Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on yrittäjyys.
Edellinen

AHDISTUS – KUN ELÄMÄ SATUTTAA

Elämässä kaikella on tarkoituksensa, miksei siis tunteillakin.
Elämässä kaikella on tarkoituksensa, miksei siis tunteillakin.

Jokainen varmasti joskus on kokenut sen olon, kun tuntuu siltä että kaikki kaatuu päälle. Kysymys voi olla parisuhteen haasteista tai muista ihmissuhdeongelmista. Talouden solmukohdista. Työelämän tuomista haasteista. Pitkästä työttömyydestä. Sairaudesta. Tai käytännössä ihan mistä tahansa ongelmavyyhdistä elämässä, joka tuntuu tuossa hetkessä täysin ylitsepääsemättömältä.
Puhumattakaan siitä, kun tuohon vielä lisätään se että meidät kasvatetaan jo pieninä sysäämään syrjään kaikenlaiset epämiellyttävät tunteet, joten ei ihme, että elämän tarjoillessa meille nuorena tai aikuisena haasteita, lopulta sinällään vain yhtenä ongelmana esiintyvä asia saa meissä tunnetasolla aikaan reaktion, joka pahimmillaan lamaannuttaa hengityksen.

Minä olen omassa elämässäni monta kertaa miettinyt sitä, miksi elämä on varannut minulle loputtoman määrän haasteita. Kaikelle ei aina tietystikään ole olemassa järjellistä selitystä tai jos tuntuisi olevankin, tuo selitys on vain lopulta yksi monista keinoista yrittää hallita omaa elämäänsä, selittämällä se itselle parhaaksi. Ahdistus nimittäin, siinä kuin pelko, suru, viha, katkeruus, häpeä tai mikä tahansa negatiivinen tunne, tuntuu kehossa sellaisena josta mahdollisimman nopeasti jokainen meistä tavalla tahi toisella haluaisi eroon. Ja keinoja tuohon löytyykin sitten loputon määrä.

Minulle henkilökohtaisesti elämä on katsonut parhaaksi riisua pois yksi kerrallaan noita keinoja paeta itseään. Juuri nyt tuntuukin siltä ettei enää tahdo löytyä sellaista keinoa, johon tarttuessaan ei jo hetimmiten huomaisi kysyvänsä itseltään, haluatko taas kerran juosta karkuun itseäsi. En halua, jos rehellinen itselleni olen. Joskin samaan hengenvetoon totean myös sen, ettei tämä henkilökohtainen sissikoulutus, jota reilun neljä vuosikymmentä olen elämässäni saanut käydä, ole siltikään tehnyt minusta immuunia tunteilleni. Päinvastoin. Yhä tänäänkin nuo vyöryvät ylitseni parhaimmillaan sellaisella voimalla, että niiden alla on hetkellisesti täysin ymmällään.

Tunteet sinällään on luotu meihin tarkoituksella. Jokaisella niistä on oma tärkeä tehtävänsä meissä. Jokainen niistä kertoo meille jotakin. Kyse on kohdallani lähinnä siitä, että opettelen kuuntelemaan mitä mikin tunne minulle haluaa milloinkin kertoa.

Kuten viimeisimmässä kirjoituksessani kerroin, elämässäni on ollut viimeiset vuodet melkoista taistelua tuon yrittäjyyden ja sen tuomien taloushaasteiden kanssa. Silti, juuri nyt olen positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka vähän lopulta minua tähän hetkeen ahdistaa vallalla oleva tilanne. Sen enempää tuota seesteisyyttä järkeistämättä totean vain sen, että kenties tämä jo vuosia jatkunut tunteisiin pureutuminen on omalla kohdallani auttanut sen, että kykenen jo hieman ottamaan elämän tarjoamat haasteet vain asioina, ilman että ne heti ilmaantuessaan aktivoisi lukemattoman määrän samankaltaisia tunne ärsykkeitä menneisyydestä, jolloin hetkellisesti ylitse vyöryvät tunteet olisivat koko kehon lamaannuttavan ahdistuksen luokkaa.

Tästä kaikesta oppina itselleni lähinnä se, että ahdistus, ainakin omalla kohdallani on aikoinaan ollut sitä että paetessani tunteitani, ne ovat vain yksi kerrallaan kasvaneet käsittämättömän kokoiseksi möykyksi sisimpääni ja lopulta olleet vain yksi iso musta möykky sisälläni, joka aktivoituessaan on sitten lamaannuttanut koko ihmisen.

Sen vuoksi toivoisinkin että meillä enemmän pureuduttaisiin ihmisten auttamisessa siihen, että oireiden hetkellisen helpottamisen sijasta, alettaisiiin systemaattisesti purkaa ihmisen sisällä olevia tunnepatoutumia ja tällä tavoin saataisiin hetkellisen helpotuksen sijaan ehkäistyä se ettei jo kohta seuraavassa hetkessä ilmaantuvat vastoinkäymiset saisi ihmistä taas etsimään itsensä ulkopuolelta hetkellistä helpotusta ahdistavaan oloonsa.

Ei siinä, kuten sanoin, minä henkilökohtaisesti tiedän sen, kuinka ikävä tunne tuo ahdistus on. Puhumattakaan siitä, kun se itsessään ei edes varsinaisesti ole tunne, vaan juurikin tuo mustana möykkynä sisällä tuntuva nippu mitä erilaisimpia tunteita. Sen vuoksi itse yhä tänäänkin pyrin tavalla jos toisella purkamaan noita patoutuneita tunteita ja sillä välttymään tuolta ahdistavalta tunteelta.
Juuri nyt esimerkiksi elämässäni vallalla olevat haasteet ovat sitä kaliiperia, että mikäli en olisi aikaisemmin purkanut sisältäni sinne rakentuneita tunnemuureja, tasan varmasti nuo aktivoituisivat tässä hetkessä siinä määrin, ettei olisi esimerkiksi yhtään ihme, vaikka vetäisin pääni totaalisen turraksi kaiken tämän myllerryksen keskellä. Kiitos tuon purkamisen, minun ei tänään tarvitse turruttaa päätäni. Sensijaan, kykenen suhteellisen rauhallisin mielin toteamaan sen, että nämä vallalla olevat olosuhteet on osaltaan tällaiset, kiitos omien valintojeni, elämän tarjoamien haasteiden ja ahdistumisen sijasta löytämään elämästäni niitä asioita jotka ovat tänään hyvin ja kokemaan kaiken tämän myllerryksen keskellä kiitollisuutta niistä.

Nykyhetkessä kun työssäni päivittäin keskityn ihmisten kanssa systemaattisesti purkamaan noita ihmisten sisälle rakentuneita muureja, mietinkin tässä aamussa sitä, että yksi keino helpottaa omaa taloudellista ahdinkoani olisi nykypäivän trendin mukaisesti kasata tuosta pomminpurkamisesta eräänlainen verkkokoulutus ja myydä sitä näistä asioista kiinnostuneille. Harmi sinällään tuossa on se, että noissa koulutuksissa jää mielestäni se tärkein asia omaa työtäni ajatellen uupumaan, nimittäin ihmisten kohtaaminen. Toisaalta nyt kun mietin, niin siinähän olisi kyllä itselleni haastetta, kun ottaisin tässä yhtälössä käyttöön raitistumisen alkuvaiheessa käymäni 6 vuoden IT-koulutuksen ja toisaalta haastaisin itseäni räätälöimään sellaisen kokemuksen jonka kautta ihminen voisi edes jollain tasolla kokea tulleensa nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi.


ELÄMÄSSÄ KUOLEMISTA - YRITTÄJYYS - TALOUSONGELMAT VOL 2

Toinen mahdollisuus
Toinen mahdollisuus

Kirjoitin jokin aika sitten yrittäjyydestä oheisen kirjoituksen. Päättäen nyt kirjoittaa tuohon lyhyehkön jatkon, kun asiat tänään saivat yhden päätöksen.

Käräjäoikeudesta tuli päätös, jossa hylättiin velkajärjestelyni, liittyen yritystoiminnan seurauksena tulleisiin talousvaikeuksiini.

