Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on irtipäästäminen.

Mielenrauha - Minun elämäni tarkoitus.  1

Luottamus siihen, että kaikki mikä seuraavan mutkan takana odottaa, on minulle parhaaksi.
Luottamus siihen, että kaikki mikä seuraavan mutkan takana odottaa, on minulle parhaaksi.

Varmasti jokainen meistä joskus miettii sitä, mikä tarkoitus omalla elämällä lopulta on. Minä ainakin olen pitkin matkaa hetkittäin miettinyt. Lopulta ymmärtäen sen, että vaikka keksisit minkälaisen selityksen elämäni tarkoitukseksi, se tuskin olisi sielläpäinkään.

Kyse kohdallani on lähes loputtomasta järkeilystä asioissa. Oma mieli yrittää epätoivon vimmalla hallita hallitsematonta. Elämää. Kokonaisuutta, joka kerta toisensa jälkeen pitää kyllä huolen siitä, että mestarillisimmatkin järkeilyni tuotokset menettävät painoarvonsa, elämän tarjoillessa mitä yllättävämpiä tapahtumia.

Eilinen päivä oli minulle vaihteeksi taas kovin tarpeellinen. Koin nimittäin taas sen luokan voimattomuuden asioissa, joka palautti minut olennaisten asioiden äärelle. Kun liikaa yrittää jaksaa, kestää ja selvitä, elämä lopulta pakosta pysäyttää. Minulle tuo on tapahtunut lukemattoman monia kertoja ja lopulta nyt huomaan että aikaisempaan verraten, nuo pysäytykset eivät enää tarvitse olla läheisten menetyksiin verrattavia shokkeja, vaan ihan tavallinen kova päänsärky riittää kertomaan minulle sen, että on aika lakata taistelemasta kaikkea vastaan.

Eilen illalle istuin hiljaisuudessa, katsellen edessäni avautuvaa järvimaisemaa. Kokien suunnatonta surua siitä, millä mallilla asiat elämässäni tällähetkellä ovat. Kunnes yhtäkkiä oivalsin. Jos elän ripustaen oman hyvinvointini johonkin maallliseen, on aina olemassa asia, joka ei ole kunnossa. Mutta hetken mietittyäni omaa oloani, totesin saaneeni elämältä jotakin sellaista, mitä en koskaan kuvitellut löytäväni. Kyvyn hyväksyä asioita ja elämää sellaisenaan. Tuo hyväksyminen nimittäin on asia, joka tuo tullessaan täysin järjenvastaisen kokemuksen siitä, kuinka kaikki on lopulta hyvin, vaikka olosuhteiden valossa kaikki olisi muka päin persettä. Huomasin hymyileväni itselleni ja omille vaatimuksilleni siitä, millaista elämän tulisi olla. Kun sitten mietin sitä, millätavalla elämäni tuolloin olisi muka jotenkin parempaa, totesin ettei se lopulta olisikaan.

Jos jotakin tällä suht haasteellisella elämänpolullani olen oppinut, niin sen, että kaikki se mihin väärällä tavalla yritän takertua, ravistellaan kyllä lopulta minusta pois. Ei siis ihme, että esimerkiksi talouden saralla minulla on ollut ja yhä on kohtuuttomia haasteita. Raha nimittäin olisi itselleni juuri yksi sellainen asia mihin väärällä tavalla takertuisin, kuvitellen sen olevan jumala, joka ratkaisee kaiken.

Monasti huomaan ajattelevani esimerkiksi sitä, että jos minulla olisi rahaa, ostaisin perheellemme kesämökin. Mielikuvissani istuen laiturilla katselemassa auringonlaskua, kokien käsittämätöntä rauhaa sisimmässäni. Eilinen havahdutti minut tuosta harhasta. Mihin nimittäin tarvitsen tuon kesämökin, saati laiturin jolla istua.

Totesin nimittäin taas kerran sen, että kiitos vaihderikkaan taipaleeni, olen oppinut nauttimaan tuosta sisäisestä rauhasta ihan tässä ja nyt. Voin kokea tuota ajaessani pitkää työmatkaa. Aivan samoin, kuin kohdatessani työssä erilaisia ihmisiä. Kuten myös kotona kuoriessani perunoita, leikkiessäni lasteni kanssa. Käytännössä tämä kaikki osoittaa varsin konkreettisesti kaksi asiaa elämästä sekä itsestäni. Olen löytänyt elämässäni tien, jolla minun tänään kuuluu kulkea, askel kerrallaan. Jos alan harhautua tuolta tieltä, ehdollistamaan oman mielenrauhani esimerkiksi siihen, että minun on lupa kokea sitä vasta sitten kun.. elämä näyttää minulle varsin konkreettisesti sen, että kaikki on tässä ja nyt, eikä sitten kun.

Ihmisen mieli vain on kovin levoton. Sen vuoksi pyrinkin hetkittäin tarkkailemaan itsessäni sitä, alkaako tuo levoton mieleni sabotoimaan nykyhetkeä, estäen minua kokemasta sitä lähes käsittämätöntä rauhaa, joka sisimmästäni kumpuaa sillä samalla sekunnilla, kun kykenen luopumaan kaikista vaatimuksista ja sitten kun ajatuksista elämäni suhteen. Nimittäin juuri silloin, kun kykenen noista luopumaan, pysähtyen edes hetkeksi käsillä olevaan hetkeen. Läsnäoloon. Kaikki on todellakin hyvin, vaikka kaikki olisi ihan päin persettä.

Mielenrauha. Siinä minun elämäni tarkoitus tänään. Tässä ja nyt.


Mitä minä pakenen? Itseä? Tunteitani. Elämää?

”Emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin itse olemme.”
”Emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin itse olemme.”

Hylätyksituleminen. Rakkaudettomuus. Pelko. Häpeä. Syyllisyys. Riittämättömyys.

Siinä tunteita, jotka juurtuivat minuun lapsuudessani. Tunteet, joita opin pakenemaan suojatakseni itseäni. Pakokeinoja rakentui sitämukaa kun edellinen osoittautui toimimattomaksi.

Täydellisyyden tavoittelu. Järkeily. Kontrollointi. Siinä lopulta asiat, joiden ympärille kaikki elämässäni vallalla ollut hulluus lopulta nivoutuu. Oli kysymys sitten lopulta täysin pakonomaiseksi käyneestä päihteiden sekakäytöstä tai hulluuteen saakka äityneestä työnteosta.

