Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on epätoivo.
Edellinen

Selviytymisvietti

"Tiin tuntemuksia"

Sinä päivänä olin rahaton. Kävelin edestakaisin katua pitkin, katse maahan luotuna. Toivoin, että joku olisi kadottanut kadulle vitosen tai edes muutaman euron, pennejä, mitä vain. Oloni oli hyvin heikko mutta en aikonut käyttää rahaa ruokaan vaan alkoholiin. Halusin paeta todellisuutta. Kävelin edestakaisin, edestakaisin. Jossain vaiheessa minua alkoi paleltaa. Tärisin ja päätin lähteä kotiin. Kotona menin sängylle ja tärisin yhä, kalisin kuin kalapuikko. Peitosta ei ollut juuri apua. Oloni oli yhä heikompi. Rahaa ei ollut, ruokaa ei ollut, alkoholia ei ollut. Minua myös pelotti. Mieleeni ei tullut soittaa kellekään. Nukuin valot päällä.

Sain joskus kuukausia myöhemmin tuttavaltani viestin enkä aikaillut lähteä vertaistukiryhmiin. En aikaillut, koska kyse oli selviytymisestä ja olin kyllästynyt edellä kuvatun kaltaiseen epätoivoon. Se sai minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi. Olin edelleen kroonisesti ahdistunut ja aloin saada myös paniikkikohtauksia. Juominen oli aina vaaniva vaara, joka saattoi piileskellä missä vain, kulman takana tai sängyn alla. Onneksi vertaistukiryhmiä kokoontui vain yhden kadunpätkän päässä asunnostani lähes ympäri vuorokauden. Menin ensimmäiseen ryhmään usein jo aamuyhdeksältä ja viimeiseen yömyöhään. Kukapa ei selviytyäkseen tekisi niin. Silloin asuin Kalliossa ja matka kulki lukuisten baarien ohi. Iltaisin ne olivat pullollaan. Siellä sijaitsi entinen turvapaikkani: musiikkia, juomia, ihmisiä. Joskus sain paniikkikohtauksen myös ryhmässä mutta silloin tuijotin vain kahvikuppiani tai seinällä olevia tauluja ja yritin hengittää rauhallisesti. Myös ryhmissä oli kuitenkin aina ihmisiä, mikä helpotti pelkotilojani.

”Pakonomainen, jatkuva, riippuvuutta ilmaiseva (addiktiivinen) --- alkoholin käyttö on vakava sairaustila”, Duodecimin tiivistyksessä lukee. Nykyään elän ilman alkoholia ja opettelen sietämään erilaisia tunne- ja olotiloja kuten vanhaa ystävääni ahdistusta. Selviytymistä oli myös vuosia kestänyt taistelu masennuksen kanssa. Masennus uskottelee, että et ole minkään arvoinen tai sinne päin, siis valehtelee, kuten eräs Twitter-käyttäjä kommentoi. Masennus tekee sen ikävä kyllä uskottavasti eikä ota vastaväitteitä vastaan. Aika hyvä pokerinaama toisin sanoen. Masentunutta ihmistä saattaa muuten masentaa vain enemmän, jos häntä käskee reipastumaan tai ottamaan itseään niskasta kiinni. Joskus jo suihkussa käyminen oli vaativa suoritus. Sen jälkeen saatoin rojahtaa sängylle ja onnitella itseäni. Kokeilin monia masennuslääkkeitä, koska halusin voida paremmin. Edellinen ei toiminut, joten kokeillaan seuraavaa, lääkärit tuumailivat. Ehdin aina toivoa, että uusi lääke on se todellinen onnellisuuspilleri, mutta sain kerta toisensa perään pettyä. Kukapa ei haluaisi voida paremmin.

Auroran psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla oli mielestäni jännittävää. Siellä selviytymistä oli lähinnä ajankulun löytäminen ja sen hyväksyminen, että näiden seinien sisällä sitä nyt ollaan. Oma diagnoosini kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä oli vasta tulossa tulevaisuudessa. Seikkailin käytävillä ja puhuin paljon muiden potilaiden kanssa. Katsoimme oleskeluhuoneessa elokuvia ja tutkin innoissani paikan kirjahyllyä. Pöydillä lojui kirjavia värityskuvia. Aloin olla inspiroituneessa tilassa. Näin värit kirkkaina, jotenkin hyperrealistisina, hammastahna tuntui menevän päähän ja muut potilaat vaikuttivat nuorilta neroilta. Hetken aikaa tunsin olevani kuin Liisa ihmemaassa. Miten mahtavaa ja luovaa aikaa! Miesystäväni toi minulle eväitä, joita mussutin samalla, kun kuuntelin kuulokkeilla levyjä Massive Attackin Mezzaninesta The Beatlesin Revolveriin ja Abbey Roadiin. Ajatus ulkomaailmasta ei olisi voinut tuntua tylsemmältä. Ikkunasta näkyi autotie. Harmaata paitsi autojen välkkyvät valot, joita jäin tuijottamaan. Jälkikäteen ajatellen olin luultavasti maaninen mutta ainakin turvassa, vaikka koin syöneeni psykedeelisiä sieniä tai olevani happotripillä. Kyseisiä aineita en ole ikinä edes kokeillut.

F.M. Dostojevskin Rikos ja rangaistus on pitkä kuvaus päähenkilö Raskolnikovin kujanjuoksusta ja painista syyllisyydentunteen kanssa. Ympäröivä maailma alkaa vaikuttaa hänestä vihamieliseltä. Moniin Dostojevskin (2003, 131) kirjan katkelmiin voi samastua, jos on joutunut kamppailemaan selviytyäkseen: ”Raskolnikov oli jo kadulla. Nikolain sillalla hänet sai vielä kerran havahtumaan melko ikävä tapaus. Eräs avovaunujen kuski sivalsi häntä kipeästi piiskalla selkään sen vuoksi että hän oli vähällä joutua hevosten jalkoihin, vaikka kuski oli huutanut hänelle kolme tai neljä kertaa varoittavasti. --- Ympärillä tietenkin kajahti nauru.
- Sai mitä ansaitsi!
- Mikä lienee veijari.”

"Kimmon kokemuksia"

Selviytymisvietti. Tuossa asia, jota hetkittäin olen pohtinut paljonkin. Mikä saa ihmisen lopulta taistelemaan kaikin keinoin selvitäkseen. Minun kohdallani tuo varmasti oli lopulta toivo paremmasta ja pienen pieni usko siihen, että myös minä voisin selvitä.

Minulle haastavin kaikessa synkkyydessä, jossa vuosia elin, oli suunnattomat pelkotilat. Ne vaanivat jatkuvasti, hyökäten päälle aina kun olin hitusenkaan selvempi. Ei ollenkaan ihme, että lopulta käytin mitä tahansa ainetta, jotta nuo pelot edes hieman hellittäisi. Ymmärtämättä että omalla käytöksellä lopulta vain ruokien noita pelkoja ja niiden pahenemista.

Lopulta raitistuttuani aloin kohtaamaan itseä, mennyttä sekä kaikkea sitä, mitä tunnepuolella olin sisääni varastoinut. Mitä enemmän kohtasin, sitä vähemmäksi nuo pelon tunteet kävi. Silti tuo oli pitkään, päivittäistä itsensä altistamista tilanteisiin jotka pelotti. Silti en koskaan uskonut eläväni elämää, jossa tuo jatkuva pelko ei olisi jollain tavoin läsnä. Siitä kun oli tullut eräänlainen matkakumppani.

Varsinkin ihmiselle, joka aikanaan kaikkiaan 17 vuoden ajan pelkäsi kaikkia ja kaikkea. Peläten lopulta itseä sekä omia tunteitaan. Olinhan pahimmillaan psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla noiden oireiden vuoksi.

Lopulta kovin vaivatta pystyn palaamaan menneeseen aikaan, muistaen varsin elävästi sen kuinka suunnattomia pelkoja aikanaan koin. Tuolloin ja vielä pitkään raitistumisen jälkeenkin ajattelin, että pelko tunteena on läsnä elämässäni aina. En vielä tuolloin uskonut että koittaisi päivä, kun ei tarvitse koko ajan pelätä jotakin. Vieläpä sellaista, jolle ei ole mitään järjellistä selitystä.

Tästä nyt kirjoittaessa muistan, kuinka suunnatonta kamppailua kävin esimerkiksi opiskellessani ammattikorkeassa. Olin ollut jo useamman vuoden raittiina, mutta sosiaaliset tilanteet pelotti aina. Lisäksi pelkäsin autolla matkustamista ja kouluun oli n. 130km.

Paniikkihäiriössä puhutaan joissain kohtaa siedätyshoidosta ja nyt jälkeenpäin miettien se, että raitistuttuani opiskelin 6 vuotta IT-alaa oli siedätyshoitoa parhaimmillaan. Vaikkei tuosta itselle lopulta työuraa tullutkaan. Lisäksi kun samaan aikaan olin Irti huumeista ry:llä vapaaehtoisena, sain haastaa itseä käyden puhumassa kouluilla nuorille päihteistä.

