.

Tein lopulta päätöksen lakata taistelemasta tuon yrittäjyyteni kanssa. Ihme että se näinkin kauan kesti, ottaen huomoon se, että olin tulla kaikessa tuossa ihan sekopäiseksi. Oikeastaan niin surullista kuin se taas on todeta epäonnistuneensa, niin silti päällimmäisenä tunteena lopettamisilmoituksen lähetettyäni koin suunnatonta helpotusta siitä, että nyt ei enää tarvitse taistella.
Ilmoittauduttuani työkkäriin, mietiskelin hetken sitä, kuinka 14 vuotta sitten tulleen konkurssin myötä aloin lähes kuolemaani johtaneen pakenemisen kaikesta vastuusta. Tänään minun ei tarvitse paeta, vaan voin pääpystyssä kohdata elämän sellaisenaan. Posittivinen mieli minulle tuli siitä, että tehdessäni tämän päätöksen, voin hyvillä mielin rauhoittua viettämään kesälomaa lasten kanssa, katsoen sitten koulujen taas alkaessa alanko itsekin vielä kertaalleen jotakin opiskella vai etsisinkö sittenkin jotakin aivan oikeaa työtä.

Summasummarun, voin tyytyväisenä todeta tämän kuluneen viikon opettaneen minulle paljon. Pyrin tietoisesti välttämään pakenemasta elämääni mihinkään, yksinkertaisesti keskittämällä energiani sen elämiseen.


28 päivän haaste. Läpi vaikka harmaan kiven.  1

Olen tässä epätoivoisesti yrittänyt pysytellä erossa älypuhelimestani. Heikolla menestyksellä kylläkin. Kaiken tämän taustalla jyllää ymmärrys siitä, että tuosta kirotun kapineesta on viime aikoina muodostunut minulle keino paeta itseäni sekä ympäröivää todellisuutta.

Nyt voin kylläkin todeta löytäneeni todellisen syyn haluuni taas kerran paeta.

Kuten aikaisemmin kerroin, minulla on mennyt kulunut reilu 7 vuotta rakentaessani elämääni totaalisen tuhon partaalta kohti eheyttä. Tuon projektin aikana olen ohjautunut erilaisiin yhdistyksiin sekä eri tahojen vapaaehtoistöihin, hukaten samalla todellisen itseni armottomaan suorittamiseen, hyvän tekemisessä, mutta kuitenkin.

Tänään ymmärrän tuon armottoman halun hyvän tekemiseen kumpuavan siitä tietoisuudesta, etten enää olisi edes elossa, ellen olisi eri ihmisten suosiollisella avustuksella saanut aloittaa matkaa jonka varrella olen oppinut pyytämään ja vastaanottamaan apua sekä samalla tutustumaan omaan itseeni sekä menneisyyteeni, joka on osaltaan muovannut minut siksi joka tänään olen.

Eläessäni vuosikymmeniä äärettömien paniikinsekaisten pelkojen vankina, aloin eristäytyä muista ihmisistä sekä Jumalasta. Alkaen samalla pelätä vielä jos mahdollista, yhä enemmän kaikkea ja kaikkia.

Pari vuotta takaperin, kun pääsin tutkimusmatkallani siihen etappiin, jolloin sain jättää jäähyväiset noille armottomille peloille, tulin siirtyneeksi tielle, joka toisaalta on tuonut elämääni äärettömän paljon, mutta joka on myös viimeaikoina alkanut verottaa voimavarojani huomattavan paljon. Kulunut puolivuotta on ollut raittiin elämäni raskainta aikaa. Hyvin pitkälti siitä syystä, että elämässäni on ollut avian liian paljon meneillään. 7-henkinen perhe, vapaaehtoistyö, yhdistystoiminta, yrittäjyys kahdessa eri yrityksessä, mentor- opiskelu, ystävät, harrastukset, jne. jne. jne.

Viime viikolla tulin pisteeseen, jossa kysyin itseltäni "Onko tama kaikki sen arvoista?" Kun vastaus oli ettei ollut, päätin pysähtyä, viheltää pelin omalta osaltani poikki ja alkaa uudelleenorganisoida elämäni kokonaan uusiksi.

