Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on päihdeongelma.
Edellinen

Päihdeongelma ja läheisriippuvuus - toinen toistaan tarvitsevat sairaudet.

Kuinka suunnattoman tärkeätä olisikaan ihmisen omalle hyvinvoinnille se, että ymmärrettäisiin ettei se tunne, jonka minä sinussa aktivoin, ole minun tunne, vaan sinun omasi. Se kertoo siis enemmänkin sinusta, kuin minusta.
Kuinka suunnattoman tärkeätä olisikaan ihmisen omalle hyvinvoinnille se, että ymmärrettäisiin ettei se tunne, jonka minä sinussa aktivoin, ole minun tunne, vaan sinun omasi. Se kertoo siis enemmänkin sinusta, kuin minusta.

Päihderiippuvuus sairautena on kaikkineen haastava, sitä tuskin kukaan meistä kieltää. Toisaalta haaste tulee myös siitä, kun riippuvuuden lisäksi ihmisellä, joka riippuvuudesta kärsii, on loputon määrä mitä erilaisimpia elämänhallinan ongelmia.

Kun sitten tuohon yhtälöön lisätään vielä läheiset, ongelma on sen luokan katastrofi, ettei ihme, että ihminen, jos pian toinenkin kokee totaalista voimattomuutta näiden ongelmien äärellä työskennellessä.

Kaiken lähtökohta ongelman korjaamisessa on ihmisen omakohtainen halu lähteä kulkemaan kohti muutosta. Vasta tämän jälkeen voidaan ylipäänsä se, mikä tehtävissä on, tehdä. Muussa tapauksessa kun riippuvuudesta kärsivä ihminen tekee kaikkensa suojellakseen tuota mahdollisuuttaan käyttää esimerkiksi päihteitä.

Mielestäni yhä vieläkin meillä on aivan liian vähän tietoutta näissä asioissa. Aivan liian paljon tänäpäivänä päihdetyön monivivahteisella kentällä työskentelee ihmisiä, jotka tietämättömyyttään itseasiassa vain ruokkivat tuota riippuvuuskäyttäytymistä. Kaikki lähtökohtaisesti kun kulminoituu siihen yhtälöön, että kärsiessään jostakin pakonomaisesta riippuvuudesta, ihminen pakonomaisesti suojelee, salaa, vähättelee sekä valehtelee, saadakseen kiinnipitää tuosta epätoivon oljenkorresta.

Kun sitten ihminen esimerkiksi lähtee hakemaan apua ongelmiinsa, pääsääntöisesti lähtötilanne on se, ettei ongelmainen itse halua, saati kykene irtautumaan esimerkiksi päihteestä. Kun sitten tällainen kieltämisen tilassa oleva ihminen lähtee hakemaan apua, todella moni ammattilainen lähtee autuaan tietämättömänä eräänlaiseen piiripienipyörii-leikkiin tämän ihmisen kanssa. Milloin kyse on siitä, ettei juuri nyt voi kuvitellakaan että voisi jättää päihteet kokonaan. Milloin esimerkiksi talous on siinä tilassa, että kyllähän tuon päihteen voisi jättää, kunhan tuon talouden ensin saisi vain kuntoon. Joskus vika on parisuhteessa, perheessä, ihmissuhteissa tai muussa. Lopulta vika ei todellisuudessa kuitenkaan ole sen enempää edellä mainituissa, kuin ei tuossa ongelmaisessa itsessään. Vika on vain ja ainostaan tuossa sairaudessa, joka itsessään aiheuttaa kaikenlaista, täysin järjenvastaista toimintaa. Mutta tasan niin kauan, kuin tuota riippuvuutta itseään ei hoideta, on lähestulkoon se ja sama mitä muuta hoidetaan, ongelmat vain pahenevat pahenemistaan.

Tässä juuri tämänhetken päihdepolitiikan yksi suurin kompastuskivi. Kun ihmisten ongelmia pyritään hoitamaan pääasiassa kaikin muin keinoin, paitsi keskittymällä itse riippuvuuden hoitamiseen, jatkuvasti joka puolella on nähtävissä vain toinen toistaan huonommin voivia ihmisiä.

Yksi selkein esimerkki riippuvuuden pintapuolisesta hoidosta on esimerkiksi korvaushoito. Kun ihminen kärsii esimerkiksi opiaattiriippuvuudesta, hänet lähes ensisijaisesti ollaan ohjaamassa korvaushoitoon. Eikä siinä mitään, sikäli kun tuossa samalla ihminen saisi apua ja ohjausta riippuvuuteensa, jossain myöhemmässä vaiheessa tuosta hoidosta lopulta irtautuen, niin tuo hoito itsessään palvelisi tarkoitustaan. Sensijaan nyt, kun tuo hoito on ihan liian monelle eräänlainen päätepiste, jota edemmäs ei ole tarpeenkaan edes pyrkiä, itse riippuvuus, joka kaiken kaoottisuuden taustalla jyllää, jää lähes kokonaan huomiotta.

Millainen tuo riippuvuus sitten kokonaisuudessa on ja millaista hoitoa ihmisen olisi siihen hyvä saada.

Riippuvuus on oma itsenäinen sairaus, joka on ihmisessä olemassa jo valmiiksi, mutta joka aktivoituu esimerkiski ihmisen nauttiessa alkoholia tai muita päihteitä. Kun päihteistä tulee ihmiselle riippuvuus, tuo sairaus alkaa pikkuhiljaa, ihan huomaamattaan muuttaan ihmisen persoonaa, kokoajan vain vallaten enemmän tilaa ihmisen elämässä. Kun sitten tällainen ihminen käyttää esimerkiksi alkoholia vuosia tai pahimmillaan vuosikymmeniä, tuon aineen tarve aiheuttaa ihmisessä sellaisen määrän haitallisia ajatus- ja toimintamalleja, että niiden purkaminen muutamassa viikossa, saati kuukaudessa on täysin mahdotonta. No mitä tapahtuu ihmiselle, joka on korvaushoidossa. Tuo tarve vetää kamaa vaiennetaan, antamalla lääkettä, ettei ns. vieroitusoireita ilmaannu. Osalla noita ilmaantuu silti ja sen vuoksi näissä ilmeneekin enemmän tahi vähemmän oheiskäyttöä. Puhumattakaan siitä, millainen maailma huumeita käyttävän ihmisen ympäröi. Ilman tuosta maailmasta erkaantumista, kovin surullisen harva kykenee erkanemaan esimerkiksi oheiskäytöstä. Entä mitä tapahtuu näille kaikille vuosia ja pahimmillaan vuosikymmeniä rakentuneille, haitallisille ajatus- ja toimintamalleille. Ne jäävät olemaan ja elämään ihmisen elämässä. Aiheuttaen käytännössä juuri samankaltaista käyttäytymistä, kuin se että ihminen jatkuvasti käyttäisi päihteitä. Se miksi tätä hoitoa lähinnä suositaan, johtuu yksinkertaisesti siitä, kun lopulta kovien aineiden säänöllinen käyttö aiheuttaa jossain kohtaa erilaista rikollista toimintaa ja tuon ehkäisemiseksi on todettu että on paljon helpompi ja vaivattomampi rakentaa kokonaisuus, jossa kaikki ovat tyytyväisiä, kuin se että alkaa kasata sellaista koneistoa, jonka avulla jokainen apua tarvitseva saisi riittävän tuen tuosta pakonomaisuudesta irtautumiseen.

Kaksi isoa ongelmaa tässä lopulta kuitenkin väistämättä seuraa. Ensimmäisenä se, että päihderiippuvuus on lähes poikkeuksetta suurimmalta osin tunnepuolen sairaus. Kun ihmiselle annetaan lääkkeitä, joihin normaali kaduntallaaja kuolisi, ei voida olettaa, että tuo ihminen olisi kykenevä kohtamaan omaa tunnepuoltaa samalla tavalla kuin kokonaan päihteetön ihminen kohtaa. Toisaalta ei hänellä ole tarvettakaan. Kun tunnepuolella ei ilmaannu liikkeellepanevia myllerryksiä, ei yksikään ihminen ala kulkemaan kohti muutosta, kuin vasta pakon edessä.

Yksi suurin ongelma tässä kaikessa kuitenkin on. Läheiset. Nuo rakastavat ja huoltapitävät ihmiset, jotka vuodesta toiseen elävät tuon kaaoksen keskellä ja kuin huomaamattaan alkavat yrittää hillitä, hallita, kontrolloida sekä kytätä päihdeongelmaisen päihteenkäyttöä ja lopulta koko elämää. Mitäpä luulette, mitä tapahtuu tällaiselle läheiselle, kun päihdeongelmainen raitistuu. Läheinen jatkaa tasan samankaltaista kontrollia, mikäli ei itse hae apua omaan problematiikkaansa. Vyyhti on likimain mahdoton, vaikka päihderiippuvainen on juuri luopunut maailman rakkaimmasta aineestaan. Sekä ongelmainen että läheinen ihmettelevät yhteen ääneen sitä, miksi elämä ei ottanutkaan korjautuakaseen. Ei tietystikään, koska päihde oli vain oire, ei itse ongelma.