Niin kauan kuin pakenen itseä, omia tunteitani, maailma on todella pelottava paikka elää. Lähes jokaisen ihmisen ollessa minulle uhka. Operoidessani elämässäni järkyttävien pelkojen ohjaamana, yritän viimeiseen hengenvetooni saakka yksin. Ajatuksella että itse ratkaisen elämäni ongelmat. Lopulta kuinka äärettömän vaikeata onkaan myöntää tarvitsevansa toisia ihmisiä. Sen myöntäminenhän merkitsisi heikkoutta, eikä sellaista nykymaailmassa katsota hyvällä. Mutta entä jos katsottaisiinkin. Entä jos kaikki tuo onkin vain pelon luomaa mielikuvitusta. Entäpä jos juuri se ihminen, jonka vähiten odotit sinua voivan auttaa, auttaisikin sinua itseasiassa eniten. Kyse on lopulta vain itsensä ja omien tunteiden kohtaamisesta.

Mitä enemmän ihminen pelkää, sitä todennäköisemmin hän tekee kaikkensa, välttyäkseen kohtaamasta tuota ikävää tunnetta. Yrittäen kaikkensa ratkaistakseen ongelmansa, jotenkin helpommin, kivuttomammin. Yrittäen lopulta löytää rohkeuden, myöntämättä pelkäävänsä. Ei voi olla rohkea, ellei ensin myönnä pelkäävänsä. Sillä mihin ihmeeseen ihminen tarvitsisi rohkeutta, jos pelkoa ei ole.

Minä olen myöntänyt pelkääväni. Myönnän pelkääväni hetkittäin yhä. Mutta koska oma pakomatkani olen käynyt siinämäärin loppuun, että yksin taisteluni sijaan, päästän itseni jo tänään huomattavasti helpommalla, myöntäen pelkääväni ja ennenkaikkea myöntäen tarvitsevani toisia ihmisiä kohdatakseni tuon tunteen itsessäni. Ennemmin kuitenkin tässähetkessä kohtaan itsessäni tuon tunteen, kuin se että lähden taas piinaavalle pakomatkalle. Lopulta kun juuri tuo mitä pakenen, aiheuttaa kaiken sen tuskan mitä tuolla pakenemisella pyrin välttämään. Eli pakenemisen aiheuttaman tuskan lisäksi minulla jää edelleen kohdattavaksi tuo alkuperäinen tunne. Aiheutan siis vain lopulta itse itselleni lisää tuskaa tuolla pakenemisella. Omaa itseä, omia tunteita kun ei vain voi loputtomiin juosta karkuun.

Yleensä ihminen on siinä hassu otus, että suistuessaan lopulta tekemään jotakin itselle epämiellyttävää, hän kuin automaattisesti ajattelee ensimmäisenä siitä koituvaa hyötyä, palkkaa tai palkkiota. Eikä siinä, niin minäkin aikanaan ajattelin. Esimerkiksi luopuessani siitä kaikista rakkaimmasta ystävästäni, päihteestä, automaattisesti ajattelin, että suostuessani tällaiseen urotekoon, elämän on osaltaan siitä hyvästä tarjoiltava minulle vastavuoroisesti kaikki se mitä ikinä saan päähäni haluta. No kävikö lopulta niin? Ei, jos ajattelen asiaa nykyhetkessä, tuon aikaisella ajatusmaailmallani. Kyllä, jos ajattelen nykyisellä.

Ero noissa kahdessa ajatusmaailmassa on luokkaa valovuosi. Tuolloin kaikki mitä halusin, kulminoitui lähinnä rahaan, valtaan ja mammonaan. Tämän hetken ajatusmaailmani kulminoituessa sensijaan, päinvastaisesti (järjenvastaisesti) kaikkeen muuhun.

Sain nimittäin elämältä juurikin kaiken sen mitä ikinä tarvitsin. Joissain kohden sen merkitessä raastavaa menetyksiä, kipua aiheuttanutta haastetta tai vaikka tuskaa tuottanutta vastoinkäymistä. Sain nimittäin kaiken sen, mitä tarvitsin, oppiakseni luottamaan toisiin ihmisiin sekä ennenkaikkea elämään, siinämäärin etten enää palaisi pakonomaiseksi käyneeseen pakenemiseen itseä ja elämää.

Kaikista nöyryyttävintä, mutta samalla myös kaikista vapauttavinta itselleni oli lopulta tietoisuus siitä, etten minä todellakaan tiedä mikä milloinkin on itselleni parhaaksi. Mutta onneksi elämä tiesi ja tietää. Luottaessani elämään, minun ei tarvitse pelätä. Riittää kun pakanemisen sijaan elän yhden päivän matkan kerrallaan, kohdaten sen päivän aikana elämänpolulleni eksyvät ihmiset, asiat, tunteet ja tapahtumat sellaisenaan. Loppu hoituu kyllä. Lopulta kun kyse on vain tästä päivästä.

Olen saanut paljon, paljon enemmän. Kuin moni toinen saanut on, sen ymmärrän..

Ilman kyyneleitä, voiko rakastaa.
Onko olemassa heitä, jotka paljon saa.
Maksamatta hintaa, ilman tuskaa.
Suoraan sanotaan, jotain puuttumaan jää silloin onnestaan.


Irtipäästäminen – avain aitoon vapauteen.

Vapaus.
Vapaus.

Mistä ihmiselle aiheutuu eniten elämässään kärsimystä? Minulle ainakin siitä harhasta, että olisin vastuussa siitä kuinka elämässä kenellekin käy. En käytännössä edes kykene hallitsemaan omaa elämääni sen kaikkine tapahtumineen, niin miten sitten muiden ihmisten osalta kykenisin.

Tämä on se yksi suurimmista vääristymistä minuudessani, joka rakentui jo polvenkorkuisena osaksi itseäni. Vääränlainen vastuullisuus. Kokemus siitä että omilla teollani, tai tekemättä jättämisillä vaikuttaisin maailman pyörimiseen.

