Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on välittäminen.

Sukupolvien ketjun katkaisu.

Mitä pelkään ehkä eniten elämässäni? Olla oma itseni.
Mitä pelkään ehkä eniten elämässäni? Olla oma itseni.

Kun ihminen kasvaa herkimmät vaiheensa ympäristössä, missä vallitsee kolmen kohdan sanaton sopimus: "Älä puhu. Älä tunne. Älä luota." hän kasvaa aistimaan ympärillä olevien ihmisten olemusta, eleitä ja varsinkin tunteita, peilaten niistä omaa itseään ja sitä mitä mikin todellisuudessa tarkoittaa.

Tuo sanaton sopimus on vahvimmillaan alkoholistiperheessä, jossa koko perhe pinnistelee häpeästä johtuen kaikin voimin yrittäessään peittää ja piilottaa tuota "häpeällistä ja selkärangattomuutta osoittavaa ongelmaa." Lainausmerkit edellisessä siksi, että kyse on lähes poikkeuksetta juomaongelmasta, eli päihderiippuvuudesta, joka on sairaus eikä selkärangattomuus. Sairaus johon yhä edelleen nivoutuu suuri määrä vääränlaista häpeää ja huonommuutta. Lisäksi kun tuon sairauden ympärille kietoutuu pahimmillaan sellainen vyyhti että ongelmainen itse syyttää muita ja lähellä elävät syyttävät itseään, kun eivät kykene lopettamaan tuota piinallista oravanpyörää. Lopulta koti täyttyy häpeästä, syyllisyydestä ja huonommuuden kokemuksesta. Kun sitten lapsi kasvaa tuossa ilmapiirissä, hänestä tahtomattaan kasvaa aikuinen joka syvällä sisimmässään häpeää itseä, syyllistäen itseään vähän kaikesta ja samalla kokee olevansa täysin hyödytön.

Sama problematiikka löytyy muistakin perheistä, missä jokin asia on vallannut kaiken tilan aidolta läsnäololta. Oli kyse sitten tiukasta lakihenkisestä uskosta tai vaikka vain hyvin toimeentulevasta perheestä, josta työ on vieroittanut kaiken kiireettömän yhdessäolemisen. Puhumattakaan esimerkiksi mielenterveyden ongelmien kanssa painivista vanhemmista. Kaikissa näissä on silti yksi yhteinen nimittäjä. Lapsi joka oppii olemaan näkymätön. Tarkkaillen jatkuvasti sitä miten ja millä tavalla hän saa olla olemassa. Näistä lapsista kasvaa tunteitaan kätkeviä, puhumista ja tunteita tyhjänpäiväisenä höpötyksenä pitäviä, oman elämänsä suorittajia. Suorittajia joiden kalenteri paukkuu tasaisin väliajoin kiireestä. Kiireestä todistella muille, mutta ennenkaikkea itselleen olevansa olemassa.

Mistä tiedän? Omasta henkilökohtaisesta kokemuksesta. Sekä siitä, että kuluneen reilun 11 vuoden raittiilla taipaleellani olen saanut tavata tuhansia tällaisia, itseltään ja tunteiltaan piilossa olevia ihmisiä.

Omassa elämässäni lapsuudenkoti oli päällisin puolin tavallinen. Ulospäin kaikki näytti hyvältä. Nyt miettien sisällä talossa kaikki oli päällisin puolin myös kunnossa. Voisi kysyä, että mikä sitten kenties oli lopulta ongelma? Ongelma oli se, että tuossa talossa asuvat ihmiset eivät koskaan puhuneet talossa jatkuvasti vaikuttavista ongelmista. Alkoholi. Lakihenkinen usko. Työnarkomania. Mielenterveysongelmat. Vyyhti jota osaltaan oman elämäni purkamisprosessissa olen myös hieman enemmän availlut.

No mitä tämä kaikki "Älä puhu. Älä tunne. Älä luota." sitten minuun itseeni vaikutti? Opin selviytymään elämässä. Tai ehkäpä vielä niin että tein mitä tahansa selviytyäkseni elämästä. Hetken kerrallaan. Nyt tuota lähes tauotonta taistelua on takana rapiat 40 vuotta ja alan olla itseni kanssa siinä pisteessä että haluan murtaen tuhota nuo viimeisimmätkin rippeet mitä tuolta lapsuudesta lähtien olen sisälläni kantanut. Varmistaen toisin kuin itselläni sen, ettei enää minun lapseni tarvitse kantaa sisällään taakkaa jostain useamman sukupolven takaa.

Nimittäin on käsittämättömän raskasta elää sisimmässään kokemus siitä ettei ole lupa olla olemassa. Enkä nyt tarkoita sitä etteivätkö vanhempani olisi rakastaneet minua. Kyllä, rakastivat. Ongelma lähinnä se mitä he itse sisimmässään tuolloin tuota rakkautta antaessaan kokivat.