Tässä juuri se syy, miksi meillä tulisi muuttaa kokonaisvaltaisesti tätä nykyistä päihdehoitoa siten, että siinä huomioitaisiin yhä enemmän koko perhettä, eikä pelkästään ongelmaista itseään. Lisäksi jos ihminen ohjataan edelleen korvaushoitoon, tuon hoidon tulisi olla alkuunsa jo niin minimaalinen määrältään, että sillä lähinnä ehkäistäisiin ihmisen pahimmat vieroitusoireet, mutta ei vedettäisi ihmistä totaalisen turraksi. Lisäksi tähän kokonaisuuteen tulisi nivoa tiivistä terapiaa, vertaistukea, kokemusasiantuntijuutta, sekä mahdollisuuksien mukaan niin laajaa ja kattavaa moniammatillisuutta, että näiden ongelmien alla elävät ihmiset saisivat mahdollisimman laajaa ja monipuolista tukea tuolta kaaoksen keskeltä irtautuakseen.

Loppuun totean vain sen, että koska tiedän kuinka laajasta ongelmasta maassamme loputa onkaan kyse, on hyvin ymmärrettävää, että keksitään mitä erilaisimpia keinoja hillitä ja hallita ihmisten ongelmakäyttöä. Ongelma vain kun ei poistu sillä. Riippuvuus kun sairautena on sellainen, ettei siinä toimi mikään vähentäminen, saati kohtuullisuus. Jos toimisi, ei meistä kukaan tarvitsisi tuon taivaallista tukea. Sen kun vain päättäisi esimerkiksi hieman rajoittaa juomistaan.


Tiedän kokemuksesta.

Tie auki vapauteen.
Tie auki vapauteen.

Tiedän, miltä tuntuu kun on pakko juoda, vaikka järki kirkuu vastaan. Tiedän, kuinka toivotonta on yrittää selittää läheisille, niille joita vähiten maailmassa haluaisi satuttaa ja joita silti eniten kaikessa satuttaa, etten pahuuttani aiheuta heille jatkuvaa tuskaa ja kärsimystä. Minä tiedän, miltä tuntuu kun päässä alkaa takoa pakonomainen ajatus siitä kuinka ryyppy auttaa ja tuo autuuden. Tiedän mitä työtä on kontrolloida, hallita, hillitä ja säännöstellä juomistaan vuosia, kyetäkseen hoitamaan edes ne tietyt velvoitteet. Tiedän myös sen, kun koittaa päivä, jolloin ei enää vain yksinkertaisesti jaksa välittää. Tuo hetki on se, missä pimeys alkaa ja valo katoaa elämästä. Tila, jota on ihan turha yrittää selittää ihmiselle, joka itse ei ole samaa kokenut.

Saman olen saanut kokea loputtoman erilaisten pakonomaisten riippuvuuksien muodossa. Ei väliä mikä tuo riippuvuuden kohde lopulta sitten on, mekanismi taustalla kaikessa sama.

Sen vuoksi voin sanoa myös sen, että tiedän kuinka epätoivoisen tuskaisaa ja ahdistavaa on elää riippuvuudesta kärsivän ihmisen lähellä. Kaikki se järjettömyys, jota omat riippuvuudet ovat aiheuttaneet, näyttäytyy tuossa vain eri näkövinkkelistä. Sen myötä ymmärrän myös sen tuskan, mitä läheinen tässä kaikessa läpikäy. Kuinka toivotonta on seurata vierestä sitä, kun itselle rakas ihminen systemaattisesti tuhoaa kaiken hyvän elämästään, enkä voi kerrassaan mitään estääkseni tuon, vaikka kuinka epätoivoisesti yrittäisin. Itseasiassa vauhti vain näyttää kiihtyvän, sitämukaan mitä enemmän yritän tehdä auttaakseni.

Nyt tässä jo jonkin vuoden ajan näitä riippuvuuksia itsessä tarkastelleena voin todeta myös kokemuksesta tietäväni sen, että ulospääsy tuosta kaiken tuhoavasta kaoottisuudesta edellyttää tietyn tasaisen tuskan. Juuri sen suuruisen, jonka kukanenkin kohdallaan tarvitsee, kyetäkseen luopumaan siitä harhasta että itse ratkaisisi kyseiset ongelmat.

Yksi yhteinen kulminaatiopiste riippuvuuksista erkaantumisessa on, joka jokaisen tulisi tiedostaa, lähtiessään niistä eroon pyrkimään. Alkoholisti ei enää löydö kohtuutta juomisessa. Saati sitä jatkuvasti epätoivon vimmalla etsimäänsä euforiaa, mitä alkuun juomisesta sai. Mitä enemmän tuota tavoittelee, sitä kauemmas tuo kokemus katoaa.

Läheiselle yksi vaikein asia omassa toipumisessa on myöntää olevansa totaalisen voimaton sen suhteen, mitä läheisen elämässä tulee tapahtumaan. Tuo kontrollin menetys on portti vapauteen, mutta samalla myös se eniten pelkoa aiheuttava asia ja juuri siksi läheisen on liki vaikeampi luopua kontrollista, kuin mitä esimerkiksi holistin on luopua rakkaasta aiheestaan.

Niin tahi näin, molemmilla edessä on suuri haaste. Itsensä pakenemisen sijaan, tulisi uskaltaa alkaa tutustua itseensä. Pahimmillaan tämän harjoittaessa sitä, että ihmisen tulisi opetella pois sukupolvelta seuraavalle siirtyneestä puhumattomuudesta, sanoittamaan ja kohtaamaan omia ajatuksia sekä tunteitaan.

Minä tiedän kokemuksesta, ettei tuo todellakaan ole helppoa. Tiedän myös kokemuksesta sen, kuinka mahdottomaksi myös pakeneminen lopulta käy.

Siksi voinkin kokemuksesta todeta käsi sydämellä sen, että onneksi aikanaan minulla oli saman kokeneita ihmisiä, jotka kulkivat rinnallani. Aivan samoin kuin itse saan tänään kulkea ihmisten rinnalla.

Minä tiedän ettei tie ole helppo, mutta tiedän myös kokemuksesta sen, että yksi askel kerrallaan siitä tulee lopulta mahdollinen.

Vertaistuessa merkityksellisintä on juurikin samaistumisen kokemus. Yhteinen kieli, jota vain saman kokenut voi aidosti ymmärtää.


Päihdeongelma ja sen hoito.

Päihdeongelmaiselle yksi annos otettuna on liikaa ja tuon annoksen jälkeen tuhat annosta liian vähän.
Päihdeongelmaiselle yksi annos otettuna on liikaa ja tuon annoksen jälkeen tuhat annosta liian vähän.

Itse kun vielä 13 vuotta sitten elin elämää, jonka ainoa, pakonomainen tarkoitus oli keinolla millä hyvänsä sekoittaa pää, koen oman kokemukseni valossa oleva oikeutettu pohtimaan sitä, millätavoin päihdehoitoa maassamme voisi kehittää sekä tehostaa.

Kun ihminen sairastuu riippuvuuteen, oli riippuvuuden kohde liki mikä tahansa, yleisimmillään kyse on siitä, että ihminen menettää kontrollin tuon asian suhteen.

Esimerkiksi päihteissä, kyse on pahimmillaan siitä, että ihminen kerta toisensa jälkeen, kuin tahtomattaan toistaa itselle jo aikoja sitten haitalliseksi käynyttä toimintaa. Salakavalan hitaasti tuosta pakkomielteestä rakentuu kaiken tuhoava voima, joka rikkirepii ja raatelee sekä ihmisen itsensä, että laajalti myös lähipiiriä. Ongelma on lopulta kaikessa karuudessaan todella monisyinen, mutta sen mitä tässä kuluneen reilun vuosikymmenen kokolailla intensiivisesti olen asiaan perehtynyt, yksi, varsin selkeä polku hoidossa tulisi olla.