Eikä siinä, ymmärrän päätöksen. Pyrkien hyväksymään sen, seuraapa tuosta nyt elämääni lopulta mitä tahansa haasteita. Aion selvitä, tuleepa eteen nyt millaisia haasteita tahansa.

Kaikessa ihmettelen oikeastaan vain muutamaa asiaa. Ensiksi sitä, miksi ihmistä rangaistaan siitä että hän yrittää elättää perheensä työllä ja varsinkin jos tuota työtä ei vuosien kouluttautumisen myötä onnistu omalta alaltaan saamaan, päättää ryhtyä yrittäjäksi.

Pahimmassa skenaariossa kärsin rangaistuksena jo kuluneen vajaan neljän vuoden luottotiedottomuuden lisäksi seuraavat 15 vuotta ”velkavankeutta”. Syynä tähän se että nyt ulosotossa olevat velat kasvavat siinämäärin korkoja vuositasolla, että vaikka nyt esimerkiksi kuluneen kolmen vuoden aikana olen lyhentänyt velkoja ulosottoon jo usean kymmenen tuhannen euron edestä, niin velat ovat tuolla periodilla lyhentyneet vain kolmanneksen verran tuosta lyhennysmääeästä.

Ei silti kaikki tässä ole häviäjiä. Olen tässä laskenut aikani kuluksi että pikaluottoja antavat yritykset, perintätoimistot ja muut kulutusluottoja myöntävät firmat tahkoavat tämän yrittäjän yrittämisellä ihan hyvin. Sairaan tästä yhtälöstä tekee ainoastaan se että tuon alkuperäisen muutaman kymmenen tuhannen velan jonka puolenvuoden työttömyyden aikana hankin, sijasta, minulla on pelkkien korkojen ja kulujen myötä tuota velkaa liki nelinkertainen määrä ja kaikki vain sen vuoksi kun 2014 työni päättyi äkillisesti, enkä osannut lyödä hanskoja tiskiin, uskoessani omaan asiaani.

Joku saattaa miettiä että miten velkaa voi olla nelinkertainen määrä. Helposti. Kun näiden pikaluottojen korot ovat päätähuimaavia, puhumattakaan siitä kun yksi perintätoimistolta tullut lasku saattaa sisältää 250€ kuluja, vaikkei perittävä summa olisi kuin 750€:a. Puhumattakaan siitä että noita perintäkirjeitä posti on kantanut urhoollisesti minulle jo usean vuoden ajan.

Ei ihme että juuri nyt väsyttää kokolailla paljon. Takana on reilu 3 vuotta jatkuvaa reissaamista työn vuoksi ja siinä samalla tapahtuvaa epätoivoista painiskelua jatkuvien taloushaasteiden kanssa. Nyt kuluneen 10kk kestänyt järjestelyhakemus sai siis tänään päätöksensä ja takki on kokolailla tyhjä. Tuo prosessi otti siis liki vuoden ja ainoa asia mitä minä siitä hyödyin, oli 1400€:n arvoinen yhden A4:sen mittainen asiantuntijalausunto siitä että yritystoimintani on kannattavalla pohjalla. Lausunto jota ilman en olisi saanut koko hakemusta käräjäoikeuteen toimittaa. Hieman tuotakin hinnoittelua ja käytäntöä ihmettelen, mutta saanhan minä ihmetellä.

Paskin juttu kaikessa on se, että toisaalta ihmisiä kannustetaan yrittäjyyteen ja maksamaan veroja, mutta minun kohdallani käräjäoikeus päätöksessään lausui että vaikka minulla on seuraavaksi viideksi vuodeksi sovittuna töitä, on kannattavampaa hylätä järjestely, joka pahimmassa tapauksessa lopettaa työni kokonaan, kuin se että myöntää minulle tuo järjestely, jonka aikana olisin saanut suurimman osan veloistani kuitattua. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa.

MUTTA! Sen päätin jo ennen tuon päätöksen saamista, että käy tuossa lopulta miten tahansa, minä pyrin parhaani mukaan tuon hyväksymään ja tekemään oman osuuteni siihen että asiat vielä joku päivä on kunnossa. Seuraava prosessi on valittaa hoviin, mutta tuota suurempi jännitysnäytelmä on siinä, että lähteekö minulta firma alta ennen sitä.

Kaikesta paskasta mitä tuuletin tällähetkellä pöllyyttää huolimatta, minä olen kiitollinen juuri nyt siitä että ymmärrykseni riittää tänään siihen, ettei näitä asioita pakenemalla hoideta. Niin raskaalta kuin kaiken kohtaaminen juuri nyt tuntuukin, niin siitä huolimatta pakeneminen olisi paljon paljon raskaampi ja lyhyempi tie. Tuo ymmärrys on se suurin siunaus jonka 12 vuoden raittiilla taipaleellani olen saanut sisäistää.

Loppuun totean vain sen, että taisin kirjoittaa elämässäni olevan kaksi tukipilaria, joita kukaan toinen ei voi ottaa pois. Ei vaikka kaiken muun veisikin. Raittius ja usko. Uskokaa pois, juuri nyt takerrun noihin kahteen tukipilariini tiukemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Ja minä selviän kyllä. Näin uskon.


Elämässä kuolemista - Yrittäjyys -Talousongelmat  2

Vanha väistyy, jotta uutta pääsisi syntymään.
Vanha väistyy, jotta uutta pääsisi syntymään.

Sanotaan että vanhan on kuoltava, jotta jotain uutta pääsisi syntymään. Voi hyvä luoja miten konkreettisesti olenkin omassa elämässäni saanut tuon todentaa. Ajatus- ja toimintamalli kerrallaan, minut on kuorittu paljaaksi. Välillä raadollisesti repien ja riuhtoen, toisinaan sievästi rapsutellen.

Monasti mietin elämääni ja sitä, miten todella moni ihminen yhä tänäänkin onnistuu selviämään elämässä juurikaan miettimättä itseään, omia motiivejaan tekemistensä taustalla, puhumattakaan siitä että joutuisi alkamaan konkreettisesti työstää itsessään kipua aiheuttavia vääristyneitä ajatus- tai toimintamalleja. Mutta minä olen saanut työstää. Ymmärtäen jo kauan sitten että tämä on osa maallista vaellustani. Lähinnä siitä ymmärtäen, kun olen monta kertaa pyrkinyt jättämään miettimistä vähemmälle, keskittyen opettelemaan hetkessä elämistä. Eikä siinä, mitä enemmän minusta on kuonaa rapattu pois, sitä konkreettisemmin kykenen tuota hetkessä elämistä toteuttamaan aidosti, itselleni valehtelematta.

Syy siihen, miksi juuri nyt koen kuolleeni, taas kerran, tulee tässä. Reilu 3 vuotta sitten tein talouden saralla yrittäjälle tyypillisiä ratkaisuja joihin sisältyi riskinsä. Tuo riskinotto tuolloin, vaikutti olevan tuon hetken ajatusmallilla ja vallitsevilla olosuhteilla päätös, jonka koin kaikki huomioiden parhaaksi. Elämä vain oli varannut minulle tuossa oppiläksyn numero 1111 taloudenpitoon liittyen.

Tänään tuli eräällä tavalla päätökseen tuosta alkunsa saanut loputtoman tuskainen ja kiduttava taistelu, jonka tuoksinassa olen monta kertaa miettinyt aikaisempaa konkurssiani, ymmärtäen ettei tuolloin reilu 18 vuotta sitten olleella itselläni ollut mitään kykyä kohdata tuosta konkurssista aiheutunutta tuskaa. Ymmärtäen tänään myös sen, että tuolloin päihteet oli ainoa keino jaksaa päivästä toiseen, olkoonkin että lopulta 6 vuotta jatkuneen itsetuhoisen kujanjuoksun päätteeksi olin kuolla tuohon erinomaiseen selviytymisstrategiaani.