Muistan lopun ikääni hetken joskus 7-8 vuotta sitten, kun taas kerran olin puhumassa. Tuolloin yleisönä oli n. 400 sosiaalipuolen ammattilaista. Menin tilaisuuteen hyvissä ajoin ja näin kuinka sali oli täynnä ihmisiä. Lisäksi salin seinälle oli viritetty kaksi isoa valotaulua, johon lavalla oleva puhuja videokuvana heijastettiin. Tuo oli ensimmäinen kerta kun koin tuolla puhuessani ihmeellisen kokemuksen. Totesin nimittäin tuolloin, etten enää pelännyt.

Ihmeitä tapahtuu. Olkoonkin, että on toteutettava myös oma osuutensa niiden toteutumiseksi.


Miltä addiktio tuntuu?  1

Tiin tuntemuksia:

Lempikirjojani oli vuosien ajan Charles Bukowskin Women, joka on suomennettu nimellä Naisia. Siinä Bukowski kamppailee jälleen riippuvuuksien kanssa, joita ovat alkoholin ohella naiset. Kerrontatyyli on toteavaa, jopa inhorealistista tai alkoholismin kohdalla pitänee puhua vain realismista. Kuten Bukowski (2009, 19) kirjoittaa:

”’Look, I said, ’I think I’ve had too much to drink. Maybe we ought to get out of here.’
’I’ve watched you pouring it down.’
’Let’s go. There’ll be other parties.’
We got up to leave. Lydia said something to Harry and Diana. When she came back we walked toward the door. ---
When we got outside I began vomiting, all the beer and the wine came up. It poured and splattered into the brush – across the sidewalk – a gusher in the moonlight. Finally I straightened up and wiped my mouth with my hand.”


Kirjoitamme nyt myös Kimmon kanssa siitä, miltä addiktio näyttää ja tuntuu. Riippuvuuksia voi luonnollisesti olla monenlaisia, muitakin kuin heti mieleen tulevat päihdeongelmat. Itse olin joskus koukussa esimerkiksi työntekoon, koska se oli mielestäni kivaa. Sitten on kertomus, jonka kerron nyt. Elettiin aikaa kauan ennen kuin sain diagnoosiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuonna 2019. Olin kuitenkin jo sairastunut ja keksin käyttää alkoholia ”lääkkeenä” mielialan vaihteluihin ja ahdistukseen. Haluan huomauttaa, että alkoholi ei tietenkään ole oikea lääke, ellei lääkäri toisin määrää. Juomiseni ei ollut enää hauskaa eikä sosiaalista. Olin alkanut kulkea työpäivien päätteeksi kotiin Alkon kautta. Mukaan tarttui aina pullo tai pari punaviiniä, jotka sitten join yksin kotona, muka ”ruokajuomana”. Kuinka helppoa juomiselle onkaan keksiä tekosyitä. Alkoholisti on mestari huijaamaan etenkin itseään, kuten muutkin riippuvuuksien kanssa painivat.

Aloin juoda sekä masentuneeseen että maaniseen olotilaan, joita en osannut vielä nimetä. Britit käyttävät sanaa ”erratic” kuvaamaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön maanista puolta, kuten Twitter-käyttäjältä Johvelsson / BLM opin. Englanninkielisen termin voi kääntää vaikka epävakaaksi tai ailahtelevaiseksi. Kerran join viinipulloja hieman paranoiaan sekoittuneiden pelkotilojen vallassa ollessani tuttavani kotona, vaikka minun olisi jälkeenpäin ajatellen pitänyt mennä päivystykseen. Pullot eivät olleet edes omiani. Toisen kerran kaverini oli ollut luonani yötä, ja aamulla suostuttelin hänet lähtemään baariin. Siellä hän katseli ympärilleen ja kysyi retorisesti, että halusinko minä todella samaistua tähän porukkaan, viitaten pöydissä notkuviin kanta-asiakkaisiin. Tuolloin tunsin kuitenkin oloni jo turvallisemmaksi baareissa kuin kotona: niissä soi aina musiikki ja oli iltapäivälehtiä selailtavaksi – eikä tarvinnut olla yksin outojen tunne- ja pelkotilojen kanssa. Kyseessä oli tietysti illuusio turvallisuudesta mutta se on jo toinen tarina.

Edellä mainittu baarireissu päättyi mahalaskuun niin, että rahani loppuivat ja kaverini tarjosi minulle monta juomaa. Lopulta seisoimme Vaasankadulla, jonka varrella tuolloin asuin, hän hyppäsi polkupyöränsä selkään ja huristi karkuun. Jäin seisomaan keskelle katua, sillä en halunnut tietenkään mennä yksin kotiin. Kaverini oli kai päätellyt, että joutuisimme istumaan baarissa yöhön asti ja kaikki hänen rahansa menisivät. Erään kerran olin kaatunut kadulla ja lyönyt pääni, ihan selvin päin, koska oli keskitalvi ja liukasta, mutta halusin silti mennä yökerhoon, jossa työporukka oli juhlimassa. Tilaisuus meni suhteellisen hyvin, vaikka olin ehkä saanut lievän aivotärähdyksen, mutta loppuillasta nukahdin pöytään kesken keskustelun. Minua tietysti hävetti, kun tokenin. Mietin, oliko joku ehkä huomannut – ja tietysti joku oli, ainahan joku huomaa.

Addiktio tuo mukanaan paljon häpeän ja epätoivon tunteita, ainakin omani toi. Toimintani alkoholin suhteen alkoi olla pakonomaista, en halunnut luopua ”lääkkeestäni”, vaikka se haittasi elämääni kuten sosiaalisia suhteita ja terveyttä. Useamman kerran join putkia, joiden saamiseksi poikki minun oli mentävä katkaisuhoitoon. Sinne piti joka kerta jonottaa ja perustella hoidon tarve, vaikka vieroitusoireet olisivat kuinka tärisyttäneet ja koko kroppa olisi ollut kylmän hien peitossa; vasta sen jälkeen sai rauhoittavaa lääkettä, vaaleanpunaista litkua, mikä kieltämättä paransi oloa. Tiedän myös tapauksia, että alkoholisti ei ole päässyt katkolle, vaikka on sinne halunnut.

Nolojen tilanteiden listaa voisi jatkaa vielä mutta en tee niin. Kerran tein hieman hätääntyneitä Facebook-päivityksiä ja eräs tuttavani lähetti minulle viestin: ”Tiedät kyllä mistä apua saa.” Se kolahti, otin häneen yhteyttä ja aloin käydä vertaistukiryhmissä. Niiden avulla onnistuin olemaan 1,5 vuotta raittiina. Vuosipäivää juhlittiin silloisessa kotiryhmässäni kakulla. Oli liikuttavaa nähdä, kuinka moni oli tullut paikalle onnittelemaan. Koin saavuttaneeni jotain merkittävää, kuten tietysti olinkin. Saatoin käydä ryhmissä jopa kolme tai neljä kertaa päivässä, koska kotona minua ahdisti, välillä ahdistus tuntui jopa kouristuksenomaiselta. Olin myös alkanut saada paniikkikohtauksia, mikä vaikeutti paluutani yliopistolle opiskelemaan. Ihana entinen esimieheni lähti onneksi kanssani kahville ja juttelimme aiheesta. Ryhmien lisäksi tutustuin 12-askeleen ohjelmaan. Nyt olen ollut jälleen reilun vuoden ilman alkoholia, mutta vuoden jälkeen en ole enää laskenut päiviä. Se tuntuu vapaudelta. Kalenterissa on kyllä merkintä sen päivän kohdalla, kun toinen vuosi tulee täyteen. Ehkä menen silloin samaan ryhmään.

Kimmon kokemuksia:

Miltä addiktio tuntuu? Tii tuossa yllä varsin osuvasti kuvaa sitä prosessia, johon moni alkoholin käyttäjä kuin huomaamattaan sukeltaa. "Kaninkolo" joka nielaisee ihmisen, lopulta niin huomaamatta, ettei ihminen välttämättä edes ensin huomaa tuonne tippuneensa. Kun lopulta huomaa, on yleensä jo liian myöhäistä

Varsin viattomana alkanut, muutaman lasillisen rentouttavan vaikutuksen etsintä, kääntyy yllättävän pian tarpeeksi ottaa vielä yksi. Samalla alkaa selitysten keksiminen sille miksi juo. Itsensä ja muiden vakuuttelu siitä, ettei asia ole ollenkaan ongelma, päinvastoin. Voin lopettaa milloin vain haluan. Puhumattakaan siitä, kuinka rankasti "naapurin Jaska" juo. Sehän se ongelmainen vasta onkin, en minä.

Tyypillisin hetki, jolloin esimerkiksi alkoholisti tietää olevansa alkoholisti, vaikkei välttämättä ole vielä vuosiin halukas tuota myöntämään, on se hetki, kun kaikki ympärillä ovat huolissaan hänen juomisesta, mutta samalla kun hän isoon ääneen kieltää ongelmansa, hän tuntee piston sydämessään.

Häpeä, pelko, syyllisyys ja riittämättömyys. Siinä tunteet, joilla omia addiktioitani kuvaisin. Siinä samalla tunteet, joiden kohtaamisen kautta olen saanut noita addiktioita yksi kerrallaan elämästäni karsittua. Tuossa yksi suurimmista syistä sille, miksi kuluneen vuosikymmenen olen suht intensiivisesti tullut paneutuneeksi omaan tunnepuoleeni. Sillä mitä enemmän omaa tunnepuolta olen tullut kohdanneeksi, sitä vapaampana sekä mitä erilaisimmista addiktioita, että niiden taustalla jyllänneistä tunteista olen saanut elämää elää.