Jokaiselle apua ongelmaan hakevalle tulisi räätälöidä selkeä ja yksiselitteinen polku kohti päihteetöntä elämää. No nyt joku tänään ongelmana päihteet kokeva kysyy, entä kohtuu- tai viihdekäyttö? Tuohon vastaan varsin karulla tavalla. Unohda se. Sillä siinä vaiheessa kun ihminen apua lähtee hakemaan, ongelma hyvin todennäköisesti on jo aiheuttanut kokolailla paljon, riippumatta siitä, että vielä tuossakin hetkessä ihminen itse, kiitos riippuvuuden kieltomekanismin, kieltää ja vähättelee ongelmaansa. Esimerkki tuosta kiellosta, ja sen vahvuudesta löytyy varsin läheltä. Omasta elämästäni. Kun elin vuodet 2000-2006 koko ajan sekaisin, tuhoten järjestelmällisesti elämästäni kaiken, ihmissuhteista talouteen, omasta terveydestä, läheisten terveyteen saakka, silti päätyessäni päihdekuntoutukseen, yhä vielä 13 itsemurhayrityksen jälkeenkin, ensimmäisen kolme viikkoa kuntoutuksesta uskoin kykeneväni itse hallitsemaan päihteiden käyttöäni. Jos vain läheiset toimisi eritavalla. Jos talouteni olisi kunnossa. Jos en olisi masentunut tai paniikkihäiriöinen. Jos..jos..ja jos.

Fakta on se, että jos minä en olisi havahtunut tuosta kiellosta, olisin kuntoutuksen jälkeen, aivan kuten isäni, kuollut päihteisiin.

Riippuvuudessa juurikin yksi suurin ongelma on se, ettei ongelmainen ymmärrä ongelmaansa. Puhumattakaan siitä, että tuossa kaaoksen keskellä elävät läheiset sairastuvat samoin, omaan riippuvuuteensa. Läheisriippuvainen tarvitsee päihteitä käyttävää ihmistä lähes yhtä paljon, kuin päihteiden käyttäjä tarvitsee päihdettään. Molemmat lopulta henkeen ja vereen kieltäen oman ongelmansa.

Jos ongelmainen raitistuu, mutta läheisiä ei hoideta, mahdollistetaan vain riippuvuuden jatkumo, mikä pahimmillaan, kiitos läheisriippuvuuteen liittyvän sairaalloisen käytöksen, ajaa päihdeongelmaisen takaisin tuonne helvetin pimeyteen. Tarkastellaan asiaa nyt esimerkin vuoksi vaikka niin, että päihdeongelmainen ja läheisriippuvainen päättää lopettaa suhteensa, saadakseen ongelmia korjatuksi. 99 läheistä sadasta, ilman hoitoa, eksyyntyy kuin magneetin vetämänä uuteen suhteeseen, kas kummaa päihdeongelmaisen tai muutoin häiriintyneen ihmisen kanssa ja kuka tästä kaikesta näiden ongelmaisten ohessa eniten lopulta kärsii. Syyttömät lapset, jos ovat sattuneet syntymään tuon kaaoksen keskelle.

Mutta palatakseni siihen hoitopolkuun. Kun ihminen hakee apua, tapahtuu se sitten lääkärissä, mielenterveystoimistossa, päihdetyöntekijällä tai missä tahansa, ihminen tulisi ohjata polulle, jossa lopussa ihminen riittävän tuen avulla ymmärtää oman tilansa ja oppii elämään päihteetöntä elämää. Sama polku, ongelmaisen rinnalla tulisi olla olemassa myös läheisille.

Jos ihminen esimerkiksi eksyy katkolle, niin kuinka todennäköisesti tuo ihminen 2-4 päivän diapamikyllästyksen jälkeen on valmis, ilman mainittavaa tukea ottamaan vastuun kaikista elämässä vallalla olevista ongelmista. Tuskin kukaan.

Juuri siksi peräänkuuluttaisin sitä, että hakeepa ihminen apua mistä tahansa, hänen tulisi ohjata suoraan joko kuntoutukseen tai vähintään 3-4 kertaa viikossa tapahtuvaan tiiviiseen keskusteluun, jossa kokonaisuutta ohjaisi ammattilainen, jolla olisi vahva tieto riippuvuuteen liittyvästä mekaniikasta. Tuon saman keskustelun sekä asioiden purkamisen tulisi jatkua, oli kyse sitten kuntoutuksen käyneestä tai avopuolelle ohjatusta ongelmaisesta tai hänen läheisestään. Nimittäin se ongelmavyyhti mikä näihin riippuvuuksiin on lopulta kasautunut, on lopulta saattanut ottaa aikaa lähes koko ihmisen elämän. Sen vuoksi niiden korjaaminen 2-4 päivän, saati vielä kuukaudenkaan tuella on surullisen huvittavaa haihattelua.

Paljonko lopulta yhteiskunta säästäisi sillä, jos ihminen nykyisenkaltaisen hoidon sijaan, saisi riittävästi tukea ja tietoa sairaudestaan, minimissään ensimmäisen vuoden periodilla. Lisäksi kun sama koskisi läheisiä, kokonaisuus ongelmavyyhdissä olisi vuoden kuluttua huomattavasti lähtötilannetta selkeämpi.

Nyt kun tahtoo olla hieman liiaksikin niin, että asioita hoidetaan tai jätetään paremminkin hoitamatta, vedoten siihen, ettei ketään voi pakottaa mihinkään. Ei voikkaan, mutta kuinka moni totaalisessa kaaoksessa ja uskomattoman vahvassa kieltämisen tilassa on kykenevä itse määrittelemään sen, millaista hoitoa tai tukea sairauteensa tarvitsee.

Nykyhetken haittoja vähentämällä päihdetyöllä on paikkansa, mutta sen tulisi olla se ensimmäinen porras kohti parempaa elämää, eikä itse tarkoitus.

Yksi surullisin asia kaikessa on riippuvuuden luoma epärehellisyys ihmisessä. Ongelma joka pahimmillaan äityy sellaiseksi, että vuosien varrella ihminen itse oppii uskomaan omiin valheisiinsa, uskoen puhuvansa täyttä totta. Juurikin näiden syiden (epärehellisyys ja ongelman kielto), tulisi päihdetyötä tekevien ihmisten omata senverran tietoutta kyseisistä sairauksista, että olisivat kykeneviä asettamaan terveellä tavalla rajat, näille täysin rajattomiksi kasvaneille ihmisille. Muussa tapuksessa kun äkkiä toteutuu vanha sanonta, jossa hyvä on parhaan pahin vihollinen. Tässä yhtälössä merkiten käytännössä pahimmillaan esimerkiksi sitä, että päihdetyötä tekevät ihmiset imeytyvät tahtomattaan keskelle samaa kaoottista oravanpyörää, sisimmässään vahvasti uskoen auttavansa riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä kaikin mahdollisin keinoin, mutta todellisuudessa vain yhtenä (kenties itsekin läheisriippuvuus sairaudesta kärsivänä), itse omalla toimillaan mahdollistaen syöksykierteen syvenemistä. Lopulta kaikkien ollessa vain yhtä autuaan sokeita ongelman kokonaisvaltaisuutta ajatellen.

Loppuun totean vielä sen, että itse tuolla helvetillisessä pimeydessä vuosia viettäneenä ja tässähetkessä poikkeuksetta päivittäin tuolla vielä eläviä ihmisiä kohdatessa toivoisin todella että kaiken tuon kaoottisuuden keskellä silti huomioitaisiin se tärkein. Ihminen, joka näistä sairauksista kärsii.


Päihderiippuvuus - Tunne - Elämä  6

Puhu. Tunne. Luota
Puhu. Tunne. Luota

Kirjoitin taannoin korvaushoidosta ja siitä, kuinka se tietyllätavoin ylläpitää riippuvuutta. Nyt viimepäivinä olen lueskellut aiheesta ja siitä, kuinka Suomessa ollaan ensimmäisten joukossa kokeilemassa injektiona ihon alle annettavaa, pitkävaikutteista korvaushoitolääkettä.

Aluksi täytyy todeta se, että ehkä tässä vuosien varrella, tavatessani työssäni ihmisiä, jotka ovat korvaushoidossa, oma ajatukseni kyseiseen asiaan on hieman hioutunut, mutta yhä edelleen ajattelen niin, että tällä hoidetaan oiretta, eikä itse sairautta. Puhumattakaan tuon sairauden taustalla vaikuttavia ongelmia.

Riippuvuusproblematiikka on tosissaan haastava kokonaisuus, sitä en kiellä. Aivan samoin, kuin myönnän sen, että jokainen joka saadaan tuolta kuolemanporteilta takaisin elämään, on voitettu tapaus, riippumatta siitä, millä keinoin tuo lopulta toteutetaan. Mutta.

Senverran palaan ajassa taaksepäin, aikaan missä itse elin ja hengitin sekä opioidi- että bentsotiippuvuutta. Jos tuohon aikaan olisi ollut vallalla samat käytänteet korvaushoidon suhteen, kuin tänään, minä en olisi enää tätä kirjoittamassa. Jos minut olisi ohjauttu korvaushoitoon tuolloin, olisin hyvin todennäköisesti kuollut vuoden sisällä, senverran itsetuhoista päihteiden käyttöni oli.