Tänään tilanne on hieman toinen. Kulunut reilu 3 vuotta on nimittäin osoittanut varsin konkreettisesti sen että liki 12 vuotta sitten alkanut raittius kestää likipitäen mitä tahansa. Syykin on selvä. Päihteet eivät enää yksinkertaisesti omalla kohdallani auttaisi edes hetkellisesti helpottamaan sisäistä tuskaani, vaan yksinkertaisesti tuhoaisi minut lopullisesti ja varsin lyhyessä ajassa.

Kyyneleet silmissä kirjoitin aamulla sähköposteja velkojilleni, sopien taas kerran maksuista joita tasaiseen tahtiin posti kiikuttaa. Kyyneleet tulivat siitä kun konkreettisesti koin taistelun tulleen päätökseensä. Loppu on korkeamman käsissä. Kuluneen 8 kuukautta olen nimittäin asioinut mitä erilaisimmissa virastoissa, pyrkien haalimaan kasaan vaadittavat dokumentit velkajärjestelyä varten. Samalla reissaten 1500km viikossa töideni vuoksi, kokien jatkuvasti riittämättömyyttä suhteessa puolisoon ja lapsiini. Syy reissaamiseen se, kun ainoa työ jolla olen saanut edes jollain tasolla osaltani kantaa vastuun perheen elannosta sijaitsee sellaisten ajomatkoja päässä että viikossa mittariin kertyy sujuvat puoltoistatuhatta kilometriä.

Työ jatkuu edelleen, entiseen malliin, mutta tällepäivää lähti viimeinen lausunto käräjäoikeuteen tuota järjestelyä varten, joten loppu on nyt enää sen odottelua mitä käräjäoikeus asiassa päättää. (Sivuhuomiona lausunnoista se, että esimerkiksi yksi asiantuntijan lausunto, mitä ilman yrittäjä ei velkajärjestelyä voi edes hakea, maksoin rapian 1440€:a. Suhteettoman kallis A4-paperi.)

Panokset on suhteellisen kovat. Jos saan järjestelyn, työni jatkuu seuraavat 5 vuotta ja tuona aikana hoidan järjestelyn avulla suurimman osan veloistani pois, kiitos säännöllisten tulojen. Jos taas järjestelyä ei myönnetä, (jo yksi painava este, tuo aikaisempi järjestely) niin käytännössä se yksinkertaisimmillaan tarkoittaa sitä että toiminimeni haetaan konkurssiin, työni ja tulojeni lakatessa ja sen myötä lähtee perheemme koti myyntiin ja suurin osa irtaimistoa siinä samalla.

Mutta uskokaa pois, kun sanon että juuri nyt, kyyneleistä huolimatta minulla on äärettömän hyvä olla. Johtuen lähinnä siitä että hartiani ovat niin kertakaikkisen yksiselitteisesti lattiassa, etten enää kykene asioissa enempää tähän hetkeen tekemään ja sen vuoksi kaikki taistelu lopultakin taukoaa. Yli 3 vuotta on pitkä aika myllyttää pään sisällä kohtuutonta stressiä ja huolta nonstoppina perheen elannon vuoksi.

Itse olen elämässä kahlannut sellaisen suon, ettei se vaikka kaikki mitä omistan menisi, tuntuisi juurikaan pahalta, mutta ette osaa kuvitellakaan sitä tuskaa jota sisälläni olen nämä vuodet kantanut, ymmärtäessäni sen tuskan mitä perheelleni tällä kaikella olen aiheuttanut. Silti, yhä tänäänkin tuo porukka seisoo takanani, minua tukien. Vaikka välillä kotona ollessani tekee mieli luuhistua kasaan, kun oma pää tuottaa ajatuksia ”Et sinä tuollaista porukkaa ole itsellesi ansainnut!”

Luojan kiitos tänään elämässäni perheen lisäksi on nippu ihmisiä, joihin heikossa hetkessä tukeutua. Ystäviä isolla yyllä. Ilman näitä enkeleitä en olisi viime vuosina jaksanut. Olkoonkin että nyt miettien ihan liian vähän minä edelleen avaan omaa sisimpääni aidosti näkyville. Sen vuoksi tämä kirjoittaminen onkin oiva keino avata sisimpänsä. Puhuessa kun häpeä jonka toinen ihminen minussa herättää, on vaan joskus liian suuri kohdattavaksi ja sen vuoksi on ”helpompi” jättää ne kipeimmät asiat puhumatta.

Juuri nyt olen perheen ja ystävien lisäksi äärettömän kiitollinen raittiudesta. Ilman sitä minulla ei olisi elämää. Sen vuoksi voinkin tähän loppuun todeta käsi sydämellä sen, että elämässäni on kaksi isoa peruskiveä, joiden varaan voin vaikka tarvittaessa kerta toisensa jälkeen alkaa kasaamaan uutta elämää. Raittius ja usko. Kaksi asiaa jota mikään tai kukaan muu ei voi minulta viedä tai ottaa pois. Kaiken muun kun voin elämässäni menettää. Tuon tiedostettuani, minun ei enää tarvitse jatkuvasti olla takertumassa ihmisiin, asioihin, tavaroihin tai tekemiseen, luodakseni edes hetkellisesti harhakuvaa siitä että elämä olisi hallittavissani. Sillä eihän se todellakaan ole. Mutta ihan yhtä suurella varmuudella voin todeta sen, että niinkauan kuin elämässäni vaikuttaa nämä kaksi Universaalia voimaa raittius ja usko, tulen selviämään ihan mistä tahansa.

Välillä vaan kohdallani on näemmä tarpeen kokea lähes helvetillistä tuskaa, löytääkseen takaisin siihen nöyryyteen, jonka avulla saan voimia luovuttaa turhan taisteluni.

Juuri nyt taistelu on ohi. On aika levätä, luottamuksessa. Luottamuksessa siihen, että lopulta kaikki järjestyy juuri niinkuin on parhaaksi. Riippumatta siitä, meneekö asiat ollensakkaan siten kuin itse niiden toivoisi menevän.


Sananen elämisen haasteista.

Jokaisessa päivässä on pieni palanen unelmaa.
Jokaisessa päivässä on pieni palanen unelmaa.

Nykyaikana puhutaan paljon siitä, kuinka tiukille ihmistä ajetaan tässä tuottavuuteen tähtäävässä maailmassa. Maailmassa, jossa ihmisarvoa mitataan sillä, kuinka tuottava ja aikaansaava ihminen on.

Ajattelin kirjoittaa yhden esimerkin siitä, mitä huonoa tässä mallissa on.

Kuten moni joka kirjoituksiani on lukenut tietää, minulla on takana varsin vaihderikas elämä. Nykyhetken elämä on monessa kohden huomattavan paljon parempaa, kuin mitä joskus on ollut. Silti se ei poista sitä tosiasiaa, että huomaan hetkittäin pysähtyväni lukemaan lehtijuttuja, joissa epätoivoiset ihmiset ajautuvat tekemään mitä epätoivoisimpia asioita, kun elämä pyörii totaalisen uupumuksen, talousongelmien ja edellisiä seuraavien parisuhdeongelmien ympärillä. Uskokaa pois kun sanon ymmärtäväni heitä. Niin radikaaleja kuin joissain tapauksissa heidän epätoivoiset ratkaisunsa ovatkaan. Ihminen kun ei lopulta jaksa määräänsä enempää ja kun tietty raja ylitetään, astutaan alueelle, jossa järjellä ei ole mitään tekemistä tekojen taustalla. Suurin vaikutin on vain raastava tuska ja epätoivoinen pyrkimys päästä siitä eroon.

Itse olen siinä kiitollisessa asemassa että minulla on elämässä ihmisiä, joiden kanssa puhumalla jakaa asioita. Läheskään kaikilla ei tätä mahdollisuutta ole. Eli ymmärrän myös omaan kokemukseeni peilaten sen, jos ihminen ei pääse jakamaan pahaaoloaan kenenkään kanssa, se lopulta kasvaa sietämättömäksi.