Kun käytin päihteitä, päällimmäiset tunteet olivat varsinkin loppuvaiheessa lamaannuttava pelko, häpeä, syyllisyys ja riittämättömyyden kokemus. Eniten pelkäsin niitä oloja, joihin lopulta rännien päätteeksi havahduin. Häpesin käytöstäni. Tunsin syyllisyyttä siitä, enkä kyennyt ymmärtämään sitä, miten en kyennyt lopettamaan, vaikka kuinka sitkeästi sitä välillä yritin. Tein päätöksen, että nyt tämä kaikki riittää. En joisi vuoteen. Kunnes samalle iltaa totesin olevani tuhannen sekaisin taas kerran. Lopulta nuo tunteet olivatkin niin kerrassaan alleen nieleviä, etten enää yksinkertaisesti jaksanut välittää.

Lähipiiri kait tuossa kaikessa lopulta eniten kärsii ja huolehtii. Kerta toisensa jälkeen todeten olevansa täysin voimaton ongelman edessä. Ei auta rakkaus, saati rajat. Ei hellyys eikä huutaminen. Ei siis ihme, että vähän ennen viimeistä pohjaa, juuri ennen raitistumista, minun läheiset sanoittivat toivovansa, että vihdoin onnistuisin itsetuhoisuudessani. Eivät tietysti aidosti toivoneet kuolemaani, vaan olivat vain totaalisen loppu tuohon maanpäälliseen helvettiin, johon tahtomattaan olivat minun mukana joutuneet.

Kuntoutus ja vertaistuki pelastivat minut. Nykyään kun työskentelen samojen ongelmien äärellä elävien ihmisten sekä heidän läheistensä kanssa, tiedän varsin hyvin, etteivät kaikki selviä. Jokaisella meillä on oma polkumme. Mutta se yhtäläisyys jokaisella, joka tuolta pimeydestä takaisin valoon selviää, on olemassa. Halu ponnistella pysyäkseen erossa entisestä. Halu oppia uusia tapoja ja keinoja selvitä vaikeista tilanteista elämässä. Lopulta kovin harva selviää tuolta yksin. Siksi koen, että vertaistuki ja samojen kokemusten omaavien ihmisten tuki on ensiarvoisen tärkeää.

Siksi esimerkiksi vertaistukiryhmän seinällä on taulu, jossa lukee: "Tänään et ole yksin."

Niin paljon kaikenlaista olen raittiina saanut kohdata, että mikäli olisin yrittänyt kaikesta tuosta nousseesta tuskasta selvitä yksin, tuskin olisin enää tässä. Onneksi en ole edes yrittänyt selvitä yksin. Tuntuu varsin lohdulliselta tiedostaa tänään se, että riippumatta mitä elämä ikinä tarjoileekaan, riippumatta mitä ikinä noista tilanteista tunteita nouseekaan, minun ei tarvitse yrittää selvitä noista yksin. Kiitos vertaistuen, minulla on elämässä suht suuri joukko ihmisiä, joille tuskaani sanoittaessa saan luottaa siihen, että aina löytyy joku joka on kokenut saman, ollen valmis oman osuutensa verran tukemaan ja lohduttamaan. Todellakin, tänään en ole yksin.


Henkinen pahaolo - Oppaana muutokseen.

Pimeydestä kohti valoa.
Pimeydestä kohti valoa.

Koetko olevasi masentunut, ahdistunut, uupunut tai esimerkiksi armottoman väsynyt kaikkeen? Minä olen. Vähän kaikkea.

Onneksi elämä kohdallani kuljettelee oikeaan suuntaan. Kuin huomaamattaan pitäen huolta minusta ja siitä, että lopultakin oppisin pois siitä, läpi elämäni ongelmia tuoneesta mallista, joka pakottaa taistelemaan yksin. Kaikessa ja kaikkia vastaan.

Henkinen pahaolo näyttäytyy minulle tänään aiemman, pelottavan pimeyden sijaan juuri siinä valonpilkahduksena, joka opastaa oikeaan suuntaan. Kulkemaan kohti juuri niitä muutoksia, joiden hetkittäin lähes pakonomainen vastustaminen vain lisää tuota jo valmiiksi sisälläni jäytävää tuskaa.

Yksi tärkein kysymys omalla kohdallani kuuluukin, mitä tai ketä vastaan lopulta taistelen ja mitä tuolla loputtomalla taistelulla lopulta saavutan?

Vastaus kohdallani tulee tässä. Toistan kuin huomaamattani ja tahtomattani kerta toisensa jälkeen niitä samoja traumaattisia tapahtumia, jotka alunalkaen vääristivät sekä oman suhtautumisen itseeni ja sen myötä kokolailla kokonaisvaltaisesti kaikki ajatus- ja toimintamallini.

Koin nyt miettien lapsuudessa senkaltaista, totaalista yksinäisyyttä, että tuosta järjissä selvitäkseni, minun piti jo tuolloin pienenä ihmisen alkuna sysätä syrjään ne itselleni tärkeimmät ominaisuudet itsestä, eli tunteeni. Kaikki se herkkä osa minuutta, joka terveellä tavalla toteutuessaan olisi määritellyt ja rakentanut minuuteni, sai luvan väistyä ja vallan otti se osa minua, joka tietentahtoen tuhoaa elämästäni kaiken oikeasti merkityksellisen, eli egoni, mieleni, järkeni tai järkeilyni, miksi ikinä kukakin tuota jokaisessa meistä olevaa osaa haluaakin kutsua.

Opin jo kokolailla pienenä selittämään itse itselleni asioita. Mitä rajummin tunnepuolella mitä erilaisimmat tapahtumat elämässäni resonoi, sitä voimakkaammin noita itse itselleni selittäen vaimensin. Lopulta kasvaen siihen harhaan, että itse olen oman elämäni mestari, ohjaaja, käsikirjoittaja ja pääosan esittäjä. Nyt miettien en yhtään ihmettele sitä, kuinka raskasta elämä lopulta onkaan ollut. Onhan käsittämättömän mahdoton tehtävä yrittää hallita sekä kontrolloida kaikkea ja kaikkia elämässä. Tuon uuvuttamana en yhtään ihmettele nyt taaksepäin katsoessani sitä, että elämäni on täynnä toinen toistaan erilaisimpia pakoreittejä. On kuin olisin juossut loputtomalta tuntuvaa kujanjuoksua labyrintissa, josta ei vain löydy ulospääsyä. Mitä kovemmin yritin tuosta ulos, sitä tiiviimmin vain imeydyin yhä syvemmälle noihin sokkeloihin. Eikä ihme. Olinhan itse totaalisen sokea itselleni ja sen vuoksi tuo hetkittäin pakonomainen kujanjuoksu oli jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu.

Mikä sitten lopulta aiheutti tuon kaiken? Mikä lopulta sai minut avaamaan silmäni? Pelko. Suunnaton kaiken lamaannuttava pelko on ajanut minut tuohon loputtomaan, yksinäiseen taisteluuni. Aivan samalla tavoin kaikessa tuskaisuudessaan, tuo samainen, sinällään ikävä ja epämiellyttävä tunne auttoi lopulta silmäni auki. Tarkastelemaan sitä todellisuutta, missä elän.

Yksinäisyys, yhdistettynä lamaannuttavaan pelkoon, on nimittäin tunnepari, jonka alla eläessä ihminen tuhoutuu hyvin nopeasti, ellei havahdu siihen todellisuuteen, ettei yksin lopulta tule koskaan tuota kaikkea setvimään ja selvittämään.

Mitä enemmän pelkäsin ja mitä syvemmälle yksinäisyyteen lopulta sukelsin, sitä suuremmin nuo tunteista aiheutuneet tuskatilat ohjasivat minua kohti toisia ihmisiä, kohtaamaan itsessäni juuri sen, mitä kaikki nuo vuodet olin pakonomaisesti paennut. Tunteeni. Kaikkine raadollisuuksineen.

Mitä lähemmäs lopulta uskaltauduin yksi ihminen kerrallaan ihmisiä päästäväni, sitä lähemmäs itseä sekä noita aitoja tunteitani samalla sukelsin. Mitä lähemmäs itseä joku tuli, sitä enemmän minua pelotti ja sitä enemmän kuvittelin minulla olevan tässä pelissä menetettävää. Kunnes lopulta, loputtomantuntisten tuskatilojen kohtaamisen kautta totesin, ettei minulla olekaan mitään menetettävää. Päinvastoin, mitä lähemmäs toisia ihmisiä uskaltauduin, sitä lähemmäs myös uudet ihmiset minua uskaktautui ja sitä kauemmas tuo loputtoman karu yksinäisyyden kokemus kaikkosi.

Aikaisemmin pelkäsin tuskaa. Yrittäen epätoivon vimmalla paeta sitä. Tänään sensijaan taas kerran havahdun siihen todellisuuteen, jossa nyt kaikki vallalla oleva henkinen tuska näyttäytyy taas kerran tuona valonpilkahduksena pimeydessä, jota kohti lähtiessäni kulkemaan voin olla varma siitä, että taas kerran ihan liikaa vallalla ollut yksin kaikkea ja kaikkia vastaan taistelu helpottaa.