Senverran avaan vielä omaa kokemustani tähän kaikkeen liittyen, että tiedän todella konkreettisesti sen, mitä kyseisten aineiden vuosien pakonomainen käyttö on, aivan samoin kuin tiedän konkreettisesti sen, miltä tuntuu vapista kauttaaltaan noista aineista vierottautuessa. Minut tuo vieroitus pelasti. Osaltaan juurikin noiden vieroitusoireiden kokeminen. Kun noista nimittäin selvisi, hyvin pian oli itsellä ajatus siitä, että on tehtävä mitä tahansa, ettei enää ikinä tarvitsisi moisia joutua kokemaan.

Olin siis pakotettu kohtaamaan itsessäni kaiken sen paskan, mitä päihteillä vuosikymmeniä olin yrittänyt paeta.

Tehtävä ei sinällään ollut mitenkään helppo, mutta hyvin pian huomasin sen, ettei noiden aineiden orjuudessa eläminenkään helppoa ollut ollut. Sen vuoksi yhden päivän kerrallaan tuohon helvettiin etäisyyttä ottaen taivalsin, luottaen siihen mitä toiset, saman kokeneet minulle kertoivat. Jossain kohtaa koittaa päivä, kun ei enää tarvitse jatkuvasti taistelle piinaavia ja kiduttavia himoja vastaan. Tuo eräänlaisena kangastuksena silmissäni siintäen aloitin matkan sisimpääni ja ennenkuin huomasinkaan, taistelu aineita vastaan taukosi.

Tuossa kohtaa aivan samoin vertaistuki pelasti minut. Kuten niin monta kertaa tuon jälkeenkin. Luotin nimittäin kavereihin, jotka olivat samalla tavoin käyneet läpi taistelun, päästäkseen irti noista piinaavista himoista, mutta jo kohta tuon selätettyään, olivat harhautuneet kuvittelemaan hallitsevansa aineiden käyttönsä, päätyen vain lopulta yhä syvemmälle tuonne helvetin pimeyksiin. Näihin tarinoihin uskoen, olen itse välttynyt kokeilemasta sitä, osaisinko hallita ainetta, joka täysin totaalisesti hallitsi koko elämääni parin vuosikymmenen ajan.

Minun kohdallani kaikki saatanalliset pelkotilat, lamaannuttavat paniikit, harhat, hallusinaatiot sekä karmeimmat kouristuskohtaukset, aivan samoin kuin teholla heräämiset, suljetun osaston tupakkakopin hämyiset muistot, ovat minulle ne konkreettisimmat kehoitukset olla harhautumasta haihattelemaan sillä, että jollain ihmeellisellä tavoin olisin saanut pakonomaisen päihteenkäyttöni takaisin hallintaan. En ole, enkä edes haluaisi. Muistan nimittäin jo kovin nuorena tuon päihteenkäytön hallinnan sekä kontrolloin vaatineen kohdallani suunnattoman määrän ponnisteluja. Elämä ilman päihteitä, kaikkine suunnattomine haasteineen, on silti vapautta elää ja kohdata elämä tällaisenaan.

Mutta siis se korvaushoito. Hoitona varmaan itsessään ihan pätevä kokonaisuus. Sikäli kun se toimisi eräänlaisena portaana kohti päihteetöntä elämää. Mutta hoito itsessään kääntyy itseä ja ihmistä vastaan siinä, jos tuota tarjotaan ainoana vaihtoehtona, ilman minkäänlaista muuta tukea.

Se pahaolo, jota ihminen, aivan kuten itsekin aikanaan, mitä erilaisimmilla aineilla itsestäni turrutin, on lopulta sellainen, joka jossain kohtaa, ennemmin tahi myöhemmin raivaa itsensä näkiyville. Tätä vasten peilaten, on varsin ymmärrettävää että korvaushoitoon liittyy monella oheiskäyttöä, päiväannosten myyntiä jne.

Riippuvuus itsessään kun aiheuttaa valehtelua, manipulointia, ongelmien kieltoa ja vähättelyä, eli ei siis ihme, että monen kohdalla korvaushoidossa nuo riippuvuuteen liittyvät lieveilmiöt jäävät olemaan ja elämään.

Miksi ihmisen olisi sitten hyvä kohdata elämä raakana? Lähinnä siitä syystä, että tuo orjuuttava riippuvuus on mahdollisuus kaikkine kauheuksineen kääntää voimavaraksi, joka kantaa elämän suurimmissakin vastoinkäymisissä.

Mitä tuo elämän raakana kohtaaminen sitten korvaushoidon sijaan ihmiseltä edellyttää? Oman itsensä rehellisen kohtaamisen. Toisiin, varsinkin saman kokeneisiin ihmisiin luottamisen opettelun. Puhumattomuuden muurin murtamisen ja ennenkaikkea omiin tunteisiin tutustumisen. Sillä vaikka kuinka väitettäisiin ja kiisteltäisiin siitä, mikä kenelläkin näiden orjuuttavien, pakonomaisten riippuvuuksien taustalla vaikuttava voima lopulta on, on se poikkeuksetta ja jokaisella päihdeongelmasta kärsivällä alunperin sama. Tavalla tahi toisella vaurioitunut tunne-elämä.

Älä puhu. Älä tunne. Älä luota. Tuo monella jo lapsuudessa selkäytimeen juurtunut malli tulee onnistua murtamaan, muuttaen se muotoon Puhu. Tunne. Luota. Muussa tapuksessa riippuvuus itsessään tulee murtamaan vahvimmankin ihmisen. Ihan liian monta ihmistä olen näiden ongelmien vuoksi saatellut hautaan, ymmärtääkseni sen, että ilman ihmisen omaa havahtumista tähän problematiikkaan olemme totaalisen voimattomia tämän sairauden edessä. Kyse on sitäkin suuremmalla syyllä siitä, millaista hoitoa ja tukea niille ihmisille haluamme tarjota, jotka tuohon ongelmaan omalla kohdallaan havahtuneet tai juuri havahtumassa.

”EDIT: Juttua muokattu tuon pitkävaikutteisen korvaushoitolääkkeen antamisen osalta. Kyse on siis ihon alle injektiona laitettavasta, eikä suoraan suoneen pistettävästä lääkkeestä. Tarkoitukseni ei ole kirjoituksillani loukata ketään, saati antaa erheellistä mielikuvaa asioissa, vaikka hieman tarkoituksellisesti joissain kohden provokatiivisesti kirjoitan. Korvaushoito tai kokonaan päihteetön elämä. Tärkeintä kaikessa ihminen.”


Milloin lääke muuttuu huumeeksi?  1

Yle Perjantai
Yle Perjantai

Oheisessa dokumentissa käsitellään aihetta, joka omassa elämässä on tullut kokolailla lähelle. Elinhän kaikkiaan kymmenisen vuotta todella rankassa lääkekoukussa, joka alkoi sinällään varsin viattomasta olkapääleikkauksesta. Tuon operaation jälkimainingeissa minulle määrättiin opioidipohjaista särkylääkettä, josta hyvin pian seurasi vuosien piinaava koukku.

Senverran monasti olen omaa riippuvuuttani tässä blogissa avannut, etten tässä enää sitä sen enempää ala purkamaan, vaan sensijaan ajattelin omalta kohdaltani vastata tuohon dokumentissa esitettyyn kysymykseen Milloin lääke muuttuu huumeeksi?

Minun kokemukseni mukaan moni lääke, jota lääkäri määrää, on tarkoitettu helpottamaan jotakin tiettyä oiretta, mistä ihminen tuossa hetkessä kärsii. Eli esimerkiksi kun ihminen kärsii vaikka selkäkivusta, lääkäri kirjoittaa kipulääkettä, jonka tarkoitus on helpottaa tuota kyseistä kipua. Näin tapahtuessa, toteutuu lääkkeen tarkoitus ja ihmisen elämä tuon lääkkeen myötä helpottuu. Samalla toteutuu lääkemainoksessa mainittu tosiasia, vain otettu lääke aittaa.

MUTTA! Metsään mennään ja lujaa, siinä kohtaa kun ihminen itse alkaa toimia itsensä lääkärinä. Aivan samoin, kuin silloin, jos jonkin tietyn kivun tai vastaavasti esimerkiksi henkisen tuskan taustoja ei selvitetä kunnolla, vaan aletaan systemaattisesti pelkästään lääkitä noista kivuksi määriteltyjä oireita.

Pahin ja tuhoavin kombo saadaan siinä, kun ihminen toimii itse itselleen lääkärinä, diagnosoiden itselleen jonkin tietyn vaivan, käyden lääkärissä hakemassa tarvittavat lääkkeet ja senjälkeen vielä kokiessaan näiden pikavaikutuksen olevan riittämätön, alkaa siinä sivussa lääkitä oireitaan esimerkiksi alkoholilla.