Monimutkainen asia, joten otan yhden esimerkin. Kun kasvoin käsitykseen omasta arvottomuudestani, enkä tuosta pahimmillaan ollut edes tietoinen, saati kyennyt sen kanssa pääsemään kosketuksiin minusta tuli ihminen joka tekemisellä yritti ansaita oikeutuksen omaan olemassaoloonsa. No millä tavoin tämä saattaa väärällä tavalla heijastua omiin lapsiini. Siinä että teettäessäni heillä esimerkiksi kotitöitä, en edes osaa kiittää heitä, kun ei minuakaan koskaan kiitetty. Tai kiitän, opettaen heille sen että tekemällä jotakin lapsi on vasta hyväksytty. Tämä jälkimmäinen tapahtui itselle aikanaan. No entäs sitten jos tämä kiitosta antava vanhempi itse kokee sisimmässään riittämättömyyttä. Hän oikeasti tarkoittaa sanoessaan lapselle kiitos, että hän arvostaa sitä työtä mitä lapsi on tehnyt, MUTTA antaa samalla käytöksellään sanattoman singnaalin siitä, että olisit nyt voinut tehdä vähän vielä enemmän. Nopeammin. Tehokkaammin. Paremmin. Lopulta lapsesta rakentuu ihminen joka suorittaa elämäänsä yrittäen osoittaa itselleen olevansa riittävä, mutta koska mikään ei ikinä riitä, on jatkuva, piinaava oravanpyörä valmis.

Toinen esimerkki. Vanhempi pelkää jotakin, mitä ei ole itsessä kohdannut. Hän rakastaa lastaan, yrittäen parhaansa osoittaakseen sen lapselle. Saattaa säännöllisesti ottaa jopa syliin, halata ja kertoa rakastavan lastansa. Kaikki hyvin? Melkein, muttei kuitenkaan. Kyse on perimmiltään taas siitä sanattomasta signaalista, jonka hän ongelmista puhumattomuudellaan tulee tahtomattaankin lapsellensa perintönä antamaan. Vanhempi pitää lasta sylissä kertoen rakastavansa tätä, mutta kokiessaan sisimmässään pahimmillaan suunnatonta pelkoa, viestii lapselle sen että rakkaus, rakastaminen ja toisesta huolehtiminen on pelottavaa. Lapsesta kasvaa aikuinen, joka toisaalta janoaa täyttymystä sisäiselle rakkauden kaipuulleen, mutta joka on heti pelosta sekaisin kun tuollainen kohdalle sattuu. Sinällään kauniista asiasta muodostuu vääristynyt kuva siitä että rakkaus on jotakin mitä pitää pelätä. Tästä taas seurauksena se, ettei ihminen missään kohtaa, millään tavalla tahi tekemisellä tule kokemaan rauhaa sisällään.

Mikä sitten avuksi tässä kaikessa? Hirvittävä henkinen pahaolo. Siis juuri se tuska, minkä ihminen tarvitsee pakottaakseen itsensä pysähtymään alati jatkuvassa pakomatkastaan. Tuohon tuskaan kun nykyaikana on lähes loputon määrä mitä erilaisia lievennyskeinoja, ei siis ihme että moni meistä paahtaa ennenaikaiseen hautaan, koskaan tiedostamattaan oikeasti sitä, kuinka kaunis asia esimerkiksi aito rakkaus voikaan olla.

Omalla kohdallani onneksi, elämä pakotti lopulta pysähtymään. Eikä siinä, minä löysin kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia tuskan lievennyskeinoja, mutta yksikään niistä ei lopulta poistanut itse tuskaa, vaan lopullaan vain lisäsi sitä.

No sitten kun ihminen pysähtyy, alkaen muuttaa suuntaa itseään poispäin pakenevasta, itseään kohtaavaksi ihmiseksi, reitin muutos ei välttämättä ollenkaan silti tule olemaan vaivaton saati helppokulkuinen. Juuri sen vuoksi onkin aivan ensiarvoisen tärkeätä oppia pois tuosta vanhasta, itselle haitallisesta, sanattomasta sopimuksesta. Alkaen puhumaan, tuntemaan ja ennenkaikkea luottamaan siihen että myös minun on lopulta mahdollista käydä hyvin.

Loppuun kerron vielä esimerkin siitä, millätavoin tämä kaikki prosessini on palvellut elämääni esimerkiksi suhteessa omiin lapsiini. Kun olen sillä tavalla sinut itseni kanssa, etten enää juurikaan koe esimerkiksi riittämättömyyttä suhteessa lapsiini, niin voin täysin vaivatta ottaa lapsen syliini, halata ja rutistaa häntä ja ilman että sanon sanaakaan, uskon silti että lapsi tuossa sylissä ollessaan kokee ja aistii vanhemmalta sanattomana signaalina saapuvan rakkauden. Kun sitten lopuksi totean lapselle hänen olevan todella rakas, hän toivottavasti yhdistää sisimmässään terveellä tavalla rakkauden merkitsevän turvaa ja lempeää läsnäoloa.


Sananen kiitollisuudesta.

Työmatkaa ajaessa, on aikaa miettiä mistä olen kiitollinen.
Työmatkaa ajaessa, on aikaa miettiä mistä olen kiitollinen.

Aihe josta olen kirjoittanut aikaisemminkin. Kiitollisuus. Tunne jota kokiessani kaikki on hyvin. Oli olosuhteet mitä tahansa. Tuo tunne nimittäin liikauttaa sisälläni jotakin siten, ettei mitkään asiat, ei isot, eikä pienet vaivaa.