Vasta kolme vuosikymmentä armotonta tuskaa koettuna, riittää havahduttamaan tuosta harhasta. Vasta tänään, tätä kirjoittaessani totean, että viimeinkin minun on aika päästää irti. Vapautua tuosta kahleesta, joka on ollut hukuttaa minut niin loputtoman monasti.
Mitä tuo irtipäästäminen käytännössä tarkoittaa? Pakenemista? Karkuun juoksemista? Vastuuttomuutta? Päinvastoin. Asioiden kohtaamista asioina. Tunteiden tuntemista, ilman liiallista ylianalysointia. Konkreettista irtipäästämistä kaikista niistä loputtoman monista, itselle haitallisista ajatus- ja toimintamalleista, joiden kanssa olen läpi elämäni samoillut kokien jatkuvasti olevani hukassa. Kuin pakomatkalla jostakin. Menossa johonkin, silti edes itse tiedostamatta mihin on menossa.
Kun ihminen oppii esimerkiksi elämään, ajattelemaan ja tuntemaan tunteita puhtaasti toisten ihmisten kautta, siinä kovin helposti ja viattomasti huomaamattaan hukkaa oman itsensä. Ei enää kykene erottamaan sitä mikä on minun ajatukseni. Mikä minun tunteeni. Mikä minun mielipiteeni.

Lopulta on vain tyhjä kuori, joka pakonomaisesti hakee täytettä tuohon kuoreensa itsenä ulkopuolelta, toisista ihmisistä.

Jos osaisin valehdella vielä itselleni, tämä selviytymisstrategia voisi viedä minut ongelmitta lopun elämääni. Onneksi en osaa. Sillä senverran uuvuttavaa ja kiduttavaa tämä jatkuva toisten tunteiden, ajatusten ja mielipiteiden aistiminen lopullaan on. Niin kiduttavaa että mikäli olisin oppinut oikealla tavalla osoittamaan tervettä vihaa, olisin jo vuosia sitten kironnut muutamille ihmisille että pitäkää nyt perkele tunkkinne! Tuon edellisen lauseen kirjoittaessani minulle taas näytettiin kerran se etten osaa itselleni valehdella. Sillä eihän se jos minä en osaa näyttää, saati käsitellä tunteitani, ole noiden toisten ihmisten syy. Ehei. Päinvastoin. Kuvastaa vain sitä kuinka huomaamattani osaan paeta omaa vastuuta tässäkin yhtälössä. Hetkittäin uskotellen itselleni että se on toisten ihmisten syy, jos itse voin huonosti. Mutta eihän se todellisuudessa niin ole. Kyse on omasta tontistani. Vastuusta siihen, että ottaa pieniin pikku kätösiinsä sen haravan tai näin talvella lumikolan ja alkaa pukata lunta pihaltaan. Ihan turhaan minä naapurille kiroan kohtaloani, jos seison nivusia myöten loskassa, tekemättä asialle yhtikäs mitään.

Yksi kulminaatiopiste tässä irtipäästämisessä omalla kohdallani on rajattomuus. Asia johon myös olen kasvanut jo pienestä alkaen. Tänään määritellessäni terveellä tavalla ensikertaa elämässäni omia rajoja, on minun vastuullani kantaa ne tunteet, joita toisten ihmisten reaktiot asioissa minussa herättää. Olen nimittäin usean vuosikymmenen ajan oppinut mukautumaan ja muovautumaan siten kuin minun halutaan kulloinkin esiintyvän. Kameleontti. Ötökkä vailla omaa identiteettiä. On vain kyky mukautua toisten ötököiden odotuksiin. Nyt seisonkin ensikertaa elämässäni kallionkielekkeellä, josta tulisi uskaltatua hyppäämään tyhjänpäälle. Lähinnä vertauskuva siitä, kun ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tulee tapahtumaan, kun oikeasti ensikertaa elämässään opettelee ajattelemaan ja tuntemaan asioita itsenäisesti. Silti, juuri nyt, sisimmässäni on vahva luottamaus siihen, että kaikki se tuska mitä tähän päivään päästäkseni olen läpikäynyt, on kohdattuna muovautunut sellaiseksi voimavaraksi ja luottamukseksi elämää kohtaan, että jahka saan vain kerättyä rohkeuteni ponnistaa tuosta kielekkeeltä alas, joku ottaa minut kantaakseen ja ennenpitkää saan levittää siipeni uljaana kuin kotka ja antaa vain tuulenvirtausten kuljettaa minua haluamaansa suuntaan. Minun vain nauttiessa vapaudesta jonka tuo kaikesta vanhasta irtipäästäminen kohdallani aikaansaa.

Kysymys kuuluu: Takertuako, vaiko päästää irti. Valinta on minun. Samoin vastuu siitä. Luovutan. Luotan. Päästän irti. Vapaus, täältä tullaan!


Irtipäästäminen. Luopumisen tuskaa.

Älä unelmoi eläväsi. Elä unelmaasi.
Älä unelmoi eläväsi. Elä unelmaasi.

Luopuminen. Jos tuota käsitettä hetken rauhassa miettii ja mutustelee, niin mistä lopulta joudumme luopumaan, siirtyessämme jostain tutusta ja turvallisesta, johonkin itselle uuteen yhtälöön? Kontrollista. Omista mielen luomista kuvitelmista sen suhteen että tässä paikoillaan pysymisessä kaikki on hyvin vaikka kaikki merkit kirkuisivat kaiken olevan päin persettä. Ihminen pelon ohjaamana on mestari rakentamaan itselleen turvaa mistä tahansa. Rutiineista, tavoista, tottumuksista, asioista, tavaroista, ihmisistä, oletuksista, tulkinnoista, analyyseistä jne. jne. jne.

Kaikille on olemassa yksi yhteinen nimittäjä. Olemattomuus. Sillä eihän mikään edellä mainituista kuitenkaan vastaa todellisuudessa ihmisen tarpeeseen kokea olevansa turvassa. Tuo aito turvassa olemisen tunne on olemassa vasta silloin kun ihminen joutuu luopumaan kaikesta, silti todeten olevansa kannettu. Rakastettu.

Miksi siis luomme tuota turvaa itsemme ulkopuolelta, kun tuo turva on kuitenkin alunalkaen rakennettuna sisimpäämme. Siksi, koska on paljon helpompi kuvitella hallitsevansa elämää mitä erilaisimpien turvarakennelmien kautta, kuin se että uskaltautuisi oikeasti sukeltamaan sisimpäämme.

Yksi suurimmista esteistä tuolle sukellukselle on ihminen itse. Ihminen joka luulottelee läpi elämänsä olevansa niin pirun fiksu, että tuossa fiksuudessaan ratkoo itse kaikki eteen tulevat ongelmat. Todellisuudessa ymmärtämättä yhtään olevansa vain liiankin fiksu omaksi parhaakseen.