Mielenterveyspuolella on kovin yleistä se, että ihminen kärsii unettomuudesta, masennuksesta tai ahdistuneisuudesta, käyden lääkärissä ja saaden mielialalääkereseptin. Kun sitten olo ei helpotu hetimmiten, ihminen alkaa itse itsensä lääkäriksi, ottaen lasin tai pari, saadakseen paremmin nukuttua tai vain muutoin helpottaakseen oloa. Soppa on siinä valmis, lopulta pian kukaan ei vain tiedä, kuka tuota soppaa hämmentää ja mitä mausteita milloinkin käytetään.

Toinen, samanmoinen ongelma on tämä nykyaikainen, suorituskeskeinen yhteiskunta. Kun ihmisiltä vaaditaan kokoajan yhä vain enemmän, suurempaa ja nopeammin, ihninen hyvin pian tarvitsee jotakin lääkettä jaksaakseen. Kun kroppa oirehtii väsymystä, sen kuuntelemisen ja tarvittavan levon sijaan, ihminen marssii lääkäriin, valmiin diagnoosin kera, pyytäen vain lääkäriä kiltisti auttamaan noiden oireiden helpottamisessa.

Kaikessa tässä mennään metsään siinä kohtaa, kun keskitytään hoitamaan oireita, eikä itse oireiden alkulähdettä. Esimerkiksi se, jos ihminen kärsii kivusta, on signaali siihen, että jotakin on vialla. Kun tuo signaali vain vaiennetaan, itse alkusyy jää hoitamatta. Sen vuoksi moni kipupotilas syö lääkkeitä, ymmärtämättä, että mitä enemmän noita signaaleja vaiennetaan, sitä suuremmalla voimalla ne pyrkivät tuon alkusyyn tuomaan näkyville.

Kaikki meistä ei todellakaan ole addikteja, saati lääkeriippuvaisua, noiden määritelmien sananmukaisessa merkityksessä, mutta todella moni tänäpäivänä silti elää ja käyttäytyy noiden määritelmien sisältämällä tavalla.

Itse ajattelen niin, että onpa kyse sitten kroonisesta kivusta, selkäsärystä, unettomuudesta, ahdistuneisuudesta tai mistä tahansa oireesta, mitä erilaisilla lääkkeillä hoidetaan, tuon lääkitsemisen ohessa tulisi huomioida myös se, että ihminen on myös psykologinen olento. Osa kipua, särkyä, unettomuutta tai ahdistusta, pitää sisällään myös psykologisen puolen, joka lääkitsemisen ohella tulisi huomioida.

Ihminen kun kipuilee yleensä jotakin muutakin, kuin mitä ihmisessä jossain tietyssä kohtaa lääkitään. Haastavin tilanne on silloin, kuten itsellä aiemmin oli vallalla. Kun elin masentuneena, pelokkaana, kärsien kroonisesta selkäkivusta, käyttäen samalla päihteitä väärin, ei kukaan oikein tiennnyt miten minua voisi oikeasti auttaa. Siksi ymmärrän, että lääkäri määräsi rauhoittavaa, unilääkettä, mielialalääkettä ja kipulääkkeitä, varsinkin kun itse riippuvuudelle ominaisesti valehtelin ja vähättelyn päihteidenkäyttöäni. Vuosia jatkunut, itsetuhoinen sekoilu sai päätöksensä 2006 ja tuosta alkoi matka selvitellä sitä, mitä kaikkea oikeastaan tuolla pahallaolollani todellisuudessa oireilin. Kun sitten noiden oireiden hoitamisen sijaan, alettiin hoitaa itse kipujen alkulähteitä, tuli hyvin pian aika, jossa sekä päihteet, että erilaiset psyyke- sekä kipulääkkeet jäivät tarpeettomiksi.

Nyt miettien yksi suurin kipujeni aiheuttaja oli vuosikymmeniä vallalla ollut puhumattomuus. Tuota seurannut erillisyyden ja yksinäisyyyden kokemus. Kun sitten hitaasti, mutta sitäkin varmemmin opettelin puhumaan kivuistani, kokemus erillisyydestä ja yksinäisyydestä muuttui ja tarve kokea kipua väistyi.

Ymmärrän kyllä että osa meistä kipuilee siten, ettei kukaan oikein tiedä, mitä kulloinkin tulisi tehdä, eikä äkkiseltään tuntuisi kovinkaan järkeenkäyvältä, että puhuminen voisi noissa kivuissa auttaisi. Näin minäkin luulin, kunnes ensimmäistä kertaa tulin aidosti kohdatuksi omana itsenäni.

Tänään kohdatessani ihmisiä tiedän, että todella monella heistä ei noissa kohtaamisissa ole juuri mitään enää menetettävänä. Ehkä juuri siksi osa heistä näiden kohtaamisten kautta, aivan samoin kuin itsekin aikanaan, tulee menettäneeksi enää vain tuon kaiken kurjuutensa.

Jos minulta kysytään lääkkeistä, niin totean vain sen, että omassa elämässäni on nykyisellään lääke, josta ei ole haittaa, vaikka sitä annostelisi ylikin, se nimittäin on ihmisen aitoa kohtaamista ihmisenä. Lääke, joka omassa sekä todella monen muun elämässä on tehnyt pieniä ihmeitä.


Päihderiippuvuuden monimuotoisuus.

Liian moni meistä joutuu tänäänkin matkaamaan yksin. Vaikka oikeasti olemme täällä toinen toistamme varten.
Liian moni meistä joutuu tänäänkin matkaamaan yksin. Vaikka oikeasti olemme täällä toinen toistamme varten.

Olen saanut elämässäni mahdollisuuden perehtyä varsin konkreettisella tasolla tämän ongelman monimuotoisuuteen. Sen vuoksi ajattelin nyt muutamalla sanalla luonnehtia tätä problematiikkaa ja sen monimuotoisuutta.

Aivan aluksi se, millainen kulttuuri meillä vallitsee suhteessa päihteiden käyttöön. Jos jo lapsena esimerkiksi kotioloissa oppii siihen käsitykseen, että alkoholi kuuluu kiinteänä osana hauskanpitoon, ei ole suurikaan ihme jos nuorena jo oppii pitämään hauskaa tuon aineen vaikutuksen alaisena.

Toisaalta, jos joutuu lapsena toistuvasti todistamaan sitä, kuinka erilaiset päihteet armotta riistävät omilta vanhemmilta kyvyn olla vastuullisia vanhempia, on hyvin todennäköistä että sitä lapsen kaipaamaa rakkautta, hyväksyntää sekä turvaa eksyy etsimään kavereista, välittämättä siitä, millaisia nuo kaverit ovat.

Kun sitten jo nuorena oppii kontrolloimaan omia tunteita erilaisilla päihteillä, ei ole mitään mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä tavallisen ihmisen tavoin tuntevaksi aikuiseksi.

Puhumattakaan siitä, että entiseen verraten, nykyään kaikki muu on paljon suositumpaa kuin pelkkä alkoholi ja tuo kaikki muu tuo tullessaan sellaisia nousuja tunnepuolella, ettei nuorella välttämättä tarvitse olla lähtökohtaisesti edes riippuvuuteen altistavaa geeniä, kun aineet itsessään takuu varmasti tuo riippuvuuden tullessaan.

Riippumatta ihmisen iästä tai käytössä olleista aineista, prosessi on monilta osin yhdenmukainen.

Kun ihmiselle muodostuu riippuvuus, tuo riippuvuuden kohde on asia, josta ei olla halukkaita luopumaan, ennenkuin pakon edessä, jos silloinkaan. Surullisen moni menee hautaan, ymmärtämättä sitä että tuo elämän tuhoava rakkaus, ei ole rakkautta alkuunkaan.

Yksi suuri ongelma näiden ongelmien hoidossa on yhä tänäänkin olemassa. Ymmärtämättömyys siitä, kuinka kokonaisvaltainen tämä ongelma ihmisen elämässä lopulta on.

Ensiksi siten, että se sokeuttaa sekä ihmisen itsensä, että myös lähellä elävät. Mitä kovemmin ihminen itse ongelmansa kieltää, sitä kovemmin lähellä elävät ongelmasta kärsien yrittävät sitä epätoivon vimmalla ratkoa. Puhumattakaan siitä häpeästä ja salailusta mitä nämä ongelmat aiheuttavat. Sen vuoksi olisikin ensiarvoisen tärkeää tarkastella tätä ongelmaa sen vaatimalla vakavuudella.

Riippuvuus kun väistämättä vaikuttaa ihmisen elämässä ainakin neljällä eri tavalla: Fyysisesti. Psyykkisesti. Henkisesti. Sosiaalisesti.