Masennus, ahdistus, uupumus tai väsymys ovat siis vain singnaalina siihen, että on aika tarkastella omaa elämäänsä siinä, mitä muutoksia kenties elämä itselle tähän hetkeen koittaa osoittaa. Ilman tuskaa kovin harva meistä kun lopulta on valmis muuttamaan yhtikäs mitään.


Rakkaudettomuus - Kun elämä pysäyttää

Ulkoinen maailma. Heijastus sisäisestä.
Ulkoinen maailma. Heijastus sisäisestä.

Juuri nyt on koittanut elämässäni jakso, jolloin olen pakoitettu pysähtymään tämän syvällä sisimmässäni asuvaan, kaiken hyvän nielevään kokemukseen siitä, kun ei olisi oikeutettu elämään. Kokemus siitä, kuinka oma olemassaolo tulisi jollain tavalla ansaita. Suorite, jota pyrkii epätoivon vimmalla saavuttamaan, silti vain häviävän pienen hetken sillointällöin suoritteen kautta kokien. Syykin siihen on kokolailla helppo löytää. Kyse ei todellakaan ole suoritteesta. Kyse on tilasta, johon pääsee kiinni ainoastaan sillä, että suostuu pysähtymään paikoilleen, antaen tunteiden vyöryä ylitse. Pelottavaa. Todellakin. Lähes kaiken lamaannuttavaa.

En edelleenkään ole etsimässä syyllisiä tähän kokemukseeni. Kokemkseen, joka on seurannut minua varjon lailla läpi elämäni. Tällä kaikella tästä kirjoittamisella on silti tarkoituksensa. Pyrin osaltani tällätavoin kartoittamaan kaikkea sitä, mikä tämän kaiken alleen nielevän kokemuksen on sisimpääni rakentanut.

Ymmärrän tänään nimittäin sen, ettei tässä ole kyse siitä, että tämä kaikki olisi jonkun tai joidenkin syytä. Hyväksyn myös sen, että elämä on matkalleni varannut tämän kokonaisuuden, tarjoten samalla mahdollisuuden osaltani auttaa saman ongelman äärellä eläviä ihmisiä ymmärtämään itseä paremmin.

Kyse on kokemuksesta, jonka pienenä lapsena, heijastaessaan omaa olemista suhteessa toisiin ihmisiin, opin hieman kieroutueesti peilaamaan itseeni.

Ihmiset ympärilläni voivat tavalla tahi toisella tuolloin huonosti. Ei siis ihme, että minä, tunteiltani yliherkkä, opin katselemaan ja aistimaan toisten ihmisten tunteita ja kuin niistä heijastamaan sen, miltä minusta itsestäni tuntui. Johtuen lähinnä siitä, kun omille, itsestä lähtöisin oleville tunteille ei tuossa kaikessa ollut vain yksinkertaisesti tilaa.

Kun sitten tuntosarvet herkkinä aistin toisia ihmisiä, opin tietyllätavoin toimimaan noiden toisten ihmisten tunteiden ohjaamana. Hyvin pian kasvaen siihen vääristyneeseen ajatusmalliin, jonka ohjaamana kuvittelin olevani vastuussa noista toisten tunteista. Ei siis ihme, että jo vähän toisella kymmenellä ollessani opin muovautumaan kuin kameleontti, aina tilanteen ja tietyn ihmisen mukaan. Tuossa samalla hitaasti mutta sitäkin varmemmin kadottaen totaalisesti kosketuksen omaan tunnemaailmaani. Lopulta kokien olevani olemassa vain toisten ihmisten kautta. Itse itsenäni täysin näkymätön, hajuton ja mauton.

Elämä kuljettelee ihmistä oikeaan suuntaan, sikäli kun vain ihminen itse on valmis tuosta myötätuulesta nauttimaan. Näin on käynyt itsellenikin, olkoon että uppiniskaistuuttani ja luupäisyyttäni olen vuosia ja vuosikymmeniä kuvitellut olevani oman elämäni herra, taistellen uupumukseen asti tuota myötäistä tuulta kynsin hampain vastaan. Lopputuloksen ollessa vääjäämätön. Päädyn taas kerran polvilleni elämän edessä, tarkastellakseni sitä, missä kohtaa oma toimintani on kääntynyt itseä vastaan.

Juuri nyt on sen aika. Samalla on aika ottaa käyttöön kaikki ne matkanvarrella opitut metodit, ilman että niitäkin käyttää itsensä pakenemiseen. Työkaluja minulla sinällään on reppu täynnä. Kyse on vain siitä, etten tahallani pieksä itseä vasaralla tai sahaa tahtomattani omaa jalkaani poikki.

Mutta se rakkaudettomuuden kokemus. Se on kohdallani sitä, että riippumatta siitä kenen kanssa kulloinkin on läsnä samassa tilassa, kokee itsensä täysin näkymättömänä. Aivan kuten lapsena. Toisaalta se on jatkuvaa pyrkimystä noissa tilanteissa olla toista varten ja aivan samoin kuin lapsuudessa, jatkuvaa syyllisyyttä siitä, kun ei vain kykene auttamaan tuota toista ihmistä voimaan paremmin.

Lopulta kun kyse ei ole tuosta toisesta ihmisestä. Kyse on minusta ja minun sisäisestä maailmastani. Kun se on sekaisin, kaikki ulkopuolellani näyttää juuri samalta. On siis aika toisten ongelmien sijaan, keskittyä tarkastelemaan omiani.

Lopulta tuolta kaiken paskan alta löytyy se minun sisimmässäni jo alusta saakka asunut olemassaolon oikeus. Rakkaus itseä kohtaan, joka ei ole sidoksissa kenenkään toiseen ihmiseen tai mihinkään olosuhteeseen tai asiaan itseni ulkopuolella.

Jos itse voin hyvin, maailma ulkopuolellani vaikuttaa ystävällisemmältä. Mutta jos sisimmässäni asuu kaaos, on ulkopuoliset olosuhteet samoin sen mukaisia.

Ei siis se, jos joku ihminen minulle ikävästi sanoo, lopulta aiheuta minussa ikäviä tunteita. Nuo tunteet kun on minussa itsessäni jo olemassa. Kyse on vain ärsykkeestä, jonka tuo toinen ihminen minulle lahjana tarjoaa, mahdollisuutena tarkastella itsessäni sitä, mikä tuon minussa olevan tunteen taustalla toimii.


Päihderiippuvuus - Tunteet puhumattomuuden taustalla.  1

Umpikuja, uhka vai mahdollisuus?
Umpikuja, uhka vai mahdollisuus?

Puhumattomuuden kulttuuri. Siinä sanapari, johon viimeisten vuosien aikana olen yhä enenevässä määrin törmännyt.

Moni meistä elää tänäänkin uskoen puhuvansa kaikesta mahdollisesta mitä elämässään kokee, näkee, ajattelee sekä tuntee. Todellisuudessa näin tuskin on kuitenkaan.

Kyse on enempikin siitä mitä ihminen omassa elämässään tottuu pitämään tavallisena. Itselleni lähes poikkeuksetta nämä totutut tavalliset asiat ovat lopulta osoittautuneet jo kovin vähäisellä tutustumisella kaikkea muuta kuin siksi mitä normaalisti tavallisena pidetään.

Lapsi voi esimerkiksi kasvaa perheessä, jossa ei ole tilaa tunteille. Saati niistä puhumiselle. Tuon lapsuuden lapsi ymmärtää kohdallaan olevan normaalia, tavallista ja tasapainoista. Alkaen sitten operoida näillä toimintamalleillaan omassa elämässään, siirtäen tuota samaa mallia esimerkiksi omille lapsilleen.

Meillä ei ole normaalia puhua omista tunteistaan. Yleisin mitä ihminen toteaa tunteista puhuttaessa on joko se että ahdistaa tai toisessa kohden kaikki on ihan hyvin. Toisaalta yksinkertaistettuna olisikin helppo ajatella että minusta joko tuntuu hyvälle tai pahalle. Harmillista omalla kohdalla se ettei tuo auttanut ratkomaan niitä ongelmakohtia, joita sisimpääni kätkeytyi jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

Oli häpeää. Pelkoa. Surua. Vihaa. Syyllisyyttä jne. Kun nuo tunteet sitten patosi sisälleen, häpeästä muodostui kokemus omasta huonommuudesta. Viha kääntyi itseä vastaan katkeruuden kautta itse inhoksi. Suru muuttui itsesääliksi ja pelosta kasvoi suunnaton paniikki, joka aktivoitui pahimmillaan ilman sen suurempaa syytä.

Kun sitten ei enää jaksanut tuota mylläkkää, alkoi päihteiden käyttö. Tuolla pitkään onnistuukin manipuloida omia tunteitaan. Kunnes päihteen teho kääntyy itseä vastaan. Seuraavaksi istun lääkärin pakeille kertomaan ahdistuneisuudesta (valehdellen etten juurikaan käytä päihteitä) ja jo kohta vetäen sekaisin sekä lääkkeitä että viinaa.

Tuota kun jatkuu vuosia, on lopulta oma pää niin rankasti myrkytetty, ettei enää itsekään tiedä mikä on syy, mikä oire, saati mikä ongelma. Lopulta kun on vain jäljellä armoton pakonomainen tarve turruttaa edes hetkeksi tuo jäytävä tuska mikä vuosien varrella on sisälle kasautunut.