Enkä minä ole poikkeus. Vaikka vuosia ja jo vuosikymmeniä olen saanut luopua mitä erilaisimmista turvamekanismeistä, yhä tänäänkin elämä tarjoilee juuri minulle rakkaudella räätälöityjä ärsykkeitä kuin kysyen, yhä vieläkö olet halukas takertumaan johonkin, vai joko vihdoinkin alat ymmärtää sen että päästämällä irti, tulet saamaan kaiken mitä ikinä tarvitset ja itseasiassa paljon paljon enemmän.

Tähän kohtaan minulla olisi tarjoilla loputon määrä oman elämäni esimerkkejä tuosta vääränlaisesta takertumisesta. Pelkästään jo erilaisina riippuvuuksina liki parisenkymmentä. Puhumattakaan mitä erilaisimmista, itselle haitallisista ajatus- ja toimintamalleista, jotka toinen toistaan tiiviimmin nivovat minut kiinni turvallisuuden tunteeseen, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Juuri tähän hetkeen voin syvään huokaisten kiitollisena elämälle todeta sen, että jostain syystä olen siinä onnellisessa asemassa elämääni, etten enää kykene valehtelemaan itselleni, pyrkien takertumaan mitä ihmeellisimpiin tapoihin, tottumuksiin, rutiineihin, saati uskomuksiin. Toisaalta ymmärtäen myös sen, että mikäli haluan uskoa joulupukkiin, ei tuota uskoa horjuta kukaan, sikäli kun asiaan oikein todella takertuisin. Suurin osa aikuisista pitäisi minua kenties hieman jälkijättöisenä, mutta toisaalta totuuden nimessä todettakoon, että melkoisen moni pitää minua sellaisena ilman joulupukkiin uskomistakin.

Loppuun kerron yhden omakohtaisen esimerkin asiasta, johon tiedän surullisen monen ihmisen tänäkin päivänä oman turvallisuuden tunteen takaamiseksi takertuvan. Nimittäin raha.

Kas siinä asia joka on riepotellen ravistellut minua suuntaan, jos toiseen elämässäni. Joskin sillä tavoin, etten juurikaan lapsuutta lukuunottamatta ole saanut paljoa turvallisuuden tunnetta kyseisen asian tiimoilta tuta. Juuri nyt totean, että onneksi en. Sillä jos olisin, en koskaan olisi ollut pakotettu sukeltamaan sisimpääni. Saati tuon sukelluksen seurauksena ymmärtänyt sitä että mihin aito, oikea turvallisuus kulminoituen rakentuu. Kun sensijaan olen vuodesta toiseen saanut taistella kyseisen asian kanssa, olen tullut todentaneeksi sen, ettei rahan varaan rakennettu turvallisuuden tunne lopulta kestä kovinkaan kummoisia myrskyjä, saati myllerryksiä. Siitä huolimatta suurin osa ihmisistä ajattelee rahan olevan yksi tärkeimmistä asioista elämässä. Toisaalta totta, toisaalta täyttä tarua. Ilman rahaa on likimain mahdoton selvitä elämässä, mutta toisaalta rahalla et silti saa mitään mikä oikeasti merkitsee jotakin pienen ihmisen elämässä. Rahalla voi ostaa itselleen turvaa ja tukea, mutta tuon ollessa vain silmänlumetta, ei tuo kokemuksena ole kovinkaan kattava, saati kestävä. Puhumattakaan siitä, että rahalla alettaisiin hankkia turvaa kartuttaen sen määrää erinäisillä tileillä tai sijoituksilla.

Älkää silti käsittäkö väärin. Raha on hyvä olla olemassa. Tasan niin kauan kun siihen ei väärällä tavalla takerruta. Toisaalta sama yhtälö kaikessa muussakin. Niin kauan hyvä, kun mikään asia ei mene ylitse muiden.

Todellinen turva ja luottamus koetellaan vasta siinä kun elämä raadollisesti repien riuhtoo ihmisen irti juuriltaan. Kun ei enää yksi kertaisesti ole olemassa yhtikäs mitään mihin tarrautua. Juuri tuossa hetkessä, alastoman paljaana ollessa, elämä vaivihkaa kuiskaa ihmiselle, luotatko nyt minuun vai vieläkö haluat takertua johonkin. Joissain tapauksissa jopa aikaisemmin, mutta viimeistään tuossa kohtaa ihminen on niin suunnattoman pelon vallassa, että tarttuu siihen viimeiseen mahdolliseen kuvitelmaansa siitä, että itse hallitsee omaa elämäänsä. Tuossa sysimustassa epätoivon hetkessään yrittäen riistää itse itseltään hengen. Itse kun aikanaan tuota suunnatonta pelkoa elin ja hengitin vuosia, niin ymmärrän ihmistä joka tuohon ratkaisuun päätyy. Toisaalta surullisena miettien sitä, kuinka paljosta ihminen tuossa ratkaisussaan jääkin elämässä paitsi. En nimittäin ikinä olisi noissa sysimustissa sykloneissa syöksyillessäni osannut aavistaa kuinka paljon hyvää elämässä minulla oli vielä kokematta.

Tänään hieman kuin sivusta seuraten ihmisten elämää, ymmärrän täysin miksi meillä ja maailmalla on meneillään kaikkea tätä mitä nyt on. Ihminen joutuu kohtaamaan oman raadollisuutensa silmästä silmään, ymmärtääkseen lopulta mikä tässä elämässä loppupeleissä on se kaikista merkityksellisin asia. Ei enempää eikä vähemmän kuin rakkaus. Asia jota ilman ihminen harhailee läpi elämänsä takertuen mitä ihmeellisimpiin asioihin ja oletuksiin, pyrkiessään vaimentamaan edes hetkeksi sen huutavan kaipuun joka hänelle jo syntyissä on sisäänrakennettu.

Millään muulla asialla ei lopulta ole yhtään mitään merkitystä ja hassua sinällään, niinkauan kuin ihmisellä on ihan mitä tahansa muuta, hän tuon tärkeimmän asian onnistuu elämässä kuin huomaamattaan sivuuttamaan.

Minun tuli aikanaan menettää kaikki. Lopulta myös järkeni, jotta kykenin keskittymään kääntämään katseeni siihen mitä vaille olin läpi elämäni jäänyt. Siihen armolliseen kokemukseen siitä että on rakastettu ja sen myötä kannettu juuri tällaisenaan. Sillä, jos jollakin on merkitystä. Kaikki muu on vain harhaa.


Irtipäästäminen

Kun kiinnipitäminen tekee kipeämpää, kuin irtipäästäminen, on aika irroittaa otteensa.
Kun kiinnipitäminen tekee kipeämpää, kuin irtipäästäminen, on aika irroittaa otteensa.