Omassa elämässäni kaikki peruspalaset on tähän hetkeen kunnossa. Oikeastaan ainoa, mutta sitäkin suurempi haasteeni on talousongelmat. Kiitos 3v sitten tulleen sukelluksen yritystoiminnassa, olen nyt jo kohta 2,5v yrittänyt paikata tilannetta, tehden työtä niin paljon kuin ihmisellä nyt käytännön tasolla on mahdollista itse uupumatta kyetä tekemään. Haaste tässä kaikessa on lähinnä se, kun tietyt yritystoiminnan velat pamahti ulosottoon, pamahti samalla luottotietoni ja vaikka minulla tähän hetkeen on tuottava yritystoiminta taustalla, tuo luottotietojen puuttuminen pitää huolen siitä, ettei kovinkaan nopeaa korjausta asiassa ole mahdollista toteuttaa. Kun ei vaan mistään rahalaitoksesta saa lainaa, jos jossain kohden näytät hoitaneesi talousasiasi huonosti. Riippumatta siitä, vaikutitko itse siihen eli et.

Olen nyt siis kiltisti hoitanut velkojani kuukausittain ulosottoon jo parin vuoden ajan. Ongelma tässä tulee siinä, kun nuo velat kasvavat korkoa sitä vauhtia että laskiessani maksuaikataulua, vaikuttaa siltä että saan maksaa noita vuosikymmenen jotta kaikki korot ja kulut mukaanlukien tulee lopulta hoidetuksi. Eikä siinä, kyllähän minä maksan. Välillä vain kaikki tämän hetken elämääni liittyvät koukerot mukaanlukien tuo yksittäinen taakka heijastuu läpi koko elämäni siinä volyymissä, etten yhtään ihmettele jos joku toinen päätyy epätoivoiseen ratkaisuun samankaltaisessa epätoivossaan. Minulle kuitenkin elämä on jo monessa kolhussa opettanut sen, ettei pakeneminen ole lopulta ratkaisu. Ei vaikka hetkittäin tuntuisi kuinka tuskaiselta.

Tuskaista tästä kaikesta tekee ehkä eniten se, että nykyinen työni sisältää joka viikko n. 1500km työajoa. Samalla merkiten sen että olen viikosta riippuen 5-9 päivää poissa lasteni elämästä. Eikä siinä, lapsethan sopeutuu. Lähinnä itseäni syö sisältä se, kun tuntuu ettei tuo poissaoleminen hyödytä tilannettani juurikaan. Velat kun tuntuvat lyhentyvän siinämäärin hitaasti, kiitos korkojen, että hetkittäin mietin onko tämä kaiken sen arvoista.

Itse aikoinaan päihdehelvetissä päädyin epätoivoisiin ratkaisuihin loputtoman monet kerrat. Siitä johtuen tiedostan tänään sen etten enää moisiin ratkaisuihin päädy. Joskus sitä vaan illalla ristii kätensä toivoen, että se oppi minkä elämä kohdalleni tässä kaikessa on varannut, tulisi jo menneen perille siinä, ettei enää tätä tarvitsisi kovin pitkään kipuilla. Mutta samalla ymmärtäen myös sen tosiasian, että meitä talousongelmien alla eläviä ihmisiä on maassamme kokolailla paljon. Enkä minä ole yhtään ketään toistaan kummempi. Uskon ainoastaan saaneeni elämässäni sellaista kallisarvoista oppia noiden päihdevuosieni aikana, että tiedostan tänään sen, milloin on aika puhaltaa peli poikki, välttääkseen totaalinen loppuunpalaminen ja sitä seuraavat epätoivoiset ratkaisut. Uskokaa pois kun käsi sydämellä lopuksi totean vielä sen, että ennemmin minä puhallan pelin kokonaan poikki hyvissäajoin, kohdaten pystypäin sitä seuraavan häpeän, kuin se että menisin tietyn rajan yli, jossa häpeä olisi kokolailla pieni tunne kaiken muun kauhun keskellä.

"Enempää ei anneta, kuin mitä ihminen jaksaa kantaa." Ilmeisen voimakas minä kapeine hartioineni lopulta olen.


Uskosta elämään.

Ilman uskoa minulla ei olisi toivoa ja ilman toivoa, minulla ei olisi elämää.
Ilman uskoa minulla ei olisi toivoa ja ilman toivoa, minulla ei olisi elämää.

Kirjoitin muutama vuosi takaperin muutaman sanasen armosta. Nyt lukiessani tuon kirjoitukseni, mieleeni palaa tuo hetki kun tuota kirjoitin. Koin nimittäin eräällä tapaa tuolloin seisovani umpikujassa. Olinhan tuolloin taistellut itseni uuvuksiin yrittäessäni saada itselleni töitä, elättääkseni osaltani perheeni. Tuohon hetkeen olin toiminut yrittäjänä parisen vuotta, kunnes yhtenä päivänä voimassaoleva sopimukseni ilmoitettiin päättyneeksi kesken ruokatunnin, kyseisen lafkan sulkiessa ovensa.

Tuolloin en vielä luovuttanut. Taistelin tuosta hetkestä melkein puolivuotta, käyden erään suuren firman kanssa neuvotteluita yhteistyöstä. Nuo neuvottelut kestivät kaikkineen puolivuotta, päättyen yhteen puhelinsoittoon, jossa ystävällisesti kerrottiin ettei yhteistyöstä tulisikaan mitään.

Tuolloin koin taas kerran tunnetasolla sen, kuinka kaikki sortui, itseni musertuessa kaiken alle. Tarkoittihan tuo tuossa hetkessä sitä että olin täysin tyhjän päällä, harteillani vain melkoinen määrä velkaa jota yrittäjyys oli muutaman vuoden periodilla tuonut tullessaan.

Vuonna 2000 tulleen konkurssin jälkipyykkiä en kyennyt tuolloin pesemään, vaan aloitin säännöllisen päihteiden sekakäytön. Nyt pari vuotta sitten tiesin ettei tuo enää ollut vaihtoehto. Ei vaikka tunteet olivat likipitäen yhtä musertavia. Tuolloin sensijaan löysin luonnossa liikkumisen ja hainkin sieltä lähes päivittäin voimaa jatkaa eteenpäin. Meni 3 kuukautta ja sain yhteydenoton Keski-Suomesta, josta tarjottiin minulle töitä. Tartuin tarjoukseen samantien ja nyt olen taiteillut siis pari vuotta reissutyön, yrittäjyyden, perheen ja päihdetyön yhdistelmätrapetsilla, pyrkien hoitamaan sopivassa suhteessa vastuuni joka sektorilla. Suurin paine kaikessa on kuitenkin edellä olevien lisäksi ollut siinä, että olen pyrkinyt saattamaan talouteni tasapainoon, siinä kuitenkaan onnistumatta. Syy siihen on lähinnä se etten taaskaan osannut riittävästi ennakoida tulevaa, vaan pyrin liian kauan taistelemaan asioissa yksin. Karu totuus paljastui vuoden vaihtuessa kun verottaja muisti minua suurin piirtein samansuuruisella laskulla, kuin mitä olen nyt kahden vuoden työnteolla onnistunut noita yritykseni velkoja lyhentämään. Vielä pikantiksi lisäksi todettakoon se että mikäli verottaja ei suostu yhtään tulemaan vastaan, voi pahimmillaan olla edessä se, että vaikka minulla nyt olisi töitä, minulla ei ole käytännön mahdollisuutta tehdä sitä.

Tästä päästään itse aiheeseen, nimittäin uskooni elämää kohtaan. Sellaisilla pyörityksissä olen tässä elämänmatkallani ollut, ettei enää entisen kaltaista epätoivoa pääse syntymään, ei vaikka hetkellisesti kaikki kuinka epätoivoiselta vaikuttaisikin.

Minulla on nimittäin elämässäni rakentunut luja luottamus siihen, että elämä kuljettaa minua aina oikeaan suuntaan. Olkoonkin että tuo suunta saattaa olla kokolailla eri, kuin se suunta johon itse tuossa hetkessä olen kulkemassa. Kivutonta tämä elämä kaikkineen ei siltikään ole. Viime viikolle kipuilin oikein kunnolla, lähinnä tuttuakin tutumman matkakaverin eksyessä minua moikkaamaan. Pelko tunteena ei ole mukavaa matkaseuraa, mutta senverran pitkään olen kyseisen kaiffarin kanssa matkannut, että tiedän sen ilmaantuvan juuri silloin kun alan liiaksi harhautua omavoimaisen hallinnan harhaan.