Kun yhtälöstä otetaan pois päihdyttävät aineet, ottaa todella pitkään uskaltautua kohtaamaan elämä ja sen ihmiset sellaisenaan. Oikeastaan ainoa keino tähän on ensin uskaltautua kohtaamaan itse itsensä.

Tuossa juuri tullaan puhumisen tärkeyteen. Ilman säännöllistä, johdonmukaista ja monintavoin terapeuttista puhumista, kovin harva päihteitä ongelmallisesti käyttävä ihminen selviää takaisin elävien kirjoihin, palaamatta takaisin itsensä turruttamiseen.

Tässä kohtaa todettakoon se, että meillä on olemassa kaksi äärettömän suurta ongelmaa näiden ongelmien ohessa. Puhumista ei arvosteta tarpeeksi ja toisaalta juuri puhumattomuus ohjaa ihmisiä piilottamaan tunteensa. Kun sitten tarpeeksi kauan tuota kuurupiiloa on leikitty, tarvitsee ihminen jotakin millä edes hetkeksi vaientaa jäytävää tuskaansa. Seuraava ongelma on se ettei riippuvuuksia yhä vieläkään ymmärretä niiden edellyttämällä tavoin.

Mitä kauemmin ihminen on itseä ja elämäänsä paennut, sitä tiiviimpää tukea hän tarvitsisi, kyetäkseen lopettamaan tuon epätoivoisen pakomatkansa. Tämän vuoksi olisikin suotavaa kun mietitään esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmaisten auttamista, laatia mahdollisimman laaja, moniammatillinen ja riittävän pitkäkestoinen hoitopolku, jota kulkiessaan ihminen saisi rauhassa, ajan kanssa sekä riittävällä tuella oppia löytämään sisältään ne voimavarat, joiden avulla paluu takaisin tavalliseen elämään tulisi mahdolliseksi.

Pelkkä katkohoito, saati kuukauden kuntoutus ei vielä tee ihmeitä. Ottaen huomioon se, että yleisimmillään tässä kohden ihmisellä on jo taustalla useiden vuosien päihteiden käyttö.

Puhumattakaan siitä jos esimerkiksi kuntoutus ei ole rakennettu siten että ihminen sen aikana ymmärtää omaa tilaansa sekä saa mahdollisuutta opetella puhumalla kohtaamaan sisälleen patoamaan asioita.

Kun pelkkä päihteen poisjättäminen ei korjaa itse ihminen sisällä olevia ongelmia. Siis juuri niitä, mistä itse päihteenkäyttö alunperin on saanut alkunsa.


AHDISTUS – KUN ELÄMÄ SATUTTAA

Elämässä kaikella on tarkoituksensa, miksei siis tunteillakin.
Elämässä kaikella on tarkoituksensa, miksei siis tunteillakin.

Jokainen varmasti joskus on kokenut sen olon, kun tuntuu siltä että kaikki kaatuu päälle. Kysymys voi olla parisuhteen haasteista tai muista ihmissuhdeongelmista. Talouden solmukohdista. Työelämän tuomista haasteista. Pitkästä työttömyydestä. Sairaudesta. Tai käytännössä ihan mistä tahansa ongelmavyyhdistä elämässä, joka tuntuu tuossa hetkessä täysin ylitsepääsemättömältä.
Puhumattakaan siitä, kun tuohon vielä lisätään se että meidät kasvatetaan jo pieninä sysäämään syrjään kaikenlaiset epämiellyttävät tunteet, joten ei ihme, että elämän tarjoillessa meille nuorena tai aikuisena haasteita, lopulta sinällään vain yhtenä ongelmana esiintyvä asia saa meissä tunnetasolla aikaan reaktion, joka pahimmillaan lamaannuttaa hengityksen.

Minä olen omassa elämässäni monta kertaa miettinyt sitä, miksi elämä on varannut minulle loputtoman määrän haasteita. Kaikelle ei aina tietystikään ole olemassa järjellistä selitystä tai jos tuntuisi olevankin, tuo selitys on vain lopulta yksi monista keinoista yrittää hallita omaa elämäänsä, selittämällä se itselle parhaaksi. Ahdistus nimittäin, siinä kuin pelko, suru, viha, katkeruus, häpeä tai mikä tahansa negatiivinen tunne, tuntuu kehossa sellaisena josta mahdollisimman nopeasti jokainen meistä tavalla tahi toisella haluaisi eroon. Ja keinoja tuohon löytyykin sitten loputon määrä.

Minulle henkilökohtaisesti elämä on katsonut parhaaksi riisua pois yksi kerrallaan noita keinoja paeta itseään. Juuri nyt tuntuukin siltä ettei enää tahdo löytyä sellaista keinoa, johon tarttuessaan ei jo hetimmiten huomaisi kysyvänsä itseltään, haluatko taas kerran juosta karkuun itseäsi. En halua, jos rehellinen itselleni olen. Joskin samaan hengenvetoon totean myös sen, ettei tämä henkilökohtainen sissikoulutus, jota reilun neljä vuosikymmentä olen elämässäni saanut käydä, ole siltikään tehnyt minusta immuunia tunteilleni. Päinvastoin. Yhä tänäänkin nuo vyöryvät ylitseni parhaimmillaan sellaisella voimalla, että niiden alla on hetkellisesti täysin ymmällään.

Tunteet sinällään on luotu meihin tarkoituksella. Jokaisella niistä on oma tärkeä tehtävänsä meissä. Jokainen niistä kertoo meille jotakin. Kyse on kohdallani lähinnä siitä, että opettelen kuuntelemaan mitä mikin tunne minulle haluaa milloinkin kertoa.

Kuten viimeisimmässä kirjoituksessani kerroin, elämässäni on ollut viimeiset vuodet melkoista taistelua tuon yrittäjyyden ja sen tuomien taloushaasteiden kanssa. Silti, juuri nyt olen positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka vähän lopulta minua tähän hetkeen ahdistaa vallalla oleva tilanne. Sen enempää tuota seesteisyyttä järkeistämättä totean vain sen, että kenties tämä jo vuosia jatkunut tunteisiin pureutuminen on omalla kohdallani auttanut sen, että kykenen jo hieman ottamaan elämän tarjoamat haasteet vain asioina, ilman että ne heti ilmaantuessaan aktivoisi lukemattoman määrän samankaltaisia tunne ärsykkeitä menneisyydestä, jolloin hetkellisesti ylitse vyöryvät tunteet olisivat koko kehon lamaannuttavan ahdistuksen luokkaa.

Tästä kaikesta oppina itselleni lähinnä se, että ahdistus, ainakin omalla kohdallani on aikoinaan ollut sitä että paetessani tunteitani, ne ovat vain yksi kerrallaan kasvaneet käsittämättömän kokoiseksi möykyksi sisimpääni ja lopulta olleet vain yksi iso musta möykky sisälläni, joka aktivoituessaan on sitten lamaannuttanut koko ihmisen.

Sen vuoksi toivoisinkin että meillä enemmän pureuduttaisiin ihmisten auttamisessa siihen, että oireiden hetkellisen helpottamisen sijasta, alettaisiiin systemaattisesti purkaa ihmisen sisällä olevia tunnepatoutumia ja tällä tavoin saataisiin hetkellisen helpotuksen sijaan ehkäistyä se ettei jo kohta seuraavassa hetkessä ilmaantuvat vastoinkäymiset saisi ihmistä taas etsimään itsensä ulkopuolelta hetkellistä helpotusta ahdistavaan oloonsa.

Ei siinä, kuten sanoin, minä henkilökohtaisesti tiedän sen, kuinka ikävä tunne tuo ahdistus on. Puhumattakaan siitä, kun se itsessään ei edes varsinaisesti ole tunne, vaan juurikin tuo mustana möykkynä sisällä tuntuva nippu mitä erilaisimpia tunteita. Sen vuoksi itse yhä tänäänkin pyrin tavalla jos toisella purkamaan noita patoutuneita tunteita ja sillä välttymään tuolta ahdistavalta tunteelta.
Juuri nyt esimerkiksi elämässäni vallalla olevat haasteet ovat sitä kaliiperia, että mikäli en olisi aikaisemmin purkanut sisältäni sinne rakentuneita tunnemuureja, tasan varmasti nuo aktivoituisivat tässä hetkessä siinä määrin, ettei olisi esimerkiksi yhtään ihme, vaikka vetäisin pääni totaalisen turraksi kaiken tämän myllerryksen keskellä. Kiitos tuon purkamisen, minun ei tänään tarvitse turruttaa päätäni. Sensijaan, kykenen suhteellisen rauhallisin mielin toteamaan sen, että nämä vallalla olevat olosuhteet on osaltaan tällaiset, kiitos omien valintojeni, elämän tarjoamien haasteiden ja ahdistumisen sijasta löytämään elämästäni niitä asioita jotka ovat tänään hyvin ja kokemaan kaiken tämän myllerryksen keskellä kiitollisuutta niistä.