Kun ihminen kokee varhaisessa lapsuudessaan todella traumatisoivan hylätyksi tulemisen kokemuksen, saattaa tuo kokemus, käsittelemättömänä, vaikuttaa ihmisessä lähestulkoot läpi koko elämän. Ihminen kun voi tiedostamattaan tuon kokemuksen aiheuttamien tunnelukkojen ajamana takertua lähestulkoon kaikkeen mahdolliseen.

Minä olen tuollainen takertuja. Viimeisin asia, johon huomaan takertuvani on omat tunteet. Lähes tahtomattani sukellan niihin siten että se suurinpiirtein hukuttaa minut.

Paljon olen saanut tässä tutkimusmatkallani paikantaa itsessäni asioita, samalla purkaen itsessäni olevia solmukohtia. Nyt tämä viimeisin oivallus tuli eilen, ajellessani nelisen tuntia tavanomaista työmatkaani. Nuo matkat kun ovat minulle eräänlaisia hiljentymisen paikkoja. Yleensä tuossa ajellessa huomaan tasaisin väliajoin itsessäni jotakin. Niin nytkin.

Huomasin ihmetteleväni itseäni siinä, kuinka julmetun paljon minulle kuluu aikaa erilaisten tunteiden keskellä elämisessä. Kunnes yhtäkkiä oivalsin sen, että yhä edelleen minulla on taipumus takertua noihin tunnetiloihin. Riippumatta siitä, onko kyse positiivisista tai negatiivisista tunteista. Eikä siinä, olen jo kauan ymmärtänyt olevani monin tavoin tunteiden kautta elävä ihminen ja hyväksyen itseni siltä osin. Mutta toisaalta tuo on kaiken muun elämän lisäksi hetkittäin varsin raskasta.

Eilen totesin ykskantaan, et nyt ehkä olisi taas aika päästää irti. Hellittää otteensa asiasta, jolle tähän hetkeen minulla ei ole juurikaan enempää tehtävissä. Menneisyys, kaikkine kauhuineen on nimittäin siinä määrin käsitelty, ettei sieltä enempää ole ammennettavissa, ei vaikka kuinka siellä pyörisin. On siis aika vihdoin jättää se taakse. Pyrkien suuntaamaan katseensa tulevaan. Silti tätä hetkeä eläen. Huomasin nimittäin myös sen, että vaikka olen jo pitkään pyrkinyt elämään tätä päivää, mieleni viipyy yhä menneessä. Vieläpä niin, että se tykkää piehtaroida kaikessa siinä surkeudessa, jota mennyt elämä monin eri tavoin on ollut. Mutta ei enää! Nyt saa riittää! Haluan päästää irti siitä! Mennyt olkoon mennyttä. Nyt keskityn elämään nykyhetkessä.

Minulla kuitenkin mitä erilaisimmista haasteista huolimatta on kokolailla hyvä elämä tässä ja nyt. Miksi siis takertua asioihin, tapahtumiin ja tunteisiin joille todellakaan en voi enää yhtikäs mitään.

Yksi kuvaavin ajatus tuosta irtipäästämisestä tulee tässä. Erilaisiin asioihin takertuvana ihmisenä, olen kuin pieni lapsi jota takertuu vanhempansa jalkaan, pelätessään tämän jättävän ja hylkäävän hänet. Nyt tuota irtipäästämistä kuvatessani, on kuin olisin tuo pieni hätäänsä huutava lapsi. Lapsi joka kaikin inhimillisin voimin roikkuu kiinni vanhempansa jalassa. Nyt, tietoisesti irtipäästäessäni menneestä, on kuin olisin edelleen tuo sama pieni lapsi, mutta nyt takertumisen ja tarrautumisen sijaan löysään irti tuosta vanhemmasta. Kirkumisen ja parkumisen sijaan todeten, että jos sinä nyt minut hylkäät, en minä lapsena ole velvoitettu yrittämään sinua elämässäni pitämään. Sillä jos sinä et aikuisena kykene kantamaan sinulle kuuluvaa vastuutasi, niin ei se ainakaan minulle lapsena kuulu.

Vaikka tuo ylläoleva kuvaus voi alkuun vaikuttaa kokolailla karulta, niin juuri nyt, tätä kirjoittaessani voin käsi sydämellä sanoa, että tuo irtipäästäminen on miljoona kertaa parempi tunne, kuin mitä tuo takertumisesta koskaan olen edes villeimmissä harhoissani itselleni turvallisuuden tunnetta saanut luoduksi. Miksi siis takertua, kun voin päästää irti.


Hellittämisestä irtipäästämiseen.  1

Luonto on minulle paikka jossa hiljennyn kuuntelemaan sisintäni.
Luonto on minulle paikka jossa hiljennyn kuuntelemaan sisintäni.

Pelko on minulle tunne, josta voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan. Niin paljon tuo sinällään epämiellyttävä tunne on elämässäni vaikuttanut ja vaikuttaa hetkittäin yhä.

Mitä sitten lopulta olen pelännyt? Mitä yhä pelkään?

Noihin kysymyksiin vastatakseni, minun tulisi pysähtyä kokonaan ainakin kuukauden ajaksi miettimään itseäni ja elämää. Mutta koska se ei tähän hetkeen ole mahdollista, tyydyn niputtamaan vastauksen yhteen sanaan. Itseäni.

Haastavaa kaikkineen todeta se, että kaikki mitä pelkään, kulminoituu minuun itseeni. Toisaalta pelko on esiintynyt ja esiintyy yhä edelleen mitä erilaisimmissa muodoissa, menettämisen, hylätyksi tulemisen ja epäonnistumisen pelon viittaan pukeutuneena. Mutta nyt kun olen taas joitain viikkoja matkannut tuon kyseisen tunteen kanssa, on totuuden nimessä todettava, että olkoonkin että tuo tunne näyttäytyy kokolailla moninaisesti elämässäni, sen alkulähde löytyy minusta itsestäni.

Olisi kovin helppoa ulkoistaa oma pelkonsa koskemaan jotakin yksittäistä asiaa, ihmistä, paikkaa tai vaikkapa olosuhdetta, mutta koska pelko tunteena asuu minussa, olen ollut pakotettu tutkimaan sitä hieman tarkemmin.

Pelkään itseäni. Lähinnä sitä kuinka voimakkaasti erilaisiin ärsykkeisiin reagoin. Toisaalta tämä voi olla jäänne paniikkihäiriöstä, mutta uskon vahvasti siihen, että paniikkihäiriölläkin on alkusyynsä. Siis se mistä kaikki saa alkunsa.