Asiat järjestyvät kyllä. Ajallansa. Minun sinällään vaatimaton osani on suostua kulkemaan siihen suuntaan, mihin elämä minua juuri nyt haluaa kuljettaa.


Sananen yrittäjyysrahasta.

Henkka Hyppönen - Pelon hinta.
Henkka Hyppönen - Pelon hinta.

Aivan alkuun häpeäkseni totean, etten ole lukenut (vielä) tuota ylläolevaa kirjaa mutta tuo teksti sopii tähän kirjoitukseeni varsin hyvin.

Minä kun vaivaan päätäni jatkuvasti mitä erilaisimmilla asioilla, niin nytkin, tästä juolahti mieleen pohdintana se kun mietitään tätä kotimaamme tilaa ja sen parantamista, niin miksi ei toimittaisi seuraavalla tavalla:

Kun kuitenkin kaikki toivovat työttömyyden vähenevän ja ihmisten ostokyvyn paranevan ja osa rummuttaa sen puolesta että yrittäjät ovat tämän maan toivo, yhdistettäisiin näitä asioita.

Kirjoitin Twitterissä 140 merkkiin moisen ajatuksen ja siitä virisi varsin mielenkiintoista keskustelua. Tuosta keskustelusta löysin tuon Hyppösen kirjan tekstinpätkän ja seuraavassa yhdistän nämä omaan kokemukseeni yrittäjyydestä.

Kaikkien todennäköisyyksien mukaan minun ei tulisi olla tänään yrittäjä. Eihän minulla moinen ole edes geeneissä. Tuohon kun lisätään vielä se fakta, että vuosikymmen sitten olin masentunut, paniikkihäiriöinen, sosiaalisia tilanteita pelkäävä ja päihteitä sekakäyttävä syrjäytynyt luuseri, niin se että ylipäänsä tänään olen hengissä on pienimuotoinen ihme, saati että olen yrittäjä joka osaltaan elättää perhettään.

Tuosta aasinsillasta päästään pelkoon ja pelon kautta itse asian ytimeen.

Ihminen joka pitkään elää työttömänä passivoituu, alkaen lopulta pelätä työelämää. Pahimmillaan elämää itseään. Tähän yleisesti liittyy masennus, päihteet tai muut mielenterveyden ongelmat.

Mutta jos meinaamme saada maamme jaloillemme, miksi emme alkaisi toinen toistamme tukien ja rohkaisten toteuttaa sitä. Idea joka minulle tuli on siis se että työttömänä olevalle ihmiselle alettaisiin maksaa työttömyyskorvauksen sijaan yrittäjyysrahaa, jonka avulla ihminen voisi työllistää itse itsensä. Ja ennenkuin aloitatte sen "KAIKISTA EI OLE YRITTÄJIKSI"-mantraanne, niin sanon, ettei minustakaan pitänyt olla. Mut niin vain oli, kun oikealla tavalla tuettiin löytämään voimavarat sisältäni.

Mitä sitten tulee esimerkiksi ihmisiin jotka tarvitsevat kuntoutusta tai kykenevät vain osa-aikaiseen työhön, heille voisi olla osa-aikaista yrittäjyyttä. Edellyttäen tietysti myös sen että nykyisellään ymmärrettävää yrittäjyyttä voitaisiin miettiä hieman laatikon ulkopuolelta, eli se että koko yrittäjyys käsitettä muovattaisiin erilaiseksi.

He jotka ovat ansiosidonnaisella, voisivat aivan samoin saada tuota rahaa ja kaikissa näissä edellä mainituissa olisi tietynlainen portaistus sen mukaan että itse yrittäminen kannattaisi.

Lisäksi tähän kokonaisuuteen olisi hyvä sisällyttää sellainen kaunis sana, kuin moniammatillisuus. Eli ihminen joka haluaisi työllistää itse itsensä, voisi nykyisen pelkän ammatinvalintapsykologin sijaan, saada neuvoja ja opastusta laajemmalta tukiverkostolta, riippuen tietysti tapauskohtaisesti tilanteesta. Meistä kaikista kun ei kuitenkaan tule myöskään niitä ammatinvalintatestien mukaan yleisimmin esiintyviä veturinkuljettajia.

Mitä tähän moniammatilliseen tukeen tulee, niin itse kun työskentelen ihmisten parissa joiden suurimmat ongelmat nivoutuvat akselille työttömyys, päihde- ja mielenterveysongelmat, niin olen aitiopaikalta oman elämäni rakennusprojektin lisäksi saanut seurata sitä, kuinka oikealla tavalla tuttuina, ihmiset löytävät sisältään voimavarat joiden olemassaolon he olivat jo aikaa sitten haudanneet.

Itse kun olen käynyt todella kivisen tien yrittäjyyteen, toivoisin todella ettei yrittämisen tarvitsisi olla niin haastavaa. Byrokratia on paikoitellen ihan hullua ja tämä olisi yksi monista asioista joihin voisi tehdä samalla muutoksia.

Sillä kuten tuossa ylläolevassa kuvassa olevan Henkka Hyppösen kirjoittaman mukaan voi päätellä, yrittäjyys voisi oikeasti olla yksi todella hyvä keino nostaa kotomaamme takaisin jaloilleen. Mutta itse yrittäjyyteen ryhtyminen tulisi tehdä huomattavan paljon helpommaksi.

Loppuun vielä totean sen, että jos joku nyt aikoo ottaa Starttiraha-kortin käyttöön, niin itse yrittäjyyden alussa tuon starttirahan saaneena sanon, että tuo on yksi varsin tuskainen ja liian byrokraattinen tie. Tuon starttirahan sijaan, työttömän ihmisen olisi kannustavampaa alkaa yrittäjäksi, jos tuota rahaa saisi esimerkiksi ensimmäisen kolmen vuoden periodilla. Tietysti tässäkin voisi olla portaistus sen mukaan, miten yritys alkaisi tuottamaan. Mutta kuitenkin niin, että kun jokainen yrittäjä tietää että ensimmäiset kolme vuotta on sitä käynnistämisvaihetta, niin olisihan huomattavan paljon kannattavampaa tukea aloittavaa yrittäjää, kuin passivoiden maksaa pelkkää työttömyyskorvausta.

Ymmärrän kyllä että tämä on ajatuksena monin osin raakile, mutta sen vuoksi tuosta Twitterissä virinneestä keskustelusta innostuneena tätä tässä hieman hahmottelen, että mikäli tästä yhdessä saataisiin jollain ilveellä rakenneltua kokonaisuus jolla maamme tilaa parannettaisiin, niin eihän siitä ainakaan mitään haittaa olisi.

Jos tästä syystä tahi toisesta ei mitään tulisikaan, niin ei sekään mitään muuta. Olen nimittäin tottunut viljelemään ajatuksia, joilla hetkittäin ei ole mitään tekemistä arkirealismin kanssa. :)


Yrittäjyys ohjaa pelosta luottamukseen.

Aurinko paistaa tähänkin risukasaan, ennenmmin tahi myöhemmin. Näin uskon.
Aurinko paistaa tähänkin risukasaan, ennenmmin tahi myöhemmin. Näin uskon.

Taidatte tietää sanontoja kuten: "Perse edellä puuhun" tai "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" tai miten olisi "Ahneella on paskainen loppu".

Nuo edellä olevat sanonnat ovat kaikuneet viime vuosina päässäni kokolailla monasti. Toisaalta olen moninaisten elämänvaiheideni kautta oppinut jo senverran armollisuutta itseäni kohtaan, todetakseni että tällä kirjoituksellani ei ole tarkoitus purkaa vihaa sen enempää yrittäjyyttä, itseäni, kuin yhteiskuntaakaan kohtaan. Harjoitin tuota kyseistä vihanpurkua jo useampia vuosia sitten kirjoittaessani tuolloin oheisen kirjoituksen.