Kun sitten pyritään ratkomaan tuota ongelmaa esimerkiksi vain fyysiseltä tasolta, ei ymmärretä sitä, että itse riippuvuusongelma itsessään jää olemaan ja elämään, hitaasti mutta sitäkin varmemmin tuhoten ihmisen sekä hänen läheistensä elämän.

Fyysinen puoli näissä ongelmissa on ilmeinen. Mutta monessako tapauksessa hoidossa huomioidaan samalla ihmisen psyyke, eli kaikki ne vuosien ja vuosikymmenten aikana muodostuneet haitalliset ajatus- ja toimintamallit, jotka jo itsessään ajavat ihmisen takaisin tuohon kaiken tuhoavaan kierteeseen. Puhumattakaan henkisestä puolesta, eli kaikista niistä tunne-elämän solmukohdista, joita näiden ongelmien alla elävälle ihmiselle väistämättä kerääntyy. Vielä kun tuohon kaikkeen nivotaan sosiaalinen osa, joka pitää sisällään päihteitä käyttävien kavereiden lisäksi kaikki ne ongelman ympärillä elävät läheiset sekä heidän ajatus- ja toimintamallit samoin kuin heidän tunnelukkonsa, ei ole ollenkaan ihme, että parhaimmillaankin vain yksi ongelmainen kymmenestä selviää takaisin tavalliseen elämään.

Surullista kaikessa on kuitenkin se, että huomattavan paljon enemmän olisi tehtävissä. Kyse on lähinnä siitä, halutaanko näissä asioissa oppia jotakin, vai yritetäänkö vain epätoivon vimmalla pyrkiä sammuttamaan pieniä palopesäkkeitä.

Esimerkkinä tämä nykyisellään vallalla oleva korvaushoito. Hoitona varsin toimiva, sikäli kun siinä samalla keskityttäisiin hoitamaan riippuvuutta kokonaisvaltaisesti. Mutta jos hoidetaan vain pelkkä fyysinen puoli, unohdetaan samalla se että ongelmaisella itsellään ei ole mahdollisuutta itse käsitellä kaikkea sitä ajatus- ja toimintamallien vuorta, puhumattakaan mistään tunnepuolesta, varsinkin jos lähellä elää koko ajan vanhassa haitallisessa eläviä läheisiä.

Sen vuoksi toivoisikin, että tähän ongelmaan alettaisiin keskittyä sen vaatimalla vakavuudella. Muutoin kun hyvin pian ollaan siinä tilanteessa, ettei mitään ole kohta tehtävissä. Ellei jo nyt olla siinä.

Mutta niin kauan kun näihin ongelmiin ei panosteta kokonaisvaltaisesti ihmistä toipumiseen kannustaen ja tukien, on lähes sama kuin alkoholistille annetaan lääkärin reseptillä pullo viinaa päivässä ja huumeongelmaiselle päivän annos. Sillä muussa tapauksessa kaikki näiden riippuvuuksien taustalla vaikuttavista ongelmista jää huomiotta ja fakta kuitenkin näissä asioissa on se, että tuo riippuvuuden kohteena oleva aine, ei ole kuin jäävuoren huippu itse problematiikassa. On kamala ajatella se, että ihmisen tulisi kyetä kohtaamaan kaikki se ongelmallisuus elämässä yksin. Ei siis ollenkaan ihme, että niin kovin harva jaksaa yrittää.

Kysymys ei ole niinkään siitä, mitä me voisimme tehdä, kuin siitä, mitä me oikeasti näiden ihmisten auttamiseksi haluamme lopulta tehdä.


Riippuvuusongelma koskettaa lähes jokaista.

Jokainen meistä on tärkeä.
Jokainen meistä on tärkeä.

Uskallan epäillä ettei meillä Suomessa ole kovinkaan montaa ihmistä, jota kyseinen aihealue ei jollain tavalla koskettaisi. Toisia hieman etäämmältä, toisia hyvinkin läheltä, mutta yhtä kaikki, tämä asia haastavuudessaan on yhä sellainen jota on kokolailla vaikea oikein ymmärtää.

Minulle aihe on tullut elämässä kokolailla lähelle. Elin ensimmäisen 15 vuotta elämästäni isän erilaisia riippuvuuksia seuraten. Seuraava 17 vuotta kului aktiivisesti omien riippuvuuksien orjuudessa. Lopulta niin pakkomielteisesti, että erääänkin kerran oli loppu lähellä. Lisäksi haasteena tuossa kaikessa oli lukuisat erilaiset mielenterveyden ongelmat, joten ei ihme että paikoitellen oikein kukaan ei tiennyt miten minua voisi tai tulisi auttaa.

Tuohon kun lisätään kuluneen liki 13 vuoden perusteellinen paneutuminen erilaisten riippuvuuksien taustoihin, puhumattakaan siitä että kulunut viitisen vuotta on tullut työssä kohdattua kyseisten ongelmien alla eläviä ihmisiä sekä heidän läheisiään, koen ainakin jonkinverran voivani tässä aiheesta kirjoittaa.

Yksi suurin haaste näiden ongelmien suhteen piilee mielestäni siinä, että näihin ongelmiin ei paneuduta tarpeeksi laajalti. Esimerkiksi niin, että päihdeongelmasta kärsivien ihmisten läheisten auttaminen ja huomioiminen on aivan liian vähäistä. Ongelma tässä muodostuu lähinnä siitä, kun ongelmainen itse saa halun alkaa rakentaa elämäänsä tarvittavaa muutosta, lähellä sairastunut läheinen jää elämään vanhaa kaaosta ja lopputulos tässä on ilman kristallipalloa ennustettavissa.

Varsinkin päihdeongelmassa, kun tulisi huomioida ongelman hoidossa paljon muutakin, kuin pelkkä päihteen poisjättäminen. Kyse kun lopulta on ongelmasta, joka vaikuttaa ihmisen elämässä fyysisen tason lisäksi, myös psyykkisesti, sosiaalisesti että myös tunnepuolella henkisellä tasolla.

Kun sitten joku noista jätetään huomiotta, niin ihminen saattaa elää pitkäänkin ilman riippuvuutta aiheuttavaa ainetta, ihmetellen sitä, miksi hänen elämänlaatunsa ei ota vaan parantuakseen.

Yleisin ongelma, riippumatta riippuvuudesta, on niiden taustalla vaikuttava puhumattomuus. Kun ihminen kasaa kaiken sisälleen, ei ihme, että ihminen lopulta lähes pakonomaisesti tarvitsee jotakin, kyetäkseen menemään päivästä seuraavaan. Pelkkä riippuvuuden kohteen poisjättäminen tai vaikka puitteiden korjaaminen, ei sinällään hoida itse riippuvuuden taustalla olevia ongelmia. Suurimpana näistä ihmisen tunne-elämä ja sen koukerot. Tuohon kun lisätään lähellä eläneen puolison tai vaikka vanhemman, lähes samassa kaaoksessa vaurioituneen tunne-elämän koukerot, ei ole ollenkaan ihme, että lopulta suhteellisen pieni osa apua hakemista ongelmaisista, saavuttaa pysyvästi muutokseen johtavia tuloksia.

Nykyisellään yhä keskitytään liiaksi haittoja vähentävään hoitoon. Eikä siinä, itse viime vuodet esimerkiksi todella pahoista huumeongelmiidta kärsiviä ihmisiä ja heidän läheisiään kohdanneena, ymmärrän tämän kyllä. Mutta se mikä tuossa kaikessa unohtuu, on se, että nämä ihmiset jäävät yhä kärsimään riippuvuudesta, aivan samoin kuin heidän läheisensä jäävät elämään saman pelon, epävarmuuden ja tuskan alle, jossa vielä aineita käyttävän ihmisen kansaa joutuivat elämään.

Jos näitä sairauksia haluttaisiin oikeasti hoitaa, keskitettäisiin näihin nykyistä paljon enemmän aikaa ja resursseja. Sillä se mikä näissä asioissa tahtoo unohtua, on se, että jokaista ihmistä autettaessa, jokainen näistä apua saaneista voi osaltaan olla auttamassa vielä samojen ongelmien alla eläviä ihmisiä.

Mutta niinkauan kuin ihminen elää puolinaisesta tuesta ja avusta johtuen jollain tavalla riippuvuuden orjuudessa, riippuvuuteen liittyvä ongelman vähättely, salailu ja häpeä jyllää ihmisessä, aivan samoin kuin lähellä elävissäkin ja sitä suurempi vaara on siinä että koko homma ennemmin tahi myöhemmin räjähtää käsiin.