Ehkä yksi yksittäinen, suurin asia mitä pelkään itsessäni, on hallinnan menetys. Olenhan läpi elämäni yrittänyt pakonomaisesti hallita elämää, itseä, tunteitani, toisia ihmisiä, olosuhteita, kaikkea ja kaikkia. Silti todeten kerta toisensa jälkeen surkeasti epäonnistuvani.

Nyt kuluneen kuukauden periodi opetti minulle taas äärimmäisen paljon. Pelkäsin nimittäin sitä että työni ja toimeentuloni loppuu. Eikä siinä, tuo pelko oli täysin aiheellinen. Mutta se mitä tuo pelko sai taas minussa aikaiseksi, kuvastaa vain ja ainoastaan taas kerran sitä, kuinka pirun vaikeata minun on yhä luottaa siihen että asiat järjestyvät. Että oma osuus asioissa riittäisi. Ei. Tuon luottamuksen sijasta alan epätoivoisesti touhuta säntäillen päättömänä edestakas, mieleni samalla syöttäessä mitä erilaisimpia kauhuskenaarioita asioiden kulusta. Sensijaan että eläisin tätä päivää ja tätä hetkeä, alan elää mielessäni jo kuukauden eteenpäin.

Usko pois kun sanon, käsittämättömän kuluttavaa. Mutta kun omalle päälleen on aika hankala sanoa SEIS!

Onneksi pari vuotta takaperin, kun viimeksi koin konkreettisesti tilanteen jossa kaikki oli vaakalaudalla elämässäni, yrittäjyyteni saralla, löysin luonnon. Tuolla liikkuessani osaan pysähtyä. Hiljentyä. Rauhoittua. Hellittää ja päästää irti.

On kuin olisin ihan eri maailmassa. Toisessa ulottuvuudessa. Luonto on siinä ihmeellinen paikka, että siellä tuntuu siltä, kuin ei olisi yhtikäs mitään hätää. Ei vaikka olosuhteet elämässä muuta väittäisivät. Ei siis ihme että viimeaikoinakin olen säännöllisesti hakeutunut tuonne valtakuntaan. Valtakuntaan, johon esimerkiksi pelolla ei ole asiaa. Olen monta kertaa huvittuneena miettinyt sitä, että luonto on minulle turvapaikka, mihin pelko ei uskaltaudu. On kuin se tietäisi että tuolla minulla on taustajoukko joka antaisi sille köniin.

Ei silti, jo aikoja sitten pelko on alkanut opettaa minulle irtipäästämistä. Toivottomalle takertujalla varsin tarpeellinen taito. Harmi vaan, että yhä edelleen tarvitaan melkoinen määrä tuota epämiellyttävää tunnetta, ennenkuin suostun hellittämään taistelusta, takertumisesta ja löysäämään irti asioista.

Mutta kuten niin monasti aiemminkin, niin nytkin, kun tunteet käy sietämättömiksi, kun tekeminen alkaa viedä liiaksi voimia, hyvää tekevä hellittäminen tulee lopulta kuin itsestään. Tuo hellittäminen tapahtuu, kun sisimmässäni hyväksyn sen tosiasian, että olen todellakin tehnyt enemmän kuin oman osuuteni asioissa ja se miten lopulta käy ei enää ole omissa käsissäni. Lopulta siis on kyse vain suostumisesta luopumaan elämänsä hallitsemisesta. Kymmeniä ja kenties satoja kertoja saman prosessin elämäni aikana läpikäyneenä, jaksan yhä ihmetellä sitä miksi kerta toisensa jälkeen kiusaan itseni hulluuden partaalle ennenkuin osaan hellittää. Kenties kyse onkin juuri siitä ettei tuo hellittäminen olekaan oman tahtoni teko. Ehkä se on lopulta juuri se hyvä johon tänään uskon, joka rientää avuksi, kun katsoo tuolta jostain etteihän nyt kertakaikkiaan tuon jätkän sähellyksestä tule yhtikäs mitään. Niin tahi noin, nyt taas kerran yritän muistaa tämän hetken, kun elämä seuraavan kerran tarjoilee haasteita tarttua tuohon hallinnan harhaan. Jospa taas hitusen aikaisemmin osaisi todeta taistelun turhaksi. Ilman että jok'ikinen kerta tarvitsisi takoa päätään betoniseinään.


Vastuu valinnoistani.

Luottamuksesta seuraa se ettei tule tehtyä hätiköityjä päätöksiä.
Luottamuksesta seuraa se ettei tule tehtyä hätiköityjä päätöksiä.

Edellinen kirjoitukseni ja siitä noussut haloo sai miettimään itseäni, jos mahdollista vieläkin tarkemmin.

Nyt huomaan kuluneen parin viikon periodilla sen että tuo edellinen postaus oli taas kerran itselleni tarkoitettu. Olkoonkin, että kirjoitin sen tuossa hetkessä itsestäni ulos tavallista ylempänä kuin mitä normaalisti arjessa olen. Itseni ja muiden yläpuolelta. Ei siis ihme, että sain siitä myös tavallista enemmän negatiivista palautetta. Ei silti, tuo oli enemmän kuin tarpeen, ymmärtääkseni että tuo pahaolo oli minussa itsessäni ja kehoitus tuon vastuun ottamiseen koski pelkästään itseäni.

Nyt noudatin omaa neuvoani, ottaen vastuun omasta pahasta olosta ja pyysin apua. Yllätyksekseni taas kerran totesin sitä saavani. Jälleen ties kuinka monennen kerran ymmärtäen sortuneeni liiaksi taistelemaan asioissa yksin.

Nyt saatuani rakenneltua itselleni tukevan turvaverkoston arkeani ajatellen, olen miettinyt sitä mikä ajaa ihmisen taistelemaan asioissa. Todeten sen taas olleen itselleni niin kovin tuttu tunne, nimittäin pelko. Matkakumppani joka on kulkenut matkassani läpi elämän. Joskin niin että viime vuosina jättäytynyt pois näkyvistä. Mutta silti mestarillisesti ohjaten elämääni taas ties kuinka monennen kerran kohti umpikujaa.

Nyt ymmärrän myös sen, miksi minun tulee yhä jäsentää itseäni. Siksi että ilman tuon tunteen paikantamista ja kohtaamista, eläisin elämääni kuin ulkopuolisena ihmetellen miksi taas kävi näin.

Nyt sensijaan paikantaessani tuon pelon tunteen, voin puhua ja kirjoittaa siitä, suostuen kohtaamaan sen ja taas hieman enemmän se menettää otettaan minusta.