Tämän, tämän päiväsen kirjoitukseni tarkoitus on lähinnä etupäässä toimia apuna oman päänsisäisen maailmani selkiyttämisessä, mutta toisaalta, jos joku samaa kokenut tästä kirjoituksestani jotakin elämäänsä poimii, se on tietysti vain ekstraa. Mutta itse asiaan..

Olen kuluneen neljä vuotta toiminut yrittäjänä päihdepuolella. Olkoonkin, että ensimmäisen kahden vuoden jälkeen yrittäjyys näytti sen nurjan puolensa siten että ehdin jo muutaman kuukauden ajan laittaa toiminimeni jäihin, ottaen suuntia elämässäni. Kuitenkin tuolloin elämä ohjasi minut nykyisiin hommiini Keski-Suomeen. Hommiin jossa nyt kuluneen parisen vuotta olen viikot reissannut, pitkälti toista tuhatta kilometriä viikossa, tehdäkseni työtä jota sinällään rakastan ja jonka jo tovin aikaa olen sisimmässäni kokenut kutsumuksekseni. Harmillista tähän hetkeen, tuo reilun parin vuoden takainen sukellukseni talouspuolella yrittäjyyteni kanssa, heijastuu yhä tähän päivään ja sen mitä taas tänään noita asioita useamman tunnin setvin, yhä vielä useamman vuoden eteenpäin. Mutta uskokaa pois, en minä tästä oikeasti valita. Ymmärsin tämän kaiken jo jokin aika olevan minulle vain kokolailla karvas oppi siitä, kuinka talouttaan tulee hoitaa ja vaikka yrittäjänä toimiikin, silti opetella pidättäytymään liian suurista riskinotoista talouteen liittyen.

No nyt olen siis kiltisti maksellut velkojani kuluneen parin vuoden ajan, tehden siis viikot reissutyötä, samalla kärsien erilaisista syyllisyyksistä ollessani kuitenkin suurimman osan ajasta pois perheeni luota. Ihme sinällään, minulla on yhä senverran ymmärtäväinen perhe, että he ovat jaksaneet syyllistämisen sijaan tukea ja kannustaa minua eteenpäin.

Vaikeinta tähän päivään kohdallani on ehkä sen tosiasian hyväksyminen, että tietyt asiat ottavat järjestyäkseen todella pitkän aikaa. Toisten järjestyessä aivan muutoin kuin itse olisin toivonut. Mutta kun itsellä on menneisyydessä taakkana jo yksi konkurssi ja sitä seurannut 11v velkahelvetti, toivoisi jo että säntillisesti kuukausittain töitä tehden ja velkoja lyhentäen, asiat järjestyisivät ennen pitkää. Tänään vain vaikuttaa hetkellisesti hieman tavallista toivottomammalta. Sain nimittäin juuri tuossa verottajan taholta kuulla, että kiitos erinäisten sumplimisteni taloudenpidossa, on olemassa vaara että kyseinen taho voi halutessaan lopettaa koko yritystoimintani, olkoonkin että se olisi kannattavaa sekä tähän hetkeen ainoa tulonlähteeni. En nyt sinällään kirjoita tätä maalaillakseni piruja seinille, senverran paljon olen erinäisten kolhujen kautta saanut kasvattaa luottamusta elämää kohtaan, että lähes lapsenomaisesti luotan että tästäkin kaikesta selvitään kyllä tavalla tahi toisella eteenpäin. Juuri siten kuin on tarkoitus selvitä.

Lähinnä kait yritän epätoivoisesti kirjoittaa sanoiksi sitä suunnatonta tuskaa ja epätoivoa, jota hetkittäin koen, kun tuntuu siltä että vaikka kuinka tarkkana erilaisten menojen ja maksujen kanssa yrittäisikin olla, aina löytyy taho joka on hengittämässä niskaan, kuin todeten ettet sinä nyt tällä tavoin voi asioita olla hoitamassa. Toisaalta ymmärrän kaikessa sen opin, jota jokainen päivä yrittäjyyden saralla saan, mutta lähinnä kyseenalaistan hetkittäin vain sitä, miksi kohdallani kaikki oppi pitää juntata niin saakelin kivuliaasti kantapään kautta perille.

Laskeskellessani juuri tuossa aamutuimaan noita talouslukujani, totesin pettyneenä sen, että pahimmassa skenaariossa, joka siis oikeasti voi olla hyvinkin totta, olen kuluneen kahden vuoden työnteolla maksanut saman summan velkojani vähemmäksi, mitä pahimmassa tapauksessa ystäväni verottaja on nyt minulta penäämässä. Tyhmästä päästä kärsii, myös sanotaan ja minun kohdallani kait se on vain sitä että yhä edelleen pyrin yrittäjyyden saralla liiaksi taistelemaan asioissa yksin, vaikka apua tälläkin saralla olisi saatavissa. Noh, tuohon todettakoon että olen kyllä pyytänyt apuja useammilta tahoilta, mutta ehkä juuri tässä kohtaa ongelma onkin siinä, että tietyt asiat ovat ehtineet jo edetä siinämäärin pitkälle, ettei noista sinällään kullan kallista neuvoista juurikaan tähän hetkeen ole helpotusta tilanteeseeni tiedossa.

Yhä silti tänäänkin, kuten jo jonkin aikaa, ristin käteni, pyytäen ymmärrystä kaikkiin näihin haasteisiin, joita elämä minulle tälläkin saralla tarjoilee. Oma vaatimaton osani on taas kerran koukistaa oikealla tavalla nöyrästi polvia ja nöyrtyä sen tosiasian edessä, etten tässäkään asiassa tule selviämään ilman kolhuja. Parasta kaikessa kuitenkin se, että mitä enemmän minuun kohdistuu odotuksia tai paineita, sitä varmemmin tänäkin päivänä takerrun siihen tosiasiaan, että raittius on ainoa lähtökohta sille, että joku kaunis päivä tästä kaikesta tulen voittajana selviämään. Ilman raittiutta kun minulla ei tänäänkään ole mitään. Ei edes elämää.

Eli vaikka taas jälleen kerran huomaan seisovani kuin tienhaarassa, pohtien jälleen kerran sitä mihin suuntaan elämä minua tänään haluaakaan kuljettaa, voin pysyä hetken aikaa rauhassa paikoillani, uskoen ja luottaen siihen että lähdenpä sitten mihin suuntaan tahansa, siellä odottaa juurikin ne asiat jotka minulle on tähän hetkeen elämääni rakkaudella räätälöity.

Jos loppuun miettii hetken sitä, mitä tapahtui reilu 16v sitten ollessani yrittäjyyteni kanssa tuolloin lähestulkoon samankaltaisessa tilanteessa, niin onhan tässä kokolailla paljon opittu. Tuolloin kun ainoa vaihtoehto joka mieleen tuli, oli lähteä pakoon kaikkea vastuuta joka tuolloisen tilanteen selvittäminen olisi edellyttänyt. Ei siis ihme, että tuosta käynnistyi reilun 6v kestänyt kujanjuoksu kuoleman kanssa. Tänään voin löytää ainakin kiitollisuuden siitä ettei tuo tuolloin toteutunut pakeneminen ole enää tänään edes vaihtoehto. Tämän päivän raittiuden perusta kun on vain ja ainoastaan sata prosenttinen vastuunotto, totaalisen vastuunpakenemisen sijasta.

Isäni totesi minulle ollessani nuori, että kyllä se maailmanranta koulaa ja voi poijaat että tuon lauseen olen monen monta kertaa omalla taipaleellani kokolailla kipeästi todentanut.


Hieman erilainen näkökulma yrittäjyyteen.

Elämä ei läheskään aina tarjoa sitä mitä haluan. Pääsääntöisesti se tarjoilee sitä mitä tarvitsen.
Elämä ei läheskään aina tarjoa sitä mitä haluan. Pääsääntöisesti se tarjoilee sitä mitä tarvitsen.