Yleisimmillään tässä hetkessä tuo vapauttava tunne saavuttaa minut elämän pienissä perusasioissa. Iso muutos siihen nähden, kun olen aikaisemmin ollut ihminen jolle mikään ei oikein ole riittänyt.

Ehkä elämässäni pitkään vallalla olleet henkiset tuskat ovat muovaillet minusta suuruudenhulluutta, jättäen jälkeensä sopivan määrän nöyryyttä suhteessa itseeni ja elämään.

Jos nyt hetkeksi pysähdyn miettimään mitä me ihmiset eniten elämässä kaipaamme, on se että joku näkisi ja kuulisi meidät. Itse elän tähän hetkeen siinäkin mielessä onnellista elämää, että siihen sisältyy lukematon määrä ihmisiä jotka näkevät minut, sellaisena kuin olen. Yksinäisyydestä kärsineelle ihmiselle tämänkaltainen siunaus on yksi monista asioista, joista tänään saan kiitollisuutta kokea.

Muutos tapahtuu, kun opettelen uskomaan sen tapahtuvan, alkaen osaltani kulkea sitä kohti.


Joulurauhaa.

Annetaan hyvän kiertää.
Annetaan hyvän kiertää.

Kuten ylläolevasta kuvakaappauksesta käy ilmi, koen saaneeni viimeisinä vuosina elämässäni todella paljon. Nyt toivoisinkin osaltani voivani antaa tuota hyvää eteenpäin. Käykää tutustumassa kyseiseen asiaani Toinen mahdollisuus Facebook sivuillani. Kyseinen juttuni löytyy oheisesta linkistä.

Oikein rauhallista, rakkaudellista ja siunattua joulua meille kaikille!


Masennuksesta ja paniikkihäiriöstä.

Tässä maisemassa on jotakin maagista.
Tässä maisemassa on jotakin maagista.

Ajattelin kirjoittaa kuluneen viikon pohdinnoistani. Istuskelin jälleen totuttuun tapaani Peurunkajärven rannalla, rauhoittuen. Jostain syystä palasin ajassa taaksepäin, aikaan jolloin sairastin vakavaa masennusta, ydistettynä jatkuvaan lamaannuttavaan paniikkihäiriöön. Oireyhtymä, jossa eläessäni koin elämän jatkuvana taisteluna. Taisteluna jossa kaikki tekeminen, jopa pelkkä oleminen tuntui kertakaikkisen uuvuttavalta.

Oireita ei nyt miettien yhtään helpottanut se, että yritin epätoivoisesti "lääkitä" oireitani päihteillä. Päihteiden osoittautuessa tehottomaksi, elämän tarjoillessa lisää vastoinkäymisiä konkurssin sekä avio-eron muodossa, hankin itselleni rauhoittavat sekä unilääkkeet. Noita sitten kun aloin käyttää yhdessä alkoholin kanssa, lopputuloksena oli niin käsittämättömän itsetuhoinen elämä, että nyt pitkän ajan päästä miettien en enää edes kykene kuvittelemaan millaista elämäni tuolloin oli.

Hyvin pitkäli jo pelkästään näistä selviytyminen, takaisin tasapainoiseen elämään, on asia jonka myötä koen pääsääntöisesti suunnatonta kiitollisuutta arjessani. Ihminen joka joskus on sairastanut masennusta, saati paniikkihäiriötä, tietää mistä puhun.

Jo pelkkä masennus, tarpeeksi pahaksi päästessään, lähestulkoon lamaannuttaa ihmisen tehden hänestä likipitäen toimintakyvyttömän. Kun tuohon lisätään vielä se että pelkästään paikoillaan oleminenkin pelottaa, puhumattakaan siitä että pitäisi johonkin mennä tai jotakin tehdä, uskonette kun totean tuon ajan olleen kaikkea muuta kuin ihmisarvoista elämää.

Nyt miettiessäni tätä hetkeä. Vapautta, jossa elän, voin käsi sydämellä todeta kokeneeni monintavoin ihmeen elämässäni. Vielä kun näihin sairauksiin lisätään 24/7 jatkuva päihteiden käyttö, on todellinen ihme että ylipäänsä elän, puhumattakaan siitä että elämäni on kaikinpuolin täysipainoista ja hyvää.

Matka tuolta pimeydestä ei ole ollut helppo. Välillä on pitänyt ponnistella kaikki voimansa, jotta postilaatikolla käyminen ei olisi jäänyt toteuttamatta. Toisaalta nuo jatkuvat pelkotilat olivat myös asia, joiden kohtaaminen oli hetkittäin likipitäen sietämätöntä. Ilman apua en olisi selvinnyt. Silti, nyt miettien tuolla pimeydessä eläessäni, en enää pahimmillaan edes uskonut että kukaan voisi minua oikeasti enää auttakkaan. Toisin kävi.

Kaikki hyvä alkoi siitä, että suostuin myöntämään sen että päihteet, joita hyvin vahvasti koin tarvitsevani, selvitäkseni edes jollain tavalla päivästä, olivatkin asia joka vain pahensi kaikkia oireita. Lopulta suostuessani päihdekuntoutukseen, jo 3kk kuntoutuksen aikana huomasin konkreettisesti sen kuinka alkoholi ja lääkkeet sekoittivat aivokemioitani, aiheuttaen vain jatkuvasti pahenevaa synkkyyttä ja pelkoa.