Mitä tähän hetkeen sitten kovasti pelkään? Kaiken menettämistä. Siis kaiken sen hyvän, minkä matkanvarrella olen vuosien kovalla työllä saavuttanut. Huvittavan yhtälöstä tekee se, että mitä enemmän pelkään, sitä kovemmin takerrun asioihin ja mitä enemmän takerrun, sitä uuvuttavammaksi taisteluni käy. Eli toisinsanoen mitä enemmän pelkään, sitä enemmän pelko ohjaa elämääni ja sitä todennäköisemmin itse tuon pelon ohjaamana itse tahtomattani tulen kuin toteuttaneeksi sen mitä kaikella vääränlaisella takertumisella yritän epätoivon vallassa estää.

Hellittämistä. Luottamusta. Luovuttamista. Elämä kun lopulta kuitenkin on osoittanut minulle jo loputtoman monet eri kerrat tarjoilevansa minulle aina juurikin sitä mitä missäkin hetkessä eniten koen tarvitsevani.

Ihmiselle joka on elämässään jo liiankin kauan yrittänyt pärjätä yksin, tuon havaitseminen vaatii näemmä yhä liiankin kivuliasta kopistelua.

Kaikki mikä ei tapa, sattuu ihan saatanasti.


Itsekkyys, itsekeskeisyys ja omaneduntavoittelu.

Tunnelin päässä näkyy valoa, sikäli kun vauhtisokeudeltamme sen suostuisimme näkemään.
Tunnelin päässä näkyy valoa, sikäli kun vauhtisokeudeltamme sen suostuisimme näkemään.

Jokainen meistä lienee joskus istunut jossain kulkuneuvossa, katsellen ohikiitäviä maisemia. Hetken aikaa maisemia seuratessa, itselleni ainakin alkaa tulla pahaolo. Kun esimerkiksi automatkalla suostuu pysähtymään P-paikalle, saattaa huomata tavallisen näköisen metsäaukeaman näyttävänkin varsin rauhoittavalta, ellei jopa rauhoittavalta. Kun tuota näkymää malttaa hetken tarkastella, saattaa saada kokea jopa hetkellisen kiitollisuuden siitä että juuri tähän kohtaan matkantekoa malttoi pysähtyä.

Jotenkin nyt miettien elämässäni vasta totaalinen pysähdys auttoi avamaan silmäni näkemään elämän kauneutta, samalla huomioimaan ympärilläni olevia ihmisiä sekä ylipäänsä elämää. Aikaisemmin kun elämäni kulki kuin kiskoilla matkaten luotijunassa, jonka matkanteko sujui hetkittäin liiankin vauhdilla. Nyt miettien en edes lopulta tiennyt mihin olin matkalla. Ainoa minkä tiesin, niin tuonne jonnekin oli kauhea kiire päästä. Huvittavan tästä matkasta teki se, että kyse oli enemmänkin yhdestä samasta ympyrästä jota tuolla junallani kiersin, kuvitellen ennenpitkää pääseväni jonnekin aivan toisaalle.

Erehdyin eilen tutkailemaan netistä hieman näitä meidän kotomaamme talouslukuja. Oikeasti havahtuen siihen, kuinka kusessa todellisuudessa olemmekaan. Tuohon heijastaen ratkaisut joita tässä kaaoksessa pyritään tekemään, vaikuttavat jos mahdollista entistäkin naurettavimmilta. On kuin toisella kädellä pyytäisimme kauniisti almuja, saadaksemme kuitattua velkaa jota elämäntyylimme on saanut aikaan, noiden velkojen maksamisen sijasta, toisella kädellä pistäen nuo almut omaan taskuumme.

Mietin vakavasti eilen sitä mitä sitten tulisi tehdä. Vaikka tiedostankin sen ettei minun hartioillani lepää tämän maan tulevaisuus. Mutta toisaalta tämä vallalla oleva taloustilanne ei juurikaan poikkea omastani, jos nyt rahasummia ei aleta vertailla. Velaksihan on hirveän helppoa elää, niinkauan kuin sillä taataan tietynlainen valmiiksi hankittu elintaso. Ongelma muodostuu vasta siinä, aivan kuten omassa elämässänikin, tilanteessa jossa syystä tahi toisesta tulot eivät riitä kattamaan velasta aiheutuvia menoja. Loputtoman monet kerrat elämässäni olen pyrkinyt elämään itsekkyyttäni samalla tavoin kuin esimerkiksi tällä hetkellä päättäjät ja muu kerma pyrkii tätä ongelmaa ratkomaan. Hankkimalla tuohon velanmaksuun rahan joltain toiselta, ettei vain omaneduntavoittelun sokaisemana tarvitsisi luopua niistä eduista jota itse on jollain tavalla onnistunut itselleen haalimaan. Ainoa mikä tästä seuraa, on se, että luotijunan vauhti vain kiihtyy kiihtymistään, maisemien käydessä yhä epäselvemmiksi.

Lopulta, kuten omassa elämässäni totaalinen pysähtyminen on väistämätöntä. Se tapahtuuko se rauhassa jarruttaen, vaiko painovoiman pakottamana rytinällä, riippunee ainoastaa siitä, mitä me tuossa junassa matkaavat olemme yhdessä valmiita tekemään. Moniko meistä on valmis osaltaan keventämään tuon junan painolastina, luopumalla jostakin omastaan? On sitten kyse pienen ihmisen pienestä osasta tai ykkösluokassa matkaavan menestyjän painavasta pääomasalkusta. Kun jokainen meistä yhdessä kantaisi kortensa kekoon, tämä niinkutsuttu lama olisi ennemmin kuin huomaammekaan selätetty. Mutta tasan niinkauan kuin minä en ole valmis luopumaan omastani, sälyttäen vastuuni jollekulle toiselle, muutos siirtyy vain yhä kauemmas.