Resursseja auttaa meillä kyllä on, kysymys onkin enempi siitä, löytyykö meiltä halua yhdistellä voimavaroja ja näitä resursseja, vai olemmeko liian kiireisiä kilpailemaan keskenämme, pyrkiessämme vakuuttamaan itsemme omasta tärkeydestämme.


Päihderiippuvuus - Tunteet puhumattomuuden taustalla.

Umpikuja, uhka vai mahdollisuus?
Umpikuja, uhka vai mahdollisuus?

Puhumattomuuden kulttuuri. Siinä sanapari, johon viimeisten vuosien aikana olen yhä enenevässä määrin törmännyt.

Moni meistä elää tänäänkin uskoen puhuvansa kaikesta mahdollisesta mitä elämässään kokee, näkee, ajattelee sekä tuntee. Todellisuudessa näin tuskin on kuitenkaan.

Kyse on enempikin siitä mitä ihminen omassa elämässään tottuu pitämään tavallisena. Itselleni lähes poikkeuksetta nämä totutut tavalliset asiat ovat lopulta osoittautuneet jo kovin vähäisellä tutustumisella kaikkea muuta kuin siksi mitä normaalisti tavallisena pidetään.

Lapsi voi esimerkiksi kasvaa perheessä, jossa ei ole tilaa tunteille. Saati niistä puhumiselle. Tuon lapsuuden lapsi ymmärtää kohdallaan olevan normaalia, tavallista ja tasapainoista. Alkaen sitten operoida näillä toimintamalleillaan omassa elämässään, siirtäen tuota samaa mallia esimerkiksi omille lapsilleen.

Meillä ei ole normaalia puhua omista tunteistaan. Yleisin mitä ihminen toteaa tunteista puhuttaessa on joko se että ahdistaa tai toisessa kohden kaikki on ihan hyvin. Toisaalta yksinkertaistettuna olisikin helppo ajatella että minusta joko tuntuu hyvälle tai pahalle. Harmillista omalla kohdalla se ettei tuo auttanut ratkomaan niitä ongelmakohtia, joita sisimpääni kätkeytyi jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

Oli häpeää. Pelkoa. Surua. Vihaa. Syyllisyyttä jne. Kun nuo tunteet sitten patosi sisälleen, häpeästä muodostui kokemus omasta huonommuudesta. Viha kääntyi itseä vastaan katkeruuden kautta itse inhoksi. Suru muuttui itsesääliksi ja pelosta kasvoi suunnaton paniikki, joka aktivoitui pahimmillaan ilman sen suurempaa syytä.

Kun sitten ei enää jaksanut tuota mylläkkää, alkoi päihteiden käyttö. Tuolla pitkään onnistuukin manipuloida omia tunteitaan. Kunnes päihteen teho kääntyy itseä vastaan. Seuraavaksi istun lääkärin pakeille kertomaan ahdistuneisuudesta (valehdellen etten juurikaan käytä päihteitä) ja jo kohta vetäen sekaisin sekä lääkkeitä että viinaa.

Tuota kun jatkuu vuosia, on lopulta oma pää niin rankasti myrkytetty, ettei enää itsekään tiedä mikä on syy, mikä oire, saati mikä ongelma. Lopulta kun on vain jäljellä armoton pakonomainen tarve turruttaa edes hetkeksi tuo jäytävä tuska mikä vuosien varrella on sisälle kasautunut.

Kun yhtälöstä otetaan pois päihdyttävät aineet, ottaa todella pitkään uskaltautua kohtaamaan elämä ja sen ihmiset sellaisenaan. Oikeastaan ainoa keino tähän on ensin uskaltautua kohtaamaan itse itsensä.

Tuossa juuri tullaan puhumisen tärkeyteen. Ilman säännöllistä, johdonmukaista ja monintavoin terapeuttista puhumista, kovin harva päihteitä ongelmallisesti käyttävä ihminen selviää takaisin elävien kirjoihin, palaamatta takaisin itsensä turruttamiseen.

Tässä kohtaa todettakoon se, että meillä on olemassa kaksi äärettömän suurta ongelmaa näiden ongelmien ohessa. Puhumista ei arvosteta tarpeeksi ja toisaalta juuri puhumattomuus ohjaa ihmisiä piilottamaan tunteensa. Kun sitten tarpeeksi kauan tuota kuurupiiloa on leikitty, tarvitsee ihminen jotakin millä edes hetkeksi vaientaa jäytävää tuskaansa. Seuraava ongelma on se ettei riippuvuuksia yhä vieläkään ymmärretä niiden edellyttämällä tavoin.

Mitä kauemmin ihminen on itseä ja elämäänsä paennut, sitä tiiviimpää tukea hän tarvitsisi, kyetäkseen lopettamaan tuon epätoivoisen pakomatkansa. Tämän vuoksi olisikin suotavaa kun mietitään esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmaisten auttamista, laatia mahdollisimman laaja, moniammatillinen ja riittävän pitkäkestoinen hoitopolku, jota kulkiessaan ihminen saisi rauhassa, ajan kanssa sekä riittävällä tuella oppia löytämään sisältään ne voimavarat, joiden avulla paluu takaisin tavalliseen elämään tulisi mahdolliseksi.

Pelkkä katkohoito, saati kuukauden kuntoutus ei vielä tee ihmeitä. Ottaen huomioon se, että yleisimmillään tässä kohden ihmisellä on jo taustalla useiden vuosien päihteiden käyttö.

Puhumattakaan siitä jos esimerkiksi kuntoutus ei ole rakennettu siten että ihminen sen aikana ymmärtää omaa tilaansa sekä saa mahdollisuutta opetella puhumalla kohtaamaan sisälleen patoamaan asioita.

Kun pelkkä päihteen poisjättäminen ei korjaa itse ihminen sisällä olevia ongelmia. Siis juuri niitä, mistä itse päihteenkäyttö alunperin on saanut alkunsa.


Ahdistus. Tunne joka pahimmillaan salpaa hengen.

Elämän kauneus kulminoituu kiitollisuudessa.
Elämän kauneus kulminoituu kiitollisuudessa.

Jokainen meistä jossain vaiheessa elämää kokee ahdistusta. Riippumatta siitä, millaista elämää elämämme.

Kuinka moni lopulta pysähtyy miettimään sitä mistä kyseinen puristava olotila rakentuu.

Omalla kohdallani ahdistus yleisimmillään rakentuu siitä, kun elämä tarjoilee tapahtumia joista herää häpeää, vihaa, surua, pelkoa tai kaikkia näitä yhdessä. Mikäli liiaksi kohtaan asioita yksin, käy niin että nuo kyseiset tunteet pakkautuvat sisälleni yhdeksi suureksi möykyksi, jota sitten kokee lähes hengen salpaavana ahdistuksena.

Haastavaa kaikessa omalla kohdallani on ollut noiden tunteiden kanssa se, kun on oppinut kieltämään itseltään tuollaiset tunteet. Riippumatta siitä, mitä elämä milloinkin on tarjoillut, automaattinen ajatusmalli on ollut se että kaikesta tulisi selvitä yksin. On väärin rasittaa muita ihmisiä omilla ongelmillaan. Vielä kun kokonaisuuteen lisätään lähes epätoivoinen yritys lieventää tuota ahdistusta mitä mielikuvituksellisimmin keinoin, ei ihme että lopulta ahdistus vain kasvaa kasvamistaan, lopulta vallaten mielen lähestulkoon sanoinkuvaamattomana epätoivona.

Aikaisemmin, käyttäessäni esimerkiksi päihteitä, en vain käsittänyt sitä että mitä enempi yritin mitä erilaisimpia tunteita päihteillä vaimentaa, sitä voimakkaammaksi ahdistus lopullaan kävi. Tunteet kun ei suostu poistumaan päihteillä, vaan pakkautuvat vain yhä tiiviimmin puristamaan rintakehää, lopulta konkreettisesti salpaamaan hengitystä.

Ei siis ihme, että kokiessani lopullisen pohjani päihteiden käytössä, tarvitsin mitä erilaisimpia keinoja vaimentaakseni tuota sisälleni pakkautunutta ahdistusta.