Perhe on minulle se tärkein. Raittiuden ohella. Ilman raittiutta minulla ei ole mitään, sen ymmärrän.

No nyt olen saanut karsittua elämästäni pois kaiken ylimääräisen ja tällä hetkellä saan jo nauttia sen hedelmistä. Saan rauhassa keskittyä itseeni, omaan hyvinvointiini ja sen myötä osaan pysähtyä olemaan läsnä myös puolisolleni sekä lapsilleni. Huomaan samassa myös sen, että tarve paeta on poistunut. Istun kännykässä enää aamulla muiden nukkuessa, sekä illalla ennen kuin itse alan nukkumaan. Se tuntuu hyvälle. Silti yritän saada tämän itse itselleni asettamani haasteen vietyä konkreettisesti läpi tässä ihan lähiaikoina. Älypuhelin vain kun tahtoo olla nykyhetkessäni melkoisen käypä peli monessa asiassa. Seli seli.. :)

Paras mitä viime viikon aikana elämässäni tapahtuneen pysähdyksen seurauksena olen saanut, on kuitenkin se, että osaan pohtia taas omaa itseäni avian eri näkökulmasta.

Olen kohta nelikymppinen mies, joka ei oikein koskaan ole onnistunut löytämään paikkaansa yhteiskunnasta, vaikka mitä olenkin ehtinyt yrittämään. Puhun tässä lähinnä työelämästä. En ole yhteensä ollut töissä elämäni aikana kuin vajaan 10 vuotta ja tuostakin ajasta yli puolet yrittänyt yrittäjänä, vieläkään onnistumatta siinä kunnolla. No yrittänyttä ei laiteta.

Viime kuukaudet ovat olleet todella raskaat, koska olemme juuri reilu kuukausi sitten muuttaneet omaan kotiimme ja samaan hetkeen minun yritykseni kautta tulleet työt ovat pudonneet minimaalisiksi. Välillä olen huomannut kiroavani itseäni ja sitä, etten edelleenkään osaa elää tätä elämää, saati huolehtia aikuisen ihmisen tavoin esimerkiksi taloudesta. Laiton alkukesästä moottoripyörän, toteuttaakseni yli 20 vuotta haaveilemani unelman. No sain ajaa sydämeni kyllyydestä, mutta samalla nyt voin todeta avanneeni oven, jonka pidin suljettuna yli toistakymmentä vuotta. Annoin itselleni luvan paeta omia tunteitani, ostamalla erinäisiä tavaroita. Jos jotakin aikaisemmasta konkurssistani ja sitä seuranneesta yli 10 vuoden velkahelvetistä opin, niin oli se, ettei mikään tavara tuo onnea, kuin aivan ohikiitäväksi hetkeksi, jos siksikään. No nyt olen sitten kironnut itseäni taas riittävästi, tehdäkseni elämässäni tarvittavia muutoksia, jotta saan vakautettua taloutemme siten, että voin viimein todeta kantavani omalta osaltani vastuun perheen elatuksesta. Toisaalta tuo vaatii vielä muutaman pienen pienen asian liikahtamisen oikealle paikalleen, mutta pitkään aikaan en ole ollut näin luottavainen elämään. Asioilla on taipumus järjestyä, on rakas mottoni.

Vaikka vielä hetkittäin vaivun itsesääliin, katsoessani töihin kiiruhtavia "normaali" ihmisiä, osaan silti jo nähdä itseni piakkoin tekevän samaa. Ette uskokaan kuinka mahdottomalta tuo, sinällään vähäpätöinen asia on elämässäni kovin kovin pitkään vaikuttanut. Ei vaikuta enää.

Työ ihmisen tiellä pitää, sanoi jo isävainaani. Totta toinen puoli, mutta silti haluaisin todeta samaan hengenvetoon myös sen, että ilman sitä tietoisuutta itsestäni, mitä elämän vastoinkäymiset ovat minulle antaneet, en työntekemisen takia, tuolla tiellä kovinkaan kauaa viihtyisi. Sen verta omituinen ihminen satun nimittäin olemaan.