Nykyhetkessä kun työssäni päivittäin keskityn ihmisten kanssa systemaattisesti purkamaan noita ihmisten sisälle rakentuneita muureja, mietinkin tässä aamussa sitä, että yksi keino helpottaa omaa taloudellista ahdinkoani olisi nykypäivän trendin mukaisesti kasata tuosta pomminpurkamisesta eräänlainen verkkokoulutus ja myydä sitä näistä asioista kiinnostuneille. Harmi sinällään tuossa on se, että noissa koulutuksissa jää mielestäni se tärkein asia omaa työtäni ajatellen uupumaan, nimittäin ihmisten kohtaaminen. Toisaalta nyt kun mietin, niin siinähän olisi kyllä itselleni haastetta, kun ottaisin tässä yhtälössä käyttöön raitistumisen alkuvaiheessa käymäni 6 vuoden IT-koulutuksen ja toisaalta haastaisin itseäni räätälöimään sellaisen kokemuksen jonka kautta ihminen voisi edes jollain tasolla kokea tulleensa nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi.


USKO – TULIN HULLUKSI, TULLAKSENI JÄRKIINI

Kaiken tarkoitus verhoutuu kaiken tarkoituksettomuuteen.
Kaiken tarkoitus verhoutuu kaiken tarkoituksettomuuteen.

Kuinka suunnattoman vaikeata ihmisen on löytää elämässään usko hyvään, kun jatkuvasti jokapuolella toteaa maailman olevan täynnä pahaa. Lisäksi kun taustalla kyseisellä ihmisellä on vuosikymmenten ajan vallalla ollut täydellinen itsekkyys ja itsekeskeisyys, minkä ajamana on tullut tehdyksi yhden ihmiselämän verran pahaa itselle ja ympärillä eläville ihmisille.
Anteeksianto. Siinä ratkaisu. Kokolailla merkityksetön sana, sikäli jos sitä ajattelee pelkästään vain sanana. Toisaalta kun on elämässään tottunut pyytelemään pahimmillaan anteeksi omaa olemassaoloaan, ei itselleen anteeksi antaminen todellakaan ole helppoa. Puhumattakaan siitä kun kyse sinällään ei ole suoritteesta, saati asiasta minkä järjellä ratkaisee.

Järki. Siinä yksi suurin syy siihen, miksi oma elämäni on ollut jatkuvaa taistelua asioissa. Lähinnä siitä syystä, kun jo kokolailla pienenä ihmisen alkuna tottui pettymään ihmisiin sekä heidän lupauksiinsa, kasvoi ajattelemaan siten että itse on itsekseen selvittävä elämästä. Omalla järkeilyllään. Päälimäisenä ajatuksena se, että aina kun toteaa olevansa ongelmissa, ensimmäisenä noussut ajatus kuuluu: ”Itse olen ongelmani aiheuttanut, itse on ongelmani kyettävä ratkaisemaan.”

Eipä siis ihme, että elämän oli tarjoiltava loputon määrä vastoinkäymisiä, jotta tuo kaikki vääränlainen ylpeys on lopulta murrettu. Hassua juuri nyt miettien on todeta se, että jo reilu vuosikymmen sitten totesin olevani totaalisen polvillani elämäni edessä, tai paremminkin sen raunioilla. Todeten konkreettisesti sen ettei oma järki enää riittänyt selittämään elämässä tuolloin tapahtuneita asioita. Luovutin. Antauduin. Lakaten taistelemasta kaikkia ja kaikkea vastaan. Opetellen kiduttavan hitaasti uskomaan kaiken kaoottisuuden keskellä siihen, että kaiken taustalla silti olisi jokin hyvä voima.

Elämä alkoikin rakentua tuolloin kokonaan uusiksi. Mutta mitä sitten tapahtuikaan.
Juuri nyt totean taas kerran olevani eräällä tavoin polvillani. Elämäni edessä. Joutuen taas kerran myöntämään tuon jo lapsuudessa löytyneen selvitytymiskeinon johdattaneen minut taas harhaan. Järkeily on nimittäin siinä viheliäinen asia, että se sokeuttaa ihmisen luulottelemaan niin että itse on kykenevä omalla järjellään ratkomaan mitä erilaisimmat elämisen ongelmat. Yksin.

Olen äärettömän kiitollinen siitä että aikanaan juoksin pakomatkani erilaisten riippuvuuksien kanssa niin totaalisen loppuun, ettei enää mitkään elämässä vallalla olevat ongelmat saa ajattelemaan siten että esimerkiksi päihteet, saati uhkapelaaminen olisivat ratkaisu. Rehellisyyden nimissä on todettava nimittäin niin, et viime vuosina tarjoillut elämisen ongelmat ovat olleet sitä luokkaa että mikäli olisi kyennyt noissa asioissa itselleen valehtelemaan esimerkiksi päihteiden helpottavan sisäistä tuskaa edes hitusen, olisi varmasti jo monta kertaa ollut enemmän kuin riittävästi ”syytä” vetää pää täyteen. Minun kohdallani kun tuo pään täyteen vetäminen ei onneksi ole vaihtoehto. Satun nimittäin tietämään sen auttamatta merkitsevän kohdallani kuolemaa, enkä minä sentään aivan heti niin epätoivoinen ole, vaikka kuinka epätoivoinen hetkittäin kokisin olevani.

12 vuotta sitten hautasin ensin isäni ja vuosi tuosta parhaan ystäväni. Molemmat menivät lopulta päihteisiin. Tuolloin päätin että olen valmis mihin tahansa, ettei itselleni kävisi samoin. Tuolla matkalla järkeistin itseni hulluuteen, etsiessäni elämääni uskoa, joka ei olisi sinällään sidoksissa mihinkään tiettyyn (lakihenkiseen) uskoon, saati kovin yleisesti näissä esiintyvään toisten ihmisten tuomitsemiseen. Tulin uskoon, tulematta uskovaiseksi. Oppien uskomaan siihen että kaiken kaoottisuuden taustalla vaikuttaa jokin hyvä. Asia jota minä en koskaan tule omalla järjelläni ymmärtämään. Järki vaikeni lopulta. Sydämen hyväksyessä asian. Koin sisäisen rauhan, ymmärtäen sen olevan sen tärkeimmän asian omassa maallisessa vaelluksessani. Niin kauan nimittäin kun minulla on tuo luottamus hyvään, ja sen suoma rauha sisälläni, kestää tunteideni myrsytä, eikä minun silti lähimainkaan niin suurella volyymilla tarvitse lähteä reaogimaan noihin mylläköihin.

Lopuksi toteankin taas kerran kohdanneeni eräänlaisen havahtumisen elämässäni. Olen taas kerran käyttänyt loppuun kaiken sen avun elämässäni mitä ihmisellä on ratkaista ongelmiaan järjellisesti ymmärtäen. Seuraavaksi vuorossa on nöyrtyminen hyväksymään se, ettei ihminen välttämättä koskaan omalla erinomaisuudellaan tule ratkaisemaan tiettyjä ongelmia vaikka kuinka yrittäisi. Kyse onkin suostumisesta ottamaan vastaan sellaista apua jota ei todellakaan järjellä ymmärretä. Apua jonka vain sydämellään hyväksyy todeksi.
Tulin siis taas kerran hulluksi, tullakseni järkiini. :)


Sukupolvien ketjun katkaisu.

Mitä pelkään ehkä eniten elämässäni? Olla oma itseni.
Mitä pelkään ehkä eniten elämässäni? Olla oma itseni.

Kun ihminen kasvaa herkimmät vaiheensa ympäristössä, missä vallitsee kolmen kohdan sanaton sopimus: "Älä puhu. Älä tunne. Älä luota." hän kasvaa aistimaan ympärillä olevien ihmisten olemusta, eleitä ja varsinkin tunteita, peilaten niistä omaa itseään ja sitä mitä mikin todellisuudessa tarkoittaa.

Tuo sanaton sopimus on vahvimmillaan alkoholistiperheessä, jossa koko perhe pinnistelee häpeästä johtuen kaikin voimin yrittäessään peittää ja piilottaa tuota "häpeällistä ja selkärangattomuutta osoittavaa ongelmaa." Lainausmerkit edellisessä siksi, että kyse on lähes poikkeuksetta juomaongelmasta, eli päihderiippuvuudesta, joka on sairaus eikä selkärangattomuus. Sairaus johon yhä edelleen nivoutuu suuri määrä vääränlaista häpeää ja huonommuutta. Lisäksi kun tuon sairauden ympärille kietoutuu pahimmillaan sellainen vyyhti että ongelmainen itse syyttää muita ja lähellä elävät syyttävät itseään, kun eivät kykene lopettamaan tuota piinallista oravanpyörää. Lopulta koti täyttyy häpeästä, syyllisyydestä ja huonommuuden kokemuksesta. Kun sitten lapsi kasvaa tuossa ilmapiirissä, hänestä tahtomattaan kasvaa aikuinen joka syvällä sisimmässään häpeää itseä, syyllistäen itseään vähän kaikesta ja samalla kokee olevansa täysin hyödytön.

Sama problematiikka löytyy muistakin perheistä, missä jokin asia on vallannut kaiken tilan aidolta läsnäololta. Oli kyse sitten tiukasta lakihenkisestä uskosta tai vaikka vain hyvin toimeentulevasta perheestä, josta työ on vieroittanut kaiken kiireettömän yhdessäolemisen. Puhumattakaan esimerkiksi mielenterveyden ongelmien kanssa painivista vanhemmista. Kaikissa näissä on silti yksi yhteinen nimittäjä. Lapsi joka oppii olemaan näkymätön. Tarkkaillen jatkuvasti sitä miten ja millä tavalla hän saa olla olemassa. Näistä lapsista kasvaa tunteitaan kätkeviä, puhumista ja tunteita tyhjänpäiväisenä höpötyksenä pitäviä, oman elämänsä suorittajia. Suorittajia joiden kalenteri paukkuu tasaisin väliajoin kiireestä. Kiireestä todistella muille, mutta ennenkaikkea itselleen olevansa olemassa.