Haastavaa tämän päivän päihde- ja mielenterveystyössä onkin se kun ihmiset voivat todella huonosti ja lopulta kun he suostuvat apua hakemaan, ei oikein kukaan tunnu tietävän sitä mistä päästä näitä ongelmavyyhtejä tulisi alkaa purkamaan. Niimpä yksi yrittää yhtäältä, toinen toisaalta ja ihminen itse pyrkii siinä samalla selviämään päivästä toiseen ahdistuksensa kanssa, esimerkiksi hetkellisesti pyrkien pääsemään siitä rauhaan päihteillä. Ongelmalliseksi yhtälön tekee lopulta se, kun mielenterveyspuolella ei ole riittävää resurssia tarjota ihmiselle riittävästi tukea tuon ahdistuneisuuden purkamiseen. Puhumattakaan siitä että kyseisellä sektorilla olisi riittävästi tietoutta riippuvuusproblematiikkaan liittyen. Toisaalta taas kun päihdepuolella keskitytään pääsääntöisesti hoitamaan ihmisen päihdeongelmaa, niin monen kohdalla oikeastikin ongelmana olevat mielenterveyden ongelmat saattavat jäädä kokonaan huomiotta. Ajatuksena kun liiankin yleisesti päihdepuolella on se että päihteet poisjättämällä korjautuu kaikki muutkin ongelmat. Todellisuudessa kun läheskään aina ei näin ole, paras hoitotulos saavutettaisiin sillä että nämä molemmat sektorit tekisivät mahdollisimman tiivisti yhteistyötä. Lopulta kun kuitenkin on niin, että mitä kokonaisvaltaisemman avun ihminen saa, sitä vähemmän enää sama ihminen on väärällä tavalla kuormittamassa palvelusektoria.


Sananen ystävyydestä.

Olet hyvä tyyppi. Karla Nieminen, Otava 2017
Olet hyvä tyyppi. Karla Nieminen, Otava 2017

Päätin pysäyttää itseni kaiken kiireen keskellä taas pitkästä aikaa lukemaan ihan oikeaa painettua tekstiä. Kirjan lukeminen kun tänäpäivänä itselleni on asia, jota ihan liian harvoin tulee toteuttaneeksi. Johtunee pitkälti siitä, että ihan liian paljon kaikkea tietoa löytyy sähköisesti, vieläpä pelkkää kännykkää selaten.

Mutta itse asiaan. Ystävyyteen. Kyseinen kirja käsittelee ihmissuhdetaitoja ja niiden opettelua. Kirja sinällään ainakin itselleni on siinämäärin mukaansa tempaava, koska siinä puhutaan kieltä, jota itseni on helppo ymmärtää. Tämä kieli on omakohtainen kokemus asioissa. Koska en vielä ole lukenut koko kirjaa, niin en vielä sen tarkemmin ala sitä arvioida, vaan koska tuon kirjan aihe herätti sisimmässäni tarpeen kirjoittaa, niin tavoilleni uskollisena sen teen.

Ystävyys. Asia, joka jokaiselle meistä on toisaalta äärimmäisen tärkeä, mutta nykyaikana, myös suunnatonta kipua aiheuttava. Puhutaan syrjäytymisestä. Siitä että ihmiset tipahtavat koko systeemin ulkopuolelle. Asiana sellainen, että siihen on hyvä puuttua, mutta lopulta mistä tuossa kaikkineen sitten lieneekään kysymys.

Omalla kohdallani kärsin erilaisuuden kokemuksesta kaikkiaan kolmen vuosikymmenen ajan. En koskaan kokenut kuuluvani joukkoon. Riippumatta joukosta jossa hengasin. Oikeastaan ainoa joukko jossa viihdyin, oli päihdeongelmaiset. Toisaalta tuossakin, hetkittäin lukumäärältään suuressakin porukassa koin itseni totaalisen yksinäiseksi. Riippuen lähinnä siitä, että riippumatta kuinka sekaisin olin, koin eräällä tavoin olevani tuolloinkin kosketuksissa sisimpäni kanssa siinä, että tiedostin sen ettei tuo lopulta ollut elämää, jollaista halusin elää.

Nyt miettien ainoa keino murtautua ulos tuolta totaalisesta yksinäisyydestä oli kohdallani raitistuminen. Asia joka tapahtuakseen edellytti lähes täydellisen tuhoutumisen. Aikaisemmin en nimittäin olisi ollut valmis mihin tahansa, oppiakseni elämään pakenematta itseä sekä elämää itseään.

Paljon puhutaan siitä, millaisia turvaverkostoja päihdeongelman, mielenterveysongelman tai syrjäytymisen uhan alla eläville ihmisille olisi hyvä tarjota. No minäpä kerron mielipiteeni. Vertaistuki. Asia joka pelasti minut sekä päihdehelvetistä, että samalla myös totaalisesta yksinäisyydestä takaisin ihmisten pariin.

Mitä pidempään ihminen elää yksin, erillään kaikesta, sitä enemmän yhtälöön nivoutuu sekä erilaisuuden kokemusta, päihde- ja mielenterveyden ongelmista puhumattakaan. Sensijaan että ihmisille järjestetään satunnaista palvelua pahimmillaan suoraan kotiin, olisi hyvä järjestää esimerkiksi kokemuksellista tukihenkilötoimintaa ja sen avulla saada ihminen irtautumaan tuosta helvetillisestä orvanpyörästä. Kun nimittäin itse ensikertaa koin, etten ollutkaan ainoa laatuani ongelmieni kanssa, siitä sai alkunsa matka jolla yhä tänäänkin taivallan, lähestulkoon päivittäin tutustuen uusiin, toinen toistaan mielenkiintoisimpiin ihmisiin.

Ongelma näiden ongelmien ratkomisessa kulminoituu yhä tänäänkin liiaksi sen ympärille, ettei noita edellä mainittuja syrjäytymiseen johtavia ongelmia ymmärretä tarpeeksi. Kuka lopulta ymmärtää kyseisiä ongelmia ketään muuta paremmin, kuin ihminen joka on itse henkilökohtaisesti elänyt vuosia ja taas vuosia tuossa oravanpyörässä, lähestulkoot kaiken toivonsa menettäen. No kuka toisaalta taas saattaa paremmin saada tuon kaiken hyvän liikkeellepanevan toivon herätellysi tuossa lähes kaiken toivonsa menettäneessä ihmisessä, kuin juurikin samainen omakohtaisen kokemuksen omaava selviytyjä.

Jokaisen meistä on itse kuljettava tuo tie totaalisesta pimeydestä takaisin päivänvaloon, mutta kenenkään ei tarvitsisi kulkea tuota matkaa yksin. Yksin kulkiessa kun vaarana on se, että ilman rinnalla kulkevaa ihmistä, tuo lähes kaiken toivonsa menettänyt ihminen ei välttämättä jaksa kulkea koko matkaa, vaan uupuu tiensivuun.

Kun puhutaan ihmisestä, jolla on sekä päihde-, mielenterveys-, talous-, että myöskin ihmissuhdeongelmia, puhutaan silti ihmisestä joka on noiden ongelmien taustalla. Mikään muu tuki ei näissä asioissa toimi yhtä tehokkaasti kuin vertaistuki. Mistä tiedän? Omasta ja satojen muiden kohtalotovereideni kokemuksesta. Kun ihminen potee mielenterveysongelmia ja esimerkiksi yksinäisyyttä, kuvioon kovin helposti eksyy myös erilaisia päihteitä ja lopullaan kukaan auttavasta tahosta ei enää tiedä sitä, millätavoin koko vyyhdin saisi purettua. Tästä taas seurauksena pahimmillaan sama kuin itselläni ja perheelläni pahimmillaan oli. Kymmeniä ja taas kymmeniä hyväntahtoisia sosiaali- ja terveyspuolen ihmisiä hääri perheemme ympärillä, lopullaan vain hyväntahtoisuuttaan auttaen itse ongelmien pahenemista. Kun esimerkiksi päihdeongelma ei ota ratketakseen sillä, että siinä keskitytään itse sairauden hoitamisen sijaan, hoitamaan tuosta sairaudesta aiheutuvia oireita. Pahimman meilläkin minun päihdeongelmaa yritettiin ratkaista työllistämällä lastensuojelun tuella useita perhetyön ammattilaisia. Asia joka varmasti on yhä samalla tavalla olemassa, puhuttiinpa mistä riippuvuudesta tahansa.

Yksi asia on myös varma. Oli kyse ihmisen elämässä mistä ongelmasta tahansa, päihteet eivät tuon ongelman ratkaisuun auta, vaan päinvastoin vain vaikeuttaa koko ongelman paikantamista.

Ongelmaan on olemassa ratkaisu. Saman kokeneet ihmiset. Kun nimittäin yksinäisyydestä, päihde-, ja mielenterveydenongelmista kärsivä ihminen saa kokea samaistumista toisen ihmisen kokemusten kanssa, jo tuossa tapahtuu kyseisessä ihmisessä enemmän kuin vuosien säännöllisellä käymisellä esimerkiksi mielenterveystoimiston pakeilla saavutetaan. Lisäksi kun tuossa parhaimmillaan muiden ongelmien lisäksi hoidetaan myös se, että totaalisessa yksinäisyydessä elävä ihminen saa kokea eheyttävää yhteisöllisyyttä, ihmettelen sitä miksi tätä kallisarvoista kokemusta ei hyödynnettäisi huomattavasti laajemmin. No saanhan minä ihmetellä.

Edellinen