Lopulta kun kuntoutuksesa jätin taakseni sekä päihteet, että päihdyttävät lääkkeet, opetellen samalla hitusen luottamaan toisiin ihmisiin, pääsin aloittamaan varsinaisen matkan pelkojeni taustalla oleviin asioihin ja tapahtumiin.

Yhteensä vuoden ajan kestänyt tuki kuntoutukseen liittyen, oppiminen säännölliseen käymiseen vertaistuki ryhmissä sekä toisen vuoden raittiuden kohdalla startannut tiivis psykoterapia auttoivat suuresti. Silti nyt miettien läpikävin loputtoman määrän erilaisia tilanteita, joissa kohtasin kerta toisensa jälkeen mitä erilaisimpia pelkotiloja. Siedätyshoitoa todella.

Lopulta 4v päihdekuntoutukseen lähtemisen jälkeen, elin tilanteessa, jossa yhä edelleen taistelin tietyllä tavoin erilaisia sosiaalisia pelkojani vastaan lähes päivittäin. Toisaalta tuossa hetkessä ammattikorkeakoulun opinnot takasivat sen, että sosiaalisista tilanteista ei ollut puutetta. Lopulta elämä alkoi tuntua jo liiankin taistelulta ja sen vuoksi, vaikka olinkin kuntoutuksesta lähtien elänyt ilman minkäänlaista lääkitystä, keskustelin puolenvuoden ajan erilaisten ammattilaisten kanssa siitä, olisiko minun tilanteessani jonkinlaisella mielialalääkityksellä mahdollista helpottaa olojani. Toisaalta en olisi halunnut aloittaa lääkitystä, mutta toisaalta kun vaakakupissa painoi myös se, että jatkuva taistelu uuvutti minua kokoajan, vaarana oli myös se, että saattaisin antaa väärällä tavalla periksi, heittäen kaiken ketuiksi, joten päätin kokeilla olisiko lääkkeistä kenties apua.

Nyt olen kiitollinen siitä, että aloitin tuon mielialalääkityksen. Se yhdistettynä jatkuvaan prosessointiin, sekä toisiin ihmisiin tukeutumiseen, auttoi minua nimittäin siinä määrin, että entinen jo yhtä ihmistä pelännyt ihmisraunio ajanmyötä kykeni pitämään kokemusasiantuntija luennon yli neljällesadalle sairaanhoidon ammattilaiselle. Tilaisuus, johon en ikinä olisi kyennyt pystyväni. Tuon tilaisuuden jälkeen olen yksi kerrallaan kohdannut mitä erilaisimpia pelkotilojani, lentokoneella matkustamisesta mitä erilaisimpiin konsertteihin ja voin sanoa että olen hitaasti mutta varmasti saanut kasvaa ihmisenä elämään, aivan kuten kuka tahansa muukin. Tehden asioita joita vielä reilu 6v sitten en koskaan enää kuvitellut kykeneväni tekemään.

Tämän kirjoitukseni tarkoitus on tuoda toivoa ihmisille jotka näiden ongelmien kanssa tässä hetkessä painivat. Toisaalta tuoden esille myös sen näkökulman, että kaikki lääkkeet eivät ole pahasta. Toisaalta tietenkään yksistään mikään lääke ei ketään paranna. Aivan samoin kuin ei pelkkä päihteistä luopuminenkaan. Mutta aivan varmasti jos ihminen kärsii masennuksesta ja paniikkihäiriöstä, niin sekä päihteet, että pelkkä, jatkuva, lisääntyvä erilaisten lääkkeiden syöminen vain pahentaa oireita.

Minun kohdallani yhdistelmä, jossa intensiivisesti kävin läpi elämääni. Vieroittautuen aluksi sekä päihteistä että kaikista lääkkeistä, mahdollistivat sen että minulle löytyi sellainen lääke joka yhä jatkuvan prosessoinnin ja erilaisten tilanteiden kohtaamisen kautta auttoi minua rakentamaan itselleni kokonaan uudenlaisen elämän.

Nykyhetkessä vain on se pienoinen ongelma näiden ongelmien ytimessä. Nimittäin liiallinen kiire hoitaa ihmisiä jotenkuten yhteiskuntakelpoisiksi. Itse kun työssäni panostan niin ajallisesti kuin muutenkin ihmisten kohtaamiseen, olen aitiopaikalta saanut kohta vuoden seurata sitä kehitystä, mitä rauhassa ja ajankanssa tehty työ näiden ongelmien alla elävissä ihmisissä aikaansaa. Tähän peilaten totean että uskon vahvasti siihen, että mikäli meillä laajemaltikin alettaisiin kiireen sijasta panostaa sekä päihde- että mielenterveyspuolella ihmisten auttamiseen, esimerkiksi masennuksen vuoksi sairaseläkkeelle jäävien ihmisten määrä saataisiin jo varsin lyhyessä ajassa kääntymään huomattavasti laskusuuntaiseksi.