Olen tässä viimeaikoina jonkinverran seurannut yrittäjyyden ympärillä käytävää keskustelua. Oikeastaan tähän kirjoitukseen sain inspiraation toisaalta Henri Alenin twiitistä, jossa hän toivoi enemmän keskustelua siitä kuinka yrittäjyydessä epäonnistuvat selviävät, toisaalta inspiroituen oheisesta kirjoituksesta.

Olen elämässäni siis kokenut kaksi varsin rankkaa epäonnistumista yrittäjyyden saralla. Ensimmäisestä toipumisen viedessä reilun vuosikymmenen, tämän jälkimmäisen kulkiessa matkassani ainakin vielä tovin matkaa.

Jos näitä kahta mahalaskua hieman vertailen, niin yhtäläisyyksiä näissä löytyy siinä, että molemmissa on ollut melkoinen määrä epäonnea, mutta toisaalta lähes yhtäpaljon peilin kautta tarkasteltavaa. Eroavaisuus, suurimmassa määrin löytyy vastuun ottamisessa. Ensimmäisen konkurssin jysähtäessä niskaan, olin nuoresta aikuisuudestani huolimatta, täysin keskenkasvuinen kakara, jolla ei muutoinkaan elämässä ollut kykyä kohdat asioita, vastuun ottamisesta puhumattakaan. Tässä jälkimmäisessä koen osaltani ottaneeni aimo harppauksen vastuun kantamiseen ja ehkäpä siinä juuri suurin syy siihen, että tästä selviytyminen ei ota aikaa maksimissaankaan kuin kolmanneksen siitä mitä ensimmäinen kulutti. Puhumattakaan siitä mitä kaikkea muuta pahaa sain elämässäni aikaiseksi juostessani tuota vastuuta pakosalle.

Nyt tullaankin tähän hetkeen. Hetkeen jossa yhä tänäänkin toimin yrittäjänä. Tästä johtuen koen olevani oikeutettu kertomaan oman näkemykseni yrittäjyydestä, sen haasteista, mutta varsinkin mielestäni tähän hetkeen elämääni siitä tärkeimmästä asiasta omaan yrittäjyyteeni liittyen. Nimittäin yrittäjyyden tarjoamista mahdollisuuksista tämän hetken elämässäni.

Olen opiskellut elämästäni koulunpenkillä kaikkiaan liki 20v. Toisen mokoman käyden tätä hurjan paljon opettavampaa elämänkouluani. Tullen tähän päivään toteamaan omassa elämässäni yhden tärkeimmistä asioista, nimittäin sen, ettei tässä niinkään aina ole kyse minusta. Vaan kyse on meistä ihmisistä.

Aikaisemmin elin ja hengitin oman napani ympärillä pyörivää itsekkyyttä. Pyrkien esimerkiksi yrittäjyydellä siihen mitä moni ihminen tänäänkin sillä tavoittelee, eli rikastumista. Taloudellista riippumattomuutta. Ehkä siinä juuri nyt miettien olikin suurin syy näihin kahteen maahan syöksyyn. Motiivini tekemisteni taustalla olivat väärät, vaikka monissa kohdin pyrinkin parhaani mukaan esimerkiksi auttamaan ihmisiä. Ymmärtämättä sitä etten edelleenkään voisi antaa eteenpäin mitään sellaista, mitä itselläni ei olisi.

Toisaalta juuri tässä hetkessä mietittynä nuo molemmat rymähdykset, rähmälleen menot ovat olleet enemmän kuin tarpeeseen. Ilman niitä tavoittelisin yhä kohtuuttomuuksia. Sensijaan että malttaisin keskittyä olennaisimpaan, eli toimentulon hankkimiseen, kyetäkseni elättämään itseni ja perheeni. Tänään tuohon kyetessäni, ei minun enää tarvitse muuta tällä yrittäjyydelläni taloudellisella sektorilla ainakaan tavoitella.

Monta asiaa tässä yhteiskunnassa on vinksallaan. Sitä en kiellä. On sitten kyse yrittäjyydestä, vanhusten hoidosta, työttömyysturvasta tai muusta. Helposti löytyisi ainakin kourallinen syitä siihen että alkaisin siirtää hetkittäin minut valtaavan pahanoloni itseni ulkopuolelle, alkaen syyttää siitä esimerkiksi hallitusta ja sen liki järjettömiä leikkauksia. Mutta kuten tuolla aikaisemmin jo totesin, olen tätä elämänkoulua vuosia ja taas vuosia käytyäni, muutaman kerran luokallenikin jääneenä oppinut siinä ainakin yhden asian joka helpottaa tämän päivän pahaaoloa. Keskityn muiden syyttelyn sijaan tässä päivässä tekemään oman osuuteni asioissa, pyrkien hyväksymään sellaiset asiat joille itse en tähän hetkeen mitään voi ja ehkä tällä tavalla saattaen saada ainakin senverran enemmän asioissa aikaan, mitä tuohon erinäisten tahojen, instituutioiden ja ihmisten syyttelyyn kuluttaisin. Pyrkien luottamaan samalla siihen että elämä tarjoilee minulle tänäänkin juuri niitä asioita ja olosuhteita mitä tässä elontielläni tähän hetkeen tarvitsen.

Mitä tähän yrittäjyyden haasteellisuuteen tulee, niin itse koen tänään esimerkiksi yrittäjyydestäni saavani työtulon olevan ihan riittävä, vaikkei se tässä hetkessä juurikaan suurten konsernien johtajien palkkatasoja hätyyttele. Riittävän pitkään kun ihminen elää työttömyysturvan, opintorahan tai toimeentulotuen varassa, niin jo se ihan perustason palkka tuntuu varsin kohtuulliselta. Puhumattakaan siitä että tuota korvausta vastaan saa tehdä työtä jota sydämestään rakastaa, ollen oman itsensä pomo ja sen myötä kyeten aika pitkälti määrittelemään esimerkiksi työpäivänsä alkamis- ja loppumisajankohdat sekä sen missä kohtaa päivää haluaa hetken istahtaa kahville.

Omalle kohdalleni yrittäjyys on suonut ainakin omiksi tarpeikseni haasteita ja nuo haasteet yhä tänäänkin pitävät huolen siitä etten lepäile juurikaan laakereillani, mutta silti koen että yrittäjyys, aivan kuten kaikki muukin elämässäni monessa kohtaa vastaantullut haaste, on opettanut minulle äärimmäisen paljon siitä millä tavoin tämän hetken elämääni suhtaudun ja toisaalta myös varsinkin sen, minkälaisin motiivein tämän päivän tekemisiäni lähden ylipäänsä tekemään.

Yrittäjyydessä kun mielestäni ei kuitenkaan ole kyse muusta, kuin elannon hankkimisesta, siinä kuin tavallisella työntekijälläkään. Kun molemmat tekevät työnsä hyvin, niin yleensä siitä ennenpitkää saa myös palkan. Tietysti jos alan arvostaa työpanostani liikaa, voi hyvin pian käydä niin että löydän itseni keskeltä erinäisiä ongelmia, miettien taas kerran katkerana sitä miksi elämä minua taas näin kaltoin kohteleekin. Tuon ehkäistäkseni, pyrinkin päivittäin tsekkaamaan peilistä sen ketä minun missäkin tilanteessa on sopiva alkaa arvostella.


Vuosi Peurungassa yöpyjän silmin.

Tervetuloa Peurunkaan.
Tervetuloa Peurunkaan.

Kuten aikaisemmista postauksistani on voinut päätellä, olen yrittäjyyteni kautta kulkenut kuluneen vuoden periodin Keski-Suomessa viipyillen arkipäivät, yöpyen Laukaan Peurungassa. Olen tässä matkallani kuvaillut paikkaa ja tässä kirjoituksessani on tarkoitus lähinnä esitellä sitä kuinka kaunis tämän paikan luonto eri vuodenaikoina on.

Hotelli Peurunkajärveltä katsottuna.
Hotelli Peurunkajärveltä katsottuna.