Mistä tiedän? Omasta henkilökohtaisesta kokemuksesta. Sekä siitä, että kuluneen reilun 11 vuoden raittiilla taipaleellani olen saanut tavata tuhansia tällaisia, itseltään ja tunteiltaan piilossa olevia ihmisiä.

Omassa elämässäni lapsuudenkoti oli päällisin puolin tavallinen. Ulospäin kaikki näytti hyvältä. Nyt miettien sisällä talossa kaikki oli päällisin puolin myös kunnossa. Voisi kysyä, että mikä sitten kenties oli lopulta ongelma? Ongelma oli se, että tuossa talossa asuvat ihmiset eivät koskaan puhuneet talossa jatkuvasti vaikuttavista ongelmista. Alkoholi. Lakihenkinen usko. Työnarkomania. Mielenterveysongelmat. Vyyhti jota osaltaan oman elämäni purkamisprosessissa olen myös hieman enemmän availlut.

No mitä tämä kaikki "Älä puhu. Älä tunne. Älä luota." sitten minuun itseeni vaikutti? Opin selviytymään elämässä. Tai ehkäpä vielä niin että tein mitä tahansa selviytyäkseni elämästä. Hetken kerrallaan. Nyt tuota lähes tauotonta taistelua on takana rapiat 40 vuotta ja alan olla itseni kanssa siinä pisteessä että haluan murtaen tuhota nuo viimeisimmätkin rippeet mitä tuolta lapsuudesta lähtien olen sisälläni kantanut. Varmistaen toisin kuin itselläni sen, ettei enää minun lapseni tarvitse kantaa sisällään taakkaa jostain useamman sukupolven takaa.

Nimittäin on käsittämättömän raskasta elää sisimmässään kokemus siitä ettei ole lupa olla olemassa. Enkä nyt tarkoita sitä etteivätkö vanhempani olisi rakastaneet minua. Kyllä, rakastivat. Ongelma lähinnä se mitä he itse sisimmässään tuolloin tuota rakkautta antaessaan kokivat.

Monimutkainen asia, joten otan yhden esimerkin. Kun kasvoin käsitykseen omasta arvottomuudestani, enkä tuosta pahimmillaan ollut edes tietoinen, saati kyennyt sen kanssa pääsemään kosketuksiin minusta tuli ihminen joka tekemisellä yritti ansaita oikeutuksen omaan olemassaoloonsa. No millä tavoin tämä saattaa väärällä tavalla heijastua omiin lapsiini. Siinä että teettäessäni heillä esimerkiksi kotitöitä, en edes osaa kiittää heitä, kun ei minuakaan koskaan kiitetty. Tai kiitän, opettaen heille sen että tekemällä jotakin lapsi on vasta hyväksytty. Tämä jälkimmäinen tapahtui itselle aikanaan. No entäs sitten jos tämä kiitosta antava vanhempi itse kokee sisimmässään riittämättömyyttä. Hän oikeasti tarkoittaa sanoessaan lapselle kiitos, että hän arvostaa sitä työtä mitä lapsi on tehnyt, MUTTA antaa samalla käytöksellään sanattoman singnaalin siitä, että olisit nyt voinut tehdä vähän vielä enemmän. Nopeammin. Tehokkaammin. Paremmin. Lopulta lapsesta rakentuu ihminen joka suorittaa elämäänsä yrittäen osoittaa itselleen olevansa riittävä, mutta koska mikään ei ikinä riitä, on jatkuva, piinaava oravanpyörä valmis.

Toinen esimerkki. Vanhempi pelkää jotakin, mitä ei ole itsessä kohdannut. Hän rakastaa lastaan, yrittäen parhaansa osoittaakseen sen lapselle. Saattaa säännöllisesti ottaa jopa syliin, halata ja kertoa rakastavan lastansa. Kaikki hyvin? Melkein, muttei kuitenkaan. Kyse on perimmiltään taas siitä sanattomasta signaalista, jonka hän ongelmista puhumattomuudellaan tulee tahtomattaankin lapsellensa perintönä antamaan. Vanhempi pitää lasta sylissä kertoen rakastavansa tätä, mutta kokiessaan sisimmässään pahimmillaan suunnatonta pelkoa, viestii lapselle sen että rakkaus, rakastaminen ja toisesta huolehtiminen on pelottavaa. Lapsesta kasvaa aikuinen, joka toisaalta janoaa täyttymystä sisäiselle rakkauden kaipuulleen, mutta joka on heti pelosta sekaisin kun tuollainen kohdalle sattuu. Sinällään kauniista asiasta muodostuu vääristynyt kuva siitä että rakkaus on jotakin mitä pitää pelätä. Tästä taas seurauksena se, ettei ihminen missään kohtaa, millään tavalla tahi tekemisellä tule kokemaan rauhaa sisällään.

Mikä sitten avuksi tässä kaikessa? Hirvittävä henkinen pahaolo. Siis juuri se tuska, minkä ihminen tarvitsee pakottaakseen itsensä pysähtymään alati jatkuvassa pakomatkastaan. Tuohon tuskaan kun nykyaikana on lähes loputon määrä mitä erilaisia lievennyskeinoja, ei siis ihme että moni meistä paahtaa ennenaikaiseen hautaan, koskaan tiedostamattaan oikeasti sitä, kuinka kaunis asia esimerkiksi aito rakkaus voikaan olla.

Omalla kohdallani onneksi, elämä pakotti lopulta pysähtymään. Eikä siinä, minä löysin kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia tuskan lievennyskeinoja, mutta yksikään niistä ei lopulta poistanut itse tuskaa, vaan lopullaan vain lisäsi sitä.

No sitten kun ihminen pysähtyy, alkaen muuttaa suuntaa itseään poispäin pakenevasta, itseään kohtaavaksi ihmiseksi, reitin muutos ei välttämättä ollenkaan silti tule olemaan vaivaton saati helppokulkuinen. Juuri sen vuoksi onkin aivan ensiarvoisen tärkeätä oppia pois tuosta vanhasta, itselle haitallisesta, sanattomasta sopimuksesta. Alkaen puhumaan, tuntemaan ja ennenkaikkea luottamaan siihen että myös minun on lopulta mahdollista käydä hyvin.

Loppuun kerron vielä esimerkin siitä, millätavoin tämä kaikki prosessini on palvellut elämääni esimerkiksi suhteessa omiin lapsiini. Kun olen sillä tavalla sinut itseni kanssa, etten enää juurikaan koe esimerkiksi riittämättömyyttä suhteessa lapsiini, niin voin täysin vaivatta ottaa lapsen syliini, halata ja rutistaa häntä ja ilman että sanon sanaakaan, uskon silti että lapsi tuossa sylissä ollessaan kokee ja aistii vanhemmalta sanattomana signaalina saapuvan rakkauden. Kun sitten lopuksi totean lapselle hänen olevan todella rakas, hän toivottavasti yhdistää sisimmässään terveellä tavalla rakkauden merkitsevän turvaa ja lempeää läsnäoloa.


Kirje koulukiusatulle.

"Missä taivas on, missä Jumala on, kun laumat polkee paikallaan."
"Missä taivas on, missä Jumala on, kun laumat polkee paikallaan."

Vain elämää. Kovin monesti omassa lapsuudessani ja nuoruudessa kuulin nuo sanat, kun yritin hakea jostain hapuillen tukea ollessani koulukiusattu. Älä välitä. Mutta kun en kyennyt olemaan välittämättä. Syvälle sieluun menevä, raadollinen ja repivä pilkka kun on pahempaa kuin fyysinen väkivalta. Siis se toinen osa, jota ilman en myöskään tuon liki yhdeksän vuoden aikana jäänyt paitsi. Nyt, kolme vuosikymmentä myöhemmin, kuullessani tuon Cheekin Jumala -kappaleen, yhä pystyin palaamaan tuon pienen pojan olemukseen. Olemukseen, joka vapisi pelosta joka päivä, mutta taisteli päivästä toiseen yrittäen olla tuota pelkoaan näyttämättä.

Tuolloin luonto oli minun turvapaikkani. Paikka, jossa löysin ainoan turvani. Jumalan joka hyväksyi, vaikken peloltani uskaltanut tuolloin häneen edes kunnolla uskoa.

Tänään olen siinä onnellisessa asemassa menneisyyteni kanssa, että olen saanut mahdollisuuden koluta läpi sen kaikki kauhut. Silti ymmärtäen yhä sen, mitä tuollainen systemaattinen, kaikenkattava, jatkuva henkinen väkivalta nuorelle, saati lapselle aiheuttaa. Sen vuoksi ristinkin käteni toivoen, että tämä seuraava kirje, yhdessä tuon Cheekin kappaleen kanssa toisi toivonpilkahduksen juuri sinulle, jolle tuo henkinen väkivalta on tänään todellisuutta. Kirjoitan tämän kuin itselleni, jollaisena tuon pienen pelokkaan pojan tänään näen.