Lopuksi muistutan vielä itseäni siitä, että oma osuus riittää tässäkin. Sen tehden, autan juuri niitä ihmisiä joita minun osuuteni on tarkoitus auttaa. Enempään en pysty, mutta toisaalta ei liene tarvekaan. Se millaisia muutoksia laajemmalla sektorilla tapahtuu, on niin monen asian summa, että yksi tällainen pieni ihminen ei juurikaan ihmeitä kuvittele siinä tekevänsä. Kun tämä pieni ihminen tekee niitä pieniä ihmeitä omassa elämässään, se silti riittää hurjan paljon pidemmälle, kuin se että lähtökohtaisesti luovuttaisi liian suurelta vaikuttavan kokonaisongelman edessä.


Omankokoiset saapikkaat.

Peurankajärvi auringon paisteessa.
Peurankajärvi auringon paisteessa.

Olen tässä viime päivät pohdiskellut sitä, kuinka monen mutkan, kiven ja kompastumisen kautta alan pikkuhiljaa oppia sallimaan itselleni sitä hyvää mitä elämä tähän hetkeen lähes päivittäin minulle tarjoilee. Aina ei nimittäin ole ollut niin.

Kun ihminen kasvaa käsitykseen, ettei hänellä ole oikeutta mihinkään hyvään elämässä, vaatii kokolailla paljon opettelua totuttaa itsensä siihen, ettei elämän tarvitse olla jatkuvaa tuskaista taistelua. Vaikka elämä tässä viime vuosina on monessa kohden tarjonnut minulle mahdollisuutta vain levittää siipeni, nauttien vapaasta liidosta, en aikaisemmin ole vielä kyennyt sallimaan tuota itselleni. Sensijaan olen tiedostamattani alkanut taistella asioissa, aiheuttaen mitä erilaisimmin tavoin tilanteen, jossa tuo tuttu ja turvallinen kaaos on ollut taas kerran läsnä.

Piinaavinta tässä kaikessa itselleni on ollut se, että samalla kun itse löydän itseni tuon kaaoksen keskeltä, totean lähellä olevien ihmisten kuin tahtomattaan joutuvan osaksi tätä taisteluani. Toisaalta, josko en aivan täysin vielä tänäänkään osaa arvostaa itseäni tarpeeksi, niin ehkä juuri ymmärrys siitä etten toistuvasti halua läheisilleni pahaaoloa aiheuttaa, tekee sen, että pyrin tuota hyvää opettelemaan myös itselleni sallivan.

Nyt oikeastaan ihan viime viikot ovat vasta olleet sellaiset, joissa toistuvasti olen löytänyt itseni olosta, jossa kaikki on hyvin. Todellisuushan kuitenkin on se, ettei minulta tässä hetkessä elämääni puutu yhtikäs mitään. Kaikki palaset ovat loksahdelleet pikkuhiljaa paikoilleen ja nyt kun sallin itselleni sen, etten tietentahtoen ala tuota palapeliä hajottaa, huomaan kokevani kaiken olevan hyvin, niin itselläni kuin ympärillänikin elävillä ihmisillä.

Yksi tärkein elementti kaikessa kuitenkin on se paljon mainostamani luottamus elämään. Eli tarjoilipa elämä mitä tahansa, kykenen luottamaan sen olevan tässä hetkessä itselleni parhaaksi. Juuri tällä hetkellä, vaikka hetkittäin vanha murehtiva minä yrittääkin vallata alaa, niin silti nykyinen luottamuksessa elävä minä, kuin tuuppaa tuon vanhan loppuunajetun minän sivuun, todeten että kaikki järjestyy. Minä nimittäin huomenna aamupäivästä istun palaverissa, jossa ratkaistaan se, saanko pidempään, kenties vuosien ajan jatkaa tätä tähän hetkeen useamman kuukauden ajan tekemääni, itselleni lähellä sydäntäni olevaa työtä. Uskon että saan, mutta toisaalta jos toisin on tarkoitettu, juuri nyt, tätä kirjoittaessani huokaisen syvään todeten luottavani siihen, että sen myötä luvassa on vielä jotakin parempaa.

Tärkeintä tämän hetken työssäni on se, että olen oppinut kohtaamaan näitä ihmisiä, ihmisinä tämän sairauden takana. Minulle nimittäin jokainen ihminen jota päivässäni kohtaan, on arvokas sellaisenaan. Ilman että alkaisin määritellä häntä millään muotoa sen mukaan mitä tämä kyseinen, äärimmäisen haastava riippuvuussairaus hänessä tänään ilmentää. Ehkä juuri siksi, eilen illalle työstäni palautteita ihmisiltä lueskellessani, sain pyyhkiä kyyneltä silmäkulmastani useamman kerran. Ihmiset joiden kanssa viime kuukaudet olen työskennellyt, ovat palautteen perusteella kokeneet työskentelyni olleen hyödyllistä.

Ehkä tässä juuri kuvastunee se, että kun itse koen askeltavani tänään omankokoisissa saapikkaissa, kykenen kohtaamaan ihmisen ihmisenä. Ilman että minun tarvitsee missään kohtaa yrittää olla yhtään enempää, saati vähempää kuin tässä hetkessä olen.

Vapautta elää. Vapautta olla. Sitäpä sitä..


Hyväntekeväisyydestä.

Usko. Se riittää.
Usko. Se riittää.

Kuten aikaisemmin olen jo useaanotteeseen todennut, minun oli käytävä läpi maanpäällinen helvetti, löytääkseni tien elämään. Toisaalta, äärilaitaihmisenä huomaan yhä ajoittain sortuvani tähän toisesta äärilaidasta toiseen äärilaitaan sinkoilemiseen. Sen vuoksi pyydänkin hitusen ymmärrystä seuraavalle pohdinnalleni. Hyväntekeväisyys, mitä se minun kohdallani merkitsee?

Minulle aikaisemmin tuo asia oli täysin merkityksetön. Elinhän totaalisessa itsekkyydessä, itsekeskeisyydessä. Tilassa johon ei yksinkertaisesti mahtunut kukaan muu. Saati kenenkään toisen ihmisen tarpeet. Elin ja hengitin todellisuutta, jossa jokapäivä tärkeintä oli saada omat itsekkäät tarpeeni tyydytetyksi, keinolla millä hyvänsä.

Tuolla matkallani tulin satuttaneeksi lukemattoman määrän ihmisiä, mutta tänään miettien, ehkä kuitenkin mitä suurimmassa määrin, myös itseäni. Jossain sieluni sopukoissa nimittäin kokoajan kuitenkin tunsin, etten oikeasti ole pohjimmiltani ihminen joka ei välittäisi kenestäkään muusta kuin itsestään.

Lukematon määrä pettymyksiä ihmissuhteissa sekä toinen mokoma erilaisia riippuvuuksia opasti minut tielle joka oli tuhota minut alle kolmikymppisenä. Luojalle kiitos, hän näki minussa potentiaalia, vaikken itse enää uskonutkaan omiin kykyihini missään määrin.

Ääretön määrä tuskaa sekä suunnatonta pelkoa, ohjasi minut etsimään elämääni jotakin. Jotakin sellaista, minkä varassa hitaasti mutta varmasti kykenin opettelemaan pois tuosta kaiken tuhoavasta itsekeskeisyydestäni. No kuten arvata saattaa, ampuen aluksi toiseen ääripäähän, täydelliseen epäitsekkyyteen. Tilaan jossa eläessäni, pyrin vastavuoroisesti huomioimaan pelkästään toisten ihmisten tarpeet, samalla väärällä tavoin itseäni unohtaen. Huvittavin ylilyönti kuitenkin asioissa oli se, että tuossa samalla tulin unohtaneeksi ne itselleni tärkeimmät ihmiset. Eli ne, jotka kaikessa rakkaudessaan olivat vuosia kestäneet rinnallani, tarjoilipa se mitä tahansa. No kaikesta oppii.

Mutta itse asiaan. Hyväntekeväisyys on asia jota itse olen omassa elämässäni pohtinut todella pitkään ja hartaasti. Päättäen jo aikoja sitten, että kunhan minulla on elämässäni tilaisuus, omalta osaltani tuota asiaa toteutan. Vieläpä pyrkien toteuttamaan sitä, ehkä taas hieman liiankin konkreettisesti raamatun lausetta noudattaen: " Vaan kun sinä almua annat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee." Samalla silti ymmärtäen sen, että tuo on vain yksi monista ihanteista, joihin meidän ihmisten tulisi elämässään pyrkiä, silti tuota konkreettisesti koskaan saavuttaen.

Uskokaa pois, olen monin eri tavoin vielä keskeneräinen, keskenkasvuinen kakara. Lapsi joka ei osaa elää kuten toivoisi voivansa. Mutta silti, kiitos raittiuden, oman omalaatuisen uskoni elämään, tänäänkin saan tehdä jo automaatioksi tullutta itsetutkailua, jonka myötä jokapäivä havaitsen itsessäni mitä erilaisimpia puutteita. Parasta tässä matkassa on tänäänkin se, että ymmärrän meidän ihmisten toimivan toisillemme mitä mainioimpina peileinä tunteisiin, joita syystä tahi toisesta emme vielä itsessämme ole olleet valmiit kohtaamaan. Yksi konkreettinen esimerkki tästä oli kuluneella viikolla, kun löysin itsestäni surun tunteen, lukiessani sähköpostiini tipahtanutta viimeisintä kirjettä ystävältäni Jari Sarasvuolta, hänen Stronghold -hankkeeseensa liittyen. Tavoistani poiketen, en pitänytkään tuota tunnetta sisälläni, vaan jaoin sen nykyaikaan kuuluen, Twitterissä, kyseiselle ihmiselle, sen enempää miettimättä. Se hyvä mitä tuosta seurasi, olikin taas yksi mitä ihmeellisin asia. Minä nimittäin kasvoin lapsuuteni siihen käsitykseen, ettei omia tunteitaan ole lupa tuntea, puhumattakaan siitä että niitä kenellekään toiselle olisi kertomassa. Vaikka kyseisessä keskustelussa koinkin, etten läheskään tullut ymmärretyksi, niin silti ainakin itse sain taas kerran äärettömän paljon itselleni, tuosta suhteellisen lyhyehköstä dialogista mikä asian tiimoilta käytiin.

Ensimmäisenä oivalsin nimittäin sen, että kuin huomaamattani, otin minulle henkilökohtaisella tasolla äärimmäisen ison harppauksen eteenpäin. Kerroinhan jollekin ihmiselle aidosti sen, mitä sisälläni tunsin. Aikaisemmin kun olen tottunut pitämään ja patoamaan kaiken syvälle sismpääni, olipa asia tai tapahtuma tunteineen mitä tahansa. Vaikkakin kokonaisuutena tämä asia olikin varsin vähäpätöinen, se antoi minulle itsestäni myös toisen oivalluksen. Koin nimittäin tuon surun suhteessa itseeni ja omiin tekemisiini, enkä suinkaan, kuten ensin ajattelin, suhteessa Jarin edesottamuksiin.

Minä nimittäin olen jatkuvasti painiskellut sen asian äärellä, kun tänäänkin teen työtä, jossa sovellan parhaan kykyni mukaan omakohtaisia kokemuksia erilaisten riippuvuuksien orjuudesta vapautumisesta, ja kun olen tässä hetkessä lähes pakotettu pyytämään osasta näistä palveluistani yritykseni kautta rahaa, saadakseni osaltani perheelleni toimeentulon, niin välillä huomaan kokevani surua, syyllisyyttä ja tuskaa siitä, etten kykene tässä työssä toteuttamaan sitä samaa, mitä ensiksi kykenin liki 6v ajan tekemään. Vapaaehtoistyötä. Pyyteetöntä auttamista.

Ymmärränhän minä sen, että ihminen tarvitsee työtä ja toimeentuloa. Enkä minä enää jatkuvasti tämän asian äärellä märehdi, mutta tämä tapahtuma toi taas tämän tunteen esiin ja hyvä, sillä taas huomaan osaltani edenneeni tarvittavat askeleet elämässäni, kohti ihannetta. Ymmärsin nimittäin sen, ettei ole minun asiani puuttua, saati reagoitua siihen, mitä muut ihmiset elämällään tekee. Vaan sensijasta keskittyä omaan tekemiseeni, toteuttaakseni omassa elämässäni sen, mitä toisen ihmisen jossain kohden toivoisin toteuttavan.

Loppukaneettina totean vain sen, ettei minun elämässäni hyväntekeväisyys ole enää asia, jota minun erikseen tarvitsisi alkaa tekemään. Saati siitä itselleni mitään saamaan. Ymmärsin nimittäin sen, että parasta hyvää, suhteessa toisiin ihmisiin, voi tehdä niin monin erilaisin tavoin jokapäivä, ettei siihen tarvitse alkaa erikseen mitään tapahtumia, saati keräyksiä järjestämään. Riittää kun pysyttelen poissa entisestä itsekeskeisestä ajatusmallistani, huomioiden kaikki ne ihmiset jotka kuka missäkin vaiheessa elämääni, omalla polullani hetkisen viipyvät.

Lopuksi vielä haluan siteerata erästä raamatunlausetta, joka on puhutellut minua jo pidemmän aikaa:

Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta. Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi.


Lähimmäisenrakkaudesta  4

Paljon on viime aikoinakin ollut puhetta siitä, kuinka huonosti asiat kotimaassamme on. Toisaalta itse syvällä pimeydessä käyneenä, tarkastelen asiaa hieman ehkä liikaakin oman kokemusperäni kautta. Surullista mielestäni tässä kaikessa on se, että kun yhteiskunnassa tulee tilanne että jostain on säästettävä nämä säästöt kohdistetaan juuri niihin asioihin, mihin tässä hetkessä vallitsevan tilaanteen edessä olisi säästämisen sijasta ennemminkin satsattava. No tämä ehkä oli vain kapea oma mielipiteeni tuohon asiaan, joten ei siitä sen enempää.

Ihimiset voivat pahoin, sitä varmaan kukaan meistä ei voi kieltää. Oli sitten kyse hyvempi osaisesta ihmisestä, jolla normimittareilla mitattuna on vielä asiat suhteellisen hyvin. On asunto, perhe, auto, työpaikka, kesämökki, lomamatkat jne. Silti nämäkin ihmiset näyttävät voivan yllättävän pahoin. Miksi, heillähän pitäisi olla kaikkea sitä mitä ihminen elämältään noin lähtökohtaisesti etsii. Vai etsiikö sittenkään.

Olen omassa elämässäni saanut konkreettisesti tuta monta kertaa sen, että ihmisen saadessa tai saavuttaessa jotakin asettamistaan tavoitteista, lopputuloksena ihminen halajaa taas vain jotakin uutta ja ihmeellistä, loppupeleissä koskaan todellisuudessa edes ymmärtävänsä mitä oikeasti halajaa.

Tavoittelemmepa sitten mitä tahansa, aina saavutettuamme tuon kauan kaivatun asian, sen merkitys muuttuu autttamatta joksikin muuksi ja tämän vuoksi ainakin allekirjoittanut on kuluttanut elämästään äärettömän monta vuotta tavoitellen saavuttamattomia asioita.

En sinällään tiedä kuinka moni tätä tekstiä lukevasta voi tähän samaistua, mutta ainakin sen kokemuksen perusteella, mikä minulla elämästä on sekä lukemattoman monista keskusteluista, joita vuosikymmenten aikana mitä erilaisimpien ihmisten kanssa olen käynyt, olen törmännyt tavalla tahi toisella tähän ilmiöön.

Etsimme elämäämme jotakin.

No tuota samaa etsimistä minäkin olen tehnyt. Joskin tänään ymmärtäen sen, että etsimäni asia on minussa itsessäni jo syntyessäni rakentunut. Tarve tulla rakastetuksi. Tarve tulla kohdatuksi ihmisenä, olipa kohtaaja kuka tahansa tai missä asemassa yhteiskunnassa tahansa. Halusin minua kohdeltavan ihmisenä. Tänään olen siinä onnellisessa asemassa, että olen tehnyt syvälle pureutuneen matkan minuuteeni, löytäen sisältäni tuon syvälle haudatun salaisuuden siitä, että todellisuudessa minussa itsessäni on tuo kyky kohdata toinen ihminen ihmisenä ja sen myötä tuo toinen ihminen ei voi mitään muuta kuin kohdata minut. Tietysti toinen mahdollisuus aina on että toinen ihminen pakenee paikalta, mutta silläkin on tarkoituksensa, lähinnä tässä hetkessä hänelle itselleen, sillä minä tiedostan itsessani sen, että tuota samaa pakenemista vuosikymmeniä harrastaneena, syy ei ole minussa, ei toisaalta tuossa toisessakaan, vaan hänen kyvyttömyydessä kohdata toinen ihminen.

Mitä tällä kohtaamisella sitten tarkoitan. Tässä tullaan otsikossa mainitsemaani lähimmäisenrakkauteen ja sen merkitykseen. Kun ihminen löytää itsestään sen syvimmän olemuksensa hän samalla astuu maailmaan, jossa on vain ihmisiä. Ei johtajia, ei alaisia, ei duunareita, vaan ihmisiä. Kun tämän asian konkreettisesti on sisäistänyt, sen jälkeen tulee riisutuksi alasti kaikesta turhasta, eli ennakkoluuloista, peloista, alemmuuden- tai ylemmyydentunnosta jne. Kohtaamaan toisen ihmisen ihmisenä. Rakastettavana olentona, joka on tasan yhtä arvokas kuin sinä itse, aivan se ja sama mitkä taustat tai tittelit hänellä on. Sillä se on menneisyyttä. Tämä hetki on tässä ja nyt. Nykyisyys. Kun aidosti kohtaamme toisen ihmisen tässä hetkessä, ei ole väliä mitä hän oli eilen. Mitä viikko sitten, saati 10 vuotta sitten. Tässä hetkessä hän on hän. SInun ollessa sinä. Se millaisen peilauksen toisistanne saatte, paljastaa samalla itsellenne sen, mitä tässä hetkessä olette aidoimmillaan.

Ihmiset valitettavan usein sortuvat pilamaan mahdollisuutensa kohdata mitä uskomattomampia ihmisiä, kun tavalla tahi toisella ennakkoon asennoituvat toiseen ihmiseen tietyllä tavoin. Onpa kyseessä sitten valtion päämies, pankinjohtaja, siivooja tai vaikka ne paljon parjatut "laitapuolenkulkijat".
Itse laitapuolenkulkijana eläessäni opin elämästäni jotakin äärettömän tärkeää. Sen mikä elämässä on tärkeintä. Rakkaus. Välittäminen. Lähimmäiset.

Kun hieman laajennan tätä ajatustani, niin perustotuutena tämän hetken elämässäni tapaan ihmisiä, jotka ovat minulle lähimmäisiäni, joita pyrin kohtaamaan ja rakastamaan aivan kuten toivoisin minun tulevan kohdatuksi ja rakastetuksi, omana rikkinäisenä itsenäni. Yksin minä en ole mitään, mutta yhdessä, toinen toistamme tukien, me olemme jotakin suunnattoman suurta.

Lopuksi toivoisin vain sen, että meistä jokainen voisi hetkeksi pysähtyä pohtimaan omaa elämäänsä, lähinnä toisen ihmisen näkökulmasta. Jos esimerkiksi minä kulkiessani tuolla toreilla ja turuilla, satun kohtaamaan ihmisen joka tulee minulta pyytämään jotakin, niin koskaan minulla ei ole niin kiire elämässä, ettenkö hetkeksi voisi pysähtyä, kohdata tuon ihmisen ihmisenä, huolimatta hänen elämäntilanteestaan ja katsoa mitä tällä ihmisellä mahdollisesti on minulle elämääni annettavana. Voin käsi sydämellä sanoa, tavanneeni kuluneen vuoden periodin aikana lukemattoman määrän erilaisia ihmisiä, mutta ne suurimmat tarinat ovat sisältyneet niihin päällisinpuolin minimaalisen koruttomilta näyttäviin kasvoihin, jotka kuitenkin kätkevät sisäänsä äärettömän suuren ihmisen. Ihmisen jolla on suuri sydän, täynnä rakkautta, odottamassa vain vastaanottajaa. Lähimmäisenrakkaus. Sitä minä osaltani meille kaikille tänään toivon.