Paikkanahan tämä on kaikinpuolin ihanteellinen. Sopivan syrjässä jotta täällä voi aistia luonnon rauhan. Mutta samalla sopivan lähellä kaikkia palveluita, eikä Jyväskyläänkään ole matkaa kuin joitain kymmeniä kilometrejä. Höpinät sikseen, puhukoon kuvat puolestaan.

Peurunkajärvi maaliskuulla.
Peurunkajärvi maaliskuulla.
Huhtikuun iltaa.
Huhtikuun iltaa.
Toukokuussa luonto aloittaa oman elämänsä.
Toukokuussa luonto aloittaa oman elämänsä.
Kesäkuun kauneutta.
Kesäkuun kauneutta.
Heinäkuun hiljaisuus.
Heinäkuun hiljaisuus.
Elokuussa järvessä on elämää.
Elokuussa järvessä on elämää.
Syyskuun kuulas aurinko.
Syyskuun kuulas aurinko.
Lokakuussa luonto alkaa jo valmistautua talveen.
Lokakuussa luonto alkaa jo valmistautua talveen.
Marraskuun pimenevät illat.
Marraskuun pimenevät illat.
Joulukuulla luonto jo nukkuu.
Joulukuulla luonto jo nukkuu.
Tammikuussa on jo lunta ja pakkasta.
Tammikuussa on jo lunta ja pakkasta.
Helmikuulle tultaessa aamun aurinko alkaa jo valaista.
Helmikuulle tultaessa aamun aurinko alkaa jo valaista.

Tässäpä siis Peurunkaa 12 kuukauden periodilla tarkasteltuna. Jos itse haluat tulla tarkistamaan paikan, niin ei muuta kuin oheisesta linkistä varausta tekemään. Josko luonto täällä huokuu rauhaa, niin actionia kaipaavalle täältä löytyy tekemistä yllinkyllin. Huippuartistien keikkoja unohtamatta. Tässä ehkä suurin syy, miksi allekirjoittanut on arkipäivät täällä jo vuoden ajan viipyillyt ja tulee vielä useamman vuoden viipyilemään.

Loppuun tämän postaukseni mukaisesti kuvan kera totean vain että..

Peurunka paikkana? Tykkään!!
Peurunka paikkana? Tykkään!!

Uudenlaiseen aamuun.

Tässä hetkessä viipyillessäni, kaikki on hyvin.
Tässä hetkessä viipyillessäni, kaikki on hyvin.

Tiedättekö miltä tuntuu havahtua todellisuuteen, jossa kaikki se mihin aikaisemmin olet perustanut turvallisuuden tunteesi, on kerralla revitty pois? Minä tiedän. Heräsin nimittäin tuohon todellisuuteen n. 16v sitten. Konkurssia seuranneen avio-eron myötä minulta meni vaimon lisäksi koti ja talouteni heitti kerta laakista päälaelleen, ulosottoon rymistessä toistasataatuhatta euroa. Nuorelle, täysin keskenkasvuiselle aikuiselle, jonka koskaan aikaisemmin ei ollut tarvinnut ottaa vastuuta mistään, tuo oli tapahtuessaan niin kaiken romuttama kokonaisuus, että nyt miettiessäni tuota taphtumaa, en ihmettele yhtään miksi siitä käynnistyi usean vuoden piinaava tuhontie, jossa jokaisen päivän ainoa tarkoitus nivoutui tarpeeseen keinolla millä hyvänsä sekoittaa pää siten, ettei tuota varsin rumaa todellisuutta tarvitsisi kohdata. Vielä jos mahdollista rumempi kokonaisuudesta tuli ajan myötä siinä kun keinot tuon tavoitteen saavuttamiseen kovenivat, vaikka kokoajan tiedostin sisimmässäni sen etten oikeasti ollut tuollainen ihminen. Ei siis ihme että hyvin pian alkoi täysin järjenvastainen itsetuhoisuus.

Kaikkiaan 11v raahasin perässäni raskasta kivirekeä, jonka lastina nuo konkurssivelat painoivat. Nyt miettien ymmärrän silti että miksi vaikka sain nuo ajan kuluessa pois niskastani, päädyin muutaman asian summana samaan taloudelliseen tilanteeseen, vaikka kuinka olin vannonut itselleni etten enää ikinä. Elämä nimittäin halusi opettaa minulle yhden äärimmäisen tärkeän läksyn taloudenpidossa. Nimittäin sen ettei kannata luottaa liikaa tulevaisuuteen ainakaan velanotto hetkellä.

Havahduin nimittäin talouteni osalta hyvin samankaltaiseen tilanteeseen, josta tuossa alussa kerroin. Sillä erolla, että erkaantuessani aikanaan päihteistä, isäni kuoltua niihin, tein itseni kanssa sisäisen sopimuksen että ainakaan päihteet eivät minua tulisi tappamaan ja tuon sopimuksen vakuudeksi, päätin kantaa vastuuni asioissa tuli mitä tuli. Ihminen joka ei ole samaa kokenut, ei välttämättä kykene kuvittelemaan sitä miltä tuntuu aamulla herätä tietoisuuteen siitä ettei ole yhtään tietoa tuloista, mutta menoja sitäkin enemmän. Tuo tilanne oli todellisuutta vielä reilu vuosi sitten. Taistelin likipitäen viimeiseen hengenvetooni asti toisen kerran aloittaneeni yrittäjyyteni puolesta, vaikka tuolloin se töiden puuttuessa merkitsi myös sitä ettei tuloja tullut mistään. Jokin sisimmässäni ei suostunut antamaan periksi. Ironisesti lopulta kun olin totaalisen uupunut, luovuttaen yritystoimintani suhteen, elin reilun 3kk kierrellen päivät luonnossa hakien sieltä voimaa jatkaa seuraavaan päivään.

Sitten eräänä tammikuisena päivänä vuosi takaperin kaikki muuttui. Sain pyynnön aloittaa työt yritykseni kautta paikassa johon olin palveluitani markkinoinut vajaa vuosi aiemmin. Päätin yrittää vielä kerran.

Nyt reilu vuosi tuosta, olen saanut rakennettua kokolailla toimivan kokonaisuuden, joka palvelee juuri niitä tarpeita joita varten alunperin tätä yritystoimintaani olin perustamassa. Auttamaan niitä ihmisiä uuteen alkuun, jotka läheskään aina eivät enää itse jaksa uskoa selviävänsä. Minulla itselläni kun näissä päihdeasioissa on se vahva omakohtainen kokemus siitä että jos edes yksi ihminen uskoo siihen että tästä selvitään vielä, sen myötä avautuu mahdollisuus vaikka mihin.

Jottei tästä kirjoituksesta tulisi romaania, niin nivon sen yhteen toteamalla lopuksi vielä sen ettette usko miltä minusta juuri nyt tuntuu, kun kaiken raivokkaan taistelun ja loputtomien tuntuisten taisteluiden jälkeen voin tähän kirjoittaa saaneeni tänään varmistuksen sille että työpanostani käytetään tällä alueella niin kauan että tuolla työllä saan itse kannettua vastuuni noista veloista joiden alle tuossa reilu vuosi sitten olin murtua. Tähän ei edes tarvitsisi mitään enää lisätä, mutta kaikista ihmeellisintä kaikessa on vieläpä se että ensiviikon keskiviikkona tulee kuluneeksi tasan 10v siitä kun antauduin päihdeongelmani edessä lähtien itse perheineni päihdekuntoutukseen.

Tarinan opetuksena se että kunhan itse olen valmis kantamaan oman vastuuni asioissa, silti liiaksi pyristelemättä elämässä yksin, turvautuen toisiin ihmisiin, elämä saattaa tarjoilla matkalle eräänkin ihmeellisen tapahtuman. "Usko siirtää vuoria", sanotaan. Aikaisemmin haistatin moiselle v*tut, kunnes tänään totean omassa elämässäni tuon lauseen todenperäisyyden. Niin kauan on toivoa, kuin jaksan elää. Voinette siis uskoa että huomen aamulle aamukahvia siemaillessani, katsellen ylläolevan kuvankaltaista maisemaa, päälimmäisin tunne on suunnaton kiitollisuus. Vaikeuksien kautta vapauteen.

Edellinen