Nyt kysynkin, olemmeko yhdessä valmiita tekemään jotakin? Jos yksittäisten leikkausten (ja toisaalla tapahtuvien omien etujen korotusten) sijasta tekisimme kaikki yhdessä päätöksen luopua suhteessa samanverran omasta osuudestamme siitä mitä vuoden aikana tuloja saamme, uskoisin lisävelkaantumisen taittuvan hetkessä. Sillä jos meitä Suomalaisia on kaikkiaan kuutisen miljoonaa, ja esimerkiksi se jääkiekon MM-hurmoksen yhdistävä voima ja isänmaallisuus kanavoitaisiin tämän kansakunnan pelastustalkoisiin, uskoisin että hetkenpäästä olisimme maailmalla esimerkkinä siitä mitä pieni piskuinen kansa yhdistäessään voimansa, on valmis tekemään. Mutta tasan niinkauan kuin minä sysään vastuuta jollekulle toiselle, syyttäen tilanteesta Sipilää, Stubia tai vaikka sitä pikimustaa pakolaista, mitään hyvää ei tapahdu. Aivan samoin kuin jos etsimme tähän tilanteeseenne itsemme ulkopuolelta nopeaa ratkaisua. Ainoa mikä varmalla tapahtuu ennenpitkää on se, että tämä Pendolino jonka keulassa komeilee sinivalkoisin värein koristeltuna Suomi, päätyy lopulta savuavana kyljelleen. Tietty siinä vaiheessa viimeistään kysytään sitä yhteishenkeä matkan jatkamiseksi, mutta minä kysynkin nyt, tarvitseeko meidän ennen tuon yhteishengen löytämistä, saattaa tämä maa ja sen ihmiset kyljelleen. Mielestäni ei tarvitse.

P.s Minulle yksi rakkain harrastus on moottoripyöräily. Jos tuosta harrastuksesta luopuminen merkitsisi sitä että sen avulla ehkäisisin osaltani sen ettei nämä velat kaadu omien lapsieni, saati lastenlasteni maksettavaksi, olisin tuosta rakkaasta harrastuksestani heti valmis luopumaan. Odotin kärsivällisesti kaksi vuosikymmentä saavuttaakseni tuon unelman, mutta olisin heti valmis odottamaan seuraavat kaksi vuosikymmentä, jos sillä saataisiin aikaiseksi se tarvittava asenteenmuutos ja yhdessätekemisen meininki tänne maahamme. Tuo nimittäin merkitsisi samalla sitä että täällä eläminen tuon asenteenmuutoksen myötä muuttuisi huomattavan paljon mielekkäämmäksi. Kysy siis itseltäsi, mitä sinä olet valmis tekemään, tai mistä olisit juuri nyt valmis luopumaan. Ilman jostain irtipäästämistä kun tuskin on mahdollista tarttua mihinkään uuteen mahdollisuuteen.


Irtipäästäminen.

Päästämällä irti asiasta johon olen takertunut, löydän rauhan.
Päästämällä irti asiasta johon olen takertunut, löydän rauhan.

Ajattelin kirjoittaa asiasta joka on vasta viimeaikoina omassa elämässäni osoittautunut onnistuvan, nimittäin irtipäästäminen.

Luoja yksin tietää kuinka ankarasti olen elämässäni taistellut itseni sekä mitä erinäisimpien asioiden kanssa. Uskon vahvasti etten todellakaan ole tässä asiassa mitenkään ainutlaatuinen. Meillä ihmisillä on ihmeellinen taipumus vaikeuttaa omaa elämäämme sekä omaa oloamme takertumalla asioihin, joiden järjestymiseen ei lopulta vaadittaisi muuta kuin irtipäästäminen.

Miksi sitten itse olen tietentahtoen vaikeuttanut elämääni. Uskon tämän kohdallani kumpuavan pelosta. Kun pelkään jotakin, takerrun yhä tiukemmin mitä erilaisimpiin asioihin, ihmisiin, vääriin toiminta- ja ajatusmalleihin jne. jne.

Miksi sitten on niin äärettömän vaikeata hellittää, löysätä, antaa periksi ja päästää irti? Omalla kohdallani kaikki nivoutuu siihen ajatusharhaan, että minun tulisi itse selvitä elämästäni yksin. Tästä johtuen luottaminen johonkin on äärimmäisen vaikeata. Hetkittäin liki mahdottomuus.

Onnekseni elämä tietää mikä minulle on parhaaksi ja tästä johtuen se kerta toisensa jälkeen tarjoaa minulle mahdollisuuden opetella tuota luottamusta. Tänään ymmärrän jo sen että liika tieto on itselleni pahasta. Jossain kohden se on auttanut minua ymmärtämään itseäni sekä elämää, mutta aivan näiden perustavaa laatua olevien asioiden äärellä se on enemmän haitta kuin hyöty.

Otetaanpa vaikka esimerkiksi rakkaus. Jos kuvittelen tietäväni mitä tuo elintärkeä asia elämässäni merkitsee, olen jo kadottanut kosketukseni siihen. Rakkaus mielestäni on asia jota ei voi määritellä. Se pitää kokea, tuntea, vastaanottaa ja antaa eteenpäin.

Toinen hyvin samankaltainen asia on nöyryys. Elementti jonka varaan rakennettuna elämä on varsin tukevalla ja vakaalla perustalla, mutta mikäli alan omilla aivoillani määritellä tuota asiaa, lipuu se samantien sormieni välistä kuin vesi.

Tässä juuri mielestäni kulminoituu yksi elämäni tämän hetken tärkein oivallus. Ei näitä meille jokaiselle elintärkeitä asioita ole tarkoitus määritellä, vaan pelkästään kokea, elää ja hengittää elämässämme.

Lopuksi vielä toinen esimerkki irtipäästämisestä. Olipa tämän hetken ongelmasi mikä tahansa, ylipainon tai riippuvuuden, työn tai talouden tai minkätahansa elämääsi "haittaavan" osion saralla, suuri palvelus jonka itsellesi voit juuri nyt tehdä on päästää siitä irti. Sillä minä esimerkiksi olen usean vuoden ajan taistellut takertuen talousongelmiini, ymmärtämättä yhtään sitä että mitä enemmän taistellen takerrun, sitä vähemmän elämä voi minulle sitä itselleni parasta antaa. Vasta kun luovutan näennäisen hallintani asioista, elämä tulee yli puolitiehen vastaan, antaen sekä suuntaviivat että voimavarat, joiden avulla asiat asettuvat uomiinsa juuri siten kuin itselleni parhaaksi on.

Kokeile ja tulet yllättymään siitä kuinka loppuenlopuksi pienillä ponnisteluilla nuo elämääsi ongelmia tuoneet asiat avautuvatkaan. Minä itse olen oman onneni esteenä. Ei elämä, saati muut ihmiset. Kokeile, sillä ainoa mitä tulet menettäneeksi uskaltautuessasi kohtaamaan pelkosi ja luottamaan, on se armottoman tuntuinen piina jota takertuminen elämääsi on tuonut.

"Hellitä hyvä hullu, hellitä."