"Kysyt päivästä toiseen itseltäsi, mitä vikaa minussa on. Silti koskaan saamatta vastausta. Pitäen itseäsi jotenkin outona, kummallisena, mutta samalla kokien ettet ole yhtään sen erikoisempi kuin nuo toisetkaan. Olet ymmällä. Miksi joudut kuulemaan päivästä toiseen mitä ivallisempia nimityksiä itsestäsi. Tönimistä. Lyömistä. Sylkemistä. Mutta kaikista kipeimpää satuttaa sanat, joihin ei vain ole olemassa mitään järkevää selitystä. Et ole paha. Saati syyllinen tähän kaikkeen. Et vaikka vuosia tuota samaa kokiessasi alkaisit uskomaan olevasi syyllinen. Huono. Virheellinen. Epäkelpo. Mutta et ole. Olet ainutlaatuinen. Omana itsenäsi. Ehkä juuri se on se valopilkku, joka johdatti sinut läpi tuon kaiken kauhun ja pelon. Luulit ettei sinulla ollut ketään, mutta silti sinulla oli. Koko ajan joku joka piti sinusta huolta. Antoi voimia jaksaa. Niinäkin hetkinä kun koit ettet enää olisi jaksanut. Sinä jaksoit. Ja lopulta kaikki tuo kauheus kääntyi vahvuudeksesi. Heikkoutena, jollaisesta yhdelläkään kiusaajallasi ei ollut valheellisessa vahvuudessaan tietoakaan. Tuo heikkous on se voimavara joka kuljetti sinut läpi tuon kaiken. Voittajana. Selviytyjänä. Lapsena, josta kasvoi kaiken tuon kautta toisia ja itseään arvostava, tasavertainen ihminen. Itsenäinen ja sopivan itsepäinen, jottei ihan pienet kolhut enää tuntuneet. Ihminen, joka tuntee toisten tuskan, mutta joka ei ota tuota tuskaa enää toiselta itselleen kantaakseen. Ihminen. Isolla I:llä. Ihminen, joka jossain pimeimmässä hetkessään saattaa ajatella, ettei kukaan välitä. Mutta usko pois. Et ole tuolloinkaan yksin. Minä välitän. Sinusta ihmisenä. Tasavertaisena. Arvokkaana. Ihmisenä.

Hän on yksin, kukaan ei tuu juttelee,
koulun pihal katselee mitä muut tekee, hän kuuntelee, ne huutelee.

Tekis mieli puhua, mut laittaa käden suun eteen. Tupakkajengin kundit nauraa ja osottaa ohikulkiessaan saattaa jaloille monottaa.

On parempi olla näkymätön ja hiljaa
eikä ikinä lähtee mukaan siihen kilpaa. Kun hän kävelee kotitalon rappuun syvälle sydämeen sattuu.

Isä on jo kännissä, äitiä ei näy missään
ei saa luovuttaa, pakko pysyy käynnissä.
Kyynelet valuu ei ymmärrä kohtaloaan
jotain syvällä koht hajoaa.

Niin paljon kysymyksii mut vastauksii ei kukaan anna. Joten huoneen nurkassa hän kysyy Jumalalta:

Missä taivas on, missä Jumala on
kun lauma polkee paikallaan
Missä kuningas, joka meidät vapauttaa.


Taistelusta rauhaan - Riittämättömyys.  3

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta  muuttaa mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

"Onnee hakee paljain käsin pimeästä. Haavat syvenee. Mut ei lakkaa eksymästä. Ei, ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka. On oleva sivullinen aina kuolemaansa saakka. On nähnyt omiensa kääntyvän. Sillan alle virtaavien jokien jäätyvän. Häntä on kivitetty rehtorin nähden. Nimitetty lennoksi tähden. Vaikka tietää pimeyden koittavan. Silti uskoo valon vielä voittavan.

Joka keinussa jumalten keinuu. Väliä taivaan ja helvetin heiluu. Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu kun keinuu. Joka selässä ristinsä kantaa. Kohtalon haltuun itsensä antaa. Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu."

Riittämättömyys. Pelko. Viha. Häpeä. Suru. Riittämättömyys.

Siinä tappava oravanpyörä, jossa olen juossut läpi elämäni. Ymmärtämättä yhtään, että siinä itse juostessani tulen samalla antaneeksi itse vauhtia tuolle loputtomalle pakenemiselle.

Mitä lopulta pakenen? Omaa itseäni. Omia tunteita. Kyllä, häpeäkseni myönnettävä, edelleen.

Vaikka olen saanut elämältä toisen mahdollisuuden, kiitos raittiuden ja sitä seuranneen matkan sisimpääni, yhä vieläkin nuo samat ikävät tunteet hetkittäin vainoavat minua.

Syykin on selvä. Tunteiden kohtaamattomuus. Olen loputtoman monet kerrat tässä matkallani, kiitos erinäisten rinnallakulkijoiden, saanut pysähtyä kokemaan noita itselleni jo varhaisessa lapsuudessa, osaksi identiteettiäni kiinnittyneitä tunteita. Silti yhä edelleen jollain tasolla noita vältellen. Elämä nimittäin on varannut matkalleni melkoisen nipun haasteita, joiden myötä nämä samat tunteet, kerta toisensa jälkeen palaavat vainoamaan minua. Viimeaikaisin ärsyke noille tunteille on ollut tämä viitisen vuotta jatkunut yrittäjyys. Yrittäessäni ansaita toimeentulon, elättääkseni perheeni, hetkittäin kokien melkoisia takapakkeja, noista aiheutuu tilanteita, joissa huomaan tiettyjen ihmisten kanssa palaavani tunnetasolla lapsuuteeni. Aikaan jolloin minusta johtumattomista syistä koin lähes jatkuvaa riittämättömyyttä itsestäni. Jatkuvaa pelkoa suhteessa toisiin ihmisiin ja itse elämään. Vihaa itseäni kohtaan siitä kun en osannut puolustaa itseäni. Häpeää siitä millätavoin annoin itseäni kohdella ja loputonta surua siitä millaista elämä oli. Noiden tunteiden vallassa eläessäni, ei ihme että tuo riittämättömyys juurtui selkäytimeeni. Sieltä se yhä tänäänkin häiriköi elämääni. Aiheuttaen mitä erilaisempaa, itselleni ja elämälläni haitallista ajatus- ja toimintamallia.

Olen nyt siis yli vuosikymmenen yrittänyt kohdata noita tunteita. Hetkittäin siinä jopa onnistuen. Kunnes taas kerran asioiden ollessa suurinpiirtein kunnossa, todeten tekeväni kerta toisensa jälkeen lähes käsittämättömältä tuntuvia ratkaisuja, joiden ohjaamana palaan takaisin tuohon toisaalta niin tuttuun ja turvalliseen, mutta toisaalta monin eri tavoin lähes tappavaan oravanpyörääni.

Kun kuuntelin tuota Jenni Vartiaisen versiota tuosta Cheekin Keinu kappaleesta, sisimpäni itki vuolaasti. Ensimmäistä kertaa ihmeellisen puhdistavasti. Ymmärsin nimittäin juuri tuossa sen, että tämä kaikki on kuitenkin lopulta minulle Rakkaudella räätälöityä. Minun ristini. Kyse kohdallani on enää siitä, että suostun sen nöyränä kantamaan. Vaipumatta epätoivoon, itsesääliin tai katkeruuteen siitä millaisen ristin olen osakseni saanut. Sillä jos jotakin, niin sen olen huomannut, että tämän ristini kantamiseen sisältyy vastuun lisäksi myös suunnaton vapaus. Vapaus puhua ja kirjoittaa asioista niinkuin ne kulloinkin on. Ihmiselle joka tuon ristin alle lähes musertui aikanaan, juuri puhumattomuuden vuoksi yksin taistellen, tämä tämänpäiväinen vapaus sanoittaa omia tunteita ja ajatuksia on sellainen armolahja, jonka varassa eläessäni, olisin valmis yhä uudelleen matkaamaan tämän hetkittäin lähes käsittämätöntä tuskaa tuottaneen ja yhä tuottavan Via Dolorosani vaikka hamaan hautaan saakka.

Se jos mikä nimittäin tällä taipaleellani on kristallinkirkkaasti piirtynyt verkkokalvoilleni. Kiitos tämän kärsimystentien, minä voin jo nyt todeta eläneeni todella antoisan ja vaihderikkaan elämän. Puhumattakaan siitä, jos tätä taivalta joku päivä saan taistelun tauottua muistella vanhainkodin kiinkustuolissa istuen.

Moni kysyy minulta jatkuvasti sitä, miksi pohdin asioita niin paljon ja hetkittäin jopa pakonomaisesti. Aikaisemmin minulla ei ollut yhtä selkeää vastausta tuohon annettavana. Mutta nyt sensijaan minulla on. Voin nöyrän kiitollisena todeta tämän kaiken olevan minun ristini ja minun vastuuni asioissa on suostua tämä mukisematta kantamaan. Lopuksi voin vailla katkeruutta todeta myös sen, että vaikkakin tämän raahaaminen joskus sapettaa ihan vietävästi, niin silti, yksi suurin siunaus tämän ristini raahaamisesta on se, että tätä raahatessani olen samalla saanut tutustua kerrassaan käsittämättömän hienoihin ihmisiin ja mikä parasta, yhä tänäänkin, kaikista haasteista huolimatta tai ehkä juuri siksi, saan heitä yhä kutsua hyviksi ystävikseni.

